XXI LUKU

Oli kaunis syksyinen päivä, lämmin ja tyyni, väreillen vuodenajan

muuttuvaisuutta, yksi noita ihmeellisiä kalifornialaisia intiaanikesän

päiviä, jolloin aurinko ui autereessa eivätkä vienot tuulenhenkäykset

voi häiritä ilman uinailua. Ohut, purppurainen sumu, joka ei ollut

usvaa, vaan ilman väriloistoista auteretta, peitti kevyesti vuorten

kukkulat. San Francisco uinui kukkuloillansa kuin suunnaton savuläikkä.

Maahan tunkeutuva lahti hohti ja välkkyi tyynenä kuin sulatettu metalli,

ja purjealukset lekottivat siinä liikkumattomina tai ajautuivat ulomma

hidastelevan vuoksen mukana. Kaukainen Tamalpais, jota tuskin saattoi

erottaa hopeisesta autereesta, näytti kaareutuvan suunnattomalle kuvulle

Kultaisen Portin vieressä, joksi sanottiin vaaleata, kullanhohtoista

kulkulaaksoa vuorten välissä lännelle vaipuvan auringon alla. Kaukaa

utuisen ja häämöttävän näköpiirin takaa kohosi epämääräinen pilvien

rykelmä vetäytyen mantereelle päin ja antaen ensimmäisen varoittavan

huomautuksen, että talvi oli lähestymässä.

Kesän loppu oli tullut. Vielä kesä kuitenkin viivytteli, kuihtuen ja

lakastuen vuorilla, syventäen purppuraisia vivahduksia niiden rinteillä,

kutoen utuisia käärinliinojaan vaipuvista voimistaan ja kyllästetystä

ihanuudestaan, hiljaa ja tyytyväisenä, kuollen, mutta tietäen, että on

elänyt ja elänyt hyvin. Ja vuoristossa lempikukkulallansa istuivat

Martin ja Ruth vieretysten päät kumartuneina yli saman kirjan, Martin

lukien ääneen rakkaussonetteja siitä naisesta, joka oli rakastanut

Browningia sellaisella suuruudella, että vain harvat miehet voivat

sellaista osaksensa saada.

Mutta lukeminen kävi vaikeaksi. Häipyvän kauneuden lumous heidän

ympärillänsä oli liian voimakas. Kultainen vuosi vaipui loppuansa

kohden, sellaisena kuin oli elänytkin, kauniina ja paatuneen

hekumallisena, ja ihanuuden muisto ja tyytymys lepäsi raskaana ilmassa.

Se tunkeutui heihinkin unettavana ja veltostavana, heikentäen

päättäväisyyden säikeitä, peittäen opitut siveysmääritelmät ja kylmän

harkinnan autereen purppuraiseen sumuun. Martin tunsi sydämensä heltyvän

ja sulavan, ja silloin tällöin lämmin tuulahdus hulmahti hänen

lävitseen. Hänen päänsä oli aivan Ruthin pään vieressä, ja kun tuskin

tuntuva tuulenleyhkä pani Ruthin kiharat liehumaan niin, että ne

koskettivat hänen kasvojansa, tuntui kuin sivut olisivat uineet hänen

edessään.

"En usko, että tajuatte sanaakaan siitä, mitä luette", sanoi Ruth

kerran, kun Martin oli joutunut pois riviltä.

Martin katsahti häneen palavin silmin, ja kömpelyys tuntui valtaavan

hänen kielensä, kun vastaus kohosi hänen huulillensa.

"Enpä usko, että tekään tiedätte. Mikä oli viimeinen sonetti?"

"En tiedä", nauroi Ruth rehellisesti. "Minä olen sen jo unohtanut. Ei

lueta enää tänään. Päivä on liian ihana."

"Se onkin meidän viimeisemme joksikin aikaa täällä vuoristossa", huokasi

Martin surumielisesti. "Myrsky kokoilee voimiansa tuolla kaukana meren

yllä."

Kirja liukui maahan, ja he istuivat siinä toimettomina ja äänettöminä

katsellen uneksivaan lahteen unelmoivin silmin. Ruth katsahti sivulta

hänen kaulaansa. Hän ei nojannut häntä vasten. Jokin ulkonainen voima

veti häntä, ja se voima oli väkevämpi kuin painolaki, väkevä kuin

kohtalo itse. Välimatkaa oli vain tuuma, ja se tapahtui ilman

vähintäkään aikomusta Ruthin puolelta. Hänen olkapäänsä koski toista

kevyesti kuin perhosen siipi kukkaa, ja yhtä kevyt oli puristus Martinin

puolelta. Hän tunsi Martinin olkapään painon ja sen väristyksen, joka

kävi Martinin läpi. Silloin oli aika hänen vetäytyä takaisin. Mutta hän

oli muuttunut jonkinlaiseksi automaatiksi. Hänen toimintansa oli astunut

hänen tahtonsa rajan ulkopuolelle -- hän ei ajatellut tahtoa eikä rajoja

ihanan hulluuden vallatessa hänen olentonsa.

Martinin käsi alkoi kiertää salaa hänen taaksensa ja ympärillensä. Ruth

odotti sen hidasta toimintaa ihastuksen tuskassa. Hän odotti tietämättä,

mitä, puuskuttaen, kuivin, polttavin huulin, sykkivin sydämin ja

odotuksen kuumeen palaessa hänen veressänsä. Tuo kiertävä käsi kohosi

ylemmä ja veti häntä toisen puoleen, veti hitaasti ja hyväillen. Hän ei

voinut odottaa kauempaa. Väsyneesti huoaten ja tahdottomasti liikahtaen

hän värähdellen painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Martin kumartui

äkkiä, ja kun hänen huulensa lähestyivät, kohosivat Ruthin vastaan.

Tämän täytyy olla rakkautta, Ruth ajatteli sinä ihmeellisenä hetkenä,

joka vierähti. Jos se ei ole rakkautta, on se liian häpeällistä. Se ei

voinut olla mitään muuta kuin rakkautta. Hän rakasti tätä miestä, jonka

käsi oli hänen ympärillään ja huulet painettuina hänen huuliansa

vastaan. Hän painautui lujemmasti häntä vastaan. Ja hetkistä myöhemmin

hän puoliksi irtautui hänen syleilystään, ojentausi ja kiersi äkkiä

voiton riemulla molemmat kätensä Martin Edenin päivettyneeseen kaulaan.

Niin syvästi hän tunsi rakkauden tuskan ja kaipauksen täyttymyksen, että

häneltä pääsi hiljainen valitus, kädet herpaantuivat, ja puoleksi

tajuttomana hän lepäsi Martinin sylissä.

Ei puhuttu sanaakaan, ei sanaakaan pitkään aikaan. Kahdesti Martin

kumartui suutelemaan, ja kummallakin kertaa Ruthin huulet kohtasivat

häntä kainosti, samalla kun vartalo teki onnelliset vaistomaiset

liikkeensä. Ruth puristui häntä lähemmä voimattomana vapautumaan

hänestä, ja Martin istui painaen häntä rintaansa vasten ja katsellen

mitään näkemättömin silmin lahden toisella puolella uinuvaa kaupunkia.

Hänen sieluunsa ei kerta kaikkiaan sopinut mitään näkyjä. Siellä

vaihtelivat vain valot ja värit kuumina kuin tämä päivä ja hänen

rakkautensa. Hän kumartui hänen ylitsensä. Ruth puhui.

"Milloin sinä rakastuit minuun?" hän kuiskasi.

"Ensi hetkestä, ihan ensi hetkestä -- ensimmäisestä silmänräpäyksestä,

kun minä sinut näin. Minä olin silloin hulluna rakkaudesta sinuun, ja

koko ajan sen jälkeen minä olen tullut vain yhä hullummaksi. Hulluin

minä olen nyt, rakkahin. Minä olen melkein mielipuoli, minun pääni menee

ilosta sekaisin."

"Minä olen iloinen, että minä olen nainen, Martin... rakas", kuiskasi

Ruth huoattuaan syvään.

Martin puristi hänet syliinsä uudestaan ja yhä uudestaan ja kysyi

sitten:

"Ja sinä -- milloin sinä ensi kerran tiesit?"

"Oh, minä tiesin sen koko ajan, melkein alusta asti."

"Ja minä olen ollut sokea kuin lepakko!" huudahti Martin äänessään

epätoivoa. "Minä en koskaan uneksinutkaan, ennen kuin juuri nyt, kun

minä ... kun minä suutelin sinua."

"En minä sitä tarkoittanut", Ruth vetäysi hieman erilleen ja katsoi

häneen. "Minä tiesin, että sinä rakastit minua melkein alusta asti."

"Ja sinä?" kysyi Martin.

"Minulle se tuli ihan äkkiä." Ruth puhui hyvin hitaasti katseessaan

lämpö, levottomuus ja hellyys ja kasvoillaan lämmin puna, joka ei

ottanut paetakseen. "Minä en tiennyt sitä, ennen kuin juuri nyt, kun...

kun sinä kiersit kätesi minun ympärilleni. Enkä minä koskaan aikonut

mennä sinun kanssasi naimisiin, ennen kuin juuri nyt. Miten sinä sait

minut rakastamaan itseäsi?"

"En tiedä", nauroi Martin, "ellen siten, että rakastin sinua, sillä minä

rakastin sinua kyllin suuresti sulattaakseni kivisenkin sydämen, saati

sitten elävän, sykkivän sydämen, kuten sinun."

"Tämä on niin erilaista, kuin mitä minä ajattelin rakkauden olevan",

virkahti Ruth hajamielisesti.

"Millaiseksi sinä rakkautta kuvittelit?"

"Minä en kuvitellut sitä tällaiseksi", Ruth katsoi hetkisen hänen

silmiinsä, mutta katse painui alas, kun hän jatkoi: "Katsos, minä en

tiennyt, millaista tämä oli."

Martin tahtoi vetää hänet uudestaan puoleensa, mutta se jäi yritykseen,

sillä hänet valtasi pelko, että hän olisi liian kiihkeä. Mutta silloin

hän tunsi Ruthin lähestyvän liikkeen, ja taas hän lepäsi hänen

sylissään, ja huulet painettiin huulia vasten.

"Mitä minun omaiseni sanovat?" hätäili Ruth todellisuuteen heräten

lyhyen äänettömyyden jälkeen.

"En tiedä. Sen me kyllä saamme selville sangen helposti niin pian kuin

haluamme."

"Mutta jos äiti asettuu vastaan? Minua pelottaa puhua siitä hänelle."

"Anna minun puhua se hänelle", sanoi Martin reippaasti. "Minä luulen,

ettei sinun äitisi pidä minusta, mutta minä voitan hänet kuitenkin

jollakin tavalla. Mies, joka on voittanut sinut omaksensa, voi voittaa

kaiken muun. Ja ellemme me..."

"Mitä?"

"No, tietysti me saamme toisemme. Ei ole ollenkaan pelkoa, ettemme

voittaisi sinun äitiäsi avioliittomme puolelle. Hän rakastaa sinua liian

paljon."

"Minä en tahtoisi murtaa hänen sydäntänsä", sanoi Ruth miettivästi.

Martinin teki mieli vakuuttaa, ettei äidin sydän murru niin helposti,

mutta sen sijaan hän sanoi: "Rakkaus on suurinta maailmassa."

"Tiedätkö, Martin, sinä joskus pelotat minua. Minä pelkään sinua nyt,

kun minä ajattelen sinua ja sitä, mitä sinä olet ollut. Sinun täytyy

olla hyvin, hyvin hyvä minulle. Muista, että minä sittenkin olen vain

lapsi. Minä en ole koskaan ennen rakastanut."

"En minäkään. Me olemme lapsia molemmat. Ja me olemme yli kaiken

onnellisia, sillä me olemme löytäneet ensimmäisen rakkautemme

toisissamme."

"Mutta se on mahdotonta!" huudahti Ruth riistäytyen äkillisellä

liikkeellä hänen syleilystään. "Mahdotonta sinuun nähden. Sinä olet

ollut merimies, ja merimiehillä, kuten olen kuullut, on ... on..."

Hänen äänensä värähteli ja sammui.

"On vaimo jokaisessa satamassa", täydensi Martin. "Sitäkö sinä

tarkoitat?"

"Sitä", vastasi Ruth hyvin hiljaa.

"Mutta se ei ole rakkautta." Hän puhui varmalla asiantuntemuksella.

"Minä olen ollut monessa satamassa, mutta en ole tuntenut rakkauden

hengähdystäkään, ennen kuin minä näin sinut tuona ensimmäisenä iltana.

Tiedätkö, että kun minä menin kotiin tuona iltana, minä olin joutua

kiinni?"

"Kiinni!"

"Niin. Poliisi luuli, että minä olin juovuksissa, ja minä olinkin ...

rakkaudesta sinuun."

"Mutta sinä sanoit, että me olimme lapsia, ja minä sanoin, että tuo oli

mahdotonta sinuun nähden, ja niin me olemme joutuneet pois asiasta."

"Minä sanoin, etten minä ole milloinkaan rakastanut ketään muuta kuin

sinua", vastasi Martin. "Sinä olet minun ensimmäiseni, minun ensi

rakkauteni."

"Ja kuitenkin olet ollut merimies", väitti Ruth.

"Mutta se ei estä sinua olemasta minun ensimmäinen rakkauteni."

"On kuitenkin ollut naisia ... muita naisia -- oh!"

Ja Martin Edenin suunnattomaksi ihmeeksi hän purskahti myrskyisään

itkuun, jonka tyynnyttäminen vaati enemmän kuin yhden suudelman ja

paljon hyväilyä ja hellyyttä. Ja kaiken aikaa Martinin mielessä soi

Kiplingin säe: "Ja kenraalin rouva ja Judy O'Grady ovat siskoja

luonnoltansa." Se oli totta, vaikka hänen lukemansa romaanit olivat

saaneet hänet uskomaan toisin. Hän oli luullut ja siihen tulokseen hän

oli kirjoistakin päässyt, että kosiminen ylemmissä luokissa tapahtuisi

kankeitten sääntöjen mukaan. Siellä, mistä hän oli tullut, löysivät

nuorukaiset ja neitoset toisensa seurustellessaan yhdessä, mutta että

kaikki voisi tapahtua samalla tavalla ylhäällä korkeuksissa, sitä tuskin

saattoi ajatella. Kuitenkin olivat kirjat väärässä. Tässä oli hänellä

todistus. Samat sanattomat kädenpuristukset, samat hyväilyt, jotka

vaikuttivat työläisluokan tyttöihin, vaikuttivat myös työläisluokkaa

ylempänä oleviin tyttöihin. Kaikki he olivat samaa lihaa ja verta --

siskoja luonnoltansa, ja se hänen olisi itsestäänkin pitänyt tietää, jos

vain olisi sattunut Spenceriänsä muistamaan. Kun hän piti siinä Ruthia

sylissään tyynnytellen ja hyväillen, tuotti hänelle suurta lohdutusta

ajatus, että kenraalin rouva ja Judy O'Grady olivat pohjimmaltaan

samanlaisia. Se toi Ruthin lähemmäksi häntä, teki hänet mahdolliseksi.

Hänen kallis ruumiinsa oli kuten muidenkin ruumis -- kuten hänen omansa.

Ei ollut estettä heidän avioliitolleen. Luokkaerotus oli ainoa, mutta

sehän oli ulkopuolinen. Sen asettamat esteet saattoi murtaa. Orja, niin

hän oli lukenut, oli kantanut Rooman purppuraa. Koska niin oli voinut

tapahtua, saattoi hänkin kohota Ruthin luo. Puhtaudestaan, pyhyydestään,

sivistyksestään ja sielunsa ihanuudesta huolimatta Ruth pohjaltaan oli

sittenkin ihminen, aivan kuin Lizzie Connolly ja kaikki Lizzie

Connollyt. Kaikki, mikä oli mahdollista heille, oli mahdollista hänelle.

Hän saattoi rakastaa ja vihata, ehkä tulla hysteeriseksi, ja hän

tietysti saattoi tulla mustasukkaiseksi, kuten hän oli mustasukkainen

nyt, tukahduttaessaan nyyhkytyksiänsä hänen sylissään.

"Sitä paitsi, minä olen sinua vanhempi", Ruth huomautti äkkiä, avaten

silmänsä ja katsoen häneen -- "neljä vuotta vanhempi."

"Vaiti! Sinä olet vain lapsi, ja minä olen kokemuksissa neljäkymmentä

vuotta vanhempi sinua", kuului Martinin vastaus.

Tosiasiassa he olivatkin molemmat kuin kaksi lasta rakkauteen nähden, ja

he ilmaisivat sen toisillensa ujosti ja koruttomasti kuin lapset,

huolimatta siitä, että Ruth oli suorittanut loppututkintonsa

yliopistossa ja Martinin pää oli täynnä vuosisatain filosofien viisautta

ja elämän raskasta todellisuutta.

He istuivat siinä iltapäivän hohtavassa kullassa, puhellen, kuten

rakastavaisilla on tapana, ihmetellen rakkauden kummallisia teitä ja

kohtalon oikkuja, jotka niin merkillisellä tavalla olivat heittäneet

heidät yhteen, ja sananmukaan he uskoivat täydellisesti, ettei näin

ihmeellistä rakkautta ollut koskaan ennen maailmassa ollut. Ja

itsepintaisesti palasi ajatus uudestaan ja uudestaan ensimmäisiin

hetkiin, jolloin he olivat heränneet toisensa tuntemaan, ja turhaan he

koettivat eritellä, mitä he toisiansa kohtaan tunsivat ja miten paljon

siinä oli.

Pilviröykkiöt läntisellä taivaalla ottivat syliinsä laskevan auringon,

ja pilvien reunat hohtivat, ja taivaan kupu loisti ruusunpurppurassa.

Ruusuinen hohto leijaili heidän ympärillään Ruthin laulaessa "Hyvästi,

sä päivä suloinen". Hän lauloi vienosti toisen käsien häntä

keinuttaessa, heidän istuessaan käsi kädessä ja sydän sydäntä vasten.

Martin Eden: Romaani · 第 29 / 56 题