Oli kaunis syksyinen päivä, lämmin ja tyyni, väreillen vuodenajan
muuttuvaisuutta, yksi noita ihmeellisiä kalifornialaisia intiaanikesän
päiviä, jolloin aurinko ui autereessa eivätkä vienot tuulenhenkäykset
voi häiritä ilman uinailua. Ohut, purppurainen sumu, joka ei ollut
usvaa, vaan ilman väriloistoista auteretta, peitti kevyesti vuorten
kukkulat. San Francisco uinui kukkuloillansa kuin suunnaton savuläikkä.
Maahan tunkeutuva lahti hohti ja välkkyi tyynenä kuin sulatettu metalli,
ja purjealukset lekottivat siinä liikkumattomina tai ajautuivat ulomma
hidastelevan vuoksen mukana. Kaukainen Tamalpais, jota tuskin saattoi
erottaa hopeisesta autereesta, näytti kaareutuvan suunnattomalle kuvulle
Kultaisen Portin vieressä, joksi sanottiin vaaleata, kullanhohtoista
kulkulaaksoa vuorten välissä lännelle vaipuvan auringon alla. Kaukaa
utuisen ja häämöttävän näköpiirin takaa kohosi epämääräinen pilvien
rykelmä vetäytyen mantereelle päin ja antaen ensimmäisen varoittavan
huomautuksen, että talvi oli lähestymässä.
Kesän loppu oli tullut. Vielä kesä kuitenkin viivytteli, kuihtuen ja
lakastuen vuorilla, syventäen purppuraisia vivahduksia niiden rinteillä,
kutoen utuisia käärinliinojaan vaipuvista voimistaan ja kyllästetystä
ihanuudestaan, hiljaa ja tyytyväisenä, kuollen, mutta tietäen, että on
elänyt ja elänyt hyvin. Ja vuoristossa lempikukkulallansa istuivat
Martin ja Ruth vieretysten päät kumartuneina yli saman kirjan, Martin
lukien ääneen rakkaussonetteja siitä naisesta, joka oli rakastanut
Browningia sellaisella suuruudella, että vain harvat miehet voivat
sellaista osaksensa saada.
Mutta lukeminen kävi vaikeaksi. Häipyvän kauneuden lumous heidän
ympärillänsä oli liian voimakas. Kultainen vuosi vaipui loppuansa
kohden, sellaisena kuin oli elänytkin, kauniina ja paatuneen
hekumallisena, ja ihanuuden muisto ja tyytymys lepäsi raskaana ilmassa.
Se tunkeutui heihinkin unettavana ja veltostavana, heikentäen
päättäväisyyden säikeitä, peittäen opitut siveysmääritelmät ja kylmän
harkinnan autereen purppuraiseen sumuun. Martin tunsi sydämensä heltyvän
ja sulavan, ja silloin tällöin lämmin tuulahdus hulmahti hänen
lävitseen. Hänen päänsä oli aivan Ruthin pään vieressä, ja kun tuskin
tuntuva tuulenleyhkä pani Ruthin kiharat liehumaan niin, että ne
koskettivat hänen kasvojansa, tuntui kuin sivut olisivat uineet hänen
edessään.
"En usko, että tajuatte sanaakaan siitä, mitä luette", sanoi Ruth
kerran, kun Martin oli joutunut pois riviltä.
Martin katsahti häneen palavin silmin, ja kömpelyys tuntui valtaavan
hänen kielensä, kun vastaus kohosi hänen huulillensa.
"Enpä usko, että tekään tiedätte. Mikä oli viimeinen sonetti?"
"En tiedä", nauroi Ruth rehellisesti. "Minä olen sen jo unohtanut. Ei
lueta enää tänään. Päivä on liian ihana."
"Se onkin meidän viimeisemme joksikin aikaa täällä vuoristossa", huokasi
Martin surumielisesti. "Myrsky kokoilee voimiansa tuolla kaukana meren
yllä."
Kirja liukui maahan, ja he istuivat siinä toimettomina ja äänettöminä
katsellen uneksivaan lahteen unelmoivin silmin. Ruth katsahti sivulta
hänen kaulaansa. Hän ei nojannut häntä vasten. Jokin ulkonainen voima
veti häntä, ja se voima oli väkevämpi kuin painolaki, väkevä kuin
kohtalo itse. Välimatkaa oli vain tuuma, ja se tapahtui ilman
vähintäkään aikomusta Ruthin puolelta. Hänen olkapäänsä koski toista
kevyesti kuin perhosen siipi kukkaa, ja yhtä kevyt oli puristus Martinin
puolelta. Hän tunsi Martinin olkapään painon ja sen väristyksen, joka
kävi Martinin läpi. Silloin oli aika hänen vetäytyä takaisin. Mutta hän
oli muuttunut jonkinlaiseksi automaatiksi. Hänen toimintansa oli astunut
hänen tahtonsa rajan ulkopuolelle -- hän ei ajatellut tahtoa eikä rajoja
ihanan hulluuden vallatessa hänen olentonsa.
Martinin käsi alkoi kiertää salaa hänen taaksensa ja ympärillensä. Ruth
odotti sen hidasta toimintaa ihastuksen tuskassa. Hän odotti tietämättä,
mitä, puuskuttaen, kuivin, polttavin huulin, sykkivin sydämin ja
odotuksen kuumeen palaessa hänen veressänsä. Tuo kiertävä käsi kohosi
ylemmä ja veti häntä toisen puoleen, veti hitaasti ja hyväillen. Hän ei
voinut odottaa kauempaa. Väsyneesti huoaten ja tahdottomasti liikahtaen
hän värähdellen painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Martin kumartui
äkkiä, ja kun hänen huulensa lähestyivät, kohosivat Ruthin vastaan.
Tämän täytyy olla rakkautta, Ruth ajatteli sinä ihmeellisenä hetkenä,
joka vierähti. Jos se ei ole rakkautta, on se liian häpeällistä. Se ei
voinut olla mitään muuta kuin rakkautta. Hän rakasti tätä miestä, jonka
käsi oli hänen ympärillään ja huulet painettuina hänen huuliansa
vastaan. Hän painautui lujemmasti häntä vastaan. Ja hetkistä myöhemmin
hän puoliksi irtautui hänen syleilystään, ojentausi ja kiersi äkkiä
voiton riemulla molemmat kätensä Martin Edenin päivettyneeseen kaulaan.
Niin syvästi hän tunsi rakkauden tuskan ja kaipauksen täyttymyksen, että
häneltä pääsi hiljainen valitus, kädet herpaantuivat, ja puoleksi
tajuttomana hän lepäsi Martinin sylissä.
Ei puhuttu sanaakaan, ei sanaakaan pitkään aikaan. Kahdesti Martin
kumartui suutelemaan, ja kummallakin kertaa Ruthin huulet kohtasivat
häntä kainosti, samalla kun vartalo teki onnelliset vaistomaiset
liikkeensä. Ruth puristui häntä lähemmä voimattomana vapautumaan
hänestä, ja Martin istui painaen häntä rintaansa vasten ja katsellen
mitään näkemättömin silmin lahden toisella puolella uinuvaa kaupunkia.
Hänen sieluunsa ei kerta kaikkiaan sopinut mitään näkyjä. Siellä
vaihtelivat vain valot ja värit kuumina kuin tämä päivä ja hänen
rakkautensa. Hän kumartui hänen ylitsensä. Ruth puhui.
"Milloin sinä rakastuit minuun?" hän kuiskasi.
"Ensi hetkestä, ihan ensi hetkestä -- ensimmäisestä silmänräpäyksestä,
kun minä sinut näin. Minä olin silloin hulluna rakkaudesta sinuun, ja
koko ajan sen jälkeen minä olen tullut vain yhä hullummaksi. Hulluin
minä olen nyt, rakkahin. Minä olen melkein mielipuoli, minun pääni menee
ilosta sekaisin."
"Minä olen iloinen, että minä olen nainen, Martin... rakas", kuiskasi
Ruth huoattuaan syvään.
Martin puristi hänet syliinsä uudestaan ja yhä uudestaan ja kysyi
sitten:
"Ja sinä -- milloin sinä ensi kerran tiesit?"
"Oh, minä tiesin sen koko ajan, melkein alusta asti."
"Ja minä olen ollut sokea kuin lepakko!" huudahti Martin äänessään
epätoivoa. "Minä en koskaan uneksinutkaan, ennen kuin juuri nyt, kun
minä ... kun minä suutelin sinua."
"En minä sitä tarkoittanut", Ruth vetäysi hieman erilleen ja katsoi
häneen. "Minä tiesin, että sinä rakastit minua melkein alusta asti."
"Ja sinä?" kysyi Martin.
"Minulle se tuli ihan äkkiä." Ruth puhui hyvin hitaasti katseessaan
lämpö, levottomuus ja hellyys ja kasvoillaan lämmin puna, joka ei
ottanut paetakseen. "Minä en tiennyt sitä, ennen kuin juuri nyt, kun...
kun sinä kiersit kätesi minun ympärilleni. Enkä minä koskaan aikonut
mennä sinun kanssasi naimisiin, ennen kuin juuri nyt. Miten sinä sait
minut rakastamaan itseäsi?"
"En tiedä", nauroi Martin, "ellen siten, että rakastin sinua, sillä minä
rakastin sinua kyllin suuresti sulattaakseni kivisenkin sydämen, saati
sitten elävän, sykkivän sydämen, kuten sinun."
"Tämä on niin erilaista, kuin mitä minä ajattelin rakkauden olevan",
virkahti Ruth hajamielisesti.
"Millaiseksi sinä rakkautta kuvittelit?"
"Minä en kuvitellut sitä tällaiseksi", Ruth katsoi hetkisen hänen
silmiinsä, mutta katse painui alas, kun hän jatkoi: "Katsos, minä en
tiennyt, millaista tämä oli."
Martin tahtoi vetää hänet uudestaan puoleensa, mutta se jäi yritykseen,
sillä hänet valtasi pelko, että hän olisi liian kiihkeä. Mutta silloin
hän tunsi Ruthin lähestyvän liikkeen, ja taas hän lepäsi hänen
sylissään, ja huulet painettiin huulia vasten.
"Mitä minun omaiseni sanovat?" hätäili Ruth todellisuuteen heräten
lyhyen äänettömyyden jälkeen.
"En tiedä. Sen me kyllä saamme selville sangen helposti niin pian kuin
haluamme."
"Mutta jos äiti asettuu vastaan? Minua pelottaa puhua siitä hänelle."
"Anna minun puhua se hänelle", sanoi Martin reippaasti. "Minä luulen,
ettei sinun äitisi pidä minusta, mutta minä voitan hänet kuitenkin
jollakin tavalla. Mies, joka on voittanut sinut omaksensa, voi voittaa
kaiken muun. Ja ellemme me..."
"Mitä?"
"No, tietysti me saamme toisemme. Ei ole ollenkaan pelkoa, ettemme
voittaisi sinun äitiäsi avioliittomme puolelle. Hän rakastaa sinua liian
paljon."
"Minä en tahtoisi murtaa hänen sydäntänsä", sanoi Ruth miettivästi.
Martinin teki mieli vakuuttaa, ettei äidin sydän murru niin helposti,
mutta sen sijaan hän sanoi: "Rakkaus on suurinta maailmassa."
"Tiedätkö, Martin, sinä joskus pelotat minua. Minä pelkään sinua nyt,
kun minä ajattelen sinua ja sitä, mitä sinä olet ollut. Sinun täytyy
olla hyvin, hyvin hyvä minulle. Muista, että minä sittenkin olen vain
lapsi. Minä en ole koskaan ennen rakastanut."
"En minäkään. Me olemme lapsia molemmat. Ja me olemme yli kaiken
onnellisia, sillä me olemme löytäneet ensimmäisen rakkautemme
toisissamme."
"Mutta se on mahdotonta!" huudahti Ruth riistäytyen äkillisellä
liikkeellä hänen syleilystään. "Mahdotonta sinuun nähden. Sinä olet
ollut merimies, ja merimiehillä, kuten olen kuullut, on ... on..."
Hänen äänensä värähteli ja sammui.
"On vaimo jokaisessa satamassa", täydensi Martin. "Sitäkö sinä
tarkoitat?"
"Sitä", vastasi Ruth hyvin hiljaa.
"Mutta se ei ole rakkautta." Hän puhui varmalla asiantuntemuksella.
"Minä olen ollut monessa satamassa, mutta en ole tuntenut rakkauden
hengähdystäkään, ennen kuin minä näin sinut tuona ensimmäisenä iltana.
Tiedätkö, että kun minä menin kotiin tuona iltana, minä olin joutua
kiinni?"
"Kiinni!"
"Niin. Poliisi luuli, että minä olin juovuksissa, ja minä olinkin ...
rakkaudesta sinuun."
"Mutta sinä sanoit, että me olimme lapsia, ja minä sanoin, että tuo oli
mahdotonta sinuun nähden, ja niin me olemme joutuneet pois asiasta."
"Minä sanoin, etten minä ole milloinkaan rakastanut ketään muuta kuin
sinua", vastasi Martin. "Sinä olet minun ensimmäiseni, minun ensi
rakkauteni."
"Ja kuitenkin olet ollut merimies", väitti Ruth.
"Mutta se ei estä sinua olemasta minun ensimmäinen rakkauteni."
"On kuitenkin ollut naisia ... muita naisia -- oh!"
Ja Martin Edenin suunnattomaksi ihmeeksi hän purskahti myrskyisään
itkuun, jonka tyynnyttäminen vaati enemmän kuin yhden suudelman ja
paljon hyväilyä ja hellyyttä. Ja kaiken aikaa Martinin mielessä soi
Kiplingin säe: "Ja kenraalin rouva ja Judy O'Grady ovat siskoja
luonnoltansa." Se oli totta, vaikka hänen lukemansa romaanit olivat
saaneet hänet uskomaan toisin. Hän oli luullut ja siihen tulokseen hän
oli kirjoistakin päässyt, että kosiminen ylemmissä luokissa tapahtuisi
kankeitten sääntöjen mukaan. Siellä, mistä hän oli tullut, löysivät
nuorukaiset ja neitoset toisensa seurustellessaan yhdessä, mutta että
kaikki voisi tapahtua samalla tavalla ylhäällä korkeuksissa, sitä tuskin
saattoi ajatella. Kuitenkin olivat kirjat väärässä. Tässä oli hänellä
todistus. Samat sanattomat kädenpuristukset, samat hyväilyt, jotka
vaikuttivat työläisluokan tyttöihin, vaikuttivat myös työläisluokkaa
ylempänä oleviin tyttöihin. Kaikki he olivat samaa lihaa ja verta --
siskoja luonnoltansa, ja se hänen olisi itsestäänkin pitänyt tietää, jos
vain olisi sattunut Spenceriänsä muistamaan. Kun hän piti siinä Ruthia
sylissään tyynnytellen ja hyväillen, tuotti hänelle suurta lohdutusta
ajatus, että kenraalin rouva ja Judy O'Grady olivat pohjimmaltaan
samanlaisia. Se toi Ruthin lähemmäksi häntä, teki hänet mahdolliseksi.
Hänen kallis ruumiinsa oli kuten muidenkin ruumis -- kuten hänen omansa.
Ei ollut estettä heidän avioliitolleen. Luokkaerotus oli ainoa, mutta
sehän oli ulkopuolinen. Sen asettamat esteet saattoi murtaa. Orja, niin
hän oli lukenut, oli kantanut Rooman purppuraa. Koska niin oli voinut
tapahtua, saattoi hänkin kohota Ruthin luo. Puhtaudestaan, pyhyydestään,
sivistyksestään ja sielunsa ihanuudesta huolimatta Ruth pohjaltaan oli
sittenkin ihminen, aivan kuin Lizzie Connolly ja kaikki Lizzie
Connollyt. Kaikki, mikä oli mahdollista heille, oli mahdollista hänelle.
Hän saattoi rakastaa ja vihata, ehkä tulla hysteeriseksi, ja hän
tietysti saattoi tulla mustasukkaiseksi, kuten hän oli mustasukkainen
nyt, tukahduttaessaan nyyhkytyksiänsä hänen sylissään.
"Sitä paitsi, minä olen sinua vanhempi", Ruth huomautti äkkiä, avaten
silmänsä ja katsoen häneen -- "neljä vuotta vanhempi."
"Vaiti! Sinä olet vain lapsi, ja minä olen kokemuksissa neljäkymmentä
vuotta vanhempi sinua", kuului Martinin vastaus.
Tosiasiassa he olivatkin molemmat kuin kaksi lasta rakkauteen nähden, ja
he ilmaisivat sen toisillensa ujosti ja koruttomasti kuin lapset,
huolimatta siitä, että Ruth oli suorittanut loppututkintonsa
yliopistossa ja Martinin pää oli täynnä vuosisatain filosofien viisautta
ja elämän raskasta todellisuutta.
He istuivat siinä iltapäivän hohtavassa kullassa, puhellen, kuten
rakastavaisilla on tapana, ihmetellen rakkauden kummallisia teitä ja
kohtalon oikkuja, jotka niin merkillisellä tavalla olivat heittäneet
heidät yhteen, ja sananmukaan he uskoivat täydellisesti, ettei näin
ihmeellistä rakkautta ollut koskaan ennen maailmassa ollut. Ja
itsepintaisesti palasi ajatus uudestaan ja uudestaan ensimmäisiin
hetkiin, jolloin he olivat heränneet toisensa tuntemaan, ja turhaan he
koettivat eritellä, mitä he toisiansa kohtaan tunsivat ja miten paljon
siinä oli.
Pilviröykkiöt läntisellä taivaalla ottivat syliinsä laskevan auringon,
ja pilvien reunat hohtivat, ja taivaan kupu loisti ruusunpurppurassa.
Ruusuinen hohto leijaili heidän ympärillään Ruthin laulaessa "Hyvästi,
sä päivä suloinen". Hän lauloi vienosti toisen käsien häntä
keinuttaessa, heidän istuessaan käsi kädessä ja sydän sydäntä vasten.