Kysymys oli tarpeeton, ja hän tiesi, mikä vastaus olisi. Sitten hän
uinui rauhoittuneena, jolloin voima Martinin sormista virtasi häneen
kuin lievittävä balsami, tuska hävisi ja vihdoin lakkasi kokonaan, ja
kun hän oli vaipunut syvään uneen, hiipi Martin tiehensä.
Ruth soitti hänelle samana iltana saadakseen kiittää häntä.
"Minä nukuin päivälliseen asti", hän sanoi. "Te paransitte minut
täydellisesti, herra Eden, enkä minä tiedä, kuinka teitä kiittäisin."
Martinin mieli oli lämmin ja sykähteli onnesta vastatessaan hänelle, ja
jo puhelimessa keskustellessa hänen ajatuksissaan väikkyi muisto
Browningista ja sairaasta Elizabeth Barrettista. Mitä kerran oli tehty,
tehtäisiin uudestaan, ja hän, Martin Eden, tekisi sen, tekisi sen
Ruth Morselle. Hän palasi huoneeseensa ja tarttui Spencerin
"Yhteiskuntaoppiin", joka oli selällään hänen sängyssään. Mutta hän ei
voinut lukea. Rakkaus kidutti häntä ja hallitsi hänen tahtoansa, niin
että hän päätöksestään huolimatta löysi itsensä mustetäpläisen pöytänsä
äärestä. Se sonetti, jonka hän runoili sinä iltana, oli ensimmäinen
siitä viidenkymmenen rakkausrunon sarjasta, jonka hän valmisti kahtena
kuukautena. Hänellä oli "Portugalilaiset rakkaussonetit" mielessään
kirjoittaessaan, ja hän kirjoitti esikuvanaan parhaat ja suurimmat
teokset, niiden kiihottamana ja oman suloisen rakkautensa hulluudessa.
Ne monet tunnit, jolloin hän ei ollut Ruthin kanssa, hän vietti
muovaillen "Rakkaussikermäänsä", luki kotona tai lukutuvissa, joissa hän
sai käsiinsä päivän tuoreimmat aikakauskirjat, tutki niitä ja tutustui
kirjoitusten rakenteeseen ja aatesisältöön. Ne hetket, jotka hän vietti
Ruthin parissa, olivat täynnä hulmuttavia toiveita ja sitomattomia
lupauksia. Viikon kuluttua siitä, kun hän oli parantanut Ruthin
päänsäryn, ehdotti Norman eräänä iltana Arthurin ja Olneyn kannattamana,
että he lähtisivät kuutamoretkelle Lake Merrittille. Martin oli ainoa,
joka kykeni hoitamaan venettä, ja hänen täytyi luonnollisesti lähteä
mukaan. Ruth istui häntä lähellä perässä, kun taas nuo kolme herraa
loikoivat keskellä venettä kiihkeästi väitellen "vapaista aineista".
Kuu ei ollut vielä noussut, ja Ruth tuijottaessaan siinä
tähtikirkkaaseen avaruuteen tunsi äkkiä oudon yksinäisyyden valtaavan
mielensä, sillä he eivät olleet vaihtaneet Martinin kanssa ainoatakaan
sanaa. Hän katsahti Martiniin. Tuulenpuuska kallisti silloin venettä,
niin että alahanka kallistui aivan vedenpinnan tasalle, jolloin Martin,
toinen käsi peräsimessä ja toinen purjenuorassa antoi veneen kiitää
kevyessä kaaressa, katse tähdättynä läheiseen pohjoisrantaan. Hän ei
huomannut hänen katsettaan, ja Ruth katseli häntä henkeä pidätellen ja
kuvitellen samalla, mikä mahtoi olla se sielunvoima, joka johti häntä,
tuota nuorta miestä, jonka olemus uhkui kiihottavaa alkuvoimaa,
tuhlaamaan aikansa juttujen ja runojen kirjoittamiseen, jotka jo
edeltäpäin olivat tuomitut epäonnistumaan ja tuhon omiksi.
Hänen silmänsä harhailivat jäntevästä niskasta, jonka tähtien valossa
saattoi vain epäselvästi erottaa, voimakkaasti muodostuneeseen päähän,
ja vanha halu kiertää kätensä tuohon kaulaan valtasi hänet uudestaan.
Voima, jota hän inhosi, kiehtoi häntä. Yksinäisyyden tunne painoi häntä
yhä selvemmin, ja hän tunsi väsymystä. Hänen asemansa tässä keinuvassa
purressa oli kyllästyttävä, ja hän muisti, miten Martin oli parantanut
hänen päänsä ja millainen hyväilevä lepo ja rauha hänestä säteili.
Martin istui hänen lähellään, aivan hänen vieressään, ja veneen keinunta
tuntui työntävän häntä yhä lähemmäksi perämiestä. Äkillinen mielijohde
nojautua häneen ja saada hänestä voimaa valtasi Ruthin -- heikko,
puolivalmis mielijohde se oli, mutta kuitenkin se hänen ajatellessaan
sai hänet lopulta nojaamaan häneen. Vai saiko sen aikaan veneen
heilahdus? Ruth ei sitä tiennyt -- hän ei koskaan saanut tietää. Hän
tiesi vain, että hän nojasi häneen, ja helpotus ja tyynnyttävä rauha
tuntui niin suloiselta. Ehkä se oli ollut veneen syy, mutta ei Ruth
tehnyt pienintäkään yritystä korjatakseen sitä. Hän nojasi keveästi
hänen olkaansa vasten, mutta hän nojasi kuitenkin ja hän nojasi
edelleenkin, vaikka Martin korjasi asentoaan, että hänen olisi
mukavampi.
Se oli hulluutta, mutta hän kieltäytyi ajattelemasta tuota hulluutta.
Hän ei enää ollut oma itsensä, vaan nainen, jolla oli naisen taipumus
antautua; ja vaikka hän nojasi niin kevyesti, tuo taipumus tuntui saavan
tyydytyksensä. Häntä ei enää väsyttänyt. Martin ei puhunut. Jos hän
olisi sen tehnyt, olisi lumous heti särkynyt. Hänen rakkautensa
vaiteliaisuus pitensi sitä. Martin oli huumaantunut ja päästänsä
pyörällä. Hän ei voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Se oli liian
ihmeellistä ollakseen muuta kuin unihouretta. Hän voitti hullun halun
heittää irralleen peräsimen ja purjeet ja sulkea hänet syliinsä. Hänen
tajuntansa sanoi hänelle, että se olisi väärin, ja hän oli iloinen, että
peräsin ja purjeet pitivät hänen käsiänsä kiinni ja estivät häntä
antautumasta kiusaukselle. Mutta hän kaarteli venettä vähemmän notkeasti
estäen tuulta tarttumasta purjeisiin pidentäen siten matkaa pohjoiselle
rannalle. Ranta pakottaisi häntä suuriin liikkeisiin, ja lumous
särkyisi. Hän purjehti taidolla ja pysähdytteli veneen kulkua
herättämättä kinastelijain huomiota. Sielussaan hän antoi anteeksi
kaikki vaikeimmat matkat ja ankarimmat ponnistelut, jotka olivat
lahjoittaneet hänelle tämän taivaallisen yön tehden hänet veneitten,
meren ja tuulen herraksi, niin että hän saattoi purjehtia _hän_
rinnallaan, hänen rakas painonsa olkapäätä vasten.
Kun nousevan kuun ensimmäiset säteet lankesivat purjeelle ja loivat
veneeseen kalpeata hohtoansa, siirtyi Ruth eroon hänestä. Ja sitä
tehdessään hän tunsi Martinin myös vetäytyvän poispäin. Halu säilyä
ilmitulemiselta oli molemminpuolinen. Kohtaus oli äänetön ja salaisen
tuttavallinen. Ruth istui nyt erossa hänestä polttavin kasvoin, samalla
kun jälkimainingit tulvahtivat koko voimallansa hänen olemukseensa. Hän
oli tehnyt itsensä syylliseksi johonkin, jota ei olisi tahtonut näyttää
veljilleen eikä myöskään Olneylle. Miksi hän oli sen tehnyt? Koko
elämässään hän ei ollut tehnyt kertaakaan niin, ja hän oli kuitenkin
purjehtinut kuutamossa ennenkin nuorten miesten kanssa. Hän ei koskaan
ollut halunnut tehdä sellaista. Hän oli menehtyä häpeästä, ja hänen
nupulleen puhkeavan naisellisuutensa salaisuudet herättivät hänessä
pelkoa. Hän katsahti salaa Martiniin, joka oli ahkerassa toimessa
kääntäessään venettä toiseen suuntaan, ja hän olisi saattanut vihata
häntä, joka oli tehnyt hänet epähienoksi ja häväistyksi olennoksi. Ja
vielä juuri hän kaikkien miesten joukosta! Ehkäpä hänen äitinsä oli
oikeassa sanoessaan, että hän näki häntä liian usein. Se ei tapahtuisi
enää koskaan uudestaan, ja hän päätti vastaisuudessa kohdata häntä
harvemmin. Hänen mieleensä johtui villi ajatus selittää heti, kun he
olisivat ensi kerran kahden kesken, että äkillinen pyörryttävä raukeus
oli vallannut hänet juuri ennen kuun nousua, jolloin hän oli nojautunut
häneen. Sitten hän muisti, miten he yksimielisesti olivat vetäytyneet
eroon juuri ennenkuin kuun säteet ehtivät heitä kavaltaa, ja hän
ymmärsi, että Martin tietäisi sen valheeksi.
Hurjalla vauhdilla kuluvina seuraavina päivinä hän ei enää ollut oma
itsensä, vaan outo, arvoituksellinen olento, joka itsepintaisesti tahtoi
käydä tilille itsensä kanssa ja kuitenkin sitä kaikin voimin karttoi,
kieltäytyen kurkistelemasta tulevaisuuteen ja mietiskelemästä, minne oli
ajautumassa. Hän oli kuin kuumeessa kiihottavien salaisuuksien vuoksi,
toisinaan pelästynyt tai riemastunut, toisinaan taas haikean
surumielinen. Erään asian hän oli kuitenkin järkähtämättömästi
päättänyt, ja se tekisi varmaksi hänen turvallisuutensa. Hän ei antaisi
Martinin puhua rakkaudesta. Niin kauan kuin hän estäisi sen, olisi
kaikki hyvin. Muutamien päivien kuluttua lähtisi Martin pois. Ja vaikka
hän puhuisikin, olisi kuitenkin kaikki hyvin. Asiat eivät mitenkään
voisi muuttua, sillä hän ei rakasta häntä. Se olisi luonnollisesti
tuskallinen puolituntinen Martinille ja hämmentävä puolituntinen
hänelle, sillä olisihan se ensimmäinen kerta, kun joku kosisi häntä.
Suloinen väristys kävi hänen lävitseen sitä ajatellessa. Hän oli
todellakin nainen, täysin kypsynyt nainen ja valmis avioliittoon, jos
tilaisuus sattuisi. Se kiihotti hänessä kaikkea, mikä on hänen
sukupuolellensa ominaista. Koko hänen elämänsä ja olentonsa jännittyi
äärimmilleen. Hän meni niin pitkälle, että hän itse asetti Martinin
suuhun tuon hetken sanat, ja itseänsä hän harjoitti moneen kertaan,
miten hän hylätessään menettelisi ja miten ystävällisesti hän puhuisi,
ettei loukkaisi jalointa ja miehekkäintä toisessa. Sen pitäisi olla
Martinille portaana. Hänen täytyisi luopua huonoista taipumuksistaan,
erikoisesti tupakasta. Hän oikein vaatisi sitä. Mutta ei, hän ei antaisi
hänen ollenkaan puhua. Hän voisi keskeyttää hänet, ja hän oli luvannut
äidillensä tehdä sen. Punastuneena ja polttavin kasvoin hän työnsi
luotaan nuo ajatukset. Suotuisampana aikana ja soveliaampi kosija saisi
vasta johtaa hänet ensimmäiseen kokeeseen.