Halu kirjoittaa oli vastustamattomalla voimalla vallannut Martinin vielä
kerran. Kertomuksia ja runoja syntyi suunnattomat määrät hänen
aivoissaan, ja hän pani niiden aiheita muistiin sen ajan varalta,
jolloin hän voisi antaa niille lopullisen muodon. Mutta hän ei
kirjoittanut. Tämä oli hänen lyhyt loma-aikansa; sen hän oli päättänyt
omistaa levolle ja rakkaudelle, ja hän onnistui molemmissa suhteissa.
Pian hän uhkui voimaa ja elämänhalua, ja hänen tavatessaan joka päivä
Ruthin tämä tunsi, kuten ennen, miten voima ja terveys virtasi häneen.
"Ole varovainen", hänen äitinsä huomautti vielä kerran. "Minä pelkään,
että sinä tapaat Martin Edeniä liian usein."
Mutta Ruth nauroi itsevarmasti. Hän oli varma itsestään, ja muutamien
päivien perästä Martin olisi merillä. Sitten, hänen palatessaan, hän
olisi Idässä matkoillaan. Jotakin salaperäistä taikavoimaa oli joka
tapauksessa Martinin uhkuvassa terveydessä ja jäntevyydessä. Martinille
oli myös kerrottu Ruthin aiotusta Idänmatkasta, ja hän tunsi tarvetta
kiirehtiä. Hän ei vieläkään tiennyt, miten tuli rakastaa Ruthin
kaltaista tyttöä. Kuitenkin hän oli saavuttanut suurenmoisen taidon
seurustella tyttöjen ja naisten kanssa, jotka olivat kerrassaan
erilaiset kuin Ruth. He olivat tienneet jo ennestään, mitä on rakkaus ja
keimailu ja hakkailu, mutta Ruth ei tiennyt sellaisista asioista yhtään
mitään. Hänen ihmeellinen viattomuutensa vangitsi häntä, jäädytti jo
huulille kaiken hehkun hänen sanoistaan ja sai hänet pakostakin
lakkaamatta tuntemaan oman kelvottomuutensa. Hän oli kyllä saavuttanut
kokemusta toisella alalla. Hän ei ollut milloinkaan itse rakastunut. Hän
oli kyllä pitänyt naisista kuohuvassa menneisyydessään, joskus ollut
kiintynytkin muutamiin, mutta hän ei ollut tiennyt, millaista olisi
rakastaa heitä. Hän oli vain viheltänyt mestarillisella, huolettomalla
tavalla, ja he olivat tulleet hänen luokseen. Heitä oli käytetty
ajanvietteenä, noin vain satunnaisesti, osina miesten leikeissä,
enimmäkseen vähäpätöisinä osina. Ja nyt ensi kertaa, nyt oli juuri hän
rukoileva, hellä, arka ja epäilevä. Hän ei tuntenut rakkauden teitä, ei
myöskään sen kieltä, ja niin hän pelkäsi rakastettunsa puhdasta
viattomuutta.
Oppiessaan tuntemaan maailman, keinuen sen ikuisesti kuohuvilla
laineilla, hän oli oppinut erään käyttäytymissäännön, ja se oli, että
kun hänen tuli ottaa osaa outoon leikkiin, hän antoi vastapelaajansa
alkaa ensin. Tuhansia kertoja se oli auttanut häntä ja johtanut häntä
tekemään samalla tarkkoja huomioita. Hän tiesi, kuinka katsella outoja
asioita ja odottaa heikkoa hetkeä, jolloin voisi heittäytyä mukaan. Se
oli kuin jonkinlaista taistelun alkuvalmistelua. Ja kun sellainen
tilaisuus ilmestyi, hän tiesi pitkän kokemuksen opettamana, kuinka
pelata tehokkaasti.
Niinpä hän katseli Ruthia ja odotti tilaisuutta haluten kiihkeästi puhua
rakkaudestaan, mutta ei uskaltanut. Hän pelkäsi säikyttävänsä häntä eikä
ollut varma itsestään. Vaikkei hän sitä tiennyt, hän kuitenkin oli
valinnut oikean tavan. Rakkaus ilmestyi maailmaan, ennen kuin kieli
osasi siitä kertoa, ja aikaisimmassa nuoruudessaan se oli opettanut
ilmaisumuodot, joita ei ole koskaan unohdettu. Seuraten näitä vanhoja,
yksinkertaisia muotoja Martin koetti tavoitella Ruthia. Aluksi hän ei
tiennyt, että niin oli asianlaita, mutta myöhemmin se selvisi hänelle.
Hänen kätensä kosketus puhui sanomattoman paljon enemmän kuin mitkään
sanat, jotka hän olisi voinut lausua; hänen alkuperäinen voimansa
viehätti Ruthin kiihkeää mielikuvitusta enemmän kuin tuhansien
sukupolvien rakastajien painetut runot ja intohimoiset kuiskaukset. Mitä
hän olisi voinut sanoa, olisi osaltansa kaikissa tapauksissa vaikuttanut
hänen arvostelukykyynsä, mutta käden puristus, sivumennen tapahtunut
ruumiillinen kosketus, vaikutti suoraan hänen vaistoihinsa. Hänen
arvostelukykynsä oli yhtä vanha kuin hän itsekin, mutta hänen vaistonsa
olivat yhtä vanhat kuin ihmissuku ja vieläkin vanhemmat. Ne olivat
olleet nuoret silloin, kun rakkaus oli nuori, ja ne olivat viisaammat
kuin puhetaito, yleinen mielipide tai mikään myöhäsyntyinen taito.
Siksipä ei Ruthin arvostelukyky toiminut. Kukaan ei sitä kysynyt eikä
hänelle selvinnyt, millaisella voimalla Martin hetki hetkeltä yhä
kiihkeämmin kosketteli hänen rakkautensa perussäveliä. Että Martin
rakasti häntä, oli toiselta puolen selvä kuin päivä, ja tietoisena hänen
sielunsa ihastuksesta läikähteli hänen omansa saadessaan todistuksia
tuosta rakkaudesta -- hehkuvat silmät helline katseineen, värähtelevät
kädet ja voimakas puna, joka läikähteli näkyville auringon polttamasta
ruskeudesta huolimatta, olivat sen selvimpiä ilmenemismuotoja. Hän meni
pitemmällekin kiihottaen hänen rakkauttaan, mutta teki sen niin
suloisesti, ettei Martin koskaan sitä huomannut, puoliksi tiedottomasti
tuskin itsekään itseänsä tajuten. Hän värisi riemusta kokeillessaan
näillä naisen ihastuttavilla voimilla käyttäessään mestarin tavalla
kaikkia Eevan viehätyskeinoja kiduttaaksensa toista.
Kieli kokemattomuuden ja rajattoman kiihkeyden kahleissa koetti Martin
vaistomaisesti ja kömpelösti jatkaa lähentelemisyrityksiänsä. Hänen
kätensä kosketus viehätti Ruthia. Martin ei sitä tiennyt, mutta sen hän
tiesi, etteivät ne olleet Ruthille vastenmielisiä. Ei niin, että heidän
kätensä olisivat koskettaneet usein, lukuunottamatta tapaamista ja eroa;
mutta pyörällä kuljettaessa, sitoessa runokirjoja, joita he veivät
mukanaan vuorille, ja selaillessa niiden sivuja rinnakkain istuen sattui
sopivia hetkiä, jolloin kädet koskettivat käsiin. Ja olipa vielä
tilaisuuksia, jolloin Ruthin hiukset liehuen hyväilivät Martinin kasvoja
ja olkapäät painuivat yhteen, kun he kumartuivat tutkimaan kauneutta
kirjojen sivuilta. Ruth hymyili itsekseen ajatellessaan niitä rohkeita
päähänpistoja, jotka välähtelivät hänen aivoissaan, varsinkin kun hänen
teki mielensä hyväillä Martinin kiharoita; Martin taas halusi
kuollakseen, kun he olivat väsyneet lukemiseen, painaa päänsä hänen
helmaansa ja unelmoida silmät ummessa siitä tulevaisuudesta, joka olisi
heidän. Sunnuntaisissa juhlissa Shellmoundin ja Schuetsonin puistoissa
menneinä aikoma hän oli lepuuttanut päätään monen tytön helmassa, ja
tavallisesti hän oli itsekkäästi nukkunut syvää unta, jolloin tytöt
olivat varjostaneet hänen kasvojaan auringolta ja lakkaamatta katselleet
häntä ja ihmetelleet hänen ylhäistä välinpitämättömyyttään heidän
rakkaudestaan. Laskea päänsä tyttöjen helmaan oli hänestä tähän hetkeen
asti ollut maailman helpoin asia, mutta nyt hänestä tuntui Ruthin helma
suljetulta ja luoksepääsemättömältä. Kuitenkin hänen tavaton
vetovoimansa piili juuri tässä arkuudessa. Juuri tuo arkuus esti häntä
peloittamasta Ruthia. Ollen itse tässä suhteessa ujo ja arka ei Ruth
koskaan herännyt ajattelemaan, että heidän seurustelutapansa saattaisi
johtaa vaaralliseen lopputulokseen. Ovelana ja varomattomana Ruth läheni
häntä liittyen häneen yhä lujemmin, jolloin Martin, tuntien tuon
lähestymisen, toivoi uskaltavansa, mutta pelkäsi samalla.
Kerran hän uskalsi, eräänä iltapäivänä, jolloin hän tapasi hänet
hämäräksi laitetussa arkihuoneessa kuolettavassa päänsäryssä.
"Mikään ei voi sitä auttaa", vastasi Ruth hänen kysymykseensä. "Ja
sitäpaitsi, minä en ota päänsärkypulveria. Tohtori Hall ei määrää sitä
minulle."
"Minä voin parantaa sen, toivoakseni, ja ilman rohtoja", kuului Martinin
vastaus. "En tietenkään voi olla varma, mutta koetan kuitenkin. Se on
vain hierontaa. Minä opin taidon ensiksi eräältä japanilaiselta. Ne ovat
oikeata hierojan heimoa. Sitten minä opin siihen lisää erilaisia
muunnoksia Hawaijisaarilla. Heidän kielellään se on _lomi-lomi_. Se saa
aikaan monia asioita yhtä hyvin kuin rohdotkin, vieläpä muutamia
asioita, joihin rohdot eivät mitään vaikuta."
Tuskin olivat hänen kätensä koskettaneet hänen päähänsä, kun Ruth
huokasi syvään.
"Se on niin hyvää", hän sanoi.