Ruth omaisinensa oli palannut, ja kun Martin oli kotiutunut Oaklandiin,
tapasivat he usein toisensa. Suoritettuaan loppututkintonsa ei Ruth enää
jatkanut tutkintolukuja, ja kun Martin oli työllä uuvuttanut sekä
sielunsa että ruumiinsa, ei hän ollenkaan kirjoittanut. Tämä antoi
heille tilaisuuden seurustella ahkeraan toistensa kanssa, jota
tilaisuutta heillä ei ollut ennen ollut, ja heidän kiintymyksensä kypsyi
nopeasti.
Aluksi ei Martin ollut tehnyt mitään muuta kuin levännyt. Hän nukkui
pitkiä unia ja vietti aikaansa ajatellen ja laiskotellen. Hän oli kuin
ihminen, joka vähitellen tointuu vaikeasta sairaudesta. Ensimmäisenä
heräämisenmerkkinä hän huomasi tuntevansa taas mielenkiintoa päivän
sanomalehtiin. Sitten hän alkoi lukea, keveitä novelleja ja runoja, ja
kun vielä oli muutamia päiviä kulunut, hän oli jo suinpäin hautautunut
kauan laiminlyömäänsä Fiskeen. Hänen verraton terveytensä ja voimakas
ruumiinsa sai uutta elämää, ja pian hän tunsi omistavansa nuoruuden
jäntevyyden ja reippauden olemuksessaan.
Ruth osoitti ilmeisesti pettymystä, kun Martin aikoi merelle toiselle
pitkälle matkalle heti, kun oli kylliksi levännyt.
"Miksi teidän tekee sinne mieli?" hän kysyi.
"Raha", kuului vastaus. "Minun täytyy hankkia sotatarpeita alkaakseni
uuden yrityksen toimittajia vastaan. Raha on tärkein tekijä sodassa,
ainakin minun sodassani -- raha ja kärsivällisyys."
"Mutta jos kysymys on vain rahoista, miksi ette jäänyt pesulaitokseen?"
"Siksi, että se laitos oli tehdä minut eläimeksi. Sellainen liian ankara
työ pakottaa ihmisen juomaan."
Ruth tuijotti häneen kauhistunein katsein.
"Tarkoitatteko te...?" hän kysyi.
Martinin olisi ollut helppo pelastua tästä, mutta hän oli luonteeltansa
avomielinen ja hän muisti vanhan päätöksensä esiintyä aina rehellisenä,
mitä ikinä sitten tapahtuisikin.
"Tarkoitan", hän vastasi. "Juuri niin. Useita kertoja."
Ruth värisi ja vetäytyi hänestä loitommalle.
"Ei ainoakaan mies, jonka minä olen tuntenut, ole koskaan, koskaan
menetellyt niin."
"He eivät ole myöskään koskaan työskennelleet Shelly Hot Springsin
pesulassa", naurahti Martin katkerasti. "Työ on tärkeä olemassa. Se on
välttämätöntä ihmisen hyvinvoinnille, kuten kaikki saamamiehet sanovat,
ja taivas tietää, etten minä milloinkaan ole sitä pelännyt! Mutta on
olemassa jotakin, jota sanotaan liiaksi hyväksi, ja tuossa pesulassa
työn hyvää oli liiaksi. Ja sen tähden minä aion lähteä vielä kerran
merelle. Se tulee olemaan minun viimeiseni, sillä kun minä tulen
takaisin, minä voin vallata itselleni sijan aikakauskirjojen palstoilla.
Siitä minä olen aivan varma."
Ruth oli vaiti ja apealla mielellä, ja Martin katseli häntä surullisena
huomaten, kuinka mahdotonta Ruthin oli ymmärtää, missä rääkissä hän oli
ollut.
"Jonakin päivänä minä kirjoitan siitä -- 'Työn alentava vaikutus' tai
'Juoppouden psykologia työväen luokassa' tai jollakin muulla nimellä."
He eivät olleet kertaakaan ensimmäisen tapaamisensa jälkeen olleet niin
kaukana toisistaan kuin tuona päivänä. Hänen tunnustuksensa, jonka hän
oli tehnyt rehellisessä mielessä, vaikkakin taistelunhaluisella uhmalla,
oli vaikuttanut Ruthiin poistyöntävästi. Mutta Ruth oli enemmän
järkyttynyt itse tästä kohtauksesta kuin siitä, mikä oli sen
aiheuttanut. Se osoitti hänelle, kuinka lähelle hän oli häntä tullut, ja
ymmärrettyään tämän hänen täytyi antautua vielä läheisempään suhteeseen.
Siihen tuli vielä lisäksi sääli ja viattomat, ihanteelliset ajatukset
saada hänet parannetuksi. Hän tahtoi pelastaa tämän kypsymättömän nuoren
miehen, joka oli eksynyt niin kauas. Hän pelastaisi hänet aikaisempien
erehdysten kirouksesta, vieläpä hänen omalta itseltäänkin ja vaikka
vasten hänen tahtoansa. Se tehtävä tuntui niin suurelta ja jalolta, eikä
hän uneksinutkaan, että sen takana ja pohjalla piili mustasukkaisuus ja
rakkauden kaipuu.
He pyöräilivät paljon näinä ihanina syyspäivinä, ja vuorilla he lukivat
ääneen milloin minkin runoilijan jaloja, ylentäviä säkeitä, jotka
kohottivat heidän ajatuksensa korkeimpiin asioihin. Itsensä kieltäminen,
uhrautuvaisuus, kärsivällisyys, ahkeruus ja korkeat pyrkimykset olivat
niitä aiheita, joihin heidän ajatuksensa epäsuorasti johdettiin, --
pohjan niille oli Ruth jo aikaisemmin perinyt isältänsä, ja herra Butler
ja Andrew Carnegie, jotka köyhistä siirtolaispojista olivat kohonneet
sellaiseen maineeseen, otettiin esimerkiksi useammin kuin kerran.
Martin ylisti heitä ja iloitsi heidän onneaan. Hän seurasi nyt paljoa
selvemmin Ruthin ajatusten juoksua, eikä hänen sielunsa enää ollut
Martinille mikään suljettu ihme. Martin tunsi henkisesti olevansa hänen
vertaisensa. Mutta erimielisyys joissakin asioissa ei ollenkaan
vaikuttanut hänen rakkauteensa. Se oli kuumempi kuin koskaan ennen,
sillä hän rakasti häntä juuri sellaisena kuin hän oli, vieläpä Ruthin
fyysillinen heikkouskin antoi hänelle aivan erikoisen viehätyksen hänen
silmissään. Hän oli lukenut sairaalloisesta Elizabeth Barrettista, joka
ei vuosikausiin ollut voinut astua jalallansa maahan, kunnes hän tuona
suurena hehkun päivänä pakeni Browningin kanssa ja seisoi suorana maalla
paljaan taivaan alla; ja mitä Browning oli tehnyt hänelle, saman Martin
päätti tehdä Ruthille. Mutta sitä ennen Ruthin täytyi rakastaa häntä.
Loppu olisi helppoa. Hän antaisi hänelle voimaa ja terveyttä. Ja hän
näki välähdykseltä heidän tulevaa elämäänsä vuosien päästä, työn ja
vaivannäön tuottaman onnen ja hyvinvoinnin taustaa vasten, jolloin he
yhdessä lukisivat ja keskustelisivat runoudesta, Ruth loikoen maassa
monien tyynyjen välissä Martinin lukiessa hänelle ääneen. Se oli kuin
avain siihen elämään, jota he viettäisivät. Ja aina hän näki tämän
erikoisen kuvan. Joskus näissä unelmissa Ruth nojasi häneen pää hänen
rintaansa vasten, ja hän käsi hänen vyötäröllään luki hänelle. Joskus he
taas kumartuivat yhdessä sivujen yli juoden sieltä lakkaamatta elämän
kauneutta. Sitten vielä, koska Ruth rakasti luontoa, muuttui tuo
mielikuvituksen unelma ja heidän lukupaikkansa vaihtui. Joskus he
lukivat laaksoissa, joita ympäröivät pilviätavoittelevat vuorten seinät,
tai istuivat vuoriniityllä. Toisinaan he vaelsivat meren rannoilla
pitkin hohtavaa hietikkoa tai kaukana troopillisen vyöhykkeen saarilla,
jossa vesiputoukset levittivät usvapilviä peittäen koko meren kuin
hienonhienoon untuvaharsoon, jota pieninkin ilmanväre leyhyttelee. Ja
aina tämän unelmoidun onnen keskellä vaelsivat he kaksi, hän ja Ruth,
iloisina ja onnellisina nauttien siitä vapaudesta, jonka ankara työ ja
ponnistus vaivojen ja vastusten jälkeen oli tuottanut, tehden heidät
riippumattomiksi koko maailmasta ja sen rikkauksista.
"Minä tahtoisin neuvoa pikku tyttöäni olemaan varovainen", Ruthin äiti
varoitti eräänä iltana.
"Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat. Mutta se on mahdotonta. Hän ei
ole..."
Ruth punastui, mutta se oli neitseellisyyden punaa, joka oli lehahtanut
hänen kasvoillensa hänen puhuessaan ensi kerran elämän pyhistä asioista
äidin kanssa, jota hän piti yhtä pyhänä.
"Sinun arvoisesi", täydensi äiti hänen lauseensa.
Ruth nyökkäsi.
"En tahtonut sanoa juuri niin, mutta eihän hän ole. Hän on karkea,
raaka, voimakas -- liian voimakas. Hän ei ole..."
Hän epäröi eikä voinut jatkaa. Oli aivan uutta keskustella äidin kanssa
tällaisesta asiasta. Ja taaskin äiti täydensi hänen ajatuksensa.
"Hän ei ole viettänyt puhdasta elämää, sinä kai tahdoit sanoa." Ruth
nyökkäsi taas, ja taas karahtivat hänen kasvonsa punaisiksi.
"Sitä juuri", hän myönsi. "Eihän se ole hänen syynsä, mutta hän on
leikkinyt niin paljon..."
"Loassa?"
"Niin, loassa. Ja hän pelottaa minua. Joskus hän suorastaan kauhistuttaa
minua, kun hän kertoo tuolla keveänhuolettomalla tavalla tapauksista,
joissa hän on ollut mukana -- aivan kuin niissä ei olisi mitään pahaa.
Mutta onhan niissä pahaa, eikö olekin?"
He istuivat käsi toisen vyötäröllä, ja syntyneen äänettömyyden aikana
äiti hyväili hänen kättään odottaen.
"Mutta hän kiinnostaa minua tavattomasti", jatkoi Ruth. "Jollakin
tavalla hän on minun suojattini. Sitten hän on myös minun ensimmäinen
poikaystäväni -- ei sentään oikeastaan ystävä; paremminkin suojatti ja
ystävä yhdistettynä. Joskus taas, kun hän pelottaa minua, minusta tuntuu
kuin hän olisi verikoira, jonka olen ottanut leikkikalukseni, kuten
jotkut amatsoonineitoset, ja hän riuhtoo kovasti ja irvistelee
hampaillaan säiky telien minua, että pääsisi irti."
Taas hänen äitinsä odotti.
"Hän kiinnostaa minua luultavasti samalla tavalla kuin verikoira. Ja
hänessä on kuitenkin paljon hyvää, mutta samalla hänessä on paljon,
josta minä en voi pitää ... toiselta puolen. Näethän, että minä olen
ajatellut. Hän kiroilee, hän tupakoi, hän juo, hän on tapellut; hän on
itse sanonut sen minulle, ja hänestä se on hauskaa -- niin hän sanoo.
Hän on kaikkea sitä, mitä mies ei saisi olla -- mies, jonka minä
tahtoisin ottaa", hänen äänensä aleni kuiskaukseksi "miehekseni. Hän on
sitä paitsi liian roteva. Minun prinssini pitää olla pitkä, solakka ja
tumma -- notkea ja oikein viehättävä prinssi. Ei. Ei ole vaaraa, että
rakastuisin Martin Edeniin. Se olisi pahin kohtalo, joka osakseni voisi
langeta."
"Mutta en minä juuri siitä oikeastaan tahtonut puhua", vastasi hänen
äitinsä epävarmasti. "Oletko sinä ajatellut häntä? Hän on niin sopimaton
joka suhteessa, ja otaksupas nyt, että hän rakastuisi sinuun."
"Mutta hän on jo ... rakastunut!" Ruth huudahti.
"Sitä saattoi odottaa", puheli rouva Morse lempeästi. "Kuinka voisi
kukaan, joka sinut tuntee, olla rakastumatta sinuun?"
"Olney vihaa minua!" huudahti Ruth kiivaasti. "Ja minä vihaan Olneytä.
Minä olen aina kuin kissa, kun hän on lähettyvillä. Minusta tuntuu, että
minun täytyy olla ilkeä hänelle, ja jos minun joskus onnistuu vapautua
tuosta tunteesta, hän on kuitenkin ilkeä minulle. Mutta minä olen
onnellinen Martin Edenin kanssa. Ei kukaan ole rakastanut minua ennen --
ei kukaan mies, tarkoitan, sillä tavalla. Ja on ihanaa tulla
rakastetuksi... sillä tavalla. Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan,
äitikulta. Ihanaa on tuntea, että sinä olet oikea ja todellinen nainen."
Hän kätki kasvonsa äidin helmaan ja nyyhkytti: "Sinä ajattelet, että
minä olen kauhea puhuessani näin, tiedän sen, mutta minä olen rehellinen
ja sanon, mitä tunnen."
Rouva Morsen oli vallannut syvä surumielisyys ja onnen tunne. Hänen
lapsukaisensa, joka oli filosofian kandidaatti, oli iäksi mennyt, mutta
sijalle oli ilmestynyt naiseksi kypsynyt tytär. Koe oli onnistunut. Outo
tyhjyys Ruthin luonteessa oli täytetty, täytetty ilman vaaroja ja
seikkailuja. Tuo karkea merimies oli ollut välikappaleena, ja vaikka
Ruth ei rakastanut häntä, oli Martin kuitenkin herättänyt hänet
tietoiseksi hänen naisellisuudestaan.
"Hänen kätensä vapisee", tunnusti Ruth kasvot yhä kainosti kätkettyinä.
"Se on melkein huvittavaa ja järjetöntä, mutta minun tulee sääli häntä.
Ja kun hänen kätensä värähtelevät liiaksi ja hänen katseensa on liian
loistava, silloin minä läksytän häntä hänen entisestä elämästään ja
miten hän on lähtenyt väärälle tielle korjatakseen kaiken, mitä on
itseään vastaan rikkonut. Mutta hän jumaloi minua, minä tiedän sen.
Hänen silmänsä ja kätensä eivät valehtele. Se tekee minut aivan kuin
täysikasvuiseksi, kun sitä ajattelen. Silloin minusta tuntuu, että olen
saanut jotakin, joka oikeudella on minun omaani, -- joka tekee minut
toisten tyttöjen kaltaiseksi... ja ... ja nuoreksi naiseksi. Ja sitten
minä tiedän, etten ollut heidän kaltaisensa ennen, ja tiedän, että se
suretti sinua. Sinä luulit, ettet sinä antanut huomata tuota rakasta
suruasi, mutta minä huomasin sen ja minä tahdoin 'korjata sen', kuten
Martin Eden sanoo."
Se oli pyhä hetki äidin ja tyttären välillä, ja heidän silmänsä olivat
kosteat, kun he keskustelivat puolihämärässä, Ruth viattomana ja
rehellisenä, hänen äitinsä myötätuntoisena, vastaanottavana ja kuitenkin
tyynenä selittäen ja johtaen.
"Hän on neljä vuotta sinua nuorempi", hän sanoi. "Hänellä ei ole mitään
paikkaa maailmassa. Hänellä ei ole asemaa eikä tuloja. Hän on
epäkäytännöllinen. Rakastuneena sinuun hänen tulisi kaiken järjen ja
viisauden mukaan tehdä jotakin, joka oikeuta taisi häntä ajattelemaan
naimisiin menoa sen sijaan, että hän nyt uinailee noissa vähäpätöisissä
jutuissaan ja lapsellisissa unelmissaan. Martin Eden tuskin pääsee
koskaan kohoamaan. Hän ei voi suhtautua vakavasti vastuunalaisuuteen ja
miehen työhön, kuten sinun isäsi on tehnyt tai kuten meidän ystävämme
herra Butler. Martin Eden ei varmaankaan tule koskaan ansaitsemaan
rahaa. Ja tämä maailma on kuitenkin järjestetty niin, että raha on
välttämätön onnelle -- oh, en minä tarkoita noita suunnattomia
rikkauksia, mutta sellaista varallisuutta, joka suo riippumattoman ja
säädyllisen aseman. _Hän._.. hän ei ole koskaan puhunut?"
"Ei halaistua sanaa. Hän ei ole edes yrittänyt, mutta jos hän koettaisi,
minä en antaisi hänen puhua, koska minä en rakasta häntä."
"Minä olen iloinen siitä. En voisi nähdä tyttäreni, minun ainoan
tyttäreni, joka on niin puhdas ja tahraton, rakastuvan sellaiseen
mieheen kuin hän. Maailmassa on jaloja miehiä, jotka ovat puhtaita ja
tahrattomia ja miehekkäitä. Odota niitä. Sinä tapaat sellaisen jonakin
päivänä, sinä rakastat häntä ja hän rakastaa sinua, ja sinä olet
onnellinen hänen kanssaan, kuten sinun isäsi ja minä olemme olleet. Ja
sitä paitsi on eräs asia, joka sinun aina tulee pitää mielessäsi..."
"Niin, äiti."
Rouva Morsen ääni oli hyvin hiljainen ja vieno, kun hän sanoi: "Se on
lapset."
"Minä... minä olen ajatellut niitä", tunnusti Ruth, ja muistaessaan
niitä ihmeellisiä ajatuksia, jotka olivat joskus kiihkeinä täyttäneet
hänen mielensä, hän sävähti punaiseksi neitseellisestä kainoudesta, kun
hänen täytyi puhua sellaisista asioista.
"Ja ne ovat juuri nuo lapset, jotka tekevät Martin Edenin
mahdottomaksi", jatkoi rouva Morse harkitusti. "Heidän perintönsä täytyy
olla puhdas, mutta pelkään, että hän ei ole puhdas. Sinun isäsi on
kertonut minulle merimieselämästä ja ... ja sinä ymmärrät."
Ruth puristi äitinsä kättä myöntävästi, tuntien, että hän todellakin
ymmärsi, vaikka hänen käsityksensä oli jotakin epämääräistä, kaukaista
ja kauheata, joka oli ulkopuolella hänen tajuntansa rajojen.
"Sinä tiedät, etten minä tee mitään kertomatta sinulle", hän alkoi.
"Sinun täytyy vain joskus kysyä minulta, kuten tänään. Minun teki
mieleni puhua, mutta minä en tiennyt, miten. Se on väärää kainoutta --
minä tiedän, että se on sitä -- mutta sinä voit sen tehdä minulle
helpoksi. Joskus, kuten tänään, sinun täytyy kysyä minulta -- sinun
täytyy antaa minulle tilaisuus. Oi, äiti, sinäkin olet nainen!" hän
huudahti ihastellen heidän noustessaan ylös ja hänen seistessään suorana
äidin edessä ja koettaessaan hämärän läpi katsoa hänen silmiinsä,
samalla kun hänelle selvisi outo ja suloinen yhtäläisyys heidän
välillään. "Minä en olisi ikinä voinut ajatella sinua tällä tavalla,
ellei meillä olisi ollut tätä keskustelua. Minun täytyi oppia
ymmärtämään, että minä olin nainen käsittääkseni, että sinäkin olet
nainen."
"Naisia me olemme molemmat", vastasi hänen äitinsä vetäen häntä lähemmä
suudellakseen häntä. "Me olemme molemmat naisia", hän kertasi, kun he
astuivat käsi toisen vyötäröllä ulos huoneesta sydän täynnä
äskensyntynyttä lämmintä toveruuden tunnetta.
"Meidän pikku tyttärestämme on tullut täysi nainen", sanoi rouva Morse
miehelleen tuntia myöhemmin.
"Se merkitsee", vastasi mies katsoen pitkään vaimoonsa -- "se merkitsee,
että hän on rakastunut."
"Ei, vaan että hän on rakastettu", kuului hymyilevä vastaus. "Koe on
onnistunut. Hän on vihdoinkin herännyt."
"Silloin meidän pitää vapautua siitä miehestä", sanoi herra Morse
reippaasti ja päättävästi, kuin olisi sovittu jostakin liikeasiasta.
Mutta hänen vaimonsa pudisti päätänsä. "Se ei ole tarpeellista. Ruth
sanoo, että hän lähtee merille muutaman päivän kuluttua. Kun hän palaa
takaisin, ei Ruth ole täällä. Me lähetämme hänet Klara-tädin luo. Ja
sitä paitsi, vuosi Idässä, ilmanalan vaihdos, uudet ihmiset, ajatukset
ja kaikki ovat juuri sitä mitä hän tarvitsee."