Herätyskello pärähti soimaan, ja Martin havahtui unestaan niin äkkiä,
että heikkorakenteinen ihminen olisi varmasti saanut päänsäryn. Vaikka
hän nukkui kuin tukki, hän heräsi heti kuin kissa iloiten suuresti, että
viiden tunnin tajuttomuuden tila oli vihdoinkin ohi. Hän vihasi unen
tuottamaa unohdusta. Olihan paljon tehtävää, niin paljon elämää
elettävänä. Hän tahtoi nurista jokaisesta hetkestä, minkä uni ryösti
häneltä, ja ennen kuin kello oli lakannut pirisemästä, hän oli paineen
ja korvineen pesuvadissa värähdellen kylmän veden hyväilyistä.
Mutta tänään hän ei suorittanut tavallista ohjelmaansa. Ei ollut mitään
keskeneräistä juttua odottamassa hänen kättensä työtä, eivätkä uudetkaan
tarinat kolkuttaneet ilmoille päästäkseen. Hän oli lukenut myöhään, ja
nyt oli melkein aamiaisen aika. Hän koetti lukea kappaleen Fiskeä, mutta
hänen aivonsa olivat levottomat, ja hän sulki kirjan. Tämä päivä saisi
todistaa uuden taistelun alun, jonka kestäessä kirjoittaminen oli
kokonaan heitettävä. Hänen poveansa jäyti melkein samanlainen ikävä,
kuin mikä valtaa ihmisen silloin, kun hänen on lähdettävä pois kotoa ja
rakkaitten luota. Hän katsahti käsikirjoituksiin nurkassa. Siitä se
johtui. Hän lähtisi pois niiden luota, onnettomien, häväistyjen
lapsiraukkojensa luota, jotka eivät olleet tervetulleita minnekään. Hän
alkoi penkoa niitä lukien palan sieltä, toisen täältä, mikä häntä enin
miellytti. "Ruukkua" hän kunnioitti lukemalla sitä ääneen, samoin
"Seikkailua". "Ilo", hänen viimesyntyisensä, joka oli saanut lopullisen
muotonsa vasta eilen, mutta pistetty kuitenkin postirahan puutteessa
toisten joukkoon, sai osakseen aivan erikoista huomiota.
"Minä en voi ymmärtää", hän mutisi. "Tai ehkäpä ne ovat kustantajat,
jotka eivät voi ymmärtää. Näissä ei ole mitään virheitä. He julkaisevat
huonompia joka kuukausi. Kaikki, mitä he julkaisevat, on huonompaa ...
ainakin melkein."
Aamiaisen jälkeen hän pisti kirjoituskoneen kuoreensa ja kantoi sen
Oaklandiin.
"Minä olen velkaa yhden kuukauden vuokran", hän sanoi liikkeen
apulaiselle. "Mutta sanokaa johtajalle, että minä menen nyt työhön ja
kuukauden päästä tai niille main minä kyllä suoritan sen."
Hän meni höyrylautalla San Franciscoon ja suuntasi askeleensa
paikanvälitystoimistoon. "Mitä työtä tahansa, joka ei vaadi
ammattitaitoa", hän sanoi välittäjälle, mutta hänet keskeytti uusi
tulokas, joka oli puettu hieman keikarimaisesti, kuten työmies, jolla on
makua käytellä hienompia vaatekappaleita.
"Eikö vieläkään ketään, hä?" sanoi tulija. "Mutta minä olen tullut
saadakseni varmasti jonkun tänään."
Hän kääntyi ja katsahti Martiniin, ja Martin katsahti häneen takaisin
huomaten hänen hieman pöhöttyneen muotonsa, verettömät ja kauniit, mutta
veltot kasvonsa ja päätti, että ne kertoivat yöllisestä humusta.
"Työtä hakemassa, vai?" tiedusteli toinen. "Mitä te osaatte tehdä?"
"Karkeata työtä, olen merimies, konekirjoitusta -- en pikakirjoitusta --
voin istua hevosen selässä, tartun mielelläni mihin hyvänsä", kuului
vastaus.
Toinen nyökkäsi.
"Tuo kuuluu minusta hyvältä. Minun nimeni on Dawson, Joe Dawson, ja olen
etsimässä apumiestä erääseen pesulaitokseen."
"Liian vaativaa minulle." Hymy häivähti Martinin kasvoilla, kun hän oli
näkevinään itsensä silittämässä valkeita, hienoja vaatteita, joita
naisväki käyttää. Mutta hän oli alkanut mieltyä tuohon toiseen ja siksi
hän lisäsi: "Tavallista pesua minä nyt ehkä voisin tehdä. Olen oppinut
sitä jokseenkin paljon merellä."
Joe Dawson silminnähtävästi mietti hetkisen.
"Katsotaanpas nyt, tästä me kyllä voimme sopia ja selviytyä ilman muuta.
Tahdotteko kuulla?"
Martin nyökkäsi.
"Se on pieni pesula maalla, kuuluu Shelly Hot Springsille, se on
hotelli, ymmärrättehän. Kaksi miestä tekee työn, mestari ja apulainen.
Minä olen mestari. Teidän ei tarvitse tehdä työtä minulle, vaan minun
johdollani. Tahtoisitteko oppia sitä?"
Martin vaikeni miettiäkseen. Tarjous oli sangen houkutteleva. Muutamia
kuukausia siinä toimessa ja hän saisi aikaa itselleen jatkaakseen
lukujaan. Hän kykeni tekemään kovasti työtä ja kovasti myös lukemaan.
"Hyvä ruoka ja oma huone asunnoksenne", lisäsi Joe.
Se ratkaisi asian. Oma huone, jossa voisi polttaa lamppua yösydännäkin
tarvitsematta maksaa siitä veroa.
"Mutta työ kuin helvettiä", päätti Joe.
Martin hipaisi merkitsevästi uhkuvia käsivarrenlihaksiansa. "Nämä ovat
tulleet kovasta työstä."
"Olkoon se sitten päätetty." Joe piti hetkisen kättänsä otsalla.
"Saakeli, miten se humisee ja surisee. Voin tuskin nähdä. Eilen illalla
taisi tulla vähän liikaa -- joka sorttia -- kaikenlaista. Missäs me
olimmekaan? Palkka kahdelle on sata ja ylöspito. Minä olen saanut
kuusikymmentä ja apulainen neljäkymmentä. Mutta hän osasi työn. Te
olette vihreä. Jos minun pitää teitä opettaa, on minun samalla tehtävä
aluksi teidänkin työtänne. Ajatellaanpa, että te alatte
kolmellakymmenellä, joka nousee neljäänkymmeneen. Minä pelaan
rehellisesti. Niin pian kuin osaatte osanne suorittaa, saatte
neljäkymmentä."
"Olkoon menneeksi", virkahti Martin ojentaen kätensä, jota toinen
pudisti. "Saako käsirahoja -- matkalippuun ja tavaroihin?"
"Kaikki on mennyt", kuului Joen murheellinen vastaus, ja hän puristeli
ja hieroi uudelleen päätänsä. "Minulla ei ole kuin paluulippu."
"Ja minä olen poikki... kun maksan ylöspitoni."
"Unohtakaa se", neuvoi Joe.
"En voi. Olen velkaa sen sisarelleni."
Joe päästi pitkän epätoivoisen vihellyksen ja vaivasi päätään
selvitäkseen pulasta.
"Minulla on pari juomatoveria", hän sanoi lamaantuneena. "Tulkaa, ehkäpä
keksimme siellä jonkun keinon."
Martin kieltäytyi.
"Syljet lasiin vai?"
Martin nyökkäsi, ja Joe voivotteli: "Jospa minäkin olisin sellainen!
Mutta jostakin syystä minä en voi", hän lisäsi lievitellen. "Kun minä
olen raatanut viikon kuin helvetissä, täytyy minun hieman virkistää
itseäni. Ellen sitä tekisi, leikkaisin poikki kurkkuni tai pistäisin
tulen nurkan alle. Mutta olen iloinen, että te olette vesipoika. Pysykää
aina sellaisena."
Martin tunsi suunnattoman kuilun itsensä ja tuon miehen välillä --
kuilun, jonka kirjat olivat luoneet -- mutta hänestä ei tuntunut liian
vaikealta astua takaisin sen yli. Hän oli elänyt koko elämänsä
työväestöluokan maailmassa, ja se toveruus, jota työ synnyttää, oli
muuttunut hänen toiseksi luonnokseen. Hän selvitti helposti
muuttokysymyksen, joka oli liian vaikea toisen kivistävälle päälle. Hän
lähettäisi arkkunsa Shelly Hot Springsiin Joen lipulla. Itse hän ajaisi
pyörällään. Matka oli seitsemänkymmentä mailia, ja hän ajaisi sen
sunnuntaina ollakseen valmis työhön maanantaiaamuna. Nyt hänen oli
mentävä kotiin pakkaamaan tavaroitaan. Ei ollut ketään, jolle olisi
pitänyt lausua jäähyväiset. Ruth omaisineen oli viettämässä pitkää kesää
vuoristossa Lake Tahoen rantamilla.
Hän saapui Shelly Hot Springsiin väsyneenä ja pölyisenä
sunnuntai-iltana. Joe tervehti häntä rajattoman ihastuneena. Märkä pyyhe
sidottuna kivistävän otsansa ympärille hän oli tehnyt työtä koko päivän.
"Osa viime viikon pyykistä kasaantui tänne, kun minä olin kaupungissa
hakemassa teitä", hän selitti. "Teidän arkkunne saapui, kuten pitikin.
Se on teidän huoneessanne. Mutta arkuksi se on saakelinmoinen kapine.
Mitä siinä on? Kultakolikolta, vai?"
Joe istui sängynlaidalla, kun Martin purki tavaroitaan. Arkku oli
tavallinen pakkilaatikko, ja herra Higginbotham oli verottanut häntä
siitä puolella dollarilla. Kaksi nuorakorvaa, jotka Martin oli siihen
naulannut, teki sen arkun näköiseksi, ja niiden vuoksi se kelpasi
matkatavaraksi. Joe näki vedettävän laatikosta muutamia paitoja ja
useita alusvaatekertoja, ja niitä seurasi kirjoja ja vielä enemmän
kirjoja.
"Kirjoja ihan pohjaan asti?" hän kysyi.
Martin nyökkäsi alkaen asetella kirjoja keittiön pöydälle, joka oli
huoneessa pesupöydän asemesta.
"Tuota!" huudahti Joe, sitten hän vaikeni ja selvitteli aivoissaan
herääviä ajatuksia. Vihdoin se tuli. "Sanokaa, ettehän te ole kovin
hassahtunut tyttöihin ... tuota, aivan auttamattomasti?" hän tiedusteli.
"En", kuului vastaus. "Hakkailinhan minä niitä tukuttain, ennen kuin
tutustuin kirjoihin. Mutta sen jälkeen minulla ei ole ollut aikaa."
"Eikä siihen ole aikaa täälläkään. Kaikki, mitä voitte täällä tehdä, on
työ ja nukkuminen."
Martin ajatteli viiden tunnin yölepoansa ja hymyili. Huone oli
pesulaitoksen päällä, ja samassa rakennuksessa olivat koneet, jotka
pumppusivat vettä, valmistivat sähköä ja toimittivat konetyöt pesulassa.
Koneenkäyttäjä, joka asui viereisessä huoneessa, pilkisti sisään
tervehtiäkseen uutta tulokasta ja auttoi Martinia vetämään sähköjohdon
niin, että se kiersi pöydän ympäri ja ulottui vuoteen päähän.
Viisitoista minuuttia yli kuusi herätettiin Martin. Hänen piti olla
valmis syömään aamiaista viittätoista vailla seitsemän. Sattuipa
pesurakennuksessa olemaan pesuamme palvelijoita varten, ja hän
kauhistutti Joeta ottamalla kylmän kylvyn.
"Hitto soikoon, tehän olette hummeri", huudahti Joe, kun he istahtivat
aamiaiselle hotellin keittiön nurkkaan.
Heidän kanssaan söivät puutarhuri ja hänen apulaisensa, koneenkäyttäjä
ja pari kolme tallimiestä. He söivät kiireesti ja ilottomasti, tuskin
paljoa keskustellen, ja kun Martin istui ja kuunteli, hän huomasi,
kuinka kauas hän todellisuudessa oli joutunut heidän ajatustavastaan.
Heidän ahdas henkinen näköpiirinsä kiusasi häntä, ja hän toivoi
pääsevänsä pois heidän luotansa niin pian kuin suinkin. Niinpä hän
nieleksi aamiaisensa -- surullinen ja vastenmielinen tehtävä -- yhtä
sukkelaan kuin hekin ja päästi helpotuksen huokauksen, kun astui ulos
keittiön ovesta.
Se oli mitä täydellisimmin varustettu pieni pesula, jossa kaikkein
uudenaikaisimmat koneet suorittivat kaiken, mikä voitiin koneella tehdä.
Saatuaan muutamia ohjeita Martin erotteli likaiset vaatteet suuriin
kasoihin, samalla kun Joe järjesti vesiä ja laittoi uutta pesuliuosta,
johon hän käytti hirveänhajuisia aineita. Suojatakseen itseään niiltä
hän sitoi suunsa, sieraimensa ja silmänsä niin moninkerroin
pesupyyhkeillä, että hän vihdoin näytti liikkuvalta muumiolta. Kun
Martin oli lopettanut erottelemisen, hän auttoi vaatteitten
vääntämisessä. Tämä tapahtui siten, että vaatteet työnnettiin pyörivään
säiliöön, joka pyöri rattaan ympäri muutamia tuhansia kertoja minuutissa
pusertaen veden vaatteista sentrifugaalivoiman avulla. Sitten Martin
alkoi liehua kuivaajan ja vääntäjän välillä. Iltapäivällä he ensi
töikseen kasasivat läjään lyhyitä ja pitkiä sukkia antaen niiden jyrrätä
mankelin läpi sillä aikaa kun raudat kuumenivat. Sitten riitti kuumia
rautoja ja alusvaatteita kello kuuteen, jolloin Joe pudisteli epäillen
päätä.
"Me olemme myöhästyneet", hän sanoi. "Saamme hieman jatkaa illallisen
jälkeen.".
Ja illallisen jälkeen he työskentelivät kello kymmeneen kirkkaan
sähkölampun valossa, kunnes viimeinenkin alusvaatekappale oli silitetty
ja viety taitettuna varastohuoneeseen. Oli kuuma Kalifornian yö, ja
vaikka akkunat olivat selkosen selällään, oli huone tulipunaisine
silitysuuneineen kuuma kuin hornan kita. Martin ja Joe ahersivat
paitahihasillaan, käsivarret paljaina, hikoillen ja haukkoen ilmaa
keuhkoihinsa.
"Onpa tämä samaa kuin laivan lastaus kuumassa vyöhykkeessä", sanoi
Martin, kun he astelivat yläkertaan.
"Sinusta tulee hyvä", kehaisi Joe. "Sinä tartut työhön kuin kelpo mies
ainakin. Jos sinä jatkat samalla tavalla, tarvitsee sinun olla vain yksi
kuukausi kolmellakymmenellä dollarilla. Jo seuraavana saat
neljäkymmentä. Mutta älä sano minulle, ettet ole ennen silittänyt. Minä
kyllä näen itse paremmin."
"En ole ikinä riepuakaan silittänyt, ennen kuin tänä päivänä, usko, jos
tahdot", väitti Martin.
Häntä hämmästytti väsymyksensä, kun hän joutui omaan huoneeseensa, sillä
hän oli unohtanut sen tosiasian, että hän oli ollut jaloillansa
neljätoista tuntia ja tehnyt työtä hetkeäkään levähtämättä. Hän käänsi
herätyskellon kuuteen saadakseen nukkua viisi tuntia, sillä yhteen asti
hän lukisi. Riisuen kenkänsä turvonneista jaloista hän istahti
kirjojensa seuraan pöydän ääreen. Hän avasi Fisken, jonka oli jättänyt
kaksi päivää sitten, ja alkoi lukea. Hän ei tahtonut oikein käsittää
ensimmäistä kappaletta ja alkoi lukea sitä uudelleen. Hän heräsi siihen,
että hänen puutuneita lihaksiansa pakotti ja vuoriston virkistävä tuuli
oli alkanut hyväillä häntä avoimesta ikkunasta. Hän katsahti kelloon. Se
osoitti kahta. Hän oli nukkunut neljä tuntia. Hän riisti vaatteet
päältään ja heittäytyi vuoteeseen, jossa nukkui jo ennen kuin pää oli
ehtinyt painua tyynylle.
Tiistai oli aivan samanlainen kiireen työn ja touhun päivä. Se nopeus,
jolla Joe työtänsä suoritti, herätti Martinissa ihailua. Joe oli oikea
työn paholainen. Hän oli järjestänyt työt niin, ettei jäänyt hetkenkään
väliä. Hän keskitti kaiken tarmonsa työhönsä huomaten tarkasti, missä
voi säästää aikaa, osoittaen Martinille, missä hän teki viisi liikettä
vaikka saattoi päästä kolmella, tai kolme siinä, missä kaksi riitti.
"Ajan säästökeino", sanoi Martin seuraten esimerkkiä. Hän oli itse
työmies, joutuisa ja kestävä, ja hänen ylpeytensä oli aina vaatinut,
ettei kenenkään tarvitsisi tehdä hänen työtään, eikä hän saisi uupua
toisen rinnalla. Tulos siitä oli, että hän keskitti kaikki voimansa
ottaakseen huomioon kaikki toisen viittaukset ja pysyäkseen aina tämän
tottuneen toverinsa rinnalla. Hän "lapsutti" kauluksia ja kalvosimia
hieroen kovetusaineen pois sisällä olevasta vahvikekankaasta, etteivät
kerrokset liimautuisi yhteen, kun tuli silityksen aika, ja teki sen niin
hyvin, että sai Joelta korkeimman kiitoksen.
Ei ilmestynyt koskaan hetkenkään väliaikaa, jolloin ei olisi ollut
mitään tehtävää. Joe ei odottanut mitään, ei ollut syytä tehtäviä lykätä
toistaiseksi, ja niin hän juoksujalkaa kiiruhti työstä toiseen. He
silittivät ja tärkkäsivät kaksisataa paitaa sinä päivänä taittaen paidan
yhdellä ainoalla yhdistetyllä liikkeellä laskokselle niin, että
hihansuut, kaulus ja edus asettuivat oikean käden ympärille. Samalla
vasen käsi piti paidan helmaa ja miehustinta, ettei se tahriintuisi, ja
heti oikea käsi painoi ne niin kuumaan tärkkiin, että heidän täytyi
pistää kiireesti kätensä kylmään veteen. Sinä iltana he tekivät työtä
puoli yhteentoista silittäen "houkutuskappaleita" -- kaikkia noita
poimutettuja, reikäisiä ja ilmavia ihanuuksia, joita hienot naiset
käyttävät.
"Minulle on sopivampaa lastaustyö troopillisissa seuduissa kuin tämä
vaatteitten vellominen", nauroi Martin.
"Mutta se on minun ainoa askareeni", vastasi Joe vakavasti. "Minä en
osaa mitään muuta kuin pesemistä."
"Mutta sitä sinä osaat hyvin."
"Pitäisipä osata. Minä aloin Contra Costan pesulaitoksessa Oaklandissa,
kun olin yksitoistavuotias, mankelipoikana. Se tapahtui kahdeksantoista
vuotta sitten, enkä minä ole koskaan mitään muuta yrittänytkään. Mutta
tämä paikka on kamalin mitä minulla koskaan on ollut. Täällä pitäisi
olla vähintäänkin yksi lisämies. Meidän on tehtävä huomeniltana työtä
myöhään. Keskiviikkona on aina hurja mankeloiminen -- kauluksia ja
kalvosimia."
Martin käänsi taas herätyskellonsa määrätylle tunnille ja avasi Fisken.
Hän ei lopettanut ensimmäistä kappaletta. Rivit hyppivät ja juoksivat
yhteen, ja hänen päänsä nuokkui. Hän käveli edestakaisin ja jyskytti
melkein petomaisesti päätään nyrkillä, mutta ei voinut karkoittaa
ylivoimaista unen tarvetta. Hän piti kirjaa edessään ja esti sormilla
silmäluomia painumasta kiinni, ja niin hän nukkui silmät auki. Sitten
hän antautui ja tuskin tajuten, mitä teki, riisti vaatteet päältä ja
painui vuoteeseen. Hän nukkui seitsemän tuntia syvää, eläimellistä unta,
ja kun hän heräsi kellonpärinään, hän tunsi, ettei ollut saanut
kyllikseen.
"Luetko sinä paljon?" kysyi Joe.
Martin pudisti päätä.
"Älä välitä. Tänään kyllä mankeloimme myöhään, mutta torstaina lopetamme
kuudelta. Silloin sinulle jää aikaa."
Martin pesi käsin villaisia sinä päivänä loiskuttaen niitä suuressa
ammeessa kuohuvassa saippuavaahdossa, josta ne monien vesien kautta
joutuivat kuivumaan.
"Käytähän minun keksintöjäni", oli Joe ylpeästi huomauttanut neuvoessaan
Martinille oikoteitä, "siten säästät sekä pesupöytää että omia
rystysiäsi ja ennen kaikkea aikaa. Aika on kallista. Jos säästät sitä
vaikkapa vain viisitoista minuuttia viikossa, on sekin hyvä tässä hiton
löyläkässä."
Kaulusten ja kalvosimien mankeloiminen oli myös Joen keksintöä. Sinä
iltana, kun he puuhailivat kirkkaassa sähkövalossa, hän selitti sen.
"Näin ei menetellä missään pesulassa, paitsi tässä. Mutta se on tehtävä,
jos aikoo päästä lauantaina vapaaksi kello kolmelta. Mutta minä tiedän,
miten on meneteltävä, ja siinä onkin ero. Aseta oikea lämpö alustaan ja
oikea paino ja anna käydä kolme kertaa läpi. Katsopas tätä!" Hän otti
kalvosimen tarkastettavaksi. "Sitä ei voisi tehdä paremmin käsilläkään."
Torstaina Joe joutui raivoihinsa. Oli tuotu nippu ylimääräisiä
"houkutuskappaleita".
"Minä jätän ne siihen", hän kiukutteli. "Minä en voi sietää tällaista.
Minä jätän ne koskemattomiksi. Mitä hyödyttää raataa kuin orja koko
viikon toivoen voivansa säästää edes yhden minuutin, kun sitten
paiskataan niputtain ylimääräisiä vaatteita? Tämä on vapaa maa, ja nyt
minä menen sen kirotun hollantilaisen möhömahan luo ja sanon, mitä
hänestä ajattelen. Minä en aio lirkutella hänelle ranskaa. Puhdas
amerikkalainen kaikuu minun suussani kyllin hyvältä. Nuolkoon itse
ylimääräiset repaleensa!"
"Me olemme saaneet työtä illaksi", hän sanoi hetken kuluttua muuttaen
päätöstänsä ja alistuen kohtaloonsa.
Martin ei lukenut sinä iltana. Hän ei ollut nähnyt sanomalehtiä viikkoon
ja ihmeekseen huomasi, ettei niitä ollenkaan edes kaivannut. Häntä eivät
mitkään uutiset huvittaneet. Hän oli liian väsynyt ja uupunut
tunteakseen mielenkiintoa mihinkään, vaikkakin hän suunnitteli
pyörämatkaa Oaklandiin lauantai-iltana, jos he lopettaisivat kolmelta.
Matka oli seitsemänkymmentä mailia, ja kun hän palaisi samalla tavalla
sunnuntai-iltana, olisi hän saanut kaikkea muuta, vaan ei lepoa toisen
viikon työtä varten. Paljon helpompi olisi ollut tehdä tuo matka
junalla, mutta lippu edestakaisin maksoi kaksi ja puoli dollaria, ja hän
oli päättänyt säästää rahaa.