Martin sai oppia monenlaisia käytännöllisiä niksejä. Eräänä iltana
ensimmäisellä viikolla hän ja Joe silittivät kaksisataa ylimääräistä
paitaa. Joe hoiti konetta, jossa vietereillä liikkuvaa puristuslaitetta
saatettiin kuumentaa. Samalla hän silitti raudalla hihan suut ja
kaulukset ja laitettuaan laskokset hihan suissa paikoilleen antoi
rintamukselle oikean kiillon. Kun hän oli sen lopettanut, hän heitti ne
tangolle itsensä ja Martinin välille, ja Martin "pakkasi" ne. Tähän
työhön kuului kovettamattomien paikkojen silittäminen ja laskoksille
asettaminen.
Se oli kuluttavaa työtä, jokahetkistä kiirettä ilman lepoa ja rauhaa.
Ylhäällä hotellin avarilla parvekkeilla maisteli viileisiin valkoisiin
pukuihin pukeutunut herrasväki jääkylmiä virvokkeita tehdäkseen olonsa
miellyttäväksi. Mutta pesulassa oli ilma niin kuuma, että pihisi.
Suunnaton uuni hohti punaisena ja valkoisena, samalla kun kuumat raudat
liukuessaan kosteilla vaatteilla nostivat lakkaamatta ilman täyttäviä
höyrypilviä. Näiden rautojen kuumuus oli aivan toisenlainen kuin se
lämpö, jota tavalliset taloudenhoitajat silittäessään tarvitsevat.
Rauta, jonka kuumuutta saattoi koetella kostutetulla sormenpäällä, oli
kelvoton Joelle ja Martinille, ja sellainen koettelu oli heille
tarpeetonta. He veivät raudan aivan lähelle poskeansa laskien sen
kuumuuden jollakin henkisellä mittarilla, jota Martin saattoi ihailla,
mutta ei ymmärtänyt. Kun uusi rauta tuntui liian kuumalta, he
kiinnittivät sen rautakoukkuun ja pistivät kylmään veteen. Sekin tuli
tehdä tavattoman täsmällisesti ja suurella taidolla. Jos se oli puoli
sekuntia liian kauan vedessä, oli sen silkinhieno terä ja sopiva lämpö
piloilla; ja Martin saavutti siinä sangen pian ihastuttavan
täsmällisyyden ja erehtymättömyyden.
Ei ollut kuitenkaan koskaan aikaa jäädä ihmettelemään, vaikka mitä eteen
tuli. Koko hänen tarkkaavaisuutensa oli keskitetty työhön. Hän oli
ainaisessa työssä aivoin ja käsin kuin jokin ajatteleva kone, ja kaikki,
mikä hänessä muodosti ihmisen, oli keskitetty tuon koneen käyttämiseen.
Hänen aivoissaan ei ollut pienintäkään tilaa elämän kaikkeudelle eikä
sen mahtaville probleemeille. Kaikki tiet ja käytävät hänen sielussaan
olivat suljetut ja sinetillä vahvistetut. Hänen sielunsa kaikuva kamari
oli supistunut ahtaaksi huoneeksi, vankilatyrmäksi, josta lähtivät hänen
käsivartensa ja olkalihaksensa, jotka liikuttivat hänen kymmentä
ketterää sormeansa ja tulisesti kiitelevää silitysrautaa. Rauta kiisi
kuin lentäen pitkin höyryäviä lakeuksia kulkien joka kohdasta juuri niin
monta kertaa, että tulos oli mahdollisimman hyvä. Jokaisen vedon oli
osuttava oikealle kohdalleen, kunnes koko paita oli sileä ja kauniisti
laskostettu. Ja ennen kuin edellinen oli valmis, hänen kiirehtivä
sielunsa ajatteli jo seuraavaa. Näin jatkui tunnista tuntiin, sillä
aikaa kun koko maailma valitti Kalifornian taivaan laelta hellittävän
auringon kuumuutta. Mutta ei kuulunut valittelua tässä äärimmilleen
tulistetussa huoneessa. Tarvitsivathan toki hotellin parvekkeilla
vilvoittelevat vieraat puhtaita vaatteita.
Hiki juoksi virtana yli Martinin ruumiin. Hän joi hirvittävät määrät
vettä, mutta niin suunnaton oli kuumuus ja niin kiihkeä toiminta, että
vesi tunkeutui sisäelinten ja lihaksien läpi ja norosina juoksi ulos
kaikista huokosista. Aina merellä, muutamia harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta, oli hänellä toki ollut tilaisuutta seurustella oman
itsensä kanssa. Laivan päällikkö oli kyllä ollut Martinin ajan isäntä;
mutta täällä hotellin taloudenhoitaja hallitsi samalla Martinin
ajatuksiakin. Hänellä ei ollut mitään ajatuksia, jotka eivät olisi
liittyneet tuohon hermoja kuluttavaan, ruumista turmelevaan raadantaan.
Mahdotonta oli ajatella mitään sen ulkopuolella. Hän ei tiennyt, että
hän rakasti Ruthia. Ruthia ei ollut olemassakaan, sillä Martinin
kiusatulla sielulla ei ollut aikaa muistella häntä. Vain iltaisin, kun
hän kuoleman väsyneenä painautui vuoteeseen, tai aamuisin aamiaiselle
mennessä leijaili Ruthista jokin hämärä muisto hänen sielussansa.
"Tämä on helvetti, eikös olekin?" virkahti Joe kerran.
Martin nyökkäsi, mutta samalla häntä harmitti. Tuo huomautus oli ollut
kerrassaan turha ja tarpeeton. He eivät puhuneet työskennellessään.
Keskustelu johti heitä pois työstä, kuten nytkin, koska Martin teki
harhavedon, jonka vuoksi oli pakotettu tekemään vielä kaksi ylimääräistä
vetoa, ennen kuin sai väärän poimun korjatuksi.
Perjantaiaamuna pesukone kävi kiivaasti. Kahdesti viikossa heidän oli
pestävä hotellin liinoja, lakanoita, tyynynpäällisiä, sänkypeitteitä,
pöytä- ja lautasliinoja. Saatuaan nämä valmiiksi heidän tuli tarttua
uudestaan "houkutuskappaleihin". Se oli hidasta työtä, arkaa ja
monimutkaista, eikä Martin sitä oppinut niin helposti. Sitä paitsi, sitä
ei edes saanut harjoitella. Erehdykset olivat turmiollisia.
"Katsopas tätä", sanoi Joe kohottaen ohutta liivinsuojustinta, jonka hän
olisi helposti voinut rutistaa nyrkkiinsä. "Polta tämä, ja se tekee
kahdenkymmenen dollarin loven palkkaasi."
Martin ei polttanut sitä, vaan hellitti lihastensa jännitystä, vaikkakin
hermojännitys kohosi korkeammalle kuin koskaan ennen, ja hän kuunteli
mielihyvällä toisen loiskutusta, kun tämä valkaisi sellaisia
ihastuttavia esineitä, joita käyttävät vain ne naiset, joiden ei itsensä
tarvitse niitä pestä. "Houkutuskappaleet" vaivasivat Martinia
painajaisena lakkaamatta ja samoin myös Joeta. Ne olivat juuri nuo
"houkutuskappaleet", jotka ryöstivät heiltä jokaisen säästetyn
lepominuutin. He puuhasivat nytkin koko päivän niiden kimpussa. Kello
seitsemän he joutuivat mankeloimaan hotellin liinoja. Kello kymmenen,
kun hotellin vieraat jo vetelivät suloisia unia, nuo kaksi pyykkimiestä
yhä hikoilivat "houkutuskappaleitten" parissa puoleen yöhön, yhteen ja
ylikin. Kello puoli kaksi he vihdoin lopettivat.
Lauantaina olivat kuitenkin kaikki "houkutuskappaleet" ja muutkin
ihmeellisyydet valmiina, ja työ loppui kello kolme.
"Et suinkaan sinä aio lähteä pyörällä seitsemänkymmenen mailin matkalle
Oaklandiin kaiken tämän kukkuraksi?" kysyi Joe, kun he istuivat
portailla ja vetelivät muutamia voitonriemuisia savuja.
"Täytyy kuitenkin", kuului vastaus.
"Minkä vuoksi -- jonkun tytön?"
"Ei, vaan säästääkseni kaksi ja puoli dollaria. Minun täytyy uudistaa
muutamia kirjoja lainastossa."
"Miksi et lähetä niitä pakettina? Sehän maksaisi vain viisikolmatta
molemmin päin."
Martin mietti.
"Ja antaa sinun levätä huomisen päivän", esitteli toinen. "Sinä
tarvitset sitä. Tiedät sen itse. Minun lihakseni ovat ainakin
haljetakseen turvonneet."
Hän puhui totta. Villi ponnistus, loputon taistelu minuuteista ja
sekunneista koko viikon, silmitön hyökkäys työstä työhön ja viivytysten
pelko, lakkaamaton tarmon jännitys, joka oli pitänyt käynnissä tuota
inhimillistä moottoria ja tehnyt hänestä työn paholaisen, oli nyt
lauennut, ja hän oli kuin kokoonlysähtänyt. Hän oli kulunut ja
masentunut, ja hänen kauniit kasvonsa riippuivat velttoina. Hän veteli
tupakkaansa hengettömästi, ja hänen äänensä oli omituisen kuollut ja
yksitoikkoinen. Kaikki vireys ja tuli oli sammunut hänestä. Hänen
riemunsakin näytti surulliselta.
"Ja ensi viikolla meidän on tehtävä tuo kaikki uudestaan", hän sanoi
surullisesti. ".Ja mitä hyvää siitä kaikesta on, hä? Joskus minä toivon,
että minä olisin maantienkiertäjä. He eivät tee mitään ja saavat
kuitenkin elatuksensa. Ah! Toivoisinpa, että minulla olisi lasi olutta.
Mutta tuskin voin liikuttaa koipiani mennäkseni kapakkaan saamaan sitä.
Sinä jäät kotiin ja lähetät kirjasi pakettina, muuten olet kirottu
hölmö!"
"Mutta mitä minä täällä teen koko sunnuntain?" kysyi Martin.
"Lepään. Sinä et tiedä, miten väsynyt olet. Katso, minä olen niin
väsynyt sunnuntaisin, etten voi lukea edes sanomalehtiäni! Kerran minä
olin kipeänä -- lavantaudissa. Makasin sairashuoneessa kaksi ja puoli
kuukautta. En pannut rikkaa ristiin koko sinä aikana. Se oli ihanaa."
"Se oli ihanaa!" hän kertasi unelmoiden.
Martin meni kylpyyn ja huomasi sen jälkeen, että pääpesijä oli hävinnyt.
Varmaan hän oli mennyt saamaan olutlasinsa, päätti Martin, mutta puolen
mailin matka kylään ja kapakkaan sen vuoksi tuntui hänestä liian
pitkältä. Paisuttuaan kengät jaloista hän makasi selällään vuoteessaan
ja koetti selvitellä ajatuksiaan. Hän ei tarttunut mihinkään kirjaan.
Hän oli liian väsynyt nukkuakseen, ja niin hän lojui tuskin mitään
ajatellen puolityperässä väsymyksen horrostilassa illalliseen asti.
Siihen toimitukseen ei Joe ilmestynyt, ja kun puutarhuri huomautti, että
Joe luultavasti taas oli menettänyt ruokahalunsa maatessaan kapakan
roskaisella lattialla, Martin ymmärsi. Hän meni heti illallisen jälkeen
vuoteeseen ja päätti aamulla, että hän oli täydelleen levännyt. Kun
Joeta ei vieläkään näkynyt, hankki Martin sunnuntain sanomalehden ja
laskeusi nurmelle varjoisan puun alle. Aamupäivä kului hänen
ymmärtämättään, kuinka. Hän ei nukkunut, kukaan ei häntä häirinnyt eikä
hän lopettanut lehteänsä. Hän tarttui siihen uudestansa päivällisen
jälkeen, mutta nukahti se kädessä.
Niin kului sunnuntai, ja maanantaiaamuna hän oli kovassa työssä
erotellen vaatteita, samalla kun Joe pyyheliina sidottuna lujasti päänsä
ympärille valittaen ja kiroillen laittoi koneita kuntoon ja sekotti
aineita pesuaineeksi.
"Minä en yksinkertaisesti voi sille mitään", hän selitti. "Minun täytyy
juoda heti, kuin lauantai-ilta saapuu."
Toinen viikko kului samanlaisessa jännittävässä touhussa heidän
jatkaessa joka ilta työtään myöhään sähkövalossa, mutta tuo jännitys
saavutti huippunsa lauantai-iltana kello kolme, jolloin Joen valtasi
hetkeksi voitonriemu, ja sitten hän tallusti kapakkaan unohtamaan.
Martinin sunnuntai oli edellisen kaltainen. Hän nukkui puun varjossa
silmäillen lehteänsä ja maaten pitkät tunnit selällään tekemättä ja
ajattelematta mitään. Hän oli liian väsynyt ajatellakseen, vaikka
tiesikin, ettei ollut tyytyväinen itseensä. Hän syytteli itseään, vaikka
tiesikin, että hänessä hänen tahtomattaan oli tapahtunut jonkunlainen
huonontuminen tai oli hänet vallannut omituinen hulluus. Kaikki
jumalainen oli hänestä kitketty pois. Kunnianhimon kannukset olivat
tylsyneet. Hänessä ei ollut elinvoimaa tunteakseen niiden pistoa. Hän
oli kuollut. Hänen sielunsa oli kuollut. Hän oli vain eläin,
kuormajuhta. Hän ei nähnyt kauneutta vihreitten lehtien lomitse
väreilevissä päivänsäteissä, ei avaruuden kuultava kupu kuiskaillut
hänelle, kuten ennen, eivätkä kosmillisen äärettömyyden salaisuudet
saaneet hänen sydäntänsä sykähtelemään. Elämä oli sietämättömän synkkä
ja typerä, ja se maistui pahalta hänen suussaan. Hänen sisäisen
näkemyksensä kuvastin oli peitetty mustalla verholla ja mielikuvitus oli
suljettu pimeään komeroon, jonne ei päivänsäde löytänyt tietä. Hän
kadehti Joeta, joka humalanhiprakassa kapakassa saattoi antautua
unohduksen humuun eikä ollenkaan muistanut, että oli olemassa
maanantaiaamu ja tuleva kuolettavan raadannan viikko.
Kolmas viikko kului, ja Martin inhosi itseään ja inhosi elämää. Häntä
tukahdutti tunne, että hänen yrityksensä olivat epäonnistuneet.
Toimittajilla oli syytä hylätä hänen tuotteensa. Hän saattoi nähdä sen
selvästi nyt ja nauraa itselleen ja kauniille unelmilleen. Ruth palautti
"Merilaulut" postissa. Hän luki tunteettomana hänen kirjeensä. Ruth teki
parhaansa ilmaistakseen, kuinka paljon hän oli niistä pitänyt ja miten
kauniita ne olivat. Mutta hän ei voinut valehdella eikä salata totuutta
itseltään. Hän tiesi, että ne olivat kokonaan epäonnistuneita, ja Martin
luki hänen tuomionsa jokaiselta hänen kirjeensä pintapuoliselta ja
innottomalta riviltä. Ja Ruth oli oikeassa, siitä tuli Martin
vakuuttuneeksi luettuansa runojansa uudestaan. Kauneus ja ihmeellinen
oli paennut hänestä, ja kun hän niitä nyt luki, hän ihmetteli, mitä hän
oli ajatellut kirjoittaessaan niitä. Hänen häikäilemättömät lauseensa
tuntuivat eriskummallisilta, hänen onnistuneet ilmaisutapansa
muodottomilta, ja kaikki oli mieletöntä, epätodellista ja mahdotonta.
Hän olisi polttanut "Merilaulunsa" siinä paikassa, jos hänen tahtonsa
olisi jaksanut ponnistaa niin paljon, että olisi saanut ne tuleen.
Konehuone oli kyllä likellä, mutta ei maksanut vaivaa raahata niitä
pesään. Koko hänen tarmonsa oli käytettävä toisten ihmisten vaatteitten
pesemiseen. Rahtuakaan ei jäänyt yksityisille asioille.
Hän päätti, että hän sunnuntaina piristäisi itsensä ja vastaisi Ruthin
kirjeeseen. Mutta kun hän lauantai-illan lopetetun työn jälkeen oli
ottanut kylvyn, hänet valtasi kiihkeä halu unohtaa kaikki. "Luulenpa,
että lähden katsomaan, mitä Joe hommailee", hän puheli itseään
viekoitellen ja samalla tietäen, että hän valehteli. Mutta hänellä ei
ollut tarmoa tarkemmin miettiä tuota valhetta. Vaikka hänellä olisi
ollut tarmoakin, hän olisi kieltäytynyt sitä tekemästä, sillä hän tahtoi
unohtaa. Hän lähti kylään hitaasti ja välinpitämättömästi, mutta
kiirehti mielialastaan huolimatta askeleitansa yhä enemmän, kuta
lähemmäksi kapakkaa hän tuli.
"Minä luulin, että sinä olit vesipoika", kuului Joen tervehdys.
Martin ei huolinut vaivata itseänsä selityksillä, vaan tilasi viskyä ja
täytti lasinsa reunoja myöten, ennen kuin antoi pullon mennä edelleen.
"Älä lörpöttele siitä koko iltaa", hän sanoi hiomattomasti.
Toinen viivytteli pulloa käännellen, eikä Martin voinut häntä odottaa,
vaan tyhjensi lasin kertasiemauksella ja täytti sen uudestaan.
"Nyt minä voin sinua odottaa", hän sanoi töykeästi, "mutta pidä
kuitenkin kiirettä."
Joe piti kiirettä, ja he joivat yhdessä.
"Työ teki sen, eikö niin?" kysyi Joe.
Martin kieltäytyi keskustelemasta tästä asiasta.
"Se on oikeata helvettiä, minä tiedän sen", jatkoi toinen, "mutta siitä
huolimatta minua harmittaa, että sinä jätät pois vesipojan tavat, Mart.
Kas niin, terve!"
Martin joi äänetönnä antaen vain määräyksiä ja kiukutellen
kapakoitsijalle, jolla oli vetiset siniset silmät ja jakaus keskellä
päätä ja joka näytti maaseudun tolvanalta.
"On kerrassaan häpeällistä, miten ne antavat meidän raataa, saatanat",
virkkoi Joe. "Ellen minä saisi juoda, minä tulisin hulluksi ja pistäisin
tuleen koko hökötyksen. Ainoa, joka ne pelastaa, on tämä juominen, sen
voin sanoa sinulle."
Mutta Martin ei vastannut. Vielä muutamia ryyppyjä, ja hän alkoi tuntea
huumauksen kihisten leviävän aivoihinsa. Ah! se oli elämää --
ensimmäinen elämän tuulahdus, mitä hän oli hengittänyt kolmeen viikkoon.
Hänen unelmansa palasivat. Mielikuvitus vapautui pimeästä komerostaan ja
kiehtoi häntä läikehtivällä kirkkaudellaan. Hänen sisäisen näkemyksensä
peili oli hopeankirkas, hohtaen, säteillen ja kimallellen tuhansista
kuvitelmista. Kauneus ja elämän ihmeet kulkivat käsi kädessä hänen
kanssaan ja kaikki voima oli hänen. Hän koetti kertoa niistä Joelle,
mutta Joella oli omat näkemyksensä, joiden sisältönä oli, että hän
pakenee tuon kamalan pesulan orjuudesta ja perustaa oman suuren
pesulaitoksen kaikkine koneineen.
"Minä sanon sinulle, Mart, ettei minun pesulassani ole työssä mitään
kakaroita -- ei, niin totta kuin. Eivätkä ne saa panna rikkaa ristiin
enää kuuden jälkeen. Kuuletko sinä, mitä minä puhun? Siellä tulee olla
koneita ja apulaisia kylliksi, että saadaan kaikki valmiiksi määrättyinä
työtunteina, ja Mart auttaa minua! Minä teen sinusta koko roskan
ylijohtajan." Siinä oli johtava aihe. "Minä rupean raittiiksi ja säästän
rahaa pari vuotta -- säästän ja sitten..."
Mutta Martin kääntyi pois jättäen hänet kertomaan suunnitelmistansa
kapakoitsijalle, kunnes tämä arvon herra kutsuttiin tarjoamaan juotavaa
parille maanviljelijälle, jotka Martinin kutsua seuraten olivat astuneet
sisään. Martin tarjosi jokaiselle, joka sattui paikalle, maalaisen
rengille, hotellin tallimiehelle ja puutarha-apulaiselle,
kapakoitsijalle ja kevytjalkaiselle maankiertäjälle, joka livahti sisään
varjona ja liehuen käytti hyväkseen kapakan antimia.