"Ensimmäinen taistelu on käyty ja lopetettu", sanoi Martin katsellen
peiliin sinä iltana. "Mutta vielä on edessä toinen ja kolmas ja taistelu
taistelun perään loppumattomiin, ellei..."
Hän ei lopettanut lausettaan, vaan katseli hetkisen pientä, kehnoa
huonettaan antaen silmäinsä surullisina viipyä palautetuissa
käsikirjoituskasoissa, jotka oli kasattu erääseen nurkkaan lattialle.
Hänellä ei ollut varaa lähettää niitä uudelle matkalle, ja viikon
kuluessa niitä oli kasaantunut kokonainen pino. Niitä tulisi lisää
huomenna ja ylihuomenna ja sitä seuraavana, kunnes kaikki olisivat
kotona. Ja nyt hän olisi kykenemätön lähettämään niitä uudelle
kiertomatkalle. Hänellä oli kirjoituskoneen kuukauden vuokra maksamatta,
eikä hän voinut sitä suorittaakaan, koska hänellä nipin napin oli rahaa
viikon täyshoitoon, joka myös oli langennut maksettavaksi.
Hän istahti ja katseli pöytää miettivästi. Siinä oli runsaasti
mustepilkkuja, ja äkkiä hänelle selvisi, että hän piti siitä.
"Rakas vanha pöytä", hän puheli, "minä olen viettänyt muutamia
onnellisia hetkiä sinun ääressäsi, ja sinä olet ollut minulle oikein
hyvä ystävä, kun katselemme asiaa tarkemmin ja tunnustamme kaiken. Sinä
et koskaan sysännyt minua luotasi, et koskaan tyrkyttänyt minulle
painettuja hylkäyslippujasi etkä valittanut liian pitkistä työpäivistä."
Hän laski kätensä pöydälle ja hautasi päänsä niihin. Hänen kurkkuaan
kuristi, ja hänen mielensä teki itkeä. Se muistutti häntä hänen
ensimmäisestä tappelustaan, kun hän oli kuuden vuoden vanha, kuinka hän
oli antanut iskuja kyynelten juostessa pitkin poskia, jolloin häntä
kahta vuotta vanhempi poika oli lyönyt häntä niin, että hän oli hetkeksi
lakannut hengittämästä. Hän näki poikajoukon ympärillään piirissä
ulvovan kuin villit, kun hän viimein kaatui kuin meritaudin tuskissa
veren juostessa nenästä ja kyynelten kirvelevistä silmistä.
"Pieni nulikkaraukka!" hän mutisi. "Ja nyt sinä olet yhtä pahoin piesty.
Sinut on hakattu mäskiksi. Sinut on lyöty maahan ja olet lopussa."
Mutta tuon ensimmäisen taistelun näky viipyi yhä hänen luomiensa alla,
ja kun hän katseli, hän näki sen muuttuvan ja liittyvän pitkään
tappelujen sarjaan, joka sitä seurasi. Kuutta kuukautta myöhemmin
"Juustonaama" (se oli pojan haukkumanimi) oli pieksänyt häntä uudestaan.
Mutta sillä kertaa oli Juustonaama saanut mustelman silmäänsä. Niin se
jatkui. Hän näki kaikki, taistelun taistelun perästä, jolloin hän aina
joutui alakynteen ja Juustonaama kerskui ja irvisteli. Mutta koskaan hän
ei ollut juossut pakoon. Hänen voimansa tuntuivat vahvistuvan sitä
muistellessa. Hän oli aina pysynyt paikoillaan ja niellyt tappionsa.
Juustonaama oli ollut oikea pikku taistelupukari eikä ollut koskaan
tuntenut häntä kohtaan vähintäkään sääliä. Mutta hän oli pysynyt
paikoillaan. Hän oli kestänyt kaiken!
Seuraavana kuvana hän näki kapean sivukujan ränsistyneitten talorähjien
välissä. Sen päässä oli yksikerroksinen tiilirakennus, josta kuului
säännöllinen painokoneen jytinä, kun se valmisti ensimmäistä
"_Enquirerin_" painosta. Hän oli yhdentoista ja Juustonaama
kolmentoista, ja molemmat he möivät _Enquireriä_. Siinä oli syy, miksi
he olivat täällä, he odottivat lehtiänsä. Ja tietysti Juustonaama oli
sielläkin hyökännyt hänen kimppuunsa ja syntyi taas taistelu, joka
kuitenkin jäi ratkaisematta, koska viittätoista minuuttia vaille neljä
painohuoneen ovi heitettiin auki ja poikajoukko hyökkäsi sisään
taittamaan sanomalehtiänsä.
"Minä löylytän sinut huomenna", hän kuuli Juustonaaman uhkaavan; ja hän
kuuli oman äänensä piipittävän ja värisevän pidätetystä itkusta ja
lupaavan, että hän kyllä saapuisi huomenna.
Ja hän oli siellä seuraavana päivänä kiiruhtaen koulusta ollakseen
ensimmäisenä paikalla ja joutuenkin kahta minuuttia ennen Juustonaamaa.
Toiset pojat kehuivat häntä, selittivät hänen virheitänsä taistelussa ja
vakuuttivat hänelle voittoa, jos hän tekisi heidän neuvojensa mukaan.
Samat pojat neuvoivat myöskin Juustonaamaa. Kuinka he olivatkaan
nauttineet tuosta taistelusta! Hän viipyi muistoissaan kyllin kauan
voidakseen kadehtia noilta pojilta sitä näytelmää, minkä hän ja
Juustonaama olivat heille tarjonneet. Niin he aina jatkoivat
kolmenkymmenen minuutin ajan, kunnes taas painohuoneen ovi avattiin.
Hän näki itsensä päivästä päivään rientävän koulusta _Enquirerin_
kujalle. Hän ei voinut kulkea nopeasti. Hän oli kankea ja jäykistynyt
ainaisesta tappelusta. Hänen kyynärvartensa olivat kyynärpäästä
ranteeseen mustat ja siniset annetuista iskuista, ja siellä täällä
kidutettu liha alkoi pullistella paiseihin. Hänen päätänsä,
käsivarsiansa ja olkapäitänsä pakotti, hänen selkäänsä vihloi -- koko
hänen ruumistaan kivisti; ja hänen aivonsa olivat raskaat ja
vaivaantuneet. Hän ei leikkinyt enää koulussa eikä myöskään mitään
lukenut. Vieläpä hiljainen paikallaan istuminenkin kidutti häntä.
Vuosisatoja tuntui kuluneen siitä, kun hän oli alkanut nuo jokapäiväiset
tappelut, ja aika tuntui vierivän hitaasti, ja edessä aina olisi
odottamassa loppumattomiin tappelu tappelun jälkeen. Miksi hän ei voinut
Juustonaamaa kerran kurittaa niin, että olisi riittänyt? hän usein
ajatteli. Se olisi päästänyt hänet, Martinin, vapaaksi tuosta ainaisesta
tuskasta. Milloinkaan ei ollut juolahtanut hänen mieleensä lakata
taistelusta ja antaa Juustonaaman pieksää häntä.
Ja niin hän kuhnusti _Enquirerin_ kujalle sielultaan ja ruumiiltaan
sairaana, mutta oppien kärsivällisyyttä, kohdatakseen ikuisen
vihollisensa Juustonaaman, joka oli aivan yhtä kipeä kuin hänkin ja
aivan yhtä halukas lopettamaan koko taistelun, ellei koko
sanomalehtipoikien joukko olisi katsellut ja kiihoittanut ylpeyttä ja
voitonhimoa. Eräänä iltana heidän koettaessaan epätoivon vimmalla
kahdenkymmenen minuutin ajan nujertaa toisiaan, kuitenkin seuraten
sääntöä, joka kielsi potkimisen, päättäen olla lakkaamatta, ennen kuin
toinen olisi maassa, Juustonaama kesken kaiken puuskuttaen ehdotti, että
he lopettaisivat. Ja Martin muistellessaan siinä pää käsien varassa
värisi nähdessään tuon kuvan itsestään tuona kauheana iltana kauan
sitten, jolloin hän horjuen ja puuskuttaen oli sylkenyt haljenneesta
huulesta juoksevan veren suustaan voidakseen huutaa Juustonaamalle,
ettei hän tahtonut lopettaa, ellei Juustonaama tunnustaisi hävinneensä.
Juustonaama ei tunnustanut, ja niin taistelu jatkui.
Seuraavan ja sitä seuraavana päivän ilta, aina loputtomiin, näki noiden
taistelujen uudistuvan. Joka päivä, kun hän ojensi mustelmaiset kätensä
alkaaksensa, niitä pakotti kauheasti, ja jo ensimmäiset saadut ja
annetut iskut aivan kuin halkaisivat hänen aivonsa. Sen jälkeen kaikki
musteni hänen ympärillään, ja hän tappeli sokeasti kuin unessa, nähden
vain Juustonaaman suuren hahmon ja palavat eläimelliset silmät, kaikki
yhtenä tanssivana ja keinuvana sekamelskana. Hän keskitti kaiken
huomionsa noihin kasvoihin, kaikki muu häipyi tyhjyyteen. Koko
maailmassa ei ollut mitään muuta kuin nuo kasvot, eikä hän saisi koskaan
rauhaa, siunattua rauhaa, ennen kuin hän olisi hakannut verisillä
nyrkeillänsä liiskaksi nuo kasvot tai ennen kuin nuo toiset veriset
nyrkit, jotka jollakin tavalla kuuluivat noille kasvoille, olisivat
nakanneet liiskaksi hänet. Ja sitten vasta, tavalla tai toisella,
seuraisi hänelle lepo ja rauha. Mutta lopettaa kesken oli hänelle,
Martinille, kerrassaan mahdotonta. Tulipa kerran päivä, jolloin hänen
nuhjustettuaan _Enquirerin_ kujalle ei siellä ollutkaan Juustonaamaa.
Juustonaama ei tullut ollenkaan. Pojat onnittelivat häntä ja kehuivat,
että hän oli voittanut Juustonaaman. Mutta Martin ei ollut tyytyväinen.
Hän ei ollut voittanut Juustonaamaa, eikä Juustonaama häntä. Probleemi
oli jäänyt ratkaisematta. Vasta jälkeenpäin he saivat tietää, että
Juustonaaman isä oli kuollut juuri sinä päivänä.
Martinin ajatus kiisi nyt vuosien halki erääseen iltaan, jonka hän oli
viettänyt teatterin ylimmällä parvella. Hän oli seitsemäntoista ja oli
juuri palannut mereltä. Syntyi käsikähmä. Joku oli käynyt kurittamaan
jotakuta, ja Martin kävi välittämään, kun joutui ihan Juustonaaman
kiiluvien silmäin eteen.
"Minä annan sinulle näytelmän jälkeen", hänen vanha vihollisensa kähisi.
Martin nyökkäsi. Ylimmän parven järjestysmies oli matkalla
rauhanhäiritsijäin luo.
"Minä kohtaan sinut teatterin edustalla viimeisen näytöksen jälkeen",
kuiskasi Martin kasvoillaan kiihkeä jännitys, jonka vuoksi hän tuskin
kuuli ja näki mitään esityksestä.
"Onko sinulla apumiehiä?" hän kysyi Juustonaamalta näytöksen lopussa.
"Totta kai."
"Silloin minäkin hankin jonkun", virkahti Martin.
Näytelmän väliajalla hän keräsi ystävänsä: kolme naulatehtaalla
työskentelevää poikaa, jotka hän tunsi ennestään, erään
veturinlämmittäjän ja puolisen tusinaa markkinahuijareita.
Kun teatteri tyhjeni, kerääntyivät molemmat vihamieliset joukot toiselle
puolen katua herättäen niin vähän huomiota kuin mahdollista. Kun he
tulivat yksinäiseen paikkaan, he yhtyivät ja pitivät sotaneuvottelun.
"Kahdeksannen kadun silta on paras paikka", sanoi muuan punatukkainen
nuorukainen Juustonaaman joukosta. "Te voitte tapella keskellä siltaa
sähkölampun valossa, ja miltä puolen tahansa nuuskijat ilmestyvät, me
voimme aina livistää tiehemme toisesta päästä."
"Minulle se kyllä sopii", sanoi Martin neuvoteltuaan seuralaistensa
kanssa.
Kahdeksannen kadun silta kulki yli erään San Antonio Estuaryn haaran ja
oli yhtä pitkä kuin kolme kaupungin korttelia. Sillan keskellä ja
molemmissa päissä paloi suuret katulyhdyt. Ainoakaan poliisi ei voinut
lähestyä noiden päälyhtyjen ohi huomaamatta. Se oli sopiva paikka sille
tappelulle, johon Martinin muisto oli palannut. Hän huomasi noiden
kahden ryhmän taisteluhaluisina ja synkkinä pysyvän tarkasti erossa
toisistaan ja muodostavan sopivan välimatkan, ja samalla hän näki
itsensä ja Juustonaaman riisuutuvan. Vähän matkan päähän asetettiin
varmuuden vuoksi vartijat, joiden tuli pitää silmällä sillan valaistuja
päitä. Muutamat markkinahuijareista pitivät Martinin takkia, paitaa ja
hattua ollakseen valmiina livistämään niiden kanssa turvallisempaan
paikkaan, jos poliisi ilmestyisi. Martin näki itsensä astuvan keskelle
tuijottaen Juustonaamaa ja kuuli itsensä sanovan nyrkkiänsä
varoittavasti kohottaen:
"Tämä ei ole mikään kädenpudistus, ymmärrätkö? Tämä on ratkaiseva
taistelu, ja se käydään vihdoinkin loppuun. Toisen meistä on
nutistuttava."
Juustonaama halusi tehdä vastaväitteitä, Martin saattoi huomata sen,
mutta lopuksi voitti hänen vanha vaarallinen ylpeytensä, jota kiihotti
näiden kahden joukon läsnäolo.
"No, käy kiinni!" hän vastasi. "Mitä saatanaa sinä siinä loruilet? Minä
teen siitä lopun."
Silloin he hyökkäsivät toistensa kimppuun kuin nuoret sonnit nuoruuden
koko kiihkolla, vihan vimmalla ja paljain nyrkein järkähtämättä aikoen
loukata, ruhjoa ja vahingoittaa toista niin paljon kuin suinkin. Kaikki
vaivalloinen ja ankara vuosituhantinen ponnistus ihmisyyden puolesta oli
menettänyt heissä kaiken merkityksensä. Vain sähkölamppu tolpan päässä
osoitti, että elettiin ihmisten mailla. Martin ja Juustonaama olivat
kuin kaksi metsäläistä kivikaudelta, jotka kynsin hampain hyökkäsivät
vihollista vastaan suojellakseen alkuperäistä turvapaikkaansa. He
painuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle maan tomuun muodostuakseen
alkuaineeksi, josta heidän ruumiinsa oli peräisin, niin kuin kaikki
hornan ja pahuuden vallat olisivat panneet heidät iskemään yhteen ja
unohtamaan ihmisen ylemmät tarkoitusperät.
"Jumala! Me olimme eläimiä, villipetoja", mutisi Martin muistoissaan
seuraten taistelun kulkua. Hänen loistava mielikuvituksensa loihti sen
esiin niin selvänä, kuin hän olisi katsellut elokuvia. Hän oli sekä
katselija että esittäjä. Monen kuukauden työ, jota hän oli tehnyt
jalostuakseen ja hienostuakseen, sai hänet värisemään tuota kuvaa
katsellessaan. Mutta sitten häipyi nykyisyys kokonaan hänen
tajunnastaan, ja menneen ajan varjot valtasivat hänet kokonaan, ja hän
näki Martin Edenin, joka juuri oli palannut mereltä ja taisteli
Juustonaaman kanssa kahdeksannen kadun sillalla. Hän kesti iskut ja
hyökkäsi puolestaan, hikoili ja vuosi verta ja iloitsi, kun hänen paljas
nyrkkinsä osui oikein arkaan kohtaan.
He olivat kuin kaksi vihan tuulispäätä, jotka sähisten raatelivat
toisiansa. Aika kului, ja molemmat vihollisryhmät seisoivat äänettöminä.
He eivät olleet koskaan nähneet sellaista rajatonta raivoa, ja se
kauhistutti heitä. Nuo molemmat taistelijat olivat suurempia elukoita
kuin he. Ensimmäinen nuoruuden tulisuus oli poissa, ja he taistelivat
varovammin ja määrätietoisemmin. Kumpikaan ei ollut vielä mitään
voittanut. "Tuossa on taistelun merkki", kuuli Martin jonkun sanovan.
Sitten hän teki valehyökkäyksen oikealle ja vasemmalle, mutta hänet
torjuttiin villitysti, mutta samalla hän tunsi, miten hänen poskensa
halkesi luuhun asti. Paljas nyrkki ei sitä ollut tehnyt. Hän kuuli
hämmästyksen mutinaa ympärillään tuon kamalan iskun saatuaan, kun hän
oli hukkua omaan vereensä. Mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan. Hän
muuttui vain äärimmäisen varovaiseksi, sillä hän tunsi perin pohjin
kaikki tämän luokan viekkaat konnankoukut. Hän odotti ja katseli
tarkasti, kunnes oli tekevinään raivokkaan hyökkäyksen, mutta pysähtyi
puolitiehen, sillä hän oli nähnyt metallin välähtävän.
"Ylös kätesi", hän karjaisi. "Sinulla on nyrkkirauta ja sillä sinä minua
isket!"
Molemmat ryhmät hyökkäsivät lähemmä kiroillen ja mylvähdellen.
Silmänräpäyksessä syntyisi yleinen rysy ja häneltä oltiin ryöstää
kostonilo. Hän oli suunniltaan.
"Tiehenne, lurjukset!" hän huusi käheästi. "Ymmärrättekö, vai!"
He vetäytyivät edemmäksi. He olivat eläimiä, mutta hän oli ylielukka,
jokin kauhun kuvatus, joka hallitsi heitä kaikkia.
"Tämä on minun asiani, älkääkä pistäkö nokkaanne siihen. Tänne se
nyrkkirauta."
Juustonaama hiukan tyyntyneenä ja säikähtäneenä heitti kädestänsä
luvattoman aseen.
"Sinä annoit sen hänelle, sinä Punapää, luikerrellessani hänen luokseen
tuolla pensaan luona", kiivaili Martin heittäen nyrkkiraudan veteen.
"Minä näin sinut kyllä ja ajattelin, mitä sinä luimuilit. Mutta koetapas
samaa vielä kerran, niin minä isken, että nuppisi kallistuu.
Ymmärrätkö?"
Sitten he hyökkäsivät uudestaan toistensa kimppuun raadellen itsensä ja
toisensa väsyksiin ja raivonsa vallassa sittenkin yhä yrittäen, kunnes
tuo verenhimoinen elukkaparvi tyydytetty ään verenjanonsa näkemästään
kauhistuneena puolueettomasti pyysi heitä lakkaamaan. Ja Juustonaama,
joka tunsi olevansa kaatumaisillaan ja kuolemaisillaan ja jonka hakatut
kasvot eivät enää muistuttaneet ihmisen muotoa, horjui ja epäröi, mutta
Martin hyökkäsi yhä hänen kimppuunsa iskien häntä lakkaamatta.
Mutta keskeltä vuosisadalta tuntuvaa iskusadetta, joka oli Juustonaaman
melkein lamauttanut, kuului äänekäs rusahdus, ja Martinin oikea käsi
putosi sivulle. Luu oli murtunut. Kaikki kuulivat sen ja ymmärsivät
merkityksen. Juustonaama kuuli sen myös ja hyökkäsi kuin tiikeri toisen
päälle, ja iskuja satoi lakkaamatta. Martinin ryhmä riensi väliin
keskeyttääkseen tappelun. Mutta Martin karkoitti heidät synkästi kiroten
takaisin. Hän otteli herkeämättä pelkästään vasemmalla kädellä kuin
raivostunut verihurtta melkein tajuttomana, jolloin hän kuuli kuin
pitkien matkojen takaa molempien ryhmien äänten sorinan, erottipa vielä
vapisevalla äänellä lausutut sanatkin: "Tämä ei ole enää tappelua,
pojat. Se on murhaa, ja meidän täytyy tehdä siitä loppu."
Mutta he eivät keskeyttäneet, ja hän iloitsi siitä antaen ainoan kätensä
raskaasti ja lakkaamatta iskeä jotakin veristä edessään, joka ei
näyttänyt ihmisen kasvoilta, vaan kauhealta -- vapisevalta,
muodottomalta ja nimettömältä möhkäleeltä, joka itsepintaisesti pysyi
hänen edessään eikä paennut tiehensä. Ja hän iski ja iski yhä hitaammin
ja hitaammin, aivan kuin viimeiset ihmisyyden säikeet olisivat
yksitellen katkeilleet, kunnes hän hämärästi tajusi, että tuo nimetön
esine vaipui, vaipui hitaasti alas sillan rosoisille puulaatoille.
Seuraavana hetkenä hän seisoi sen päällä horjuvin polvin ja haparoiden
terveellä kädellänsä ilmaa kuin tukea tavoitellakseen ja samalla
kähisten äänellä, jota hän ei tuntenut omakseen:
"Tahdotko vielä lisää? Sano, tahdotko vielä lisää!"
Hän toisteli sitä lakkaamatta -- kysyen, härnäten ja uhitellen, tahtoiko
toinen lisää -- kun hän tunsi oman ryhmänsä poikien tarttuvan häneen,
taputtelevan häntä ja koettavan vetää takkia hänen päälleen. Ja silloin
valahti äkkiä hänen ylitseen synkkä pimeys ja unohdus kätkien hänet
helmoihinsa.
Pieni herätyskello pöydällä yhä nakutti, mutta Martin Eden istui pää
käsiin haudattuna eikä sitä tajunnut. Hän ei kuullut mitään. Hän ei
mitään ajatellut. Niin täydellisesti hän oli elänyt nuo hetket
uudelleen, että hän oli pyörtynyt samoin kuin sinä iltana kahdeksannen
kadun sillalla. Pimeys ja tajuttomuus kesti kokonaisen minuutin. Sitten,
aivan kuin kuolleista heräten, hän hypähti ylös, silmät säteillen ja
hien valuessa virtana kasvoilta hän huusi:
"Minä voitin sinut kuitenkin, sinä Juustonaama! Se otti kyllä yksitoista
vuotta, mutta minä kuitenkin voitin sinut!"
Hänen polvensa vapisivat ja häntä pyörrytti, kun hän horjahti vuodetta
vasten ja istahti sen reunalle. Hän oli yhä edelleenkin menneisyyden
vankina. Hän katsahti ympäri huonetta hämillään ja pelästyneenä,
ihmetellen, missä oli, kunnes hän keksi käsikirjoituskasan nurkassa.
Silloin alkoi muistojen ratas uudestaan pyöriä ja siirtyi neljä vuotta
ajassa eteenpäin, ja hänen eteensä kuvastui nykyhetki, kaikki ne kirjat,
joita hän oli lukenut, ja se uusi käsitys elämän kaikkeudesta, jonka hän
oli niiden sivuilta saanut, hänen unelmansa ja kunnianhimoiset toiveensa
ja hänen rakkautensa enkelimäiseen kalpeaan impeen, joka oli hento ja
suojattu, melkeinpä henkiolento, ja joka kuolisi kauhusta, jos näkisi
vilahduksenkaan sellaisista tapauksista, jotka hän oli juuri uudestaan
elänyt, jos katselisi hetkenkään niitä elämän kuohuvia pohjamutia, joita
hän oli kahlannut.
Hän nousi ja siirtyi peilin eteen.
"Nouse siis ylös liejusta, sinä Martin Eden", hän sanoi juhlallisesti.
"Avaa silmäsi suurelle valolle ja kohota pääsi korkealle, tee kuten koko
elämä on tehnyt, anna tiikerien ja apinain kuolla ja pyri yhä
korkeammalle saavuttaaksesi ikuisen inhimillisen perintösi."
Hän tarkasti itseään huolellisesti ja nauroi.
"Luulenpa, että olet tullut hieman hysteeriseksi ja makeanrunolliseksi,
poikaseni, vai?" hän puheli. "No, älä välitä. Sinä voitit Juustonaaman,
ja sinä voitat vielä kustantajatkin, vaikka se ottaisi kaksi kertaa
yksitoista vuotta. Sitä et voi pysähtyä tähän. Sinut on määrätty
menemään eteenpäin. Sinun täytyy päästä perille, ymmärräthän."