Ei toki Olneyn vuoksi, vaan yksinpä huolimatta Ruthista ja
rakkaudestansa häneen, hän lopultakin päätti, ettei ryhtyisi lukemaan
latinaa. Aika oli hänelle rahaa. Oli niin paljon tärkeämpää kuin latina,
niin monet opinnot kiinnostivat häntä enemmän. Ja hän tahtoi kirjoittaa.
Hänen täytyi ansaita rahaa. Vielä hän ei ollut löytänyt tuotteillensa
kustantajaa. Hänen käsikirjoituksensa kulkivat loputonta taivalta
aikakauskirjasta toiseen. Mitenkähän toiset olivat selviytyneet
tällaisesta? Hän vietti pitkiä tunteja lukusaleissa lukien heidän
tuotteitaan kiihkeästi ja arvostelevasti, verraten niitä omiin
kyhäelmiinsä ja ihmetellen, minkä tempun he olivat keksineet saadakseen
tuotteensa myydyiksi.
Häntä aivan hämmästytti, sillä niin paljon kaikesta kirjoitetusta ja
painetusta oli kuolleena syntynyttä. Ei niissä ollut valoa, ei elämää
eikä värejä. Ei niissä huomannut ainoatakaan elämän sykähdystä, ja
kuitenkin ne saatiin myydyiksi -- kaksi senttiä sanalta, kaksikymmentä
dollaria tuhannelta -- niin hän oli muutamasta pikku uutisesta lukenut.
Häntä hämmästyttivät nuo lukemattomat pikku jutut, jotka kieltämättä
olivat kevyesti ja taitavasti kyhätyt, sen hän tunnusti, mutta joissa ei
ollut ollenkaan elämän todellisuutta. Elämä oli niin yllättävä ja
ihmeellinen, rajattomiin täynnä probleemeja, unelmia ja sankaritöitä, ja
kuitenkin nuo jutut käsittelivät vain jokapäiväisiä asioita. Hän tunsi
povessaan elämän taistelut ja melskeet, sen kuumeisen kiihkon, tuskan ja
vaivan ja villin hyörinän ja pyörinän -- kas siinä oli aihetta
kirjoittaa! Hän halusi ihailla niitä, jotka olivat sortuneet hurjia
toiveita toteuttaessaan, kuvata hulluja rakastajia, jättiläisiä, jotka
taistelivat kuoleman ja kauhujen keskellä pannen elämän natisemaan
saumoissaan heidän yritystensä voimasta. Mutta aikakauskirjojen jutut
näyttivät ihannoivan herra Butlereja, inhoittavia dollarin-pyydystäjiä,
ja tavallisia pikku rakkaussuhteita yhtä pienten ja vähäpätöisten
miesten ja naisten välillä. Johtuiko se siitä, että aikakauskirjain
toimittajat olivat tuollaisia vähäpätöisyyksiä? hän kysyi. Vai
pelkäsivätkö he elämää nuo kirjoittajat ja lukijat ja kustantajat?
Hänen suurin murheensa oli, ettei hän tuntenut ainoatakaan kustantajaa
tai kirjailijaa. Eikä siinä kylliksi, ettei hän tuntenut kirjailijoita,
hän ei tuntenut edes niitä, jotka olivat yritelleet kirjoittaa. Ei ollut
ainoatakaan, joka olisi voinut ohjata häntä tai antaa edes pienimmänkään
neuvon. Hän alkoi epäillä, olivatko kustantajat todellisia ihmisiä. Ne
varmaankin olivat jonkinlaisia koneen tappeja. Siinä se oli -- vain
koneen osia! Hän valoi sielunsa juttuihin, artikkeleihin ja runoihin ja
uskoi ne tuolle koneelle. Hän taittoi ne sopivasti, pisti tarpeellisen
määrän postimerkkejä sisään käsikirjoituksensa kanssa, sulki pitkän
kirjekuoren, liimasi vielä toiset postimerkit päälle ja työnsi sen
postilaatikkoon. Niin se lähti matkalle, ja jonkin määrätyn ajan
kuluttua se palasi takaisin toisessa pitkässä kirjekuoressa, jonka
päällä olivat hänen kirjeeseen liittämänsä postimerkit. Matkan toisessa
päässä ei ollut inhimillistä toimittajaa, vaan jonkinlainen taidokas
koneenosa, joka oli muuttanut käsikirjoituksen toiseen kirjekuoreen ja
liimannut postimerkit päälle. Se oli kuin automaatti, johon pistettiin
metallirahaa, ja sitä vastaan jonkinlaisten koneitten avulla saatiin
kimpale purukumia tai levy suklaata. Riippui vain siitä, mistä reiästä
pisti rahansa, saiko suklaata tai purukumia. Sellainen oli myös
kustantajakone. Toiset lähettivät maksuosoituksia, toiset vain
hylkäyskirjelmiä. Hän oli sattunut tapaamaan vain noita viimeksi
mainittuja.
Ne olivat juuri nuo hylkäysliput, jotka saivat hänet kuvittelemaan
kaiken niin suunnattoman konemaiseksi. Ne oli painettu aina
samanlaisella kiintokirjainlevyllä, ja hän oli saanut niitä satoja --
ainakin tusinan tai enemmänkin jokaisesta aikaisemmasta
käsikirjoituksestansa. Jos hän olisi saanut yhdenkään rivin, edes yhden
omakätisen ja yksilöllisen rivin kaikkien noiden asemasta, hän olisi
ollut iloinen. Mutta ainoakaan toimittaja ei ollut antanut tuota
todistusta olemassaolostaan. Ja siksi hän saattoi vain päättää, ettei
toisessa päässä ollut inhimillistä olentoa -- vaan pelkkiä nappuloita,
jotka oli mainiosti öljytty ja täyttivät erinomaisesti tehtävänsä
koneessa.
Hän oli hyvä taistelija, sitkeä ja itsepintainen, ja hän olisi saattanut
jatkaa koneitten syöttämistä vuosikausia. Mutta hän vuoti samalla
kuiviin, eikä tarvittu vuosia, vaan viikot jo ratkaisisivat taistelun.
Joka viikko hänen täysihoitolaskunsa vei häntä lähemmäksi perikatoa,
samalla kun neljänkymmenen käsikirjoituksen postirahat vaikuttivat
melkein yhtä turmiollisesti. Hän ei ollut ostanut enää pitkiin aikoihin
kirjoja ja koetti säästää kaikilla mahdollisilla keinoilla
viivyttääkseen lopullista romahdusta. Mutta hän ei ollut tottunut
säästämään, vaan antoi viimeiset viisi dollariansa sisarelleen
Marianille uuteen pukuun.
Hän taisteli pimeässä ilman mitään neuvoa, ilman rohkaisua ja epätoivon
kynsissä. Yksinpä Gertrudekin oli alkanut katsella häntä karsaasti.
Aluksi hän oli sisarellisessa ihastuksessaan kärsinyt kaikkea, mitä
sanoi veljensä hullutteluiksi; mutta nyt hän saman sisarellisen tunteen
pakotuksesta alkoi käydä levottomaksi. Hänestä näytti, että veljen
hulluttelu alkoi muuttua todelliseksi hulluudeksi. Martin tiesi sen ja
kärsi siitä enemmän kuin herra Bernard Higginbothamin avoimesta ja
nakertelevasta hävyttömyydestä. Martin uskoi itseensä, mutta hän oli
ypöyksin uskoinensa. Ei edes Ruth uskonut häneen. Hän toivoi, että
Martin opiskelisi, ja vaikka hän ei avoimesti tuominnutkaan hänen
kirjoittamistansa, Martin tiesi kuitenkin, ettei hän sitä hyväksynyt.
Martin ei ollut koskaan tarjoutunut näyttämään hänelle kirjoituksiaan.
Jonkinlainen arka hienotunteisuus pidätti häntä siitä. Sitä paitsi Ruth
oli lueskellut ahkerasti yliopistossa, eikä Martin ollut tahtonut
ryöstää häneltä hetkeäkään aikaa. Mutta kun Ruth oli suorittanut
loppututkintonsa, hän pyysi itse saada nähdä joitakin hänen kynänsä
tuotteista. Martin oli ylpeä, mutta samalla epävarma. Ruth kykeni
arvostelemaan. Hän oli filosofian kandidaatti, joka oli tutkinut
taiteita. Hän oli tutkinut kirjallisuutta taitavien opettajain johdolla.
Ehkäpä toimittajatkin olivat päteviä tuomareita. Mutta Ruth olisi
kuitenkin aivan toisenlainen kuin he. Hän ei antaisi hänelle painettua
hylkäyslappusta eikä hän ilmoittaisi hänelle, että hänen töittensä
suositusten puute riistäisi niiltä myös kaikki ansiot. Hän puhuisi, tuo
lämmin inhimillinen olento, omalla vilkkaalla, reippaalla tavallaan ja,
mikä oli kaikista tärkeintä, näkisi samalla vilahduksia todellisesta
Martin Edenistä. Hänen kirjoitelmistansa Ruth huomaisi, millainen hänen
sydämensä ja sielunsa oli, ja hän oppisi ymmärtämään, mikä oli hänen
unelmainsa ja voimainsa lähteenä.
Martin keräsi yhteen muutamia jäljennöksiä lyhyistä kertomuksistaan,
epäröi hetkisen ja lisäsi sitten joukkoon "Merilaulunsa". He nousivat
pyörillensä eräänä myöhäisenä kesäkuun iltana ja ajoivat vuoristoon.
Silloin hän oli toista kertaa näin matkalla Ruthin kanssa kahden, ja kun
he siinä ajoivat hiljaisen merituulen viilentäessä kuumaa iltaa, hänelle
selvisi innostavana ja ihastuttavana se tosiasia, että maailma oli
äärettömän kaunis ja hyvin järjestetty ja ihanaa oli siinä elää ja
rakastaa. He jättivät pyöränsä tien viereen ja kiipesivät eräälle
ruskealle kukkulalle, jossa auringonpolttama ruoho tuoksui kypsää
täyteläisyyttä ja kertoi sadon korjuun saapuneen.
"Tuo ruoho on suorittanut tehtävänsä", sanoi Martin, kun he olivat
istuutuneet, Ruth Martinin takille ja hän aivan lähelle lämpimään
maahan. Hän hengitti syvään voimakkaita tuoksuja, jotka ikään kuin
tunkeutuivat hänen aivoihinsa ja saivat hänen ajatuksensa liitelemään
maasta äärettömyyksiin. "Se on täyttänyt elämänsä tarkoituksen", hän
jatkoi hyväillen kuivunutta ruohoa. "Se kokosi voimia talven synkkien
sateitten aikana, taisteli elämänsä puolesta aikaisin keväällä, kukki ja
vietteli hyönteisiä, hajoitti siemenensä, suoritti lopputilinsä itsensä
ja maailman välillä ja -- -- --"
"Miksi te tarkastatte kaikkea elämässä niin hirveän käytännöllisin
silmin?" keskeytti Ruth.
"Ehkä siksi, että minä olen tutkinut kehitysoppia, luulisin. Minä olen
saanut silmäni auki vasta aivan äskettäin, jos rohkenen totuuden
ilmoittaa."
"Mutta minusta tuntuu, että menetätte kauneudentajunne nähdessänne
kaikessa vain tarkoituksenmukaisuutta; te turmelette kauneuden aivan
kuin poikaset, jotka vangitsevat perhosia ja sitten repivät niiden
kauniit siivet." Martin pudisti päätänsä.
"Kauneudella on tarkoituksensa, mutta minä en ole sen tarkoitusta
ennemmin tajunnut. Minä käsitin kauneutta jonakin, jolla ei ollut mitään
erikoista merkitystä, jonakin, joka oli kaunista ilman järkisyitä tai
tarkoitusperiä. Minä en tiennyt mitään kauneudesta. Mutta nyt minä
tiedän, tai oikeammin, minä alan tietää. Tämä ruoho on kaunista minulle
nyt, kun minä tiedän, miksi se on ruohoa, ja kun minä tunnen sen salatun
kemiallisen työn, mitä aurinko, sade ja maa suorittavat kehittääksensä
sen ruohoksi. Jokaisen ruohonkorren historiassa on romantiikkaa -- niin
vieläpä seikkailujakin. Pelkkä tällainen ajatuskin kiihottaa minua. Kun
minä ajattelen tuota voiman ja aineen leikkiä, vieläpä sitä ankaraa
taisteluakin, mitä käydään niiden välillä, minusta tuntuu, että minä
voisin kirjoittaa kokonaisen eepoksen ruohonkorren elämästä."
"Kuinka hyvin te puhutte!" virkahti Ruth hajamielisesti, ja Martin
huomasi hänen katselevan tutkivasti häneen.
Hetkiseksi valtasi hänet ankara hämminki, ja tumma puna kohosi hänen
kaulalleen ja kasvoilleen.
"Toivon, että vähitellen opin puhumaan", hän änkytti. "Minusta tuntuu,
että minussa on paljon sellaista, josta tahtoisin puhua. Mutta se kaikki
on niin suurta, enkä löydä ilmaisumuotoa kaikelle sille, mitä minussa
todella on. Joskus minusta tuntuu, että koko elämä, koko maailma, kaikki
on ottanut asuinsijansa minussa ja vaatii minua puhemiehekseen. Minä
tunnen -- oh, minä en voi kuvailla sitä -- minä tunnen sen suuruuden,
mutta kun minä puhun, minä sopertelen kuin pienoinen lapsi. On suuri
tehtävä muovata tunteita ja havaintoja puheeksi, kirjoitetuksi tai
puhutuksi, niin että ne puolestaan herättävät kuulijassa tai lukijassa
juuri samoja tunteita ja havaintoja. Se on jumalainen tehtävä. Katsokaa,
minä hautaan kasvoni ruohoon, ja se tuoksu, jota vedän sieraimiini, saa
minut vapisemaan tuhansista ajatuksista ja kuvitelmista. Kaikkeuden
hengähdys on täyttänyt koko olemukseni. Se on kuin laulua ja naurua,
menestystä ja tuskaa, taistelua ja kuolemaa, ja minä näen näkyjä, joita
ruohon tuoksu jollakin tavalla sielussani herättää, ja minä tahtoisin
kertoa niistä teille ja maailmalle. Mutta kuinka sen voin? Kieleni on
sidottu. Olen koettanut sanoin kuvata teille, mitä nyt juuri ruohon
tuoksu on minussa herättänyt. Mutta siinä en ole onnistunut. Olen vain
kömpelöin sanoin voinut viitata siihen. Soperrukselta tuntuvat minun
sanani, ja kuitenkin palan halusta saada kertoa. Oh" -- hän kohotti
kätensä epätoivoisin elein -- "se on mahdotonta! Sitä eivät muut voi
käsittää! Eikä sitä sanoin voi ilmaista!"
"Mutta te puhutte hyvin", väitti Ruth itsepintaisesti. "Ajatelkaa, miten
te olette harjaantunut sinä lyhyenä aikana, jonka olen teidät tuntenut.
Herra Butler on huomattu julkinen puhuja. Häntä aina pyydetään mukaan,
kun on kysymys valtionkin julkisista puheista. Kuitenkin te puhuitte
aivan yhtä hyvin kuin hän toissa iltana päivällisillä. Hän oli vain
hillitympi. Te innostutte liiaksi, mutta harjoittelemalla te vapaudutte
siitä. Teistä varmaan tulisi hyvä julkinen puhuja. Te voitte päästä
pitkälle, jos haluatte. Te olette hallitseva luonne. Te voitte johtaa
ihmisiä, siitä olen varma, eikä ole mitään syytä, joka estäisi teitä
onnistumasta kaikessa, mihin ikinä tartuttekin, yhtä hyvin kuin
puhetaidossa. Teistä tulisi mainio asianajaja. Te voisitte menestyä
poliittisella alalla. Mikään ei voi estää teitä pääsemästä yhtä pitkälle
kuin herra Butler on päässyt. Kuitenkin ilman vatsakatarria", hän lisäsi
hymyillen.
He puhelivat edelleen, Ruth viehättävällä, itsepäisellä tavallaan
palaten aina siihen, että kasvatuksessa on välttämättä luotava luja
perustus, johon latinalla on erinomaisen kehittävä vaikutus. Hän kertoi
niistä ihannemiehistä, joille kaikki oli onnistunut, kerraten melkein
erehtymättä isänsä mielipiteitä ja vahvistaen niitä herra Butlerin
viisailla väitteillä. Martin kuunteli häntä kiihkeästi maaten selällään
ja katsellen ylös ja nauttien jokaisesta hänen huulensa liikkeestä.
Mutta hänen aivonsa eivät olleet yhtä tarkkaavaiset kuin hänen korvansa.
Ei ollut mitään mielenkiintoista niissä kuvissa, joita Ruth hänen
eteensä maalasi, ja Martin tunsi synkän pettymyksen tunteen ja kiihkeän
rakkauden tuskan valtaavan olemuksensa. Yksikään sana Ruthin puheessa ei
koskenut hänen kirjallisia harrastuksiaan, ja käsikirjoitukset, jotka
hän oli tuonut mukanaan, lojuivat unohdettuina maassa.
Hetken äänettömyyden vallitessa hän katsahti aurinkoon, arvioi sen
korkeuden taivaanrannan yläpuolella ja muistutti käsikirjoituksistaan
ottamalla ne ylös maasta.
"Minä unohdin ne", virkahti Ruth kiireesti. "Tahdon mielelläni kuulla
ne."
Hän luki erään kertomuksen, jota hän itse piti yhtenä parhaimmistaan.
Hän nimitti sitä "Elämän viiniksi", ja sama viini, joka oli virrannut
salaperäisesti hänen aivoihinsa silloin, kun hän kirjoitti siitä, tuntui
virtaavan sinne taaskin, kun hän sitä luki. Tuossa omaperäisessä
ajatustavassa oli jotakin taikavoimaa, ja hän oli koristanut sitä
viehättävillä lauseparsilla ja liikuttavilla vertauskuvilla. Kaikki se
vanha tuli ja intohimo, jota hän oli tuntenut sitä kirjoittaessaan,
syttyi hänessä uudestaan, ja hän viehättyi siihen niin, että oli sokea
ja kuuro kaikille siinä oleville virheille. Mutta asia oli toinen
Ruthiin nähden. Hänen kehittynyt korvansa oli keksivinään helposti sen
heikkoudet ja liioittelut, sen koreasanaisen helinän, joka aina ilmaisee
aloittelijan, ja jo heti alussa hän oli huomaavinaan lauseitten kömpelön
ja tehdyn runollisuuden. Tuskin hän mitään muuta ajatusta saattoi näistä
lauseista muodostaa, paitsi silloin, kun ne muuttuivat liian
mahtipontisiksi, jolloin ne vaikuttivat mauttomilta ja amatöörimäisiltä.
Hänen lopullinen tuomionsa koko jutusta oli: harjoitelma, vaikkei hän
sitä sillä tavalla sanonut. Sen sijaan hän huomautti muutamista
toisarvoisista seikoista ja sanoi, että hän piti kertomuksesta.
Mutta Martin oli pettynyt. Hänen arvostelunsa oli oikea, sen Martin
tiesi, mutta hän tunsi, ettei hän ollut näyttänyt työtänsä hänelle
saadakseen siihen virhemerkit, kuten kouluaineeseen. Sivuseikoista ei
ollut väliä. Ne saivat itse pitää huolen itsestään. Hän saattaisi
korjata ne, hän oppisi ne korjaamaan. Sykkivästä elämästä hän oli
siepannut kiinni jotakin suurta ja koettanut vangita sitä
kertomukseensa. Juuri tuosta elämästä otetusta suuresta asiasta hän oli
lukenut hänelle, eikä siinä saanut olla pelkkiä lausejaksoja
välimerkkeineen. Hän tahtoi saada hänet tuntemaan nämä suuret asiat,
jotka olivat hänen, jotka hän oli omin silmin nähnyt, omin aivoin
muovaillut ja omin käsin kirjoittanut paperille. No niin, hän oli
epäonnistunut, oli hänen salainen johtopäätöksensä. Ehkäpä toimittajat
sittenkin olivat oikeassa. Hän oli tuntenut suurten ajatusten liikkuvan
sielussaan, mutta hänen ei ollut onnistunut ilmaista niitä muille. Hän
salasi pettymyksensä ja yhtyi niin helposti Ruthin arvosteluun, ettei
tämä ollenkaan huomannut, miten syvällä pinnan alla aaltosi voimakas
vastaväitteitten pohjavirta.
"Seuraavan kertomuksen olen nimittänyt 'Ruukuksi'," hän sanoi avaten
käsikirjoituksen. "Neljästä tai viidestä aikakauskirjasta se on
palautettu, ja kuitenkin se on mielestäni hyvä. Oikeastaan en tiedä,
mitä siitä ajatella, paitsi että olen siinä saanut sanotuksi jotakin.
Ehkei se vaikuta teihin kuten minuun. Se on hyvin lyhyt, ainoastaan
kaksituhatta sanaa."
"Kuinka kauheata!" huudahti Ruth, kun hän oli lopettanut. "Se on
hirveätä, sanomattoman kamalaa!"
Martin näki hänen kalpeat kasvonsa, hänen suuret, jännityksestä
laajenneet silmänsä ja nyrkkiin puristetut kätensä salaisella
tyydytyksellä. Hän oli onnistunut. Hän oli saanut ilmoitetuksi omien
aivojensa tunteet ja mielikuvat toiselle. Se oli tehnyt tarkoitetun
vaikutuksen. Pitikö hän siitä vai ei, sillä ei väliä, se oli kuitenkin
vallannut ja vanginnut hänet, pannut hänet istumaan ja kuuntelemaan
siinä ja unohtamaan kaikki sivuseikat.
"Se on elämää", sanoi Martin, "eikä elämä aina ole kaunis. Ehkäpä siksi,
että minut on luotu omalla tavallani, minä voin löytää jotakin kaunista
siinäkin. Minusta tuntuu, että tuo kauneus on kymmenen kertaa
lumoavampaa sen tähden, että -- --"
"Mutta miksei se vaimoraukka voinut -- --", keskeytti Ruth
ristiriitaisesti. Mutta sitten hän jättikin ilmaisematta syyn mielensä
kiihtymykseen ja huudahti: "Oh, se on alentavaa! Se ei ole kaunista! Se
on ruokotonta!"
Martinista tuntui sinä hetkenä, että hänen sydämensä pysähtyi.
_Ruokotonta!_ Sitä hän ei ollut koskaan uneksinut. Hän ei ollut sitä
tarkoittanut. Koko kertomus oli tulikirjaimin hänen edessään, ja turhaan
hän koetti noista liekeistä löytää mitään ruokottomuutta. Sitten hänen
sydämensä alkoi taas sykkiä. Hän ei ollut syyllinen.
"Miksi ette valinnut kauniimpaa aihetta?" kuului Ruth kysyvän. "Me
tiedämme hyvin, että likaisuutta on maailmassa, mutta sehän ei ole syy
-- --"
Ruth puhui loukkaantuneena, mutta Martin ei seurannut hänen sanojansa.
Hän hymyili vain itsekseen nähdessään hänen neitseelliset kasvonsa,
jotka olivat niin viattomat, niin yliluonnollisen viattomat, että niiden
puhtaus tuntui aina tunkeutuvan häneenkin ja karkoittavan hänestä kaiken
huonon, ja oli kuin se olisi kylvettänyt häntä jonkinlaisessa
eteerisessä loistossa, joka oli viileä, lempeä ja sametinhieno kuin
tähtien valo. Me _tiedämme, että likaisuutta on maailmassa!_ Hänen
mielensä hykähteli ajatellessansa sitä tietoa, mikä mahtoi Ruthilla olla
tämän maailman likaisuudesta, ja hänen teki mielensä nauraa sille kuin
jollekin rakkauden keksimälle kepposelle. Seuraavana hetkenä hän näki
kuin salaman välähdyksenä koko sen elämän likaisuuden meren, jonka yli
ja läpi hän oli purjehtinut, ja hän antoi Ruthille anteeksi, ettei hän
ymmärtänyt kertomusta. Ei se ollut hänen syynsä, ettei hän sitä
ymmärtänyt. Martin kiitti Jumalaa, että Ruth oli syntynyt sellaisissa
oloissa ja varjeltu niin tietämättömänä kaikesta tämän maailman pahasta.
Mutta hän tunsi elämän, sen rumuuden yhtä hyvin kuin kauneudenkin, sen
suuruuden huolimatta pohjaliejusta, joka tahtoi pinnalle pursua, ja
jumaliste! hän tahtoi sanoa maailmalle, mitä tiesi. Pyhimykset taivaassa
-- kuinka he saattoivat olla muuta kuin suloisia ja puhtaita! He eivät
ansainneet mitään kiitosta. Mutta pyhimykset pohjamudissa -- ah, siinä
oli ikuinen ihme! Se juuri antoi elämälle arvon. Saada huomata
siveellistä suuruutta kasvavan pahuuden likalätäköissä, kohottaa itsensä
ja nähdä edes vilahdukselta kauneutta, vaikka heikosti ja kaukaisenakin
mudan sokaisemilla silmillä, nähdä voiman, totuuden ja korkean henkisen
lahjakkuuden kehittyvän heikkoudesta, huonoudesta, turmeluksesta ja
kaikesta tuosta pohjattomasta eläimellisestä aistillisuudesta, oli -- --
Hän tajusi katkonaisia paloja Ruthin lauseista.
"Kertomuksen sävy on kokonaan alhainen. Ja kuitenkin on olemassa niin
paljon korkeata. Ajatelkaa vain 'In memoriamia'."
Martinin teki mieli mainita vastaukseksi "Locksley Hall", ja hän olisi
sen tehnytkin, ellei uusi näky olisi häntä vallannut ja saanut häntä
tuijottamaan häneen, tuohon naiselliseen olentoon, joka tuhat kertaa
tuhannen vuosisadan kuluessa alkulimasta oli kehittynyt ja jatkanut
kiertokulkuansa, kunnes oli lopulta päässyt harpanneeksi pisimmän
askeleen muuttuen Ruthiksi, tuoksi puhtaaksi, suloiseksi ja taivaiseksi
olennoksi, jolla oli voima opettaa häntä tuntemaan rakkautta ja
pyrkimään puhtauteen, herättäen hänessä kiihkeän halun saada maistaa
taivaan suloisuutta, -- häntä, Martin Edeniä, joka myös jollakin
ihmeellisellä tavalla oli kohonnut liejusta ja lukemattomien
kehitysjaksojen ja erehdysten kautta vihdoin tullut siksi, mitä oli.
Siinä oli romantiikkaa, ihmeitä ja ihanuutta. Siinä oli aihetta
kirjoittaa, kunpa hän vain voisi keksiä sanat. Taivaan enkelit! -- he
olivat vain enkeleitä eivätkä voineet itseänsä auttaa. Mutta hän oli
mies.
"Teillä on voimaa", hän kuuli Ruthin sanovan, "mutta se on raakaa ja
kesyttämätöntä."
"Kuten härällä porsliinimyymälässä", välähti Martinin mielessä, ja hymy
levisi hänen kasvoilleen.
"Ja teidän täytyy kehittää arvostelukykyänne, makuanne,
hienotunteisuuttanne ja esityksenne sävyä."
"Minä olen liian rohkea", mutisi Martin.
Ruth hymyili myöntävästi ja asettui mukavasti kuunnellakseen uutta
kertomusta.
"En tiedä, mitä tästä ajattelette", sanoi Martin anteeksipyydellen. "Se
on humoristinen juttu. Pelkään pahoin, että olen sukeltanut liian
syvälle, mutta minun tarkoitukseni oli hyvä. Älkää välittäkö pikku
seikoista, vaan koettakaa tuntea ne suuret asiat, joita olen tahtonut
saada sanotuksi. Ne ovat suuria ja tosia, vaikka voi olla mahdollista,
etten ole onnistunut esittämään niitä kyllin tajuttavasti."
Hän luki ja lukiessaan piti Ruthia silmällä. Vihdoinkin hän oli
saavuttanut hänet, hän ajatteli. Tuossa hän istui hievahtamatta
paikoiltaan, silmät kiinnitettyinä häneen ja tuskin hengittäen ollessaan
kokonaan sen lumon vallassa, hän ajatteli, jonka hänen näkemyksensä oli
aikaan saanut. Hän nimitti juttuansa "Seikkailuksi", ja se oli
seikkailun jumaloimista -- ei satukirjojen, vaan todellista
ihmekertomusta villistä työnantajasta, joka rankaisi kauheasti ja
palkitsi ruhtinaallisesti ja joka oli uskoton ja oikukas vaatien
kauheata kärsivällisyyttä ja murhaavaa yön ja päivän raadantaa, tarjoten
loistavaa, aurinkoista kunniaa tai mustaa surmaa tikahduttavan janon tai
nälän tai pitkän, hirvittävän, kuumehoureisen tajuttomuuden jälkeen, tai
johti hien ja veren pisarrellessa ja hyönteisten ahdistaessa pitkän työn
ja vaivan perästä kuninkaalliseen kunniaan ja jumalaiseen toimintaan.
Kaikkea tuota ja vielä paljon muutakin hän oli sovittanut
kertomukseensa, ja se oli juuri tuo, kuten hän uskoi, joka lämmitti
Ruthia hänen istuessaan ja kuunnellessaan. Kuulijan silmät olivat
levällään, kalpeilla kasvoilla leimusi puna, ja ennen kuin hän lopetti,
hänestä tuntui, että Ruth hengitti kiivaammin. Totisesti, hän oli
lämmennyt, mutta hän ei ollut lämmennyt kertomuksen, vaan kertojan
itsensä vuoksi. Hän ei paljoa ajatellutkaan sitä. Se oli Martinin väkevä
luonnonvoima, sama vanha voiman säteily, joka tuntui virtaavan hänen
ruumiistaan häneen. Näennäisesti oli kertomuksen voima vallannut hänet,
mutta se oli vain kuin kanava, jota myöten toisen voima virtasi häneen.
Hän tajusi vain tuon voiman eikä sen välittäjää, ja kun hän näytti
kiihkeimmin joutuneen kirjoituksen lumoihin, hänet oli vallannut jokin,
joka sille oli kerrassaan vieras -- ajatus, kauhea ja vaarallinen, joka
kutsumattomana kiihkeästi askarteli hänen aivoissaan. Hän oli tavannut
itsensä miettimässä, millaista olisi olla naimisissa, ja kun hänelle
selvisi tuon ajatuksen kiihottava viehätys, hän pelästyi. Se oli
siveetöntä. Se ei saanut soveltua hänelle. Naisen kypsyys ei ollut
koskaan vaivannut häntä, ja hän oli elänyt Tennysonin runouden unelmien
maassa, tajuamatta selvästi niitä herkullisia kuvauksia, joita mestari
maalaili rohkeista suhteista kuningatarten ja ritarien välillä. Hän oli
aina uinunut unessa, ja nyt kolkutti elämä vaativana kaikille hänen
ovilleen. Ajatuksissaan hän kauhistui ja tahtoi asettaa paikoilleen
kaikki salvat ja lukot, samalla kun ihmeelliset vaistot vaativat häntä
heittämään portin selko selälleen ja pyytämään tuota merkillistä
vierasta astumaan sisälle.
Martin odotti tyydytyksellä hänen tuomiotaan. Hän ei epäillyt, mikä se
olisi, ja hän hämmästyi kuullessaan hänen sanovan:
"Se on kaunis!"
"Se _on_ kaunis!" Ruth toisti mahtipontisesti hetkisen vaitiolon
jälkeen.
Tietysti se oli kaunis; mutta siinä oli jotakin enemmänkin kuin pelkkää
kauneutta, jotakin polttavan loistavaa, joka oli tehnyt kauneuden
palvelijakseen. Martin loikoi äänetönnä maassa tarkkaillen, millaisen
muodon saisi hänen mieleensä kohoava suuri epäilys. Hän oli
epäonnistunut. Hän oli mykkä. Hän oli nähnyt yhden maailman suurimmista
ihmeistä, mutta ei ollut voinut ilmaista sitä.
"Mitä te ajattelitte -- --", hän epäröi hetkisen koettaessaan ensi
kertaa käyttää vierasta sanaa -- "sen 'motiivista?'" hän kysyi.
"Se oli epäselvä", vastasi Ruth. "Se on minun ainoa arvosteluni
kokonaisuudessaan. Minä seurasin kertomusta, mutta siinä oli niin paljon
muuta. Se on liian moninaista. Te sotkette kertomuksen kulun puhuessanne
niin paljon muusta, joka ei kuulu asiaan."
"Minä tarkoitin pääaihetta", kiiruhti Martin selittämään, "suurta
johtavaa aihetta, sitä joka koski elämän kaikkeutta. Minä koetin
sovittaa sen itse kertomukseen, joka muodosti sille vain ulkonaisen
kuoren. Minulla kyllä oli oikea suunta, vaikka pelkään, että sittenkin
tein sen kovin huonosti. Minun ei onnistunut antaa tajuttavaa ilmaisua
sille, mitä tarkoitin. Mutta ajan oloon minä kyllä sen opin."
Ruth ei voinut seurata häntä. Hän oli kyllä filosofian kandidaatti,
mutta Martin oli astunut yli hänen käsityspiirinsä. Sitä Ruth ei
kuitenkaan ymmärtänyt, ja siksi hän puuttuvasta käsityskyvystänsä syytti
kirjoittajan hajanaisuutta.
"Te olette liian kielevä", hän sanoi. "Mutta siitä huolimatta siinä on
kauniita kohtia."
Martin kuuli hänen äänensä kuin pitkän matkan päästä, sillä hän mietti
ankarasti, lukisiko hän hänelle "Merilaulujansa" vai ei. Hän loikoi
siinä synkän epätietoisena, jolloin Ruth katseli tutkistellen häntä,
samalla kun hänen mieleensä palasivat itsepintaisesti luvattomat
ajatukset avioliitosta.
"Tahdotteko te tulla kuuluisaksi?" hän kysyi äkkiä.
"Kyllä, miksikä ei", tunnusti Martin. "Sekin on osa seikkailua.
Kuuluisuuden halu ei kuitenkaan ole pääasia, vaan se työ, joka tuon
kuuluisuuden tuottaa. Ja kuuluisaksi tuleminen merkitsisi minulle
jotakin vain sikäli, että se auttaisi minua johonkin muuhun. Juuri sen
muun tähden minä haluan tulla hyvin kuuluisaksi."
"Teidän tähtenne", hän tahtoi lisätä ja olisi lisännytkin, jos Ruth
olisi osoittanut mielenkiintoa siihen, mitä hän oli lukenut.
Mutta Ruth mietti liian kiihkeästi keksiäksensä hänelle jonkin
toimialan, joka olisi edes lähimainkaan mahdollisuuksien rajoissa, eikä
voinut sen vuoksi kysyä, mikä se "muu" oli, johon hän oli viitannut.
Kirjallisella alalla hänellä ei olisi mitään tulevaisuutta, siitä Ruth
oli varmasti vakuuttunut. Tänään hän oli todistanut sen alkeellisella ja
kaaosmaisella tuotannollaan. Hän osasi puhua hyvin, mutta häneltä
puuttui kaikki keinot ilmaista elämyksiään kirjallisesti. Hän vertasi
Tennysonia ja Browningia ja suorasanaisia mielikirjailijoitaan häneen,
jolloin Martin joutui aivan toivottomaan valoon. Hän ei kuitenkaan
sanonut hänelle koko ajatustaan. Hänen ihmeellinen mielenkiintonsa
häneen johti häntä lykkäämään sen tuonnemmaksi. Martinin halu kirjoittaa
oli kai sittenkin pieni heikkous, josta hän ajan oloon vapautuisi.
Sitten hän varmaankin mukautuisi vakavampiin elämänvaatimuksiin. Ja
silloin hän varmaan myös onnistuisi. Ruth tiesi sen. Martin oli niin
voimakas, ettei hän saattanut tuhoutua ... jos hän vain lakkaisi
kirjoittamasta.
"Minä toivoisin, että te näyttäisitte minulle kaikki kirjoituksenne,
herra Eden", hän sanoi.
Martin karahti punaiseksi mielihyvästä. Ruth osoitti mielenkiintoa, se
kuitenkin oli varma. Hän ei ollut antanut suoranaista hylkäystuomiota.
Hän oli sanonut muutamia kohtia hänen kirjoitelmistaan kauniiksi, ja se
oli ensimmäinen rohkaisu, jota hän koskaan oli keneltäkään saanut.
"Kyllä mielelläni", hän sanoi kiihkeästi. "Ja minä lupaan teille, neiti
Morse, että minä vielä pääsen perille. Olen jo päässyt pitkälle, tiedän
sen, ja minun on päästävä vielä paljoa kauemmaksi, minun tulee päästä
perille, vaikka minun sitten pitäisi ryömiä käsin ja jaloin." Hän otti
esille kimpun käsikirjoituksia. "Tässä on 'Merilauluja'. Kun te palaatte
kotiin, lähetän ne teille saadaksenne lukea ne joutoaikoina. Ja teidän
täytyy luvata minulle, että sanotte minulle, mitä niistä todella
ajattelette. Ja minä pyydän teitä puhumaan minulle suoraan!"
"Minä puhun teille aivan suoraan", lupasi Ruth mielessään kiusallinen
ajatus, ettei hän ollut hänelle nyt ollut suora.