City Hall Parkiin kokoontui lämpiminä iltoina joukko moninaisia
sosialisteja ja työluokan filosofeja, ja tämä arvokas seura johti häntä
tekemään suuren keksinnön. Kerran tai pari kuussa, ajaessaan pyörällään
puiston läpi kirjastoon, Martin pysähtyi kuuntelemaan heidän
todistelujaan, ja joka kerta hän riisti itsensä sieltä irti yhä
vastenmielisemmin. Keskustelun sävy oli paljoa matalampi kuin herra
Morsen pöydässä. Miehet eivät olleet ollenkaan vakavia eivätkä
arvokkaita. He menettivät helposti malttinsa ja sinuttelivat toisiansa,
samalla kun kiroukset ja matalamieliset vihjaukset virtasivat heidän
huuliltansa. Pari kertaa hän oli nähnyt heidän ryhtyvän käsikähmään. Ja
kuitenkin, hän ei tiennyt miksi, noiden miesten ajatuksissa tuntui
olevan eloa ja voimaa. Heidän sanasotansa kiihotti hänen henkeään paljon
enemmän kuin herra Morsen pidätetty ja hiljainen mahtipontisuus. Nuo
miehet, jotka aivan murhasivat englannin kielen ja huitoivat kuin
riivatut hyökäten toisten mielipiteitä vastaan hillitsemättömällä
raivolla, näyttivät kuitenkin paljon elävämmiltä kuin herra Morse tai
hänen toverinsa herra Butler.
Martin Eden oli kuullut puistossa lainattavan Herbert Spenceriä useita
kertoja, ja eräänä iltana esiintyi muuan Spencerin oppilaista, ryysyinen
kiertäjä, jonka likainen takki oli napitettu leukaan asti, koska sen
tuli salata paidan puute. Kuumin taistelu käytiin sakeassa
tupakansavussa. Kiertäjä piti onnellisesti puoliaan silloinkin, kun
sosialistinen työmies pilkaten irvisteli: "Ei ole muuta jumalaa kuin
Tietämättömyys, ja Herbert Spencer on hänen profeettansa." Martinille
jäi oikeastaan epäselväksi, mitä keskustelu koski, mutta kun hän ajoi
kirjastolle, oli hänessä herännyt uusi mieltymys Herbert Spenceriin, ja
kun kiertäjä lakkaamatta oli toistanut nimen "Alkuperusteet", Martin
veti tämän teoksen esille.
Sillä tavalla alkoi hänen suuri keksintönsä. Hän oli jo ennenkin
koettanut tutustua Spenceriin ja valinnut silloin "Sielutieteen
perusteet", mutta epäonnistunut yhtä täydellisesti kuin koettaessaan
ymmärtää Madame Blavatskya. Hän ei ollut ymmärtänyt kirjaa ollenkaan, ja
siksi hän oli palauttanut sen lukematta takaisin. Mutta sinä iltana hän
algebran ja fysiikan jälkeen koetettuaan ensin rakentaa sonettia meni
vuoteeseen ja avasi "Alkuperusteet". Aamu tapasi hänet vielä lukemassa.
Hänen oli kerrassaan mahdoton nukkua. Ei hän myöskään kirjoittanut sinä
päivänä. Hän luki ensin vuoteella, kunnes hänen ruumiinsa väsyi, jonka
jälkeen hän koetti jatkaa kovalla lattialla selällään maaten kirja
ilmassa päänsä päällä tai kieppuen kyljeltä toiselle. Hän nukkui sen yön
ja kirjoitti aamulla, mutta sitten kirja viekoitteli häntä, ja hän luki
koko illan unohtaen kaiken, unohtaen senkin, että tämä oli ainoa ilta
viikossa, jonka Ruth oli hänelle varannut. Hänen ensimmäinen tajuntansa
maailmasta heräsi, kun herra Higginbotham heitti oven auki kysyen,
luuliko hän heidän pitävän ravintolaa.
Martin Edeniä oli koko hänen elämänsä ajan hallinnut suuri uteliaisuus.
Hän tahtoi tietää, ja tämä halu se juuri oli ajanut häntä seikkailemaan
ympäri maailman. Mutta Spenceriltä hän nyt oppi, ettei hän koskaan ollut
mitään tiennyt eikä olisi koskaan saanut mitään tietää, vaikka olisi
jatkanut purjehtimistaan maailman loppuun asti. Hän oli ainoastaan
pinnalta nähnyt asioita, huomannut irrallisia ilmiöitä, poiminut
totuuden sirpaleita, tehnyt vähäpätöisiä, pinnallisia johtopäätöksiä --
kaikki ilman minkäänlaista yhteyttä tässä oikullisessa harhaluulojen ja
sattumain sekamelskaisessa maailmassa. Hän oli tutkinut sitä koneistoa,
joka teki linnut kykeneviksi lentämään, ja saattoi sangen järkevästi
keskustella siitä, mutta hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanut
koettaa tutkien saada selville sitä kehityskulkua, jonka aikana linnut
muodostuvat elimellisiksi lentokoneiksi. Hän ei ollut koskaan uneksinut,
että sellaista kehityskulkua oli olemassakaan. Että linnut kehittyisivät
ja vasta sitten ilmestyisivät elämään, siitä hänellä ei ollut
aavistustakaan. Ne olivat aina olleet olemassa. Se kai oli jokin sattuma
sekin.
Ja saman mikä koski lintuja, saattoi sovittaa kaikkeen. Hänen
taitamattomat ja valmistamattomat yrityksensä tutustua filosofiaan
olivat olleet hedelmättömät. Kantin keskiaikainen metafysiikka ei ollut
antanut hänelle avainta mihinkään, vaan saanut hänet ainoastaan
epäilemään omia henkisiä voimiaan. Yhtä hyödytöntä oli hänen ollut
koettaa tutkia kehitysoppia, ja tuo toivoton yritys oli rauennutkin
yhteen ainoaan Romanesin teokseen. Hän ei ymmärtänyt siitä yhtään
mitään, ja ainoa ajatus, jonka hän siitä sai, oli, että kehitysoppi oli
jokin rutikuiva järjestelmä, jonka joukko pieniä herroja oli
saivarrellut kokoon suunnattomasta käsittämättömien sanojen paljoudesta.
Mutta nyt hän oppi, että kehitysoppi ei ollutkaan mikään viisasteleva
oppijärjestelmä, vaan se esitti elämän kehitystä hyväksyttävästi ja
viisaasti, etteivät tiedemiehet enää olleetkaan eri mieltä itse opista,
vaan erosivat vain tutkimusmenetelmiin nähden.
Nyt tuli tuo merkillinen Spencer ja järjesteli kaikki tiedot
yhtenäisiksi ja valmiiksi hänelle, selitti kaiken kuuluvan yhteen
kokonaisuuteen, teki lopullisia johtopäätöksiä ja asetti hänen eteensä
koko maailman kaikkeudesta niin kiteytyneen ja havainnollisen kuvan,
että se muistutti mallilaivaa, jonka merimiehet joskus rakentavat ja
panevat lasikuvun alle. Siinä ei ollut mitään oikkuja tai sattumia.
Kaikki kävi lain mukaan. Sitä lakia totellen lensivät linnut, ja samaa
lakia totellen muuttui ja muodostui alkulima, kunnes ilmestyivät jalat
ja siivet ja oli syntynyt lintu.
Martin oli astunut älyllisen elämän kukkulalta toiselle ja päässyt siten
korkeammalle huipulle kuin koskaan ennen. Kaikki, mikä tähän asti oli
ollut peitettyä, paljasti nyt salaisuutensa. Hän oli kuin juopunut.
Yöllä unessa hän taisteli jumalten kanssa hirveitä painajaisia vastaan,
ja päivällä valveillaan hän kulki kuin unissakävijä tuijottaen
hajamielisenä siihen maailmaan, jonka juuri oli keksinyt. Pöydässä hän
ei kuullut, mitä sanottiin vähäpätöisistä pikkuseikoista, vaan etsi
kiihkeästi mielessään syyn ja seurauksen lakia kaikelle, mitä edessään
näki. Hän näki auringon paistavan lautasellaan olevaan lihapalaseen, ja
hän tutki sen voimaa kaikissa vaiheissa, kunnes pääsi tuon voiman
satojen miljoonien peninkulmien päässä olevaan alkulähteeseen, tai hän
huomasi saman voiman käden lihaksissa, joiden avulla hän kykeni
leikkaamaan lihaa. Hänen tarkkaavaisuutensa siirtyi aivoihin, jotka
antoivat lihaksille määräyksen leikata lihaa, kunnes hän sielunsa
silmällä näki saman auringon paistavan omiin aivoihinsa. Valo oli
vallannut hänet niin kokonaan, ettei hän kuullut Jimin kuiskaavan "hän
hourii", tai huomannut sisarensa huolestuneita ilmeitä enempää kuin
Bernard Higginbothamin merkitsevää viittausta, että ruuvit muka olivat
päässeet irti hänen lankonsa päässä.
Martiniin vaikutti ehkä kaikkein syvimmin se suhde, jonka hän huomasi
vallitsevan kaikkien tietojen välillä. Hänessä oli aina ollut tavaton
tiedonhalu, ja mitä hän ikinä olikin oppinut, hän oli täyttänyt sillä
aivojensa kammioita. Merenkulusta hänellä oli suuri varasto kaikenlaista
tietoa. Naisväkeä koskeva varasto oli jokseenkin yhtä suuri. Mutta nämä
kaksi kokemusalaa olivat täydellisesti erossa toisistaan. Niiden välillä
ei ollut koskaan ollut mitään vertauskohtia. Että tietojen
salakammioissa keksisi joitakin yhtäläisyyksiä jonkun hysteerisen naisen
ja myötätuuleen kiitävän tai myrskyssä risteilevän kuunarin välillä,
olisi tuntunut hänestä hullulta ja mahdottomalta. Mutta Herbert Spencer
oli näyttänyt hänelle, että niiden välillä oli suorastaan pakko nähdä
yhtäläisyyksiä. Kaikki esineet ja olennot olivat sukua keskenään;
kaukaisimmassa avaruuden tähdessä piili samoja voimia kuin pienessä
hiekkajyväsessä, jota tallaamme jaloillamme.
Tämä uusi käsitys hämmästytti ja ihmetytti Martinia yhä uudestaan, ja
lakkaamatta hän tapasi itsensä etsimässä sukulaisuutta kaiken olevaisen
välillä auringon alla. Hän kirjoitti pitkiä listoja esineistä, joilla ei
näyttänyt olevan mitään vertailukohtaa. Hän mietti epätoivoisesti,
kunnes keksi sukulaisuuden niiden välillä -- rakkauden, runouden,
maanjäristyksen, tulen, kalkkarokäärmeen, sateenkaaren, jalokivien,
epäsikiöiden, auringonlaskun, leijonan kiljunnan, valaisevan kaasun,
ihmissyönnin, murhan, kauneuden, vivun ja tukipisteen ja tupakan
välillä. Näin hän muodosti olevaisuuden kokonaisuudeksi, asetti sen
eteensä katseltavaksi tai kuljeksi sen sivupolkuja, valtateitä ja
viidakoita, ei kuten pelästynyt matkustaja, joka salaperäisessä
pimeydessä etsii tietänsä, vaan nähden ja kartoittaen kaiken ja
tutustuen kaikkeen, josta oli jotain oppimista. Ja mitä enemmän hän
tiesi, sitä intohimoisemmin hän ihaili maailman kaikkeutta ja elämää ja
ennen muuta omaa elämäänsä sen keskellä.
"Sinä hullu!" huudahti hän kuvallensa katsellen sitä peilistä. "Sinä
tahdoit kirjoittaa ja sinä koetit kirjoittaa, eikä sinussa kuitenkaan
ollut mitään, mistä kirjoittaa. Mitä sinussa oli? -- muutamia
lapsellisia mielipiteitä, vähän puoliksi leivottua tunteellisuutta,
paljon sulattamatonta kauneutta, hirvittävä määrä tietämättömyyttä,
sydän haljetakseen täynnä rakkautta ja kunnianhimo yhä suuri kuin
rakkautesi ja yhtä turhamielinen kuin tietämättömyytesi. Ja sinä tahdoit
kirjoittaa! Katso, vasta nyt sinä alat saada sieluusi jotakin, josta
kirjoittaa. Sinä tahdoit luoda kauneutta, mutta kuinka sinä sitä voit,
kun sinä et tiedä mitään kauneuden luonnosta? Sinä tahdoit kirjoittaa
elämästä, vaikket tiedä mitään elämän oleellisimmista tunnusmerkeistä.
Sinä tahdoit kirjoittaa maailmasta ja olemassaolosta, mutta maailma oli
sinulle arvoitus, ja kaikki, mitä sinä olisit voinut kirjoittaa, olisi
ollut sitä, mitä sinä et tiedä olemassaolosta. Mutta rohkeutta, Martin,
poikaseni! Sinä osaat vielä kirjoittaakin. Sinä tiedät vähän, hyvin
vähän, mutta sinä olet oikealla tiellä. Jonakin päivänä, jos sinulla on
hyvä onni, sinä ehkä pääset niin lähelle kuin mahdollista kaiken
tietämistä. Silloin sinä voit kirjoittaa."
Hän kertoi suuresta keksinnöstään Ruthille jakaen hänen kanssaan sen
ihmeellisen ilon ja riemun, joka oli hänen olemuksensa vallannut. Mutta
Ruth ei näyttänyt olevan kovinkaan innostunut kaikesta tuosta. Hän
kuunteli sitä vaieten ja näytti tavallaan tuntevan nämä asiat omista
opinnoistaan. Hänen keksintönsä ei tehnyt Ruthiin ollenkaan niin syvää
vaikutusta kuin häneen, ja hän olisi suuresti ihmetellyt sitä, ellei hän
olisi ajatellut, ettei se Ruthille ollut niin uutta kuin hänelle. Hän
huomasi, että Arthur ja Norman uskoivat kehitykseen ja olivat lukeneet
Spenceriä, vaikkei se näyttänyt tehneen heihin todella elävää
vaikutusta, mutta silmälaseja käyttävä ja tuuheatukkainen nuorukainen,
Will Olney, nyrpisti halveksien huuliaan ja kertasi tunnussanat: "Ei ole
muuta jumalaa kuin Tietämättömyys, ja Herbert Spencer on hänen
profeettansa."
Mutta Martin antoi hänelle tämän irvistyksen anteeksi, sillä hän oli
alkanut huomata, ettei Olney ollut rakastunut Ruthiin. Myöhemmin
monista pikku huomioista hän teki sen johtopäätöksen, ettei Olney
ollut vain välinpitämätön Ruthin suhteen, vaan tunsi jonkinlaista
vastenmielisyyttäkin häntä kohtaan. Martin ei voinut sitä ymmärtää. Se
oli ihme, jota ei voinut selittää maailman kaikkeuden muiden ihmeitten
valossa. Siitä huolimatta hän ajatteli säälillä ja osanotolla tuon
nuoren miehen luonteen suuria puutteita, jotka estivät häntä antamasta
oikeata arvoa Ruthin hienoudelle ja kauneudelle. He ajoivat usein
sunnuntaisin pyörillä vuoristoon, ja Martinilla oli hyvä tilaisuus
huomata, millainen aseistettu suhde vallitsi Ruthin ja Olneyn välillä.
Viimeksi mainittu liittyi lähemmin Normaniin jättäen Ruthin kokonaan
Arthurin ja Martinin hoteihin, mistä Martin oli erittäin kiitollinen.
Nämä sunnuntait olivat Martinille suuria juhlapäiviä ennen kaikkea
siksi, että hän sai olla Ruthin kanssa, mutta myös sen tähden, että hän
siten pääsi hyvään suhteeseen parin hänen luokkaansa kuuluvan nuoren
miehen kanssa. Huolimatta heidän monivuotisesta järjestelmällisestä
kasvatuksestaan, huomasi hän henkisesti olevansa heidän vertaisensa, ja
ne tunnit, jotka hän käytti heidän kanssaan vilkkaassa keskustelussa,
antoivat hänelle erinomaisen tilaisuuden harjoitella käytännössä
kaunista kielenkäyttöä, jota hän niin hartaasti oli opiskellut. Hän oli
kokonaan hylännyt seurustelun ohjekirjat ja antautui itse tekemään
huomioita, miten milloinkin on oikeinta menetellä. Lukuunottamatta niitä
hetkiä, jolloin suuri innostus sai hänet unohtamaan kaiken, hän oli
lakkaamatta varuillaan tarkastellen heidän tapojaan ja oppien heiltä
pieniä temppuja, miten esiintyä hienosti ja miellyttävästi.
Se tosiasia, että Spenceriä luettiin niin vähän, oli joskus
hämmästyttänyt Martinia suuresti. "Herbert Spencer", sanoi kirjastoa
hoitava mies, "oh, hän oli suuri ajattelija". Mutta mies ei tuntunut
tietävän yhtään mitään noista suurista ajatuksista. Eräänä iltana
päivällisillä, jolloin herra Butler myös oli mukana, Martin johti
keskustelun Spenceriin. Herra Morse soimasi katkerasti englantilaisia
filosofeja itsekkyydestä, mutta tunnusti, ettei hän ollut lukenut
"Alkuperusteita". Mutta herra Butler vakuutti, ettei hänen
kärsivällisyytensä kestänyt tutkia Spenceriä, ettei hän ollut lukenut
häneltä riviäkään ja aikoi tulla toimeen ilman häntä. Epäilykset
kohosivat Martinin mieleen, ja jos hän ei olisi ollut niin ehyt yksilö,
hän olisi hyväksynyt yleisen mielipiteen ja hylännyt Herbert Spencerin.
Mutta Spencerin selitykset tyydyttivät häntä, ja hän vakuutti itselleen,
että jos hän hylkäisi Spencerin, hän menettelisi samoin kuin merimies
heittäessään kronometrin ja kompassin mereen. Niinpä Martin jatkoi
kehitysopin opintojaan laajentaen lakkaamatta tietojansa ja vahvistaen
niitä rohkeimpien ja riippumattomain kirjailijain ajatuksilla. Mitä
enemmän hän luki, sitä laajemmalti hän huomasi tiedon lakeudet vielä
tutkimattomiksi, ja suuresti häntä suretti, ettei vuorokaudessa ollut
kuin kaksikymmentäneljä tuntia.
Eräänä päivänä, koska päivät olivat niin lyhyet, hän lopetti algebran ja
geometrian. Trigonometriaa hän ei vielä ollut yrittänytkään. Hän pyyhki
myös kemian opiskelulistaltaan, johon jäi vain fysiikka.
"En minä ole mikään spesialisti", hän selitti Ruthille puolustellen.
"Enkä minä aio koettaakaan tulla spesialistiksi. Ovathan erikoisalojen
kentät niin laajat, ettei yksi ihminen koko elämänsä aikana voi omaksua
kymmenettä osaakaan niistä. Minun täytyy hankkia yleistä sivistystä. Kun
minä tarvitsen spesialistien tietoja, valitsen heidän kirjojansa."
"Mutta eihän se ole samaa kuin, että te itse omaisitte tiedon", väitti
Ruth.
"Eihän olekaan välttämätöntä omata sitä. Me käytämme hyväksemme
spesialistien töitä. Sitä vartenhan he ovat olemassa. Tullessani minä
näin kaksi nuohoojaa työssä. He ovat ammattimiehiä, ja kun he ovat
menneet, on teistä hauskaa, että uuninpiiput ovat puhtaat, eikä teidän
tarvitse rahtuakaan tietää uunien rakennuksesta."
"Minusta tuntuu, että nuo ovat liian kaukaa etsittyjä todisteluja."
Ruth katsoi häneen, ja Martin tunsi nuhdetta tuossa katseessa ja
ilmeessä. Mutta hän oli vakuuttunut käsityksensä oikeudesta. "Kaikki
ajattelijat, itse asiassa maailman suurimmat nerotkin, luottavat
erikoistuntijoihin monissa tärkeissä kysymyksissä. Niin teki Herbert
Spencer. Hän yleisti tuhansien tutkimukset ja teki niistä tarkat
johtopäätöksensä. Hänen olisi pitänyt elää tuhannen elämää ehtiäkseen
itse tutkia kaiken. Samoin teki Darwin. Hän käytti hyväkseen kaiken,
mitä puutarhurit ja karjanhoitajat olivat oppineet."
"Olette oikeassa, Martin", tarttui puheeseen Olney. "Te tiedätte, mitä
tahdotte, mutta Ruth ei sitä tiedä. Hän ei tiedä edes sitä, mitä hän
itse tahtoo."
"...Niin kyllä", kiivasteli Olney edelleen huolimatta Ruthin
vastaväitteistä, "minä tiedän, että te sanotte sitä yleissivistykseksi.
Mutta onhan ihan sama, mitä lueskelee, jos tahtoo saada vain
yleissivistystä. Te voitte lukea ranskaa, tai te voitte lukea saksaa,
tai voitte hylätä molemmat ja lukea esperantoa; voitte siten saada joka
tapauksessa sivistystä. Te voitte myös lukea samassa tarkoituksessa
kreikkaa ja latinaa, vaikkei niillä olisikaan mitään käytännöllistä
merkitystä. Se on kaikki kuitenkin sivistystä. Te, Ruth, esimerkiksi
luitte anglosaksin kieltä ja saavutitte siinä sangen suuren taidon --
siitä on nyt pari vuotta, ja kaikki, mitä nyt muistatte, on: 'Kun tuo
sulo huhtikuu kukkinensa saa' -- eikös yleensä käy niin?"
"Mutta se on tehnyt teistä kuitenkin sivistyneen ihmisen", Olney nauroi
hyökäten yhä ankarammin Ruthin kimppuun. "Minä tiedän sen. Mehän kävimme
samoilla luennoilla."
"Mutta te puhutte sivistyksestä, niinkuin se olisi keino päästä
johonkin", huudahti Ruth. Hänen silmänsä leimahtivat, ja poskille
ilmestyi kaksi väritäplää. "Sivistys on päämäärä sinänsä."
"Mutta sitä Martin ei suinkaan tahdo."
"Mistä te sen tiedätte?"
"Mitä te tahdotte, Martin?" kysyi Olney kääntyen suoraan häneen.
Martinin olo tuntui sangen epämiellyttävältä, ja hän katsahti
rukoilevasti Ruthiin.
"No, mitä te tahdotte?" kysyi Ruth. "Se ratkaisee asian."
"Kyllä, tietysti minä tahdon saada sivistystä", änkytti Martin. "Minä
rakastan kauneutta, ja sivistys antaa minulle hienostuneemman käsityksen
kauneudesta."
Ruth nyökkäsi ja näytti voitonriemuiselta.
"Roskaa, sen te kyllä itse tiedätte", väitti Olney. "Martin tahtoo
elämässä aseman eikä sivistystä. Nyt sattuu niin onnellisesti, että
sivistys tässä tapauksessa on porras tuohon asemaan. Jos hän haluaisi
kemistiksi, olisi sivistys tarpeetonta. Martin haluaa kirjoittaa, mutta
hän pelkää sanoa sitä, sillä silloin te joutuisitte tappiolle."
"Ja miksi Martin tahtoo kirjoittaa?" hän jatkoi. "Siksi, ettei hänellä
ole pääomia käytettävänä. Miksi te täytätte päänne anglosaksien kielellä
ja yleisellä sivistyksellä? Koska teidän ei tarvitse itse huolehtia
toimeentulostanne. Teidän isänne on täyttänyt tehtävänsä siinä
suhteessa. Hän ostaa teille vaatteenne ja kaiken muun. Mitä ihmeessä
kasvatus hyödyttää teitä ja minua ja Arthuria ja Normania? Me olemme
kyllästetyt yleissivistyksellä, mutta jos meidän isämme jonakin kauniina
päivänä tekisivät taloudellisen kuperkeikan, me painuisimme seuraavana
päivänä suorittamaan jotakin opettajan tutkintoa. Paras ammatti minkä
te, Ruth, voisitte saada, olisi opettajattaren toimi jossakin
maaseudulla, tai teistä tulisi musiikin opettaja johonkin naisopistoon."
"Mikäs teistä tulisi, jos suvaitsette?" kysyi Ruth.
"Ei niin mitään. Minä voisin ansaita puolitoista dollaria päivässä
tavallisena työmiehenä tai pääsisin ehkä jonkinlaiseksi aliopettajaksi
Henleyn laitokseen, jossa leivotaan ylioppilaita -- sanon 'ehkä',
huomatkaa, mutta jo viikon kuluttua minä saisin potkut kelvottomuuteni
tähden."
Martin seurasi tarkasti keskustelua, ja vaikka Olney hänen mielestään
oli oikeassa, ei hän kuitenkaan voinut sietää tuon herrasmiehen
häikäilemätöntä tapaa, jolla hän kohteli Ruthia. Hänen siinä istuessa ja
kuunnellessa ilmeni hänelle rakkaus uudelta puolelta. Järjellä ei ollut
mitään tekemistä rakkauden suhteen. Ei ollut ollenkaan väliä, oliko
hänen rakastamansa nainen oikeassa vai väärässä väitellessään. Rakkaus
oli järjen yläpuolella. Jos Ruth nyt ei sattunut täysin käsittämään
hänen pyrkimyksiänsä saavuttaa asema ja elämäntehtävä, ei se tehnyt
häntä rahtuakaan vähemmän rakastettavaksi. Ruth oli rakastettava
sellaisenaan, ja mitä hän sitten ajattelikin, se ei muuttanut tuota
rakastettavuutta.
"Anteeksi kuinka?" hän vastasi Olneyn kysymykseen, jolla tämä katkaisi
hänen ajatustensa juoksun.
"Sanoin vain, ettette suinkaan liene niin hullu, että alatte päntätä
päähänne latinaa."
"Mutta latina on muutakin kuin vain sivistystä", iski Ruth. "Se on
jonkinlainen varustus."
"No, aiotteko siis päntätä päähänne latinaa?" kysyi Olney
itsepintaisesti.
Martin oli kovassa pulassa. Hän näki, että Ruth suurella jännityksellä
odotti hänen vastaustansa.
"Minä pelkään, ettei minulla ole aikaa siihen", Martin vihdoin virkahti.
"Tahtoisin kyllä, mutta minulla ei ole aikaa."
"Siitä näette, Martin ei tahdo sivistystä", päätti Olney vahingonilolla.
"Hän koettaa päästä johonkin, tehdä jotakin."
"Oh, mutta onhan latina henkistä harjoitusta. Se kehittää luonnetta.
Luonteen jalostamiseksi se on tarpeellista." Ruth katsoi odottaen
Martiniin aivan kuin toivoen, että tämä muuttaisi mielensä.
"Tiedättehän, että jalkapallon pelaajien täytyy harjoitella ennen suuria
kilpailuja. Sama vaikutus on latinalla ajattelijaan. Se harjoittaa."
"Roskaa ja lorua! Niin juuri ne sanoivat meille ollessamme lapsia. Mutta
on eräs seikka, josta he eivät mitään puhuneet. He jättivät sen meidän
keksittäväksemme myöhemmin." Olney vaikeni hetkeksi tehdäksensä
vaikutuksen suuremmaksi ja lisäsi sitten: "Ja se seikka, josta he eivät
meille puhuneet, oli, että jokaisen herrasmiehen tulee opiskella
latinaa, mutta yhdenkään herrasmiehen ei tule osata latinaa."
"Tuo nyt on kerrassaan kohtuutonta", huudahti Ruth. "Minä kyllä tiesin,
että te kääntäisitte keskustelun pois pääasiasta selviytyäksenne siitä
jotenkin."
"Se on sekä oikein että kohtuullista", kuului vastaus. "Ainoat, jotka
osaavat latinaa, ovat apteekkarit, lakimiehet ja latinan professorit. Ja
jos Martin tahtoisi tulla joksikin niistä, tunnustaisin erehtyneeni.
Mitä tällä kaikella on tekemistä Herbert Spencerin kanssa? Martin on
juuri keksinyt Spencerin ja on rajattomasti häneen ihastunut. Miksi?
Koska Spencer johtaa häntä johonkin. Spencer ei voisi johtaa minua
mihinkään eikä teitäkään. Meidän ei tarvitse päästäkään mihinkään.
Jonakin kauniina päivänä te menette naimisiin, eikä minulla ole muuta
tehtävää kuin pitää silmällä niitä lakimiehiä ja liikeapulaisia, joiden
tulee hoitaa niitä rahoja, jotka minun isäni kerran jättää minulle."
Olney nousi mennäksensä, mutta kääntyi ovella takaisin ja paukautti
jäähyväislaukauksensa.
"Jättäkää te Martin rauhaan, Ruth. Hän tietää, mikä on hänelle parasta.
Katsokaa, mitä hän nyt jo on tehnyt. Hän tekee minut vielä sairaaksi --
sairaaksi tyytymättömyydestä itseeni. Hän tietää enemmän maailmasta ja
elämästä ja ihmisistä ja kaikkeudesta kuin Arthur tai Norman, minä tai
te, huolimatta latinasta, ranskasta, anglosaksien kielestä ja
sivistyksestä, joihin olemme aikaamme tuhlanneet."
"Mutta Ruth on minun opettajani", vastasi Martin ritarillisesti.
"Hänelle kuuluu kiitos kaikesta siitä vähästä, mitä minä olen oppinut."
"Loruja!" Olney katsahti Ruthiin kasvoillaan pahansuopa ilme. "Ehkä te
ensi kerralla tahdotte uskotella minulle, että te olette lukenut
Spenceriä hänen kehotuksestaan, mikä ei pidä paikkaansa. Hän ei tiedä
enempää Darwinista eikä kehitysopista kuin minä kuningas Salomonin
kaivoksista. Mitä myllertäviä Spencerin määritelmiä ne olivatkaan,
joilla te kurititte meitä tässä eräänä päivänä? -- se oli jotakin
kappalten rajattomasta yhdenlaatuisuudesta. Puhukaapas niistä hänelle
niin näette käsittääkö hän sanaakaan. Se ei ole sivistystä, näettekös.
No, niin, tra, la, la! Mutta jos te alatte tankata latinaa, Martin, minä
menetän kaiken kunnioitukseni teihin."
Vaikka keskustelu oli suuresti kiinnittänyt Martinin mieltä, se oli
kuitenkin väsyttänyt häntä samalla. Se koski opintoja ja läksyjä ja
tiedon aikeitten jakamista, mutta tuon keskustelun koulupoikamainen sävy
vaikutti ristiriitaisesti niihin suuriin aatteisiin, jotka yhä
selvempinä hänen sielussaan liikkuivat. Ne iskivät juurensa yhä
syvemmälle häneen herättäen sekä sykähtelevää riemua että jäytävää
tuskaa, samalla kun vahvistui halu voida hallita niitä ja ilmaista ne
muillekin. Hän vertasi itseään runoilijaan, joka oli haaksirikosta
pelastunut oudolle rannalle, jossa kauneuden voima hänet täytti ja hän
koetti turhaan laulaen barbaarien tavoin saada tulkituksi voimakkaita
tunteitaan. Sellainen hän nyt oli. Hän tajusi syvästi elämän suuruuden
ja sen vaatimukset, mutta oli sittenkin pakotettu koulupoikain tavalla
miettimään ja kinastelemaan siitä, olisiko hänen luettava latinaa vai
eikö.
"Mitä hittoa latinalla on kaiken tämän kanssa tekemistä?" hän kysyi
peilinsä edessä sinä iltana. "Toivon, että kuolleet pysyvät kuolleina.
Miksi pitäisi kuolleen hallita minua ja sitä kauneutta, mikä on minussa?
Kauneus on elämää ja kestää ikuisesti. Kielet syntyvät ja kuolevat. Ne
ovat kuolleitten tomua."
Hänen seuraava ajatuksensa oli, että hän oli muodostanut ajatuksensa
selviksi lauseiksi, ja hän meni vuoteeseensa ihmetellen, miksi hän ei
voinut Ruthin kanssa keskustellessansa puhua samalla tavalla. Hän oli
koulupoika, ja hänen kielensä oli koulupojan hänen ollessansa Ruthin
seurassa.
"Antakaa minulle aikaa", hän sanoi ääneen. "Antakaa vain minulle aikaa."
Aikaa! Aikaa! Aikaa! kuului hänen loppumaton pyyntönsä.