Aikaisin eräänä iltana Martinin aherrellassa hiki hatussa rakennellen
sonettia, joka pani ihan sekaisin kaiken hänen sielussaan hehkuvan tai
hämärinä aavistuksina väikkyvän kauneuden, hänet kutsuttiin puhelimeen.
"Se on jonkun naisen ääni -- hienon naisen", irvisteli herra
Higginbotham kutsuessaan.
Martin riensi puhelimeen ja tunsi lämpimän laineen läikähtävän suonissa
kuullessaan Ruthin äänen. Taistellessaan sonetin kimpussa hän oli
unohtanut Ruthin olemassaolon, mutta nyt hänen äänensä kaikuessa
hetkeksi uinahtanut rakkaus välähti iskun tavoin hänen olemuksensa läpi.
Ja sellainen ääni! -- hento ja suloinen, kuin kaukaisen musiikin kaiku,
tai paremminkin kuin hopeakellon jalo, kristallinpuhdas sävel. Ei
kellään kuolevaisella ollut sellaista ääntä. Siinä oli jotain
taivaallista, ja se tuli toisista maailmoista. Hän tuskin saattoi
tajuta, mitä se sanoi, niin hurmaantunut hän oli, vaikkakin hän hallitsi
kasvojensa ilmeitä tietäessään, että herra Higginbothamin kärppämäiset
silmät tarkastelivat häntä.
Ruthilla ei ollut paljoa sanottavana, ainoastaan, että Norman oli
aikonut viedä hänet luennolle sinä iltana, mutta oli saanut päänsäryn.
Ruth oli pettynyt, ja koska hänellä oli pääsyliputkin hankittuna, hän
kysyi, tahtoisiko Martin tulla hänen saattajakseen, ellei hänellä olisi
jotakin tärkeämpää käsillä.
Tahtoisiko hän? Hän taisteli ankarasti voidaksensa hillitä äänensä
ihastunutta kiihkoa. Se oli käsittämätöntä. Hän oli aina nähnyt Ruthin
hänen omassa kodissaan. Eikä hän ollut koskaan uskaltanut pyytää häntä
mihinkään mukaansa. Hänen seisoessaan siinä puhelimessa ja jutellessaan
hänelle hänet valtasi äkkiä aivan aiheettomasti ylitsevuotava halu
kuolla hänen puolestaan, ja läikkyvissä mielikuvissaan hän näki
sankareita, jotka olivat uhrautuneet rakastettunsa puolesta. Hän rakasti
häntä niin rajusti, niin rajattomasti, niin toivottomasti. Sinä hullun
onnen hetkenä, jolloin _Hän_ lupasi lähteä luennolle hänen kanssaan --
hänen, Martin Edenin, kanssa -- Ruth liiteli niin korkealle hänen
yläpuolelleen, ettei Martinille jäänyt mitään muuta mahdollisuutta kuin
kuolla hänen puolestaan. Se oli ainoa sovelias tapa ilmaista sitä
ääretöntä, ylevää tunnetta, joka täytti hänen olentonsa. Se oli se
todellisen rakkauden ylimaallinen itsensä kieltäminen, joka joskus
valtaa kaikki rakastajat, ja se valtasi nyt hänet kuin raju tuuli tai
tuli ja liekki, hänen siinä keskustellessaan puhelimessa; hän tunsi,
että kuolla hänen puolestansa olisi ollut elää ja rakastaa
täydellisesti. Ja hän oli vain kahdenkymmenenyhden ikäinen eikä ollut
koskaan ennen ollut rakastunut.
Hän vapisi pannessaan pois kuulotorven, ja tuo äärimmilleen kiihtynyt
tunteenkuohu oli tehnyt hänet heikoksi. Hänen silmänsä loistivat kuin
enkelin, hänen kasvonsa olivat kirkastuneet, puhdistuneet ja pyhittyneet
vapaaksi kaikesta maallisesta loasta.
"Sovitaanko kohtauksista talon ulkopuolella, häh?" rämisi lanko. "Sinä
tiedät, mitä se merkitsee. Joudut pian poliisin putkaan."
Mutta Martin ei voinut laskeutua alas korkeuksistansa. Eivät edes langon
eläimelliset viittaukset voineet kiskoa häntä takaisin maahan. Viha ja
loukkaantuminen eivät voineet saavuttaa häntä. Hän oli nähnyt suuren
näyn ja oli kuin jumala ja saattoi tuntea vain syvää, järkyttävää sääliä
tuohon miehenä esiintyvään matelijaan. Hän ei katsonut häneen, ja vaikka
hänen silmänsä vilkaisivat häneen, hän ei häntä nähnyt; ja kuin unessa
hän jätti huoneen pukeutuakseen. Vasta kun hän oli päässyt omaan
huoneeseensa ja sitoi jo liinaa kaulaansa, hänelle selvisi, että jokin
epämieluisa ääni kiusasi häntä. Tarkatessaan tuota ääntä, hänelle
selvisi, että se oli herra Higginbothamin loppuvihjaus, joka ei jostain
syystä ollut päässyt tunkeutumaan hänen aivoihinsa ennemmin.
Kun Ruthin pääovi sulkeutui heidän takanaan ja hän asteli portaita alas
Ruthin rinnalla, Martin tunsi itsensä tavattoman levottomaksi. Ei ollut
suinkaan pelkkää autuutta saattaa häntä luennolle. Hän ei tiennyt, mitä
hänen olisi tehtävä. Hän oli nähnyt Ruthin luokkaan kuuluvien naisten
kulkevan kadulla käsi saattajan käsivarrella. Mutta sitten hän oli
nähnyt heidän kulkevan erilläänkin ja ihmetteli, oliko vain iltaisin
tapana kulkea käsikkäin vai oliko sellainen tapa vain miehen ja vaimon
ja sukulaisten kesken.
Juuri kun he joutuivat katukäytävälle, hän muisti Minnietä. Minnie oli
aina ollut turhantarkka. Kun he olivat toista kertaa olleet kävelemässä,
oli Minnie torunut hänet pahanpäiväiseksi siitä, että hän oli kulkenut
kadun sisäreunalla, ja selittänyt, että herrasmies kulkee aina ajotien
puolella ollessaan hienon naisen kanssa ulkona. Ja Minnie oli aina
potkaissut häntä kantapäähän muistuttaakseen, että hänen tuli mennä
ulkoreunalle aina, kun he kulkivat kadun yli. Martin ihmetteli, mistä
Minnie tuon viisauden oli saavuttanut, oliko tuo tapa ylhäältä
pirahdelleita muruja ja siis seurattava.
Eihän tuo nyt vahingoita, jospa tuota koettaa, hän päätti heidän
saapuessaan käytävälle, ja niin hän pyörähti Ruthin taitse ajotien
puolelle. Mutta sitten ilmestyi eteen toinen pulma. Pitääkö hänen
tarjota hänelle kätensä. Koko elämässään hän ei ollut tarjonnut
käsivarttaan kenellekään. Ne tytöt, joita hän oli tuntenut, eivät
koskaan kulkeneet käsikädessä poikain kanssa. Ensin kuljettiin vapaina
rinnakkain ja sitten kierrettiin kädet vyötäisille, ja pimeillä kaduilla
painettiin pää saattajan olkapäälle. Mutta tämä oli aivan toista. Ruth
ei ollut sellainen tyttö. Jotakin hänen kuitenkin täytyi tehdä.
Hän koukisti kättään hyvin kevyesti kuin kokeeksi, ei tarjoten, vaan
kuin sattumalta, aivan kuin hänellä olisi ollut tapana kulkea sillä
tavalla. Ja silloin ihme tapahtui. Hän tunsi hänen kätensä
käsivarrellaan. Suloiset väreet kävivät hänen lävitseen, ja muutamia
silmänräpäyksiä hänestä tuntui, että hän oli jättänyt maan ja liiteli
hänen kanssaan ilmojen läpi. Mutta hän oli pian alhaalla taas, sillä
eteen ilmestyi uusi pulma. He astuivat yli kadun. Nyt hän joutuisi
sisäreunalle. Hänen tulisi olla ajotien puolella. Pitäisikö hänen sen
vuoksi päästää hänen kätensä ja vaihtaa paikkaa? Ja jos hän niin tekisi,
pitäisikö hänen toistaa äskeinen temppu ja hetken päästä taas uudestaan?
Siinä tuntui olevan jotakin väärää, ja niin hän päätti pysyä paikallaan,
olkoonpa se kuinka tyhmää tahansa. Hän ei ollut kuitenkaan tyytyväinen
tähän päätökseen, ja kun hän joutui sisäreunalle, hän jutteli kiihkeästi
ja vakavasti, niin kuin olisi unohtanut kaiken muun sanottavansa vuoksi.
Jos hän sitten olisi väärässä, hänen innostuksensa näyttäisi olevan
syynä hänen huolimattomuuteensa.
Kun he kulkivat Broadwayn yli, kohtasi häntä uusi vaikeus. Katulyhdyn
valossa hän näki Lizzie Connollyn kikattavan ystävättärensä kanssa. Vain
hetkisen hän epäröi, sitten hänen kätensä kohosi ja hattu nousi ylös.
Hän ei voinut esiintyä vertaistensa pettäjänä, ja kohottaessaan
hattuansa tervehtiäkseen Lizzie Connollya hän tarkoitti paljon enempää.
Tyttö nyökkäsi ja katsahti häneen rohkeasti, ei lempein ja kainoin
silmin, kuten Ruth, vaan kauniilla ja kovalla katseella, joka liukui
hänestä Ruthiin tutkien hänen kasvojansa, pukuansa ja asemaansa. Ruth
huomasi tuon katseen kainoilla ja lempeillä kyyhkynsilmillään saaden
samalla selville, että hänen edessään oli kaksi työväen luokan tyttöä,
vaikka he olivatkin koettaneet koota varrellensa hienoutta, joskin
halpahintaista.
"Mikä kaunis tyttö!" virkahti Ruth hetkistä myöhemmin.
Martin olisi saattanut siunata häntä, vaikkakin sanoi:
"Enpä tiedä. Luulen, että se on makuasia, minua hän ei hämmästytä
erikoisella kauneudellansa."
"Eikö? Ei ole kuitenkaan yhtä kymmenestätuhannesta naisesta, jonka
piirteet olisivat noin puhtaat. Ne ovat säännölliset ja kauniit. Ne ovat
kuin onnistunut korkokuva. Ja hänen silmänsä ovat ihanat."
"Niinkö teistä tuntuu?" vastasi Martin hajamielisesti, sillä hänelle oli
maailmassa vain yksi kaunis nainen, ja se nainen asteli hänen
rinnallansa, käsi hänen käsivarrellansa.
"Niinkö minusta tuntuu? Jos tuolla tytöllä olisi tilaisuus pukeutua,
herra Eden, ja jos hänelle olisi opetettu, miten käyttäytyä, sokaisisi
hän sananmukaisesti sekä teidät että kaikki muut miehet."
"Hänen täytyisi myös oppia puhumaan", lisäsi Martin, "muuten eivät
useimmat miehet voisi häntä edes ymmärtää. Olen varma, että te ette
ymmärtäisi neljättäosaakaan siitä, mitä hän sanoo, jos hän puhuisi
luonnollisesti."
"Lörpötystä! Te olette yhtä itsepintainen kuin Arthur, kun tahdotte
saada väitteenne uskotuksi."
"Te olette unohtanut, miten minä puhuin, kun te tapasitte ensi kerran
minut. Sen jälkeen minä olen oppinut uuden kielen. Ennen sitä aikaa minä
puhuin kuten tuo tyttö nyt. Nyt minä hallitsen teidän kieltänne niin
hyvin, että voin ymmärrettävästi väittää, että te ette ymmärrä tuon
tytön kieltä. Ja tiedättekö, minkätähden tuo tyttö käyttäytyy niin, kuin
hän tekee? Minä ajattelen sellaisia asioita nyt, vaikken minä koskaan
ajatellut niitä ennen, ja minä alan ymmärtää -- paljon."
"Mutta minkätähden hän sitten käyttäytyy niin?"
"Hän on työskennellyt monta vuotta päivästä päivään koneen ääressä. Kun
ruumis on nuori, on se hyvin taipuisa, ja kova työ muodostelee sitä kuin
savea työn laadun mukaan. Minä voin yhdellä silmäyksellä nähdä, mitä
ammattia harjoittavat monet niistä miehistä, jotka minä tapaan kadulla.
Katsokaa minua. Miksi minä huojun tällä tavalla? Sen tähden, että minä
olen ollut niin kauan merellä. Jos minä olisin yhtä monta vuotta ollut
lehmänlypsäjänä silloin, kun minun ruumiini oli nuori ja taipuisa, en
minä nyt keinuisi näin, mutta olisin koukkupolvinen. Niin on tuon
tytönkin laita. Te huomasitte, että hänen silmiänsä voisi sanoa koviksi.
Häntä ei ole koskaan suojattu. Hänen on täytynyt itsensä pitää huolta
itsestään, eikä kukaan nuori nainen voi pitää huolta itsestään ja
säilyttää silmiänsä lempeinä ja kainoina, kuten ... kuten teidän
esimerkiksi."
"Luulen teidän olevan oikeassa", myönsi Ruth hyvin hiljaa. "Se on
ikävää. Hän on kuitenkin kovin kaunis tyttö."
Martin katsahti häneen ja huomasi syvän säälin loistavan hänen kosteista
silmistään. Ja sitten hän muisti rakastavansa häntä ja ihmetteli
ääretöntä onneansa, joka salli hänen rakastaa häntä ja kulkea hänen
kanssaan käsi kädessä luennolle.
"Kuka olet sinä, Martin Eden?" hän kysyi itseltään katsellessaan sinä
iltana kuvaansa peilistä päästyään omaan huoneeseensa. Hän katseli
itseään kauan ja uteliaasti. "Kuka olet sinä? Mikä sinä olet? Mihin sinä
kuulut? Oikeuden mukaan sinä kuulut Lizzie Connollyn kaltaisille
tytöille. Sinä kuulut työn ja turhan touhun legioonille, kaikelle
alhaiselle, alkuperäiselle ja epäkauniille. Sinä kuulut härille ja
työnorjille, joiden ympäristö on likaista, haisevaa ja inhoittavaa.
Tuolla on ummehtuneita vihanneksia. Täällä on mätäneviä perunoita.
Haistele niitä, sinä kirottu -- haistele! Ja sinä uskallat avata
kirjoja, kuunnella kaunista musiikkia, oppia rakastamaan kauniita
maalauksia, puhumaan kaunista kieltä, ajattelet kauniita ajatuksia,
joita sinun luokkasi ihmiset eivät ajattele, sinä riistäydyt irti
häristä ja kaikista Lizzie Connollyistä ja rakastat vaaleata
henkiolentoa naisena, joka on miljoonia peninkulmia sinun yläpuolellasi
ja joka asuu tähdissä. Kuka sinä olet? Ja mikä sinä olet? Sinä kirottu!
Mitä luulet sinä itsestäsi tulevan?"
Hän pudisti nyrkkiä peilikuvalleen ja istahti vuoteen reunalle
unelmoidakseen hetkisen silmät auki. Sitten hän avasi muistikirjansa ja
algebransa ja unohti itsensä neljännen asteen yhtälöihin, kunnes tunnit
kuluivat, tähdet sammuivat ja kalpea aamunsarastus kurkisti ikkunasta.