Martin kävi uudestaan käsiksi Helmenpyytäjät-artikkeliinsa, joka olisi
kyllä valmistunut ennemmin, elleivät runokokeet olisi lakkaamatta
johtaneet hänen mieltään siitä pois. Hänen runonsa olivat
rakkaudenlauluja, jotka Ruthin innoittamina olivat syntyneet, mutta ne
eivät koskaan valmistuneet. Ei voinut yhtenä päivänä oppia käyttämään
helkkyviä runomittoja. Runomitta, poljento ja loppusointu olivat jo
itsessänsä vakavia asioita, mutta niissä ja niiden takana oli jotakin
kaukaista ja saavuttamatonta, jota hän löysi kaikessa suuressa
runoudessa, mutta jota hän ei voinut vangita oman henkensä hedelmiin. Se
oli runouden petollinen henki, jonka hän vaistoillansa tunsi ja jota
etsi, mutta ei voinut valtaansa anastaa. Se oli hänestä kuin loimuava
liekki, lämmin ja leijuva auer kaukana saavuttamattomissa, vaikkakin hän
joskus sai siitä ahkeruutensa palkinnoksi häipyviä säteitä, jotka hän
muodosteli säkeiksi, ja ne kaikuivat kuin hopeakellot hänen aivoissaan
tai loihtivat hänen näkyihinsä utuisen aavistuksen näkymättömästä
kauneudesta. Se oli kuin ilveilyä. Hän paloi halusta voida tulkita
tunteitansa, mutta osasi vain soperrella tyhjiä sanoja, kuten kuka muu
tahansa. Hän luki kokeitansa ääneen. Runomitta marssi täydellisin
jaloin, ja soinnut olivat moitteettomat ja poljento virheetön, mutta
korkeampi hehku ja innostus, jota hän itsessänsä tunsi, puuttui. Hän ei
voinut sitä ymmärtää, ja uudestaan ja yhä uudestaan, epätoivoissaan,
lyötynä ja masentuneena hän palasi artikkeliinsa. Proosa oli varmaankin
helpompi pähkinä purra.
Saatuaan "Helmenpyytäjät" valmiiksi hän kirjoitti artikkelin
merenkulusta elämäntehtävänä, toisen merikilpikonnan pyynnistä ja
kolmannen luoteisväylästä. Kokeen vuoksi hän päätti kyhätä lyhyen
kertomuksen, ja ennen kuin hän oli lakannut tästä, hän oli kirjoittanut
kuusi lyhyttä juttua, jotka hän lähetti eri aikakauskirjoille. Hän
kirjoitti herkeämättä aamusta iltaan, vieläpä myöhään yöhönkin
lukuunottamatta niitä aikoja, jolloin hän kävi lukusalissa, lainaamassa
kirjastosta kirjoja tai tervehtimässä Ruthia. Hän tunsi itsensä täysin
onnelliseksi. Elämä oli muuttunut korkeaan vireeseen. Hän oli ainaisessa
kuumeessa. Luomisen ilo, jonka luullaan kuuluvan vain jumalille, oli
vallannut hänet. Koko elämä hänen ympärillään, ummehtuneitten kasviksien
ja saippuavaahdon haju, hänen sisarensa löntystävä olemus ja herra
Higginbothamin inhoittavat kasvot, oli unta. Todellinen maailma oli
hänen sielussaan, ja ne jutut, joita hän kirjoitti, olivat vain
ilmauksia hänen mielensä todellisesta maailmasta.
Päivät olivat liian lyhyet. Oli niin paljon, jota hän tahtoi opiskella.
Hän lyhensi nukkuma-aikansa viiteen tuntiin ja huomasi, että silläkin
voi tulla toimeen. Hän koetti myös neljää ja puolta, mutta hänen täytyi
mielipahakseen palata viiteen. Hän oli ilolla omistanut kaiken aikansa
mille harrastuksellensa tahansa. Mielipahalla hän lopetti kirjoituksensa
saadakseen lukea, lukemisensa mennäksensä kirjastoon, huoaten hän
riistäytyi vapaaksi tietojen karttahuoneesta tai lukusalien
aikakauskirjoista, jotka olivat täynnä niiden onnellisten
kirjailijoitten salaisuuksia, joiden oli onnistunut saada tuotteensa
myydyiksi. Oli kuin olisi pitänyt katkoa sydämen kieliä, kun hänen
täytyi lähteä pois Ruthin luota; ja hän riensi kuin villitty pitkin
pimeitä katuja päästäksensä kirjainsa luo niin pian kuin suinkin. Mutta
vaikeinta kaikista oli sulkea algebra tai fysiikka, panna pois kynä ja
muistivihko ja sulkea silmänsä uneen. Hänestä oli äärimmäisen
vastenmielistä lakata elämästä, vaikkapa vain vähäksikin aikaa, ja hänen
ainoa lohdutuksensa oli, että herätyskello oli asetettu soimaan viiden
tunnin päästä. Olihan ajanhukka vain viisi tuntia, ja silloin
kellonpärinä herättäisi hänet tajuttomuuden tilasta, ja hänellä olisi
käytettävänä uusi, ihana yhdeksäntoista tunnin työpäivä.
Viikkojen vieriessä hänen rahansa hupenivat peloittavasti, eikä ollut
mitään tuloja. Kuukauden kuluttua siitä, kun hän oli lähettänyt poikain
seikkailusarjansa _Youth's Companionille_, se palautettiin hänelle
takaisin. Hylkäämiskirjelmä oli laadittu niin hienotunteisesti, että hän
joka tapauksessa ajatteli kustantajaa sangen ystävällisesti. Mutta yhtä
ystävällisesti hän ei ajatellut _San Francisco Examinerin_ toimittajaa.
Odotettuaan kaksi kokonaista viikkoa Martin oli kirjoittanut hänelle.
Viikkoa myöhemmin hän oli kirjoittanut uudestansa. Kuun lopussa hän oli
itse matkustanut San Franciscoon käydäkseen henkilökohtaisesti
tervehtimässä toimittajaa. Mutta hän ei saanut tavata tätä ylhäistä
herraa punatukkaisen juoksupojan estämänä, joka Kerberoksena vartioi
ovia. Viidennen viikon lopulla tuli käsikirjoitus hänelle postissa
takaisin ilman ainoatakaan sanaa selitykseksi. Ei ollut mukana
hylkäyskirjelmää, ei huomautuksia eikä kerrassaan mitään. Samalla
tavalla saivat hänen muutkin kirjoitelmansa lojua San Franciscon
toistenkin johtavien lehtien toimistoissa. Saatuaan ne vihdoin takaisin
hän lähetti ne Idän aikakauslehdille, joista ne lähetettiin takaisin
nopeammin, ja mukana seurasi aina painettu hylkäyskirjelmä.
Lyhyet jutut palautettiin samalla tavalla. Hän luki ne uudestaan ja
uudestaan ja piti niistä niin, ettei mitenkään voinut ymmärtää syytä
niiden hylkäämiseen, kunnes eräänä päivänä luki sanomalehdestä, että
käsikirjoitukset oli aina kirjoitettava koneella. Se selitti kaiken.
Tietysti toimittajilla oli niin paljon työtä ja puuhaa, etteivät he
mitenkään ehtineet tankata pitkiä käsinkirjoitettuja liuskoja. Martin
vuokrasi kirjoituskoneen ja kulutti kokonaisen päivän oppiakseen
käyttämään sitä. Joka päivä hän kirjoitti koneella kaikki sepitelmänsä
ja myös entiset käsikirjoitukset aina sen mukaan kuin ne palautettiin
hänelle takaisin. Suuri oli sen vuoksi hänen hämmästyksensä, kun nämä
koneella kirjoitetutkin kyhäelmät alkoivat tulla takaisin. Hänen
leukansa näytti käyvän jäykemmäksi, hänen ilmeensä uhmailevammaksi, ja
hän sinkosi käsikirjoituksensa uusille kustantajille.
Hänen mieleensä iski ajatus, ettei hän voinut pätevästi arvostella omia
töitänsä. Niinpä hän koetti Gertruden apua. Hän luki juttujansa ääneen
hänelle. Sisaren silmät säteilivät, ja hän katseli ylpeänä veljeänsä
sanoessaan:
"Sehän on suurenmoista! Oletko sinä sen itse kirjoittanut?"
"Itse tietysti", myönsi veli kärsimättömästi. "Mutta kertomus, mitä
pidit siitä?"
"Suurenmoinen", kuului vastaus. "Aivan suurenmoinen ja niin jännittävä.
Olin pelkkänä korvana."
Martin saattoi nähdä, ettei sisko tiennyt, mitä sanoisi. Hämmästys
ainoastaan oli levinnyt hänen hyväntahtoisille kasvoilleen. Siksi hän
odotti.
"Mutta sano, Mart", kuului pitkän äänettömyyden jälkeen, "miten se
päättyy? Saiko se nuori mies, joka puhui niin korkealentoisesta lopulta
hänet?"
Kun Martin sitten oli selittänyt lopun, jota piti taiteellisen selvänä
ja vaikuttavana, virkkoi Gertrude:
"Sitä minä tahdoinkin tietää. Miksi et kirjoita juttuasi samalla
tavalla?"
Yhden asian Martin oppi luettuaan hänelle koko joukon kertomuksia,
nimittäin, että sisar piti onnellisista lopuista.
"Tuo kertomus oli kerrassaan suurenmoinen", hän sanoi ojentuen ylös
pesupunkkansa äärestä ja pyyhkien punaisella, höyryävällä kädellä hikeä
otsaltaan, "mutta se tekee minut surulliseksi. Minä tahtoisin itkeä.
Maailmassa on kuitenkin niin paljon surullisia asioita. Minä tulen
iloiseksi, saadessani ajatella iloisia asioita. Jos hän nyt nai hänet,
ja... Et suinkaan sinä pahastu Mart?" hän kysyi huolestuneesti. "Minä
nyt satun tuntemaan tuolla tavalla, kun olen niin väsynyt, luulisin.
Mutta kertomus oli suurenmoinen, siitä huolimatta -- kerrassaan
suurenmoinen. Mihin sinä aiot sen myydä?"
"No, se nyt on hieman toinen juttu", nauroi Martin.
"Mutta _jos_ sinä sen myisit, paljonko luulisit siitä saavasi?"
"Oh, sata dollaria. Se nyt on ihan pienin summa, tavallisten hintojen
mukaan."
"Voi minun päiviäni! Minä toivon, että sinä myisit sen."
"Helposti saatua rahaa, vai?" Sitten Martin lisäsi ylpeästi: "Minä
kirjoitin sen kahdessa päivässä. Siitä tulee viisikymmentä dollaria
päivälle."
Hän halusi kiihkeästi saada lukea kertomuksiansa Ruthille, mutta ei
uskaltanut. Hän odottaisi, kunnes joku niistä julkaistaisiin, hän
päätteli, silloin Ruth ymmärtäisi, mitä hän oli tehnyt. Sillä aikaa hän
yhä jatkoi työtänsä. Seikkailuhalu ei ollut koskaan kiihoittanut häntä
voimakkaammin kuin nämä ihmeelliset löytöretket hänen omaan sieluunsa.
Hän osti uusia fysiikan ja kemian oppikirjoja, luki edelleen algebraa ja
ratkaisi probleemoja ja todisteli teoreemoja. Hän osoitti suurta
luottamusta laboratoriokokeihin, ja hänen voimakas mielikuvituksensa
johti häntä käsittämään kemiallisia muutoksia paljoa selvemmin kuin
tavalliset laboratorioitten oppilaat. Martin otti selvän
vaikeatajuisista sivuista, ja se uusi ja omaperäinen käsitys, jonka hän
luonnon laeista sai, oli kerrassaan valtava. Hän oli pitänyt maailmaa
vain maailmana, mutta nyt hän alkoi tajuta sen järjestystä, voiman
vaikutusta aineeseen. Monet ennen käsittämättömät seikat selvisivät
hänelle nyt aivan itsestänsä. Vivut ja väkipyörät kiinnittivät
erikoisesti hänen mieltänsä, ja ajatukset palasivat takaisin laivojen
vipuihin, väkipyöriin ja köysistöön. Merenkulkuteoria, joka johti
laivoja erehtymättä kyntämään suuntaansa viitoittamattomalla merellä,
selvisi hänelle täydellisesti. Myrskyn, sateen ja luoteen ja vuoksen
salaisuudet paljastuivat, ja tutustuminen pasaatituulten syihin sai
hänet miettimään, eikö hän sittenkin ollut kirjoittanut artikkeliansa
luoteisväylästä liian aikaisin. Joka tapauksessa hän tiesi, että hän nyt
osaisi sen tehdä paljon paremmin. Eräänä iltana hän meni Arthurin mukana
Kalifornian yliopistoon ja henkeä pidätellen ja melkein uskonnollisella
kunnioituksella kulki siellä laboratorioissa, katseli kokeita ja
todistuksia ja kuunteli fysiikan professorin luentoa.
Hän ei kuitenkaan laiminlyönyt kirjoitustansa. Virtana valui lyhyitä
kertomuksia hänen kynästään, ja hän alkoi kokeilla helpommilla
runomuodoilla -- sellaisilla, joita hän näki painettavan
aikakauskirjoihin -- vaikkakin hän erehtyi tuhlaamaan kaksi kokonaista
viikkoa saadaksensa sovitetuksi erään tragedian helkkyviin säkeisiin, ja
kun puolisen tusinaa aikakauskirjoja oli sen palauttanut hänelle
takaisin, hän oli kerrassaan kummissaan. Sitten hän tutustui Henleyhin
ja kirjoitti sarjan merirunoja käyttäen mallinaan tämän "Luonnoksia". Ne
olivat yksinkertaisia runoja täynnä valoa ja värejä, haaveellisuutta ja
seikkailuja. Hän antoi kokoelmalle nimen "Merilauluja", ja hänestä ne
olivat parasta, mitä hän tähän asti oli saanut aikaan. Niitä oli
kolmekymmentä runoa, jotka hän oli valmistanut kuukaudessa, sommitellen
yhden kunakin päivänä sen jälkeen kun oli saanut säännöllisen
suorasanaisen päivätyönsä lopetetuksi, mikä päivätyö oli tuottanut yhtä
paljon kuin kokenut ja onnistunut kirjailija saa aikaan kokonaisessa
viikossa. Työ ei merkinnyt hänelle mitään. Eikähän se ollut hänestä
työtäkään. Hän oli saamaisillaan puheenlahjan, ja kaikki se kaunis ja
ihmeellinen, mikä vuosia oli ollut vangittuna hänen mykkien huuliensa
taakse, tulvehti nyt esille villinä, vuolaana virtana.
Hän ei näyttänyt "Merilaulujansa" kenellekään, ei edes kustantajille.
Hän oli alkanut epäillä kustantajia. Mutta ei johtunut kuitenkaan tuosta
epäilyksestä, ettei hän lähettänyt heille "Merilaulujansa". Syy oli se,
että ne tuntuivat hänestä niin kauniilta, että hänen täytyi ne säästää
voidaksensa joskus kaukaisessa, loistavassa tulevaisuudessa jakaa tuon
kauneuden Ruthin kanssa, kun hän uskaltaisi lukea hänelle, mitä oli
kirjoittanut. Sitä aikaa odotellen hän säilytti niitä, luki niitä kerta
kerran perästä uudestaan, kunnes vihdoin osasi ne kaikki ulkoa.
Valveillaan ollessaan hän eli joka hetki, elipä hän vielä
nukkuessaankin, jolloin hänen kiihottunut ajatuksensa valtasi vielä
osansa tuosta viiden tunnin levosta väännellen ja käännellen päivän
tapauksia ja ajatuksia, niin että ne saivat hirvittäviä ja outoja
muotoja. Itse asiassa hän ei koskaan levännyt, ja heikompi ruumis ja
huonommin ladatut aivot olisivat sellaisessa rääkissä pian joutuneet
turmion omiksi. Hänen myöhäiset iltavierailunsa Ruthin luona kävivät nyt
harvemmiksi, sillä lähestyi kesäkuu, jolloin Ruth suorittaisi
erotutkintonsa yliopistossa. Filosofian kandidaatti! Kun Martin ajatteli
tuota loppututkintoa, tuntui Ruth pakenevan hänen edellään nopeammin
kuin hän jaksoi seurata.
Yhden iltapäivän viikossa Ruth varasi hänelle, ja kun hän tuli myöhään,
hän tavallisesti jäi päivälliselle ja kuunteli sen jälkeen musiikkia. Ne
olivat hänelle merkkipäiviä. Talon ilmapiiri, joka oli niin kerrassaan
toisenlainen kuin se, missä hän eli, ja Ruthin pelkkä läheisyys saivat
hänet joka kerta yhä lujemmin vakaantumaan päätöksessään, että hänen
täytyy kiivetä korkeuksiin. Huolimatta sielussaan asuvasta kauneudesta
ja tuskaisesta luomisen halusta, hän sittenkin taisteli vain Ruthin
vuoksi. Aluksi ja lopuksi hän oli vain rakastaja. Kaikki muu alistettiin
rakkauden palvelukseen. Suurempi kuin hänen seikkailunsa aatteitten
maailmassa oli hänen rakkausseikkailunsa. Maailma itsessään ei ollut
niin ihmeellinen, huolimatta atomeistaan ja molekyyleistään, joista se
oli kokoonpantu, tai niitä yhdistävistä voimista, mutta ihmeelliseksi se
tuli siitä, että Ruth siinä asui. Ruth oli hämmästyttävin olento, mitä
hän koskaan oli tuntenut, unelmoinut tai aavistanut.
Mutta häntä masensi aina, että Ruthin ja hänen välillä oli niin pitkä
välimatka. Ruth oli niin kaukana hänestä, eikä hän tiennyt kuinka
lähestyä häntä. Hänellä oli aina ollut menestystä oman luokkansa
tyttömaailmassa. Kuitenkaan hän ei ollut rakastanut heitä, mutta häntä
hän rakasti, eikä Ruthin nähden mitkään luokat tulleet kysymykseenkään.
Hänen rakkautensa kohotti hänet kaikkien luokkien yläpuolelle. Ruth oli
kaukainen olento, niin kaukainen, ettei hän tiennyt, kuinka lähestyä
häntä, kuten rakastajan tulisi. Oli kyllä totta, että hän omaksuessaan
tietoja ja taitoja läheni häntä, että hän saattoi puhua hänen kieltänsä
ja yhdessä hänen kanssaan iloita ja selvitellä suuria aatteita; mutta se
ei tyydyttänyt hänen rakastajantoiveitansa. Hänen mielikuvituksensa oli
tehnyt Ruthin pyhäksi, liian pyhäksi, liian henkiseksi, niin ettei
hänellä saattanut olla ruumiillista sukulaisuutta hänen kanssaan. Juuri
hänen oma rakkautensa työnsi Ruthin pois hänen luotaan ja sai hänet
näyttämään saavuttamattomalta. Rakkaus itse kielsi häneltä sen ainoan,
mitä hän kaihosi.
Mutta sitten eräänä päivänä silloittui hetkiseksi odottamatta kuilu
heidän välillensä, ja vaikka sen jälkeen kuilu yhäkin oli olemassa, oli
se kuitenkin entistä kapeampi. He olivat syöneet kirsikoita -- suuria,
meheviä, mustanpuhuvia kirsikoita joiden mehu muistutti tummaa viiniä.
Ja kun Ruth sitten myöhemmin luki hänelle ääneen, huomasi Martin, miten
kirsikan mehu oli maalannut juovia hänen huuliinsa. Sinä hetkenä oli
hänen jumaluutensa haihtunut. Ruth oli sittenkin lihaa ja verta, tehty
maan tomusta, kuten kaikki liha, ja hänen ruumiinsa oli siis samojen
lakien alainen kuin muidenkin ihmisten. Ruthin huulet olivat lihaa,
kuten hänenkin ja kirsikat saattoivat värjätä niitä aivan kuin hänenkin.
Jos tämä laki soveltui hänen huuliinsa, soveltui se koko hänen
olemukseensa. Hän oli nainen, nainen kokonaan, kuten muutkin naiset. Tuo
ajatus valtasi Martinin äkkiä. Oli kuin hän olisi nähnyt ilmestyksen,
joka huumasi hänet. Tuntui kuin aurinko olisi pilvistä pudonnut tai
palvottu puhtaus tahrattu.
Sitten hänelle selvisi, mitä se merkitsi, ja hänen sydämensä alkoi
kiivaasti jyskyttää vaatien häntä näyttelemään rakastajaa tälle
naiselle, joka ei ollutkaan henkiolento toisista maailmoista, vaan
ainoastaan nainen, jonka huulia kirsikat saattoivat värjätä. Tämä
aatosten rohkeus värisytti häntä, mutta hänen sielunsa veisasi
ylistysvirttä, samalla kun järki riemuiten vakuutti että hän oli
oikeassa. Tämä muutos hänessä selvisi jotenkin Ruthille, sillä hän
keskeytti lukemisensa, katsoi häneen ja hymyili. Martinin katse
laskeutui hänen sinisistä silmistään hänen huuliinsa, ja punaisen mehun
jäljet olivat tehdä hänet hulluksi. Hänen kätensä tahtoivat väkisinkin
kiertyä tuon hennon vartalon ympäri, kuten hän ennen oli menetellyt
toisten tyttöjen suhteen. Tuntui kuin Ruth olisi taivuttanut itseänsä
häntä kohden ja odottanut, ja hän sai käyttää kaiken tahtonsa lujuuden
pysyäkseen paikoillaan.
"Te ette kuullut sanaakaan, mitä minä luin", sanoi Ruth nyrpistäen
huuliansa.
Mutta sitten hän nauroi hänelle, huvittuneena hänen hämmingistään, ja
kun Martin katsoi hänen rehellisiin silmiinsä ja huomasi, ettei Ruth
aavistanut mitään hänen tunteistaan, hän häpesi. Hän oli totisesti,
vaikkakin vain ajatuksissaan, uskaltanut liian kauas. Kaikista naisista,
joita hän oli tuntenut, olisi kuka tahansa arvannut ne, paitsi Ruth.
Mutta hän ei ollut arvannut. Siinä oli erotus. Siksi Ruth _oli_
erilainen. Martin kauhistui omaa raakuuttaan, ujostellen toisen puhdasta
viattomuutta, ja hän katseli taas häntä kuilun takaa. Silta oli murtunut
ja hävinnyt.
Mutta tämä sattuma oli kuitenkin vienyt häntä lähemmäksi. Sen muisto jäi
jäljelle, ja synkimmän masennuksensa hetkinä hänen ajatuksensa
kiihkeästi askarteli siinä. Kuilu ei enää kuitenkaan koskaan tullut yhtä
laajaksi. Hän ei päässyt häntä lähemmäksi pitemmän matkan kuin mikään
kandidaattitutkinto tai tusina sellaisia tutkintoja olisi saattanut
häntä viedä. Ruth oli puhdas, se oli totta, niin puhdas, ettei Martin
koskaan ollut voinut puhtautta sellaiseksi uneksiakaan, mutta kirsikat
värjäsivät hänen huuliansa. Ruth oli maailmankaikkeuden lain alainen
yhtä järkähtämättömästi kuin hän itsekin. Hänen tuli syödä elääkseen, ja
kun hän kasteli jalkansa, hän vilustui. Mutta sitä Martin ei
tarkoittanut. Jos Ruth saattoi tuntea nälkää ja janoa, kuumuutta ja
kylmyyttä, hän saattoi tuntea myös rakkautta, rakkautta mieheen. Niinpä
niin, hän oli mies. Miksi hän ei olisi juuri se mies? "Minusta itsestäni
se riippuu", hänen teki mielensä mutista kiihkoisasti. "Minä tahdon
tulla _siksi_ mieheksi. Minä tahdon olla se mies. Minun tulee onnistua."