Martin jäi päivälliselle sinä iltana ja Ruthin suureksi mielihyväksi
teki erittäin edullisen vaikutuksen hänen isäänsä. He keskustelivat
merenkulusta elämäntehtävänä -- aihe, jonka Martin tunsi yhtä hyvin kuin
viisi sormeaan, ja herra Morse huomautti jälkeen päin, että hän näytti
erittäin selväpäiseltä nuorelta mieheltä. Koettaessaan välttää murretta
ja etsiessään oikeita sanoja Martin oli pakotettu puhumaan hitaasti,
joka taas antoi hänelle tilaisuuden saada esille parhaat ajatukset, mitä
hänessä oli. Hän oli vapaampi kuin ollessaan ensi kerran päivällisillä
noin vuosi sitten, ja hänen arkuutensa ja kainoutensa miellytti myös
rouva Morsea, joka suuresti iloitsi tapahtuneesta edistyksestä.
"Hän on ensimmäinen mies, joka koskaan on herättänyt Ruthissa mitään
mielenkiintoa", hän sanoi miehelleen. "Ruth on ollut niin välinpitämätön
ja ylimielinen miehiin nähden, että minä olen ollut oikein huolissani."
Herra Morse katsahti uteliaana vaimoonsa.
"Tahdotko sinä käyttää tätä nuorta merimiestä jonkinlaisena
herättäjänä?" hän kysyi.
"Minä tahdon, ettei Ruth kuole vanhana piikana, jos minä voin sen
estää", kuului vastaus. "Jos tuo nuori Eden voisi herättää hänen
mielenkiintoansa yleensä miehiin, olisi se hyvä asia."
"Oikein hyvä asia", vastasi hänen miehensä. "Mutta otaksupa -- ja joskus
meidän täytyy otaksua, lemmikkini -- otaksupa, että hän herättää hänen
mielenkiintoansa liian voimakkaasti juuri itseensä, entäs sitten?"
"Mahdotonta", nauroi rouva Morse. "Ruth on kolme vuotta häntä vanhempi,
ja muutenkin se on ihan mahdotonta. Siitä ei tule mitään. Jätä se asia
minulle."
Näin järjestettiin Martinin asemaa sillä aikaa kun hän itse Arthurin ja
Normanin johdolla suunnitteli oikeata hullun yritystä. Sunnuntaiaamuna
herrat lähtisivät pitkälle pyörämatkalle vuoristoon, mutta se ei
herättänyt Martinin mielenkiintoa, ennen kuin hän sai kuulla, että myös
Ruth ajoi pyörällä ja lähtisi mukaan. Martin ei osannut ajaa eikä
hänellä ollut pyörääkään, mutta jos kerran Ruth ajaisi, hänkin hankkisi
pyörän ja opettelisi, hän päätti, ja kun hän oli heittänyt hyvästinsä,
hän poikkesi kotimatkalla erääseen liikkeeseen ja maksoi neljäkymmentä
dollaria pyörästä. Se oli enemmän kuin kokonaisen kuukauden raskaan työn
palkka, ja se teki hänen varoihinsa hämmästyttävän loven. Mutta kun hän
lisäsi sen sata dollaria, jonka hän _Examinerilta_ saisi siihen
neljäänsataankahteenkymmeneen dollariin, jonka _Youth's Companion_
vähintäänkin maksaisi, hän tunsi, että hän todellakin saattoi käyttää
tuon mitättömän summan hankkiakseen elämäänsä edes hieman vaihtelua. Ei
hän myöskään välittänyt, vaikka turmelikin pahasti pukunsa koettaessaan
ajaa pyörällä kotiin. Hän soitti vielä samana iltana räätälille herra
Higginbothamin puodista ja tilasi itsellensä uuden puvun. Sitten hän
kantoi pyöränsä ylös talon takaosassa kiertäviä portaita, ja kun hän oli
siirtänyt sänkynsä hiukan ulommaksi seinästä, hän huomasi, että pienessä
huoneessa oli nipin napin tilaa hänelle ja hänen pyörällensä.
Sunnuntain hän oli päättänyt käyttää valmistellaksensa itseänsä
korkeakoulun pääsytutkintoon, mutta helmenpyytäjäin artikkeli vietteli
hänet pois niistä ajatuksista, ja hän käytti koko päivän koettaen
kuumeisella innolla antaa muodon sille romanttiselle kauneudelle, joka
poltti hänessä. Se hämmästyttävä tosiasia, ettei Examiner ollut sinä
aamuna julkaissut hänen artikkeliansa aarteenetsijöistä, ei ollenkaan
masentanut häntä. Hänen ajatuksensa lensivät korkealla, niin korkealla,
että hän oli kuuro, vaikka häntä kahdesti kutsuttiin herra
Higginbothamin maukkaalle sunnuntaipäivälliselle, ja ilman sitä hän
jatkoi työtänsä. Herra Higginbothamille sellainen päivällinen oli
juhlahetki maallisessa aherruksessa, ja sen kestäessä hän aina muisti
enemmän tai vähemmän onnistuneilla juhlasaarnoilla ylistää Amerikan
verrattomia oloja, jotka sallivat kovan työn tekijänkin nousta aina
hänenkin asemaansa, johon erehtymättä aina viittasi, sillä hän oli
kohonnut puotilaisesta Higginbothamin Rahaksimuutto Liikkeen
omistajaksi.
Maanantaiaamuna Martin Eden katsahti huoaten keskeneräiseen
"Helmenpyytäjiinsä" ja ajoi raitiotievaunulla Oaklandiin korkeakoululle.
Ja kun hän sitten muutamaa päivää myöhemmin tiedusteli kokeitten
tulosta, sai hän kuulla, että hänet oli hylätty kaikissa muissa aineissa
paitsi kieliopissa.
"Teidän englannin kielen taitonne on erinomainen", sanoi professori
Hilton katsoa murjottaen häneen suurten silmälasiensa läpi, "mutta te
ette tiedä mitään, ette yhtään mitään muista aineista, ja teidän
taitonne Yhdysvaltain historiassa on inhoittava, ei löydy sille toista
sanaa -- inhoittava. Minä neuvoisin teitä..."
Professori Hilton vaikeni ja katsahti häneen välinpitämättömänä ja
elottomasti kuin yhteen koeputkistaan. Hän opetti korkeakoulussa
fysiikkaa, hänellä oli suuri perhe, pieni palkka ja valikoitu annos
papukaijan tietoja päässään.
"Neuvostanne kiitän, herra", sanoi Martin nöyrästi, toivoen, että sama
mies, joka hoiti virkaansa kirjaston pöydän ääressä, olisi sillä
hetkellä ollut professori Hiltonin asemassa.
"Ja minä neuvoisin teitä palaamaan kansakouluun vähintäänkin kahdeksi
vuodeksi. Hyvästi."
Tämä epäonnistuminen ei järkyttänyt Martinia syvästi, vaikkakin häntä
loukkasi Ruthin hämmästynyt ilme, kun hän kertoi, minkä neuvon
professori Hilton oli hänelle antanut. Ruthin pettymys oli niin
ilmeinen, että Martin pahoitteli hänen vuokseen epäonnistumistaan.
"Näettehän, että olin oikeassa", sanoi Ruth. "Te osaatte paljon enemmän
kuin yksikään niistä, jotka hyväksyttiin, mutta kuitenkaan ette voi
läpäistä tutkintoa. Se johtuu siitä, että teidän tietonne ovat
hapuilevat ja pinnalliset. Te tarvitsette johdonmukaista ohjausta
opinnoissanne, ja sitä voi ainoastaan taitava opettaja antaa. Teidän
täytyy rakentaa lujalle pohjalle. Professori Hilton oli oikeassa, ja jos
minä olisin teidän sijassanne, minä menisin iltakouluun. Puolessatoista
vuodessa te kyllä pääsisitte siihen, mitä professori Hilton kahdella
tarkoitti. Sitäpaitsi, silloin jäisivät teille päivät vapaiksi, jolloin
voisitte kirjoittaa, tai ellette voisi hankkia toimeentuloanne kynällä,
voisitte työskennellä jotenkin muuten."
"Mutta jos minun päiväni menevät työssä ja illat koulussa, koska minä
tulen teitä tapaamaan?" oli Martinin ensimmäinen ajatus, vaikka hän
pidättyi lausumasta sitä julki. Sen sijaan hän virkkoi:
"Minusta tuntuu niin lapselliselta mennä iltakouluun. Mutta sittenkään
en siitä välittäisi, jos uskoisin että se maksaa vaivan. Mutta sitä minä
en usko. Minä voin itse hankkia nuo tiedot pikemmin kuin mikään opettaja
kykenee niitä antamaan. Se olisi ajan hukkaa" -- hän ajatteli Ruthia ja
kiihkeätä haluansa saada omistaa hänet -- "eikä minulla ole varaa
siihen. Minulla ei ole hetkeäkään joutilasta aikaa, se on joka
tapauksessa varma."
"On kuitenkin paljon, joka on välttämätöntä." Ruth katsahti häneen
hellästi, ja hän tunsi olevansa julma vastustaessansa häntä. "Fysiikka
ja kemia. Niissä te ette pääse mihinkään ilman laboratoriotöitä; ja
huomaatte kyllä algebran ja geometrian toivottomaksi ilman
perusteellista ohjausta. Te tarvitsette taitavia opettajia,
spesialisteja, jotka osaavat päntätä tietonsa toistenkin päähän."
Martin vaikeni hetkisen miettien sanoja, jotka antaisivat hänen
ajatuksilleen vähimmän itserakkaan ilmaisun.
"Pyydän teitä, älkää luulko minun kerskuvan", hän alkoi. "Minä en ole
ollenkaan ajatellut menetellä siten. Minusta tuntuu kuin minulla olisi
luontaiset opiskelijanlahjat. Minä voin opiskella yksin. Minulle se on
yhtä mieluista kuin ankalle vesi. Näettehän, miten minä sain selville
kieliopin. Ja minä olen oppinut paljon muutakin -- te ette voi
aavistaakaan, kuinka paljon. Ja minä olen päässyt vasta alkuun.
Odottakaahan, kunnes minä olen saanut -- --". Hän viivytteli, kunnes oli
varmistunut, että lausuu oikein ja vasta sitten täydensi: "ladatuksi
voimapatterini. Minä olen vasta nyt alkanut tajuta asioita oikealla
tavalla. Minä alan osata arvostella ja klareerata asioita -- --"
"Oh, älkää sanoko 'klareerata'", keskeytti Ruth.
"Tarkoitan, että olen alkanut päästä tolkulle asioista", selitti Martin
kiireesti.
"Ei tuokaan sanontatapa tunnu sujuvalta", väitti Ruth.
Martin yritti uudestansa.
"Mitä tahdon sanoa on, että minä olen alkanut päästä hajulle, missä päin
on maa."
Säälistä Ruth vaikeni, ja Martin jatkoi:
"Tieto tuntuu minusta muistuttavan karttahuonetta. Milloin ikinä minä
menen kirjastoon, valtaa minut sellainen tunne. Opettajain osa on neuvoa
oppilaita tutustumaan tuon huoneen sisältöön määrätyn järjestelmän
mukaan. Opettajat ovat tuon karttahuoneen oppaita -- siinä kaikki.
Heidän oma päänsä on typötyhjä. He eivät keksi itse, mitä opettavat,
eivätkä luo mitään. Kaikki on siellä karttahuoneessa valmiina, ja he
ovat tutustuneet siihen, ja heidän tehtävänsä on ohjata outoa, joka
muuten joutuisi harhaan. Mutta minä en joudukaan niin helposti harhaan.
Minulla on kohtuullisen hyvä paikallisvaisto. Minä tavallisesti tiedän,
josko olen osunut oikeaan -- mikä siinä on väärää taas?"
"Älkää sanoko, 'josko olen osunut oikeaan'."
"Olette oikeassa", myönsi Martin kiitollisena, "olenko osunut oikeaan.
Mutta mihinkäs minä jäinkään? Jo muistan, karttahuoneeseen. Muutamat
ihmiset tarvitsevat oppaita -- ehkäpä useimmat, mutta minä luulen
selviytyväni ilmankin. Minä olen nyt jo oleskellut melko kauan
karttahuoneessa ja olen juuri saamaisillani selville, mitkä kartat minun
on paras valita, mitä rannikoita tahdon tutkia. Ja oman suunnitelmani
mukaan minä luulen voivani tutkia yksikseni asioita paljon nopeammin.
Laivaston nopeus on järjestettävä hitaimman aluksen mukaan, tiedättehän,
ja opettajain nopeus on saman lain alainen. He eivät voi mennä eteenpäin
nopeammin kuin heidän oppilaittensa suuri enemmistö, ja minä kyllä
pääsen yksikseni nopeammassa tahdissa kuin kokonainen luokka." "Se
pääsee nopeimmin, joka matkustaa yksin", myönsi Ruth. "Mutta nopeammin
minä matkustaisin teidän kanssanne", teki Martinin mieli lisätä, ja hän
näki kuin kangastuksena rajattoman maailman aurinkoisine lakeuksineen ja
tähtikirkkaine syvyyksineen, joiden läpi hän leijaili hänen kanssaan
käsi hänen vyötäröllään, vaaleitten, kultaisten kiharain hyväillessä
hänen kasvojaan. Sinä hetkenä hän tajusi, kuinka surkuteltavan köyhästi
kieli kykenee tunteita tulkitsemaan. Jumala! Jospa hän voisi sovittaa
sanansa niin, että Ruth voisi nähdä sen, mitä hän silloin näki! Ja hän
tunsi povessaan merkillisen piston, niin kuin hänet olisi yllättänyt
ääretön tuska ja vaiva, niin kiihkeästi hän olisi tahtonut maalata
nähtäville ne ihmeelliset näyt, jotka kutsumattomina välähtelivät hänen
sielunsa peilissä. Ah, siinä se oli! Hän keksi nyt menestyksen
salaisuuden. Juuri sen olivat suuret kirjailijat ja mestarirunoilijat
oppineet. Sen vuoksi he olivatkin sellaisia jättiläisiä. He osasivat
ilmaista sen, mitä ajattelivat, tunsivat ja näkivät. Auringonpaisteessa
nukkuvat koirat usein vikisevät ja haukahtelevat unissaan, mutta ne
eivät kykene ilmaisemaan, mikä panee ne vikisemään ja haukkumaan. Hän
oli usein miettinyt, mitä se oli. Ja juuri sellainen hän itse oli,
auringonpaisteessa makaava koira. Hän näki uljaita ja ihania näkyjä,
mutta hän saattoi vain vikistä ja haukkua Ruthin jalkain juuressa. Mutta
hän lopettaisi auringossa makaamisen. Hän nousisi ylös silmät auki, ja
hän taistelisi, tekisi työtä ja oppisi, kunnes silmät vapautuisivat
sokeuden sumusta ja kieli pääsisi kahleistaan, että hän voisi kertoa
hänelle uniensa valtakunnan suuruudesta ja ihanuudesta. Muut ihmiset
olivat keksineet keinon, miten ilmaista ajatuksensa, miten tehdään sanat
palvelijoiksi ja miten eri tavalla yhdistelemällä noita sanoja annetaan
niille suurempi sisällys kuin niiden yksityinen merkitys on. Hän aivan
hämmästyi, kun tuo salaisuus selvisi kirkkaana välähdyksenä hänen
mielessään, ja taas ilmestyivät rajattomat lakeudet ja tähtikirkkaat
syvyydet, kunnes hänestä tuntui, että kaikki oli niin hiljaa, ja hän
näki Ruthin tarkastelevan häntä huvitetuin ilmein ja hymyilevin silmin.
"Minun unelmiini ilmestyi suuri näky", Martin sanoi, ja kun nämä sanat
kaikuivat hänen korvissaan, hänen sydämensä ihmeellisesti sykähti. Mistä
olivat tulleet nuo sanat? Ne täydellisesti selittivät sen äänettömyyden,
jonka hänen näkynsä oli keskusteluun aiheuttanut. Se oli ihme. Hän ei
ollut milloinkaan voinut niin ylevästi ilmaista ylevää ajatusta. Mutta
hän ei ollut koskaan yrittänytkään pukea yleviä ajatuksia sanoihin.
Siinä se oli. Se selitti kaiken. Hän ei ollut koskaan koettanut. Mutta
Swinburne oli, ja Tennyson ja Kipling ja kaikki muut runoilijat. Hänen
mielensä palasi "Helmenpyytäjiin". Hän ei ollut koskaan uskaltanut
yrittää mitään suurta, ei ollut koskaan koettanut antaa henkeä sille
kauneudelle, joka tulena paloi hänen sielussaan. Tuosta artikkelista
pitäisi tulla aivan toisenlainen, kun hän saisi sen valmiiksi. Häntä
oikein kauhistutti se rajaton kauneus, joka siihen sisältyi, ja taas
hänen mielensä leimahti ja terästyi, ja hän kyseli itseltään, miksi hän
ei ollut voinut esittää tuota kauneutta uljaina säkeinä, kuten suuret
runoilijat tekivät. Ja siihen lisäksi tuli se salaperäinen riemu, se
henkinen ihme, joka sisältyi hänen rakkauteensa Ruthiin. Miksi hän ei
voisi laulaa myös siitä, kuten runoilijat? He olivat laulaneet
rakkaudesta. Hän tekisi samoin. "Kunniani kautta!"
Hän kuuli tuon huudahduksen kaikuvan pelästyneissä korvissaan.
Ajatustensa liidellessä hän oli lausahtanut sen ääneen. Veri syöksyi
hänen kasvoihinsa, aalto aaltoa ajaen, punaten ne voimakkaammin kuin
auringon pronssinen väri, kunnes häpeän hehku peitti ne kokonaan
kauluksen hankaamasta juovasta hiusmartoon asti.
"Minä -- minä -- pyydän anteeksi", hän änkytti. "Minä ajattelin."
"Se kuului kuin te olisitte rukoillut", sanoi Ruth rohkeasti, mutta
sielussaan hän värisi. Ensimmäisen kerran elämässään hän kuuli jonkun
tuntemansa miehen vannovan, ja se järkytti häntä ei ainoastaan
kasvatuksen ja tottumuksen vuoksi, vaan siksi, että hän oli sielussaan
tuntenut elämän raa'an tuulahduksen tunkeutuneen suojeltuun
neitsytkammioonsa.
Mutta hän antoi anteeksi ihmetellen, kuinka helppoa oli antaa anteeksi
Martinille mitä tahansa. Martinia ei oltu kasvatettu, kuten muita
miehiä, ja hän yritti niin ankarasti ja myös menestyksellisesti.
Ruthin päähän ei kertaakaan pälkähtänyt, että hänen kiihkeään
hyväntahtoisuuteensa olisi saattanut olla jokin muu syy. Hänen hellemmät
tunteensa Martiniin olivat heränneet, mutta sitä hän ei tiennyt. Hänen
ei ollut mahdollista tietää sitä. Kahdenkymmenenneljän vuoden tyyni
elämä ilman pienintäkään rakkausseikkailua ei ollut johtanut häntä
erittelemään tunteitansa, ja koska ei todellinen rakkaus ollut häntä
koskaan lämmittänyt, ei hän nytkään ymmärtänyt, että hänen sydämensä
vähitellen nyt syttyi ja lämpeni.