IX LUKU

Martin Eden palasi meriltä takaisin Kaliforniaan sydämessään kiihkeä

rakastajan kaiho. Kun hänen rahavaransa olivat loppuneet, hän oli

ottanut paikan siihen alukseen, jonka tuli lähteä etsimään salattuja

aarteita ja kahdeksan kuukauden turhan etsinnän jälkeen olivat Salomonin

saaret nähneet koko retkikunnan hajoamisen. Miehet olivat saaneet

Australiassa lopputilinsä, ja Martin oli heti lyöttäytynyt erääseen

valtameren alukseen, jonka päämääränä oli San Francisco. Nämä kahdeksan

kuukautta eivät olleet ainoastaan täyttäneet hänen kukkaronsa, niin että

hän saattoi oleskella maissa useita viikkoja, vaan ne olivat antaneet

hänelle tilaisuuden lueskella aika lailla.

Hän oli päättänyt saada tietoja, ja hänen luonnollisten taipumustensa

lisäksi tuli hänen horjumaton kestävyytensä ja rakkautensa Ruthiin. Hän

oli ottanut mukaansa kieliopin ja lukenut sen kerta kerran perään,

kunnes hänen väsymättömät aivonsa olivat omistaneet sen kokonaan. Hän

tajusi nyt, kuinka kehnoa kieltä hänen laivatoverinsa käyttivät, ja

mielessään hän päätti ajatuksissaan korjata ja etsiä oikeat muodot

heidän puheilleen. Suureksi ilokseen hän huomasi, että hänen korvansa

oli suuresti herkistynyt ja että hänen kieliaistinsa sangen ripeästi

kehittyi. Kielivirheet loukkasivat häntä, mutta harjoituksen puutteessa

noita virheitä kuului vielä hänen omastakin suustaan. Hänen kielensä

kieltäytyi oppimasta kaikkia temppuja yhdellä kertaa.

Kun hän oli kerrannut kielioppinsa tarpeeksi monta kertaa, hän otti

sanakirjan ja liitti joka päivä kaksikymmentä uutta sanaa

sanavarastoonsa. Hän huomasi pian, ettei tämä ollut ollenkaan helppoa,

mutta hän luki uupumatta yhä pitenevää listaansa edestakaisin painaen

mieleensä sanojen määritelmiä ja lausumatapoja, kunnes siten muisteli

itsensä iltaisin uneen. Erikoista huomiota hän kiinnitti määrättyihin

lauseparsiin, joissa saattoi harjoittaa kieltänsä virheettömästi

lausumaan vaikeita sanoja sillä tavalla kuin Ruth. "and"- ja

"ing"-päätteet lausuttiin niin, että d ja g kuuluivat selvästi, ja niin

hän huomasi, että hän ennen pitkää alkoi puhua englantia selvemmin ja

oikeammin kuin upseerit tai ne hienosti pukeutuneet seikkailijat, joiden

vastuulla oli retken taloudellinen onnistuminen.

Kapteeni oli muuan raukeasilmäinen norjalainen, joka jollakin tavalla

oli saanut haltuunsa kaikki Shakespearen kootut teokset, joita hän ei

koskaan lukenut, ja Martin oli pessyt hänen vaatteitansa ja palkakseen

saanut lainata näitä kalliita nidoksia. Joksikin aikaa hän oli niin

syventynyt näihin näytelmiin, joista monia viehättäviä ja loistavia

kohtauksia vaivatta jäi hänen mieleensä, että koko elämä tuntui

muodostuvan joksikin Elisabethin aikuiseksi huvi- tai murhenäytelmäksi,

ja kaikki hänen ajatuksensa saivat rytmillisen ja runollisen muodon. Se

harjoitti hänen korvaansa, ja hänelle muodostui hienostunut käsitys

sivistyneestä kielestä, ja samalla hän oppi karsimaan pois kaiken, mikä

oli vanhentunutta ja vanhanaikaista.

Nämä kahdeksan kuukautta olivat tulleet hyvin käytetyiksi, sillä samalla

kun hän oppi käyttämään kaunista kieltä ja ajattelemaan

johdonmukaisesti, hän oppi myös enemmän kuin ennen tuntemaan itseään.

Tuntiessaan itsensä nöyräksi, koska tiesi niin perin vähän, hänen

mieltänsä kuitenkin ilahdutti väkevä oman voiman tunto. Hän tunsi suuren

eron itsensä ja laivatoveriensa välillä, mutta hän oli kyllin viisas

ymmärtääksensä, että tuo ero johtui enemmänkin henkisistä

mahdollisuuksista kuin jo saavutetuista tuloksista. Mitä hän osasi

tehdä, osasivat toisetkin; mutta hän tunsi merkillisten voimain

ailahtelevan olemuksessaan, ja siksi hän päätteli, että hänessä oli

enemmän kuin tähän asti oli tullut esille. Häntä aivan vaivasi maailman

rajaton kauneus, ja hartaasti hän toivoi, että Ruth olisi ollut hänen

luonaan jakamassa sitä hänen kanssaan. Hän päätti kuitenkin kuvata

hänelle Etelämeren hurmaavaa kauneutta niin hyvin kuin ikinä osasi. Tätä

ajatellessa hänen luova voimansa leimahti hulmuavaan liekkiin, ja hän

päätti kuvata tätä kauneutta suuremmalle kuulijakunnalle kuin yksistään

Ruthille. Ja silloin riemulla ja loistolla hänessä heräsi huimaava

ajatus. Hän rupeaisi kirjoittamaan. Hän tahtoi olla yksi niitä silmiä,

joilla maailma näkee, yksi niitä korvia, joilla se kuulee, ja yksi niitä

sydämiä, joilla tämä maailma tuntee. Hän tahtoisi kirjoittaa kaikkea,

runoja ja proosaa, kertomuksia ja kuvauksia ja näytelmiä, kuten

Shakespeare. Siinä oli tie, jota kulkien hän voittaisi Ruthin.

Kirjallisuuden miehet olivat maailman jättiläisiä, ja hän kuvitteli

heitä paljon suuremmiksi ja ylevämmiksi herra Butlerin kaltaisia

ihmisiä, jotka ansaitsivat kolmekymmentätuhatta vuodessa ja saattoivat

tulla Korkeimman Oikeuden jäseniksi, jos halusivat.

Kun ajatus kerran oli herännyt, se juurtui yhä lujemmin häneen, ja

paluumatka San Franciscoon oli kuin unta. Hän oli kuin juopunut ennen

aavistamattomasta voimasta ja tunsi, että hän voisi tehdä vaikka mitä.

Keskellä tätä suurta yksinäistä merta selvisivät suuntaviivat hänelle.

Ensimmäisen kerran hän nyt selvästi näki Ruthin ja hänen maailmansa. Se

varmistui hänen mielessään jonkinlaiseksi konkreettiseksi esineeksi,

jonka hän saattoi ottaa käsiinsä käännellen ja tutkien sitä mielensä

mukaan. Paljon siinä maailmassa kyllä oli hämärää ja sumun peitossa,

mutta hän näkikin sen kokonaisuutena eikä yksityiskohdissa, ja samalla

hän näki tien, jolla pääsisi sen herraksi. Kirjoittaa! Tuo ajatus poltti

häntä kuin tuli. Hän alkaisi heti, kun pääsisi kotiin. Ensimmäinen

tehtävä olisi kuvata aarteitten etsijäin retkeä. Hän möisi tuon kynänsä

tuotteen jollekin San Franciscon sanomalehdelle. Hän ei puhuisi Ruthille

sanaakaan siitä, ja Ruth ihastuisi ja hämmästyisi nähdessänsä hänen

nimensä sen alla. Kirjoittaessansa hän saattaisi jatkaa opintojansa.

Olihan jokaisessa päivässä kaksikymmentäneljä tuntia. Hän olisi

voittamaton. Hän tiesi, miten tehdä työtä, ja vastukset murtuisivat

hänen tieltänsä. Hän ei enää koskaan palaisi merelle merimiehenä; ja

sinä hetkenä hänen mieleensä kohosi viehättävän huvialuksen kuva. Olihan

muitakin kirjailijoita, joilla oli omat huvialuksensa. Tietysti, sen hän

selvästi ymmärsi, menestys alussa olisi vähäisempi, ja joksikin aikaa

hän mielihyvällä tyytyisi, jos saisi kirjoituksistansa edes sen verran,

että voisi jatkaa opintojansa. Ja sitten, jonkun ajan kuluttua, kun hän

olisi kyllin oppinut ja valmistanut itseänsä, hän kirjoittaisi suuret

teoksensa ja hänen nimensä olisi kaikkien huulilla. Mutta suurempaa kuin

tämä, sanomattoman paljon suurempaa, kaikista suurinta olisi, että hän

osoittaisi olevansa Ruthin arvoinen. Maine kyllä oli hyvä olemassa,

mutta vain Ruthin vuoksi hän unelmoi kaikki loistavat unelmansa. Hän ei

ollut maineen tavoittelija, vaan rakastaja, joka oli rakkaudesta melkein

hullu.

Palattuaan Oaklandiin melkoinen palkkasaaliinsa taskussansa hän vuokrasi

entisen huoneensa Bernard Higginbothamilta ja tarttui heti työhön. Hän

ei ilmoittanut edes Ruthille, että oli palannut. Hän tahtoi mennä häntä

tervehtimään vasta sitten, kun olisi lopettanut kirjoituksensa

aarteenetsijöistä. Ei ollutkaan kovin vaikeata kieltäytyä näkemästä

ikävöityä, sillä luomisen ilo hehkui kuin kuume hänen sielussaan. Sitä

paitsi juuri se artikkeli, jota hän kirjoitti, veisi Ruthin lähemmäksi

häntä. Hän ei tiennyt, miten pitkälti hän kirjoittaisi, ja siksi hän

laski sanat kahden sivun artikkelista, joka oli ilmestynyt _San

Francisco Examinerin_ sunnuntainumerossa, ja sen hän otti ohjeekseen.

Kolme päivää hän työssänsä hikoili; mutta kun hän oli sen kirjoittanut

puhtaaksi suurilla koukeroilla, joita oli helppo lukea, hän havaitsi

kirjastosta löytämästään tyyliopista, että oli olemassa sellaisiakin

ihmeitä kuin uudet kappaleet ja lainausmerkit. Hän ei ollut koskaan

ennen ajatellut näitä asioita, ja heti hän tarttui työhön kirjoittaen

artikkelinsa uudestaan ja verratessaan esitystään lakkaamatta tyyliopin

vaatimuksiin hän oppi yhtenä ainoana päivänä ainekirjoitusta enemmän

kuin tavallinen koulupoika kokonaiseen vuoteen. Kun hän oli kirjoittanut

artikkelinsa toiseen kertaan ja käärinyt huolellisesti rullalle, hän

luki eräästä sanomalehdestä neuvoja ja ohjeita aloitteleville ja huomasi

sieltä sen rautaisen lain, ettei käsikirjoitusta saa koskaan kiertää

rullalle ja että se täytyy kirjoittaa ainoastaan toiselle puolelle

liuskaa. Molemmissa suhteissa hän oli rikkonut tätä lakia vastaan.

Samalla hän sai tietää senkin, että ensi luokan sanomalehdet maksoivat

vähintäänkin kymmenen dollaria palstalta. Niinpä hän kirjoittaessansa

artikkeliansa kolmatta kertaa puhtaaksi kertoi kymmenen dollaria

kymmenellä, koska palstoja tulisi kymmenen. Laskipa miten päin tahansa,

tulos oli sama -- sata dollaria -- ja hän päätti, että tämä oli parempaa

ansiota kuin merten purjehtiminen. Ellei hän olisi ollut niin

taitamaton, hän olisi kirjoittanut artikkelinsa kolmessa päivässä. Sata

dollaria kolmessa päivässä! Ansaitaksensa semmoisen summan hän olisi

saanut olla kolme kuukautta ja enemmänkin merellä. Hän olisi hullu, jos

lähtisi merelle, kun kerran voi kirjoittaa, hän päätteli, vaikkei raha

itsessänsä merkinnytkään hänelle mitään. Sen arvo olisi siinä

vapaudessa, jonka se hänelle antaisi, kelvollisissa vaatteissa, joita

voisi sillä ostaa, kaikessa siinä, joka veisi häntä lähemmäksi sitä

hentoa, kalpeata tyttöä, joka oli mullistanut hänen elämänsä aivan

toiseksi ja antanut hänelle innostuksen lahjan.

Hän pisti kirjoitelmansa suureen kuoreen ja osoitti _San Francisco

Examinerin_ toimittajalle. Hän luuli, että kaikki, mitä otettiin

sanomalehteen, julkaistaisiin heti, ja kun oli lähettänyt

käsikirjoituksen perjantaina, hän toivoi sen ilmestyvän sunnuntaina. Hän

kuvitteli, että olisi suurenmoista ilmoittaa sillä tavalla Ruthille

takaisintulostaan. Sitten sunnuntai-iltana hän menisi häntä

tervehtimään. Sillä aikaa hän toteuttaisi toisen ajatuksen, joka hänen

mielestään oli erittäin järkevä, hyödyllinen ja kaino. Hän kirjoittaisi

seikkailukertomuksen pojille ja möisi sen _Youth's Companionille_. Hän

meni erääseen lukusaliin ja tarkasteli _Youth's Companionin_ kustantamia

sarjoja. Jatkuvat sarjat, hän huomasi, julkaistaan viidessä numerossa

samalla viikolla, ja kussakin oli noin kolmetuhatta sanaa. Hän huomasi

useita sarjoja, joita oli ilmestynyt seitsemässäkin numerossa, ja niin

pitkän hän päätti kirjoittaa.

Kerran hän oli ollut valaanpyyntiretkellä arktisilla seuduilla. Retki,

jonka oli määrä kestää kolme vuotta, päättyi haaksirikkoon kuuden

kuukauden kuluttua. Vaikka hänen mielikuvituksensa oli oikukas, joskus

melkein haaveellinen, hän oli kuitenkin erittäin mieltynyt

todellisuuteen, ja se pakotti häntä kirjoittamaan asioista, jotka hän

tunsi. Hän tunsi valaanpyynnin, ja tästä todellisesta aineistosta hän

sepittäisi seikkailukertomuksen, jossa kaksi poikaa esiintyisi

sankareina. Se oli helppoa työtä, hän päätti lauantai-iltana. Hän oli

sinä päivänä kirjoittanut ensimmäisen osan, jossa oli kolmetuhatta

sanaa, suureksi iloksi Jimille ja ilmeiseksi harmiksi herra

Higginbothamille, joka ruoka-aikoina pisteli tuota "kirjallista kykyä",

joka oli ilmestynyt perheeseen.

Martin kuunteli tyynesti kuvitellen, miten hänen armas lankonsa

hämmästyisi sunnuntaina, kun avaisi _Examinerinsa_ ja näkisi kuvauksen

aarteenetsijöistä. Varhain hän meni ulos sinä aamuna ja hankki itselleen

mainitun monisivuisen sanomalehden. Hän silmäsi sen läpi ja toisen

kerran vielä huolellisemmin, ja sitten hän taittoi sen kokoon ja jätti

samaan paikkaan, mistä oli sen ottanut. Hän oli iloinen, ettei ollut

maininnut tuosta artikkelista ainoallekaan olennolle. Tarkemmin

ajatellessaan hän kyllä huomasi, että oli erehtynyt toivoessaan, että

artikkelit joutuisivat niin kovin nopeasti sanomalehden palstoille. Sitä

paitsi, hänen artikkelinsa ei sisältänyt mitään kiireellisiä uutisia, ja

sen vuoksi toimittaja varmaankin kirjoittaisi siitä hänelle ensin.

Aamiaisen jälkeen hän kävi jatkamaan kirjoitustansa. Sanat juoksivat

hänen kynästään, vaikkakin täytyi sangen usein keskeyttää työ, kun oli

tutkittava sanakirjan määritelmiä tai vertailtava esitystä tyylioppiin.

Sellaisten keskeytysten aikana hän luki ja luki uudelleen kappaleen

kerrallaan ja lohdutti itseään sillä, että vaikkei hän kyennyt vielä

esittämään niitä suuria asioita, jotka hänen mieltänsä polttivat, hän

kuitenkin oppi suunnittelemaan, ja selvitteli itselleen eri tyylejä

voidakseen kerran antaa ajatuksilleen tajuttavan muodon. Hän ahersi,

kunnes ilta pimeni, ja sitten hän meni lukusaliin, jossa hän selaili ja

tutki aikakauskirjoja ja viikkolehtiä, kunnes lukusali suljettiin kello

kymmenen. Siinä oli viikon työjärjestys. Joka päivä hän kirjoitti

kolmetuhatta sanaa, ja joka ilta hän istui lukusalissa tarkastellen

aikakauskirjoja saadakseen selville, millaisia kertomuksia, artikkeleita

ja runoja toimittajat pitivät kyllin arvokkaina julkaistaviksi. Yksi

asia oli varma. Mitä nuo monenkarvaiset kirjailijat tuottivat, siihen

kykeni hänkin, ja kun hän saisi vain aikaa, hän kirjoittaisi sellaista,

mihin nuo toiset eivät kyenneet. _Pikku Tiedoista_ hän luki, millaisia

palkkioita ensiluokkaiset aikakauskirjat kirjailijoille maksavat. Hän

ihastui suunnattomasti saadessaan tietää, ettei ainoastaan Rudyard

Kiplingille maksettu dollaria sanasta, vaan muillekin maksettiin niin,

että alin palkkio oli kaksi senttiä sanalta. _Youth's Companion_ oli

luonnollisesti ensiluokkainen, ja sen mukaan ne kolmetuhatta sanaa,

jotka hän oli tänään kirjoittanut, tuottaisivat hänelle kuusikymmentä

dollaria, kahden kuukauden palkan merellä!

Perjantai-iltana hän lopetti kertomuksensa, joka käsitti

kaksikymmentäyksituhatta sanaa. Kahden sentin mukaan sanalta se

tuottaisi hänelle neljäsataakaksikymmentä dollaria, mikä ei ollut

ollenkaan huono viikkopalkka. Siinä oli enemmän rahaa, kuin hän oli

milloinkaan yhdellä kertaa omistanut. Hän ei tiennyt, mihin hän sen

kaiken käyttäisi. Hän oli löytänyt kultakaivoksen. Käytettyään tämän hän

saisi yhä lisää. Hän päätti ostaa itselleen enemmän vaatteita, tilata

joukon aikakauskirjoja ja ostaa tusinan tietokirjoja, joiden puuttumisen

vuoksi hänen nyt kesken työtänsä täytyi mennä kirjastoon. Ja sittenkin

olisi jäljellä suuri summa tuosta neljästäsadastakahdestakymmenestä

dollarista. Häntä aivan huoletti, mihin hän sen käyttäisi, kunnes keksi,

että hän hankkisi Gertrudelle palvelijan ja ostaisi polkupyörän

Marianille.

Hän osoitti tuon valtavan käsikirjoituksensa _Youth's Companionille_, ja

lauantai-iltana suunniteltuaan uuden artikkelin helmenpyytäjistä hän

lähti tervehtimään Ruthia. Hän oli soittanut, ja Ruth itse tuli hänelle

avaamaan. Vanha tuttu terveyden ja voiman tunne tulvehti vieraasta

Ruthiin ja vaikutti häneen melkein kuin sähköisku. Se tuntui tunkeutuvan

hänen ruumiiseensa ja virtaavan hänen suonissaan kuin hehkuva laava.

Martin punastui lämpimästi ottaessaan hänen kätensä ja katsoessaan hänen

sinisiin silmiinsä, mutta auringon polttama kahdeksan kuukauden rusketus

peitti punastuksen, vaikkei se voinut suojata hänen kaulaansa kovan

kauluksen inhoittavalta hankaukselta. Ruth huomasi huvittuneena tuon

punaisen juovan, mutta hänen ilkamoiva hymynsä hävisi heti, kun hän

katsahti hänen pukuunsa. Se sopi hänelle erittäin hyvin, se oli hänen

ensimmäinen tilauksesta tehty pukunsa, ja hänen vartalonsa näytti

notkeammalta ja sopusuhtaisemmalta kuin ennen. Sen lisäksi hän oli vielä

vaihtanut lippalakkinsa pehmeään hattuun, ja Ruth komensi häntä panemaan

sen päähänsä, että hän saisi tarkastaa sitten hänen ulkomuotoansa. Hän

ei muistanut, koska oli tuntenut itsensä niin onnelliseksi. Tuo muutos

Martinissa oli hänen kättensä työtä, ja hän oli ylpeä siitä ja paloi

halusta saada auttaa häntä edelleen.

Mutta kaikista huomattavin muutos, joka miellytti Ruthia eniten, oli

tapahtunut hänen puheessaan. Martin ei puhunut ainoastaan

virheettömästi, vaan vapaammin kuin ennen, ja paljon uusia sanoja oli

tullut hänen sanavarastoonsa. Mutta kun hän kiihtyi tai innostui, hän

alkoi taas solkata vanhaa murrettaan ja heitti pois sananloput. Samalla

huomasi jonkinlaista kömpelöä epäröimistä, kun oli lausuttava uusia

sanoja, joita hän oli oppinut. Mutta toiselta puolen se keveys ja usein

terävä sukkeluus, jolla hän ajatuksensa lausui, ihastutti Ruthia.

Martinille tuli avuksi hänen vanha leikillinen tuulensa ja

hulluttelutaitonsa, jotka olivat tehneet hänestä hänen oman luokkansa

suosikin, mutta jota hän ei tähän asti ollut voinut Ruthin läheisyydessä

harjaannuksen ja sopivien sanojen puutteessa käyttää. Hän alkoi juuri

tunnustella asemaansa, ja päätti ettei suinkaan esiintyisi

tungettelevasta Siksi hän oli hyvin varovainen, oikein arkatuntoisen

varovainen, antaen Ruthin yksin määrätä keskustelun sävyn, pysyen hänen

rinnallaan, mutta varoen astumasta askeltakaan syrjään.

Martin kertoi hänelle viimeaikaisista puuhistaan ja siitä, että oli

alkanut kirjoittaa tullakseen toimeen ja voidakseen jatkaa opintojansa.

Mutta hän tunsi suurta pettymystä, kun Ruth ei osoittanutkaan odotettua

ihastusta ja hyväksymistä. Ruth ei ilmeisesti uskonut paljoa hänen

suunnitelmistaan.

"Katsokaahan", sanoi Ruth rehellisesti, "kirjoittamisen täytyy olla

ammatti, kuten mikä muu hyvänsä. Eipä sillä, että minä tietäisin siitä

jotakin. Minä sanon vain yleisen mielipiteen asiasta. Te ette voisi

tulla sepäksi opiskelematta sepän ammattia kolmea vuotta -- vai onko se

viisi vuotta? Kirjoittamisesta maksetaan niin paljon paremmin kuin sepän

työstä, ettei ole ihme, että on monta, jotka tahtoisivat kirjoittaa,

jotka koettavat kirjoittaa."

"Mutta ettekö luule, että minulla on aivan erikoisia

kirjailijataipumuksia?" kysyi Martin ihmetellen itsekin kysymyksensä

rohkeutta, samalla kun hänen vilkas mielikuvituksensa loihti tämän

kohtauksen kuin taululle hänen eteensä erottaen sen tuhansista muista

kohtauksista hänen elämässään -- kohtauksista, jotka olivat likaisia ja

raakoja, karkeita ja eläimellisiä.

Koko tämä monivivahteinen kuva ilmestyi salaman välähdyksenä hänen

mieleensä ja katosi samalla aiheuttamatta keskeytystä keskusteluun tai

rikkomatta hänen tyyntä ajatustensa juoksua. Tuossa mielikuvituksensa

taulussa hän näki itsensä ja tämän suloisen, kauniin tytön katselevan

toisiansa kasvoihin ja keskustelevan hyvällä englannin kielellä

huoneessa, joka oli täynnä kirjoja ja taideteoksia ja jossa ilmeni

hienostunut maku ja korkea sivistys, ja kaikkea valaisi himmenemätön

kirkkaus; samalla hän näki tuon taulun reunoilla ja sivuilla häipyviä

kuvia itsestään, mutta nyt hän katseli niitä syrjästä ja hänellä oli

valta loihtia esille, mitä halusi. Hän näki nämä toiset kuvat kuin

leijailevan sumun ja liitelevien synkkien pilvien takaa, joiden läpi

niille lankesi punainen, ellottava valo. Hän näki kadunkiertäjiä

kapakassa juomassa puhdasta paloviinaa, ilma täynnä rivoutta ja

säädyttömiä puheita, ja hän näki itsensä niiden joukossa juomassa ja

kiroilemassa kaikkein villeimpien kanssa pöydän ääressä, jota valaisi

käryävä lamppu, samalla kun särkyneet lasit helähtelivät ja likaisia

kortteja jaettiin ympäri. Hän näki itsensä vyötäisiin asti alastomana

käyvän suurta nyrkkitaisteluansa Liverpool Redin kanssa _Susquehannan_

keulakannella, ja samalla ilmestyi esille _John Rogersin_ verinen kansi

eräänä harmaana aamuna, jolloin oli koetettu tehdä kapina, perämies

kuolemantuskassa voimainsa takaa jyskyttämässä suurta laskuovea,

revolveri vanhan miehen kourassa sylkemässä tulta ja savua, miehet

raivosta vääntynein kasvoin lausumassa hirveitä kirouksia, kunnes

kaatuivat hänen ympärilleen, -- ja sitten hän palasi keskikuvaan, joka

pysyi liikkumattomana ja puhtaana kirkkaassa valaistuksessa ja jossa

Ruth istui kirjojen ja taideteosten keskellä keskustellen hänen

kanssaan. Tuossa oli flyygeli, jolla Ruth myöhemmin soittaisi hänelle,

ja hän kuuli omien valittujen ja suorien sanojensa kaiun: "Mutta ettekö

luule, että minulla on aivan erikoisia kirjailijataipumuksia?"

"Mutta olkoon miehellä millaiset taipumukset tahansa sepän ammattiin",

nauroi Ruth, "en kuitenkaan ole koskaan kuullut, että hänestä olisi

tullut seppää, ennen kuin on ensin palvellut määrätyt oppivuotensa."

"Mitä te siis neuvoisitte?" kysyi Martin. "Ja älkää unohtako, että minä

tunnen itsessäni kyvyn kirjoittaa. Minä en voi sitä selittää, mutta

tiedän, että se on minussa."

"Teidän täytyy saada kunnollinen kasvatus", kuului vastaus, "tulkoonpa

teistä sitten lopulta kirjailija tai olkoon tulematta. Sellainen

kasvatus on teille välttämätön, minkä uran te sitten valinnettekin, eikä

se saa olla hutiloitu ja pintapuolinen. Teidän tulee päästä

korkeakouluun."

"Kyllä -- --" alkoi Martin, mutta Ruth keskeytti hänet lisäten

esitykseensä peräkaneetin:

"Tietysti te voisitte kirjoittaa samalla."

"Niin kyllä täytyisikin", myönsi Martin lyhyesti.

"Kuinka niin?" Ruth katsoi häneen kummastellen ja hieman tyytymättömänä,

sillä häntä ei aina miellyttänyt se itsepäisyys, jolla Martin piti

kiinni mielipiteistään.

"Siksi, että ilman kirjoittamista ei voi olla puhettakaan mistään

korkeakoulusta. Minun täytyy elää ja ostaa kirjoja ja vaatteita,

ymmärrättehän."

"Sen minä olin unohtanut", nauroi Ruth. "Miksi te ette syntyessänne

saanut myös tuloja?"

"Tyytyväisempi olen siitä, että olen saanut terveyden ja

mielikuvituksen", vastasi Martin. "Minä kyllä voin tienata omiksi

tarpeikseni, mutta minun täytyy ajatella -- --" hän oli sanomaisillaan

"teitä", mutta muutti sitten "ajatella jotakin muutakin".

"Älkää sanoko tienata", huudahti Ruth. "Se on katukieltä ja kuuluu

kauhealta."

Martin punastui ja änkytti: "Olette oikeassa, ja toivon, että

korjaisitte virheitäni joka kerta."

"Minä... minä teen sen mielelläni", vastasi Ruth viivytellen. "Teissä on

niin paljon hyvää, että minä mielelläni tahtoisin nähdä teidät

täydellisenä."

Martin oli raaka-ainetta hänen käsissään ja toivoi kiihkeästi, että Ruth

muovaisi häntä juuri sellaiseksi, kuin hänen miesihanteensa oli. Ja kun

Ruth ihasteli, että aika oli erittäin sopiva, koska sisäänpääsytutkinnot

korkeakouluun alkaisivat seuraavana maanantaina, Martin lupasi heti

arvelematta, että hän ottaisi niihin osaa.

Sitten Ruth soitti ja lauloi hänelle, ja hän seurasi häntä nälkäisin,

kaihoisin katsein juopuen hänen suloisuudestaan ja ihmetellen, ettei

siellä ollut vähintäänkin sata kosijaa, jotka kuuntelisivat ikävöiden ja

kaihoten, kuten hän ikävöi ja kaihosi.