Monien viikkojen kuluessa Martin Eden tutki kielioppiansa, luki
uudestaan seurustelua ja käytöstapoja koskevia kirjoja ahmien samalla
valitsematta kaikkia muitakin teoksia, mitä käsiinsä sai. Omasta
seurapiiristään hän ei nähnyt ketään. Lotusklubin tytöt ihmettelivät,
mihin hän oli joutunut, ahdistellen Jimiä kysymyksillään, ja useat
nuoret miehet, joiden oli nyrkeillänsä täytynyt puolustaa menestystään
naismaailmassa, olivat iloisia, ettei Martinia enää näkynyt. Kirjastosta
hän löysi verrattoman kalleuden. Samoin kuin kielioppi opetti hänelle
kielen rakennetta, neuvoi tämä kirja runouden rakenteen ja lait, ja hän
alkoi käsittää runomittoja, säkeistöjä ja loppusointuja, ja sen
kauneuden takaa, jota hän niin suuresti rakasti, hän tahtoi saada
selville, miten ja minkä tähden. Hän löysi vielä toisenkin kirjan, joka
käsitteli runoutta kuvailevana taiteena - käsitteli tyhjentävästi ja
valaisi monilla, parhaasta kirjallisuudesta otetuilla esimerkeillä. Hän
ei ollut milloinkaan ennen lukenut runoutta sellaisella nautinnolla kuin
näitä esityksiä. Ja hänen raikas mielikuvituksensa, joka käyttämättömänä
oli vain hautonut tuhansia toiveita kaksikymmentä vuotta, joutui nyt
liikkeeseen, ja siinä heräsi kiihkeä opinhalu, joka tavattomalla
voimalla ammensi lakkaamatta tiedon ehtymättömistä lähteistä.
Kun hän nyt tästä uudesta maailmastansa loi katseensa siihen vanhaan
maailmaan, jossa hän oli elänyt, maailmaan, jossa oli maata ja merta ja
laivoja, merimiehiä ja sekalaista naisväkeä, tuntui se sangen pieneltä,
mutta se sekaantui tähän hänen uuteen maailmaansa ja laajeni. Hänen
mielensä pyrki sopusointuun, ja hän hämmästyi, kun hän ensimmäisiä
kertoja alkoi löytää näiden kahden maailman kosketuskohtia. Se ajatusten
suuruus ja kauneus, jota hän kirjoista löysi, jalostutti häntä. Tämä sai
hänet entistä varmemmin uskomaan, että hänen yläpuolellaan oli hienompi
maailma, jossa eli Ruth ja hänen kaltaisensa, ja siinä maailmassa miehet
ja naiset ajattelivat näitä korkeampia ajatuksia ja toteuttivat niitä
elämässään. Syvällä alhaalla, jossa hän eli, asusti rumuus, mutta hän
tahtoi puhdistaa ja kohottaa itsensä siitä alhaisuuden liejusta, jossa
hän oli koko elämänsä rypenyt, ja kohota siihen korkeampaan maailmaan,
jossa ylemmät luokat elivät. Häntä oli koko lapsuuden ja nuoruudenajan
vaivannut ihmeellinen levottomuus; hän ei ollut koskaan tiennyt, mitä
hän halusi, mutta hän oli toivonut jotakin, jota oli etsinyt turhaan,
kunnes tapasi Ruthin. Mutta nyt hänen levottomuutensa oli tullut
raatelevaksi ja tuskalliseksi, ja vihdoin hänelle selvisi horjumattomana
varmuutena, että hän janosi kauneutta, viisautta ja rakkautta, joita
ilman hän ei voisi elää.
Näiden monien viikkojen kuluessa hän tapasi Ruthia puolikymmentä kertaa,
ja joka kerta hänen innostuksensa ja ihastuksensa yhä kiihtyi. Ruth
opetti hänelle englantia, korjasi hänen ääntämistänsä ja selvitteli
aritmetiikan alkeita. Mutta heidän seurustelunsa ei rajoittunut
kuitenkaan näihin alkeisopintoihin. Martin oli nähnyt liian paljon
elämää ja hänen ajatuskykynsä oli liian kehittynyt, että hän olisi
voinut kokonaan antautua selvittelemään murtolukuja ja neliöjuuria,
välimerkkejä ja lauseenjäseniä; silloin tällöin heidän keskustelunsa
kääntyi toisiin aiheisiin: viimeisiin runoihin, joita Martin oli
lukenut, viimeiseen runoilijaan, jota Ruth oli tutkinut. Ja kun Ruth
luki ääneen mieluisimpia kohtia, liiteli Martin onnen ja ihastuksen
korkeimmille kukkuloille. Koskaan hän ei ollut kuullut elämässään
minkään naisäänen kajahtavan noin suloisesti. Sen pieninkin vivahdus
kiihotti hänen rakkauttaan, ja jokainen sana sai hänet värisemään ja
hänen sydämensä sykkimään. Sen vaikutti Hänen puheensa erikoinen väri,
rauhallisuus ja äänenvaihtelut, tuo lempeä, rikas ja soinnukas sävy,
jota ei voi määritellä ja joka on korkean kulttuurin tuote ja jalon
sielun ilmaus. Kun hän kuunteli, kaikuivat hänen muistojensa korvissa
barbaarinaisten raa'at huudot ja juopuneitten noitien kirkuna, joka
vähitellen lientyi kuvailemaan työläisnaisten ja hänen omaan luokkaansa
kuuluvien tyttöjen ääniä. Silloin alkoi hänen mielikuvituksensa
askarrella, ja he kaikki kulkivat yksitellen hänen sielunsa silmäin
editse näyttäen yhä kauheammilta Ruthin suloisuuden vuoksi. Hänen
autuutensa tuli vielä täydellisemmäksi siitä, että hän tiesi Ruthin
käsittävän, mitä luki, ja tunsi kirjoitettujen ajatusten kauneuden
saavan hänen sielunsa väreilemään. Eniten hän luki hänelle kirjasta
nimeltä "Prinsessa", ja Martin näki usein hänen silmäinsä uivan
kyynelissä, niin syvästi hänen tunteensa elivät mukana. Sellaisina
hetkinä lukijan liikutus kohotti kuulijan jumalten tasalle, ja kun
Martin pelkkänä silmänä ja korvana tuijotti häneen, hän luuli
katselevansa itse elämää kasvoista kasvoihin ja kuulevansa sen syvimpiä
salaisuuksia. Kun hänen tunteensa näin olivat jalostuneina kohonneet
korkeuksiin, hän tajusi, että se oli rakkautta ja että rakkaus oli
suurinta maailmassa. Ja hänen muistojensa kätköistä kohosivat esille
kaikki ne tunteet, jotka ennen olivat kiihottaneet ja polttaneet hänen
mieltänsä -- viininhurma, naisten hyväilyt, kaikki se raaka peli, joka
sisältyy fyysilliseen antamiseen ja ottamiseen, -- ja kaikki ne
tuntuivat kurjilta ja alhaisilta verrattuna siihen puhdistavaan tuleen,
joka nyt riemastutti hänen olemustaan.
Ruthille oli kaikki pimeyden peitossa. Hänellä ei ollut koskaan ollut
mitään kokemuksia sydämen asioissa. Ainoat kokemukset niistä hän oli
saanut kirjoista, joissa arkisen elämän todellisuus mielikuvituksen
siivittämänä muuttui sadun ja epätodellisuuden valtakunnaksi; ja
heikosti hän saattoi ymmärtää, että tämä karkea merimies hiipi hänen
sydämeensä kooten sinne varastoon tulenarkoja aineita, jotka jonakin
päivänä leimahtaisivat ilmiliekkiin sytyttäen samalla koko hänen
olentonsa. Hän ei tiennyt mitään todellisesta rakkauden tulesta. Hänen
tietonsa rakkaudesta oli puhtaasti teoreettista, ja hän kuvitteli sitä
jonkinlaisena kytevänä liekkinä, lempeänä kuin keväinen kaste tai
hiljainen veden solina ja viileänä kuin sametintumma kesäinen yö.
Ajatuksissaan hän otaksui rakkauden olevan tyyntä antaumusta, jossa
rakastettua hellästi palvottaisiin ikuisen rauhan kukkaistuoksuisessa,
puolihämärässä ilmakehässä. Hän ei ollut uneksinutkaan, että rakkaus
voisi purkautua hillittömänä kuin tulivuori, että sen hehku tuhoaisi
jättäen jälkeensä hävitystä ja suitsevia kypeniä. Hän ei tuntenut niitä
voimia, jotka asuivat hänessä itsessään enempää kuin niitäkään, jotka
maailmaa hallitsevat, ja elämän syvyydet olivat hänelle kuvitusmaailman
aaltoilevaa merta. Se aviollinen antaumus, joka vallitsi hänen isänsä ja
äitinsä välillä, kuvasti hänelle rakkauden sieluja yhdistävää voimaa, ja
hän odotti, että hänellekin valkenisi päivä, jolloin hän rauhallisena,
ilman sisäisiä tai ulkonaisia järkytyksiä, voisi hiljaa ja tyynesti
lipua samanlaiseen suloiseen rauhansatamaan rakastettunsa kanssa.
Tämän vuoksi hän katseli Martin Edeniä vain jonkinlaisena harvinaisena
uutuutena, merkillisenä yksilönä, ja tästä omituisesta harvinaisuudesta
tuntui johtuvan se vaikutus, minkä tämä häneen teki. Se oli vain
luonnollista. Samanlaiset oudot tunteet olivat hänet vallanneet hänen
katsellessaan villejä eläimiä eläintarhassa tai myrskytuulen riehuntaa,
tai väristessään nähdessään salamain leimahtelevan rajulla ukkossäällä.
Kaikissa sellaisissa ilmiöissä oli jotakin kosmillista, ja jotakin
kosmillista oli myös tuossa hiomattomassa miehessä. Tämä tuli hänen
luokseen, kuten tuulahdus rajattomilta kaukomailta ja äärettömistä
avaruuksista. Troopillinen aurinko hohti hänen kasvoistaan, ja hänen
muhkeista, täyteläisistä lihaksistaan uhkui elämän alkuvoima. Häneen oli
lyönyt leimansa ja arpensa se salaperäinen, raakojen ihmisten ja vielä
raaempien tekojen maailma, joka alkoi vasta Ruthin näköpiirin rajoilta.
Hän oli kesytön ja villi, ja omalla salaperäisellä tavallaan kiihotti
Ruthin turhamaisuutta, että tuo villi niin lempeästi lähestyi häntä.
Samalla häntä innosti ihmisten yleinen halu saada kesyttää villejä.
Vaistomaisena päähänpistona, ollenkaan ajattelematta tai
suunnittelematta hän oikeastaan tahtoi muovata tämän raaka-aineen isänsä
esikuvan mukaan, jonka hänen mielestään saattoi asettaa miehen
korkeimmaksi mitaksi. Hän oli liian kokematon käsittääksensä, että se
kosmillinen tunne, jonka tuo mies hänessä herätti, oli kosmillisinta
mitä maailmassa on, rakkautta, joka yli maan piirin vetää miehiä ja
naisia yhteen, pakottaa eläimiä tappamaan toisiaan kiima-aikana ja vetää
yksin luonnonvoimiakin vastustamattomasti yhdistymään.
Martinin nopea kehitys oli hänelle lakkaamattoman mielenkiinnon ja
hämmästyksen aiheena. Hän huomasi hänessä aavistamatonta hienoutta, joka
näytti päivä päivältä kehittyvän yhä rehevämmin nupulle, kuten kukka
suotuisassa maaperässä. Hän luki hänelle Browningia ja hämmästyi usein
hänen omaperäisiä huomautuksiaan kosketelluista kohdista. Hänen
ymmärryksensä yli kohosi se outo seikka, että suuren elämän- ja
ihmistuntemuksen vuoksi Martinin arvostelut tavallisesti olivat
oikeammat kuin hänen. Martinin käsitys hänen entisten kokemuksiensa
mukaan tuntui hänestä naiivilta, vaikkakin hänen mielensä syttyi hänen
ajatustensa rohkeasta lennosta, sillä ne lensivät usein niin korkealle
tähtitarhoihin, ettei hän voinut niitä seurata, vaan istui vavisten
ihmetellen tuota aavistamatonta voimaa. Sitten hän soitti hänelle -- ei
enää tavan vuoksi, kuten vieraalle -- ja tutkisteli häntä musiikilla,
mutta joutui syvyyksiin, joihin hänen luotilankansa ei ulottunut.
Martinin luonto aukeni musiikille, kuten kukan umpu päivänterälle, ja
nopeasti kävi kehitys työläisluokan iskelmistä klassillisiin
mestarikappaleisiin, joita Ruth osasi melkein ulkoa. Erittäinkin Martin
osoitti ihastustaan Wagneriin, ja Tannhäuser-alkusoitto valtasi hänet
voimakkaammin kuin mikään muu, mitä Ruth oli esittänyt, kun soittaja
ensin oli johtanut häntä ymmärtämään sitä. Aivan omituisella tavalla se
kuvasi hänen elämäänsä. Koko eletty elämä sisältyi Venusburg-motiiviin,
kun taas Ruthin merkitystä kuvasi "Toivioretkeläiskuoro", ja tässä
haltioituneessa tilassa hän liiteli eteenpäin ja ylöspäin siihen
varjojen valtakuntaan, jossa hyvä ja paha käyvät ikuista taistelua.
Joskus Martin kyseli ja sai Ruthin epäilemään, oliko hänen oma
käsityksensä musiikista oikea. Mutta kun hän lauloi, ei Martin kysellyt,
vaan istui ja kuunteli henkeä pidätellen ja ihaillen hänen puhtaan
sopraanonsa jumalaista sointua. Samalla hän ei voinut olla vertailematta
tuota laulua tehtaantyttöjen heikkoon ja värisevään piipitykseen, joka
oli kouluttamatonta ja epäpuhdasta, tai siihen käheään kirkunaan, joka
lähti satamakaupunkien naisten kurkuista. Ruth iloitsi saadessaan
soittaa ja laulaa hänelle. Itse asiassa tapahtui ensimmäistä kertaa,
että joku koko sielullansa kuunteli häntä, ja suurta riemua tuotti
koettaa muovailla tuota raaka-ainetta plastillisen kauniiksi, sillä hän
luuli, että hän muovaili sitä ja hänen tarkoituksensa oli jalo. Sitä
paitsi oli mieluista olla hänen kanssaan. Tuo mies ei vaikuttanut
luotaantyöntävästi häneen. Ensimmäinen vaikutelma oli herättänyt pelkoa
hänen heräämättömässä minässään, mutta tuo pelko oli kadonnut. Vaikkei
hän sitä tiennyt, hänestä kuitenkin tuntui, että hänellä oli
jonkinlainen omistusoikeus tuohon mertenkyntäjään. Martinilla oli sitä
paitsi vahvistava vaikutus häneen. Hän opiskeli ahkerasti yliopistossa,
ja hänestä tuntui kuin olisi saanut uutta voimaa, kun sai pudistaa
hetkeksi kirjojen tomut ja antaa Martinista puhaltavan raikkaan
merituulen hyväillä olemustaan. Voima! Sitä hän juuri tarvitsi, ja
Martin antoi sitä hänelle runsain määrin. Tulla hänen kanssaan samaan
huoneeseen tai kohdata häntä ovella oli samaa kuin ottaa vastaan koko
sykkivä elämä. Ja kun hän oli mennyt, tarttui Ruth kirjoihinsa
varmemmalla otteella ja virkistyneellä tarmolla.
Hän osasi Browninginsa erinomaisesti, mutta hänen mieleensä ei ollut
koskaan johtunut, että ihmissieluilla leikkiminen on moitittavaa. Kun
hänen mielenkiintonsa Martiniin lisääntyi, kiihtyi hänen halunsa muovata
uudelleen hänen elämänsä suorastaan intohimoksi.
"Voimme ottaa esimerkiksi herra Butlerin", hän lausui eräänä iltana, kun
kielioppi, aritmetiikka ja runous oli heitetty syrjään. "Aluksi hänellä
oli verrattain huono menestys. Hänen isänsä oli ollut pankkivirkailija,
mutta hän kitui vuosia ja kun hän sitten kuoli keuhkotautiin jossain
Arizonassa, huomasi herra Butler, Charles Butler on hänen nimensä,
jääneensä maailmaan oman onnensa nojaan. Hänen isänsä oli tullut
Australiasta, eikä hänellä siis ollut ainoatakaan sukulaista
Kaliforniassa. Hän alkoi työskennellä eräässä kirjapainossa, olen itse
kuullut hänen kertovan siitä monen monta kertaa, ja aluksi hän sai kolme
dollaria viikossa. Hänen tulonsa nykyään ovat vähintäänkin
kolmekymmentätuhatta dollaria. Kuinka hän siihen on päässyt? Hän oli
rehellinen, luotettava, ahkera ja taloudellinen. Hän kielsi itseltään
kaikki huvit, joihin useimmat pojat mielellään antautuvat. Hän päätti,
paljonko hänen tulee säästää viikossa, välittämättä siitä, mistä
kaikesta hänen täytyisi luopua toteuttaakseen päätöksensä. Tietysti hän
ansaitsi pian enemmän kuin kolme dollaria viikossa, mutta kun hänen
tulonsa lisääntyivät, hän säästi sitä enemmän.
"Päivisin hän teki työtä, ja iltaisin hän kävi iltakoulua. Hän tähtäsi
katseensa lakkaamatta tulevaisuuteen. Myöhemmin hän kävi iltaisin
korkeakoulua. Kun hän oli seitsemäntoista, hänellä oli loistava latojan
palkka, mutta hän oli kunnianhimoinen. Hän tahtoi saada korkean aseman,
ei vain elää, ja hän kieltäytyi kaikesta ja uhrasi mitä hyvänsä
päästäksensä tarkoituksensa perille. Hän päätti lukea lakia ja tuli isän
toimistoon konttoripojaksi -- ajatelkaahan sitä! -- ja sai ainoastaan
neljä dollaria viikossa. Mutta hän oli oppinut olemaan taloudellinen ja
tuosta neljästä dollarista hän yhä säästi." Hän vaikeni hengähtääkseen
ja nähdäkseen, minkä vaikutuksen Martin jutusta saisi. Martinin kasvot
hehkuivat mielenkiinnosta hänen seuratessaan herra Butlerin nuoruuden
ponnistuksia, mutta otsa oli kurtussa.
"Minusta nuo olivat sangen raskaita aikoja nuorukaisen elämässä", hän
huomautti. "Neljä dollaria viikossa! Miten hän sillä eli? Voitte lyödä
veikkaa, ettei hän viettänyt erittäin lihavia päiviä. Katsokaas, minä
maksan viisi dollaria viikossa täysihoidostani, eikä siitä totisesti
kannata kerskua, sen saatte uskoa. Hänen on täytynyt elää kuin koira.
Ruoka, jota hän söi -- --"
"Hän keitti itse ruokansa", keskeytti Ruth, "pienellä öljykeittiöllä".
"Hänen ruokansa on täytynyt olla huonompaa kuin se, mitä merimies saa
kurjimmassa aluksessa pitkällä matkalla, eikä kelvottomampaa evästä
ihmiselle voi ajatella."
"Mutta ajatelkaa häntä nyt!" huudahti Ruth kiihkeästi. "Ajatelkaa, mitä
hänen tulonsa voivat hänelle nyt tarjota! Hänen aikaisemmat
kieltäymyksensä ovat tuhatkertaisesti palkitut."
Martin katsoi terävästi häneen.
"Voin lyödä vetoa kansanne", hän sanoi, "ettei herra Butler nyt lihavina
päivinänsä ole erittäin iloinen mieleltään. Vuodesta vuoteen hän eli
kiduttaen kasvavan pojan vatsaa tuolla tavalla, ja lyön vaikka vetoa,
ettei hänen pojanvatsansa voinut siitä erittäin hyvin."
Ruthin silmät painuivat alas hänen tutkivan katseensa edessä.
"Lyön vetoa, että hänen vatsansa on nyt pilalla", lisäsi Martin
uhitellen.
"Kyllä, kyllä niin", tunnusti Ruth, "mutta -- --"
"Ja lyön vetoa", jatkoi Martin, "että hän on vakava ja juhlallinen kuin
vanha pöllö eikä välitä hankkia mitään huvitusta tai mukavuuksia, vaikka
saakin kolmekymmentätuhatta vuodessa. Ja lyön vetoa siitäkin, ettei hän
ole erittäin hyvällä mielellä nähdessään muiden nauttivan elämästä. Enkö
ole oikeassa?"
Ruth nyökkäsi myöntävästi ja kiiruhti selittämään.
"Mutta ei se johdu siitä. Hän on luonteeltaan vakava ja tyyni. Sellainen
hän on aina ollut."
"Niinpä tietenkin", vakuutti Martinkin puolestaan. "Kolme ja neljä
dollaria viikossa ja nuori poika keittämässä ruokaansa öljykeittiöllä ja
säästämässä rahaa, raatamassa päivät työtä ja lukemassa kaiket illat --
aina työtä, ei koskaan leikkiä, ei koskaan lupaa pitää hauskaa eikä
oppia pitämään hauskaa -- hm, ihana kuva! Totisesti hänen
kolmekymmentätuhattansa tulivat liian myöhään."
Hänen osaaottava mielensä kuvitteli hänen sielunsa silmäin eteen kaikki
ne tuhannet seikat tuon poikasen elämässä, jotka olivat rajoittaneet
hänen henkistä kehitystään ja tehneet hänestä ahdasmielisen
kolmenkymmenentuhannen dollarin vuositulon miehen. Salamoina
välähtelivät tuhannet ajatukset hänen mielessään maalaten hänen eteensä
Charles Butlerin koko elämän.
"Tiedättekö", hän lisäsi, "minun tulee sääli herra Butleria. Hän oli
liian nuori ymmärtääkseen parempaa, ja siksi hän ryösti itseltänsä
elämän, voittaaksensa nuo kolmekymmentätuhatta vuodessa, joista hänelle
ei kuitenkaan enää ole mitään iloa. Niin se on, nuo kolmekymmentätuhatta
on liian vähäinen summa, että hän voisi ostaa sitä iloa, jonka hänelle
olisi poikasena tuottanut yksi kymmensenttinen, jolla olisi voinut ostaa
karamelleja, pähkinöitä tai paikan teatteriin neekerin taivaaseen."
Juuri tämä hänen elämänkatsomuksensa omintakeisuus se enimmin
hämmästytti Ruthia. Tuo ajatustapa ei ollut ainoastaan uutta hänelle
eikä se rajoittunut siihen, että se kokonaan erosi hänen
elämänkatsomuksestaan, vaan hän tunsi siihen sisältyvän totuuden
kultamuruja, ja ne uhkasivat kääntää ylösalaisin hänen entisen
ajatusrakenteensa; mutta hän oli kaksikymmentäneljävuotias, luonteeltaan
ja kasvatukseltaan vanhoillinen ja jo kiteytynyt niihin elämänmuotoihin,
joihin oli syntynyt ja tottunut. Oli totta, että Martinin jyrkät
arvostelut hämmästyttivät häntä sinä hetkenä, kun ne lausuttiin, mutta
hänestä ne kuvasivat vain lausujan omituista tyyppiä ja outoa
elämänkäsitystä ja sellaisina pian unohtuivat. Vaikkei hän niitä
hyväksynytkään, kuitenkin se voima, jolla ne lausuttiin, silmien tuli ja
vakavat ilmeet sykähdyttivät hänen olemustansa ja vetivät häntä tuohon
mieheen. Hän ei voinut aavistaakaan, että mies, joka oli ilmestynyt
hänen tiellensä kaukaa hänen näköpiirinsä takaa, sellaisina hetkinä
käsitti elämää laajemmin ja syvällisemmin kuin hän. Hänen oma
käsityksensä oli yhtä ahdas kuin hänen näköpiirinsäkin, mutta
rajoittunut mieli voi käsittää vain rajoituksen toisten
elämänkatsomuksessa. Niinpä Ruth luulikin, että hänen katseensa oli
erittäin laaja ja se, ettei Martin voinut ajatella samalla tavalla kuin
hän, johtui muka tämän rajoittuneisuudesta; ja hän unelmoi voivansa
auttaa häntä näkemään, kuten hän näki, avartaa hänen näköpiiriänsä,
kunnes se olisi samanlainen kuin hänenkin.
"Mutta minä en ole vielä lopettanut kertomustani", hän sanoi. "Hän teki
työtä, sanoo isä, niin ettei ainoakaan konttoripoika vedä hänelle
vertoja. Herra Butlerilla oli lakkaamaton kiihko saada tehdä työtä. Hän
ei koskaan myöhästynyt, päinvastoin hän oli toimistossa muutamia
minuutteja ennen määräaikaa. Ja kuitenkin hän säästi aikaa. Jokaisen
hetken, jonka hän sai itsellensä, hän käytti opintoihin. Hän opiskeli
kirjanpitoa, konekirjoitusta ja maksoi pikakirjoitustuntinsa sanelemalla
eräälle oikeuden pöytäkirjurille, joka tarvitsi harjoitusta. Sangen pian
hän kohosi kirjanpitäjäksi ja teki itsensä välttämättömäksi. Isä antoi
hänelle suuren arvon ja käsitti, että hän pääsee vielä pitkälle
elämässä. Isän neuvosta hän juuri opiskeli todenteolla lakitiedettä. Hän
valmistui, ja tuskin hän oli palannut toimistoon, kun isä otti hänet
osakkaaksi. Hän oli suuri mies. Monta kertaa hän on hylännyt
Yhdysvaltain senaattorin salkun, ja isä sanoo, että hän milloin hyvänsä
voisi päästä Korkeimman Oikeuden jäseneksi, jos tahtoisi. Sellainen
elämä sopii esikuvaksi ja innostaa meitä kaikkia. Se osoittaa meille,
että mies, jolla on tahtoa, voi kohota korkealle ympäristönsä
yläpuolelle."
"Hän on suuri mies", myönsi Martin rehellisesti.
Mutta hänestä tuntui kuitenkin, että tuossa kertomuksessa oli jotakin,
joka ei mitenkään soveltunut siihen, mitä hän ajatteli elämän
kauneudesta. Hän ei voinut löytää mitään täysin hyväksyttävää syytä,
jonka vuoksi herra Butlerin olisi kannattanut nuoruudessaan niin
suuresti nähdä nälkää ja kieltäytyä kaikesta. Jos hän olisi sen tehnyt
rakkaudesta johonkin naiseen tai kauneuden kaipuusta, olisi Martin
voinut häntä ymmärtää. Rakkaudesta hullu saattaisi tehdä mitä
hyvänsä yhden ainoan suudelman vuoksi, mutta ei saadakseen
kolmekymmentätuhatta dollaria vuodessa. Hän oli tyytymätön herra
Butlerin pyrkimyksiin. Niissä oli sittenkin jotakin alhaista ja
vähäpätöistä. Kolmekymmentätuhatta vuodessa oli kyllä hyvä olemassa,
mutta vatsakatarri ja mahdottomuus tuntea inhimillistä onnea ryösti
siltä kaiken arvon.
Tätä kaikkea hän koetti saada esitetyksi Ruthille, aivan säikyttäen
häntä, sillä nyt Ruth ymmärsi, että paljon pitäisi saada hänessä
uudestaan muovatuksi. Ruthin elämänkatsomus oli sama jokapäiväinen ja
ahdas, joka saa inhimilliset olennot uskomaan, että heidän värinsä,
uskonsa ja poliittiset mielipiteensä ovat parhaat ja oikeat ja että
kaikki muut inhimilliset olennot yli maan piirin ovat jääneet vähemmälle
osalle kuin he. Juuri sama ahdasmielisyys sai muinaisajan juutalaisen
kiittämään Jumalaa siitä, ettei hän ollut syntynyt naiseksi, se myös
ajaa uuden ajan lähetyssaarnaajat aina maailman ääriin vaihtamaan
entiset jumalat uusiin; ja se sai myös Ruthin kiihkeästi toivomaan, että
voisi luoda uudestaan tämän miehen, jonka elämänkäsitys oli niin
toisenlainen, niiden ihmisten mallin mukaan, jotka asuivat hänen
kanssaan samassa ahtaassa maailman kolkassa.