Martin mietti eikä vastannut.
"Eikö se loukkaa teidän korvaanne?" kysyi Ruth.
"En tiedä, loukkaako se", arveli Martin. "Luulen, ettei minun korvani
ole harjaantunut, kuten teidän."
"Ja te sanotte 'ben', 'been'-muodon asemesta", jatkoi Ruth, "I come',
pitää olla I came', ja sillä tavalla te nielette ja muuttelette loppuja
ihan kauheasti."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Martin tuntien, että hänen tulisi langeta
polvillensa niin suunnattoman viisauden edessä. "Miten minä nielen?"
"Te ette sano loppuäänteitä. Te lausutte -- oh, turhaa on luetella niitä
kaikkia. Tärkeintä teille on kielioppi. Minä haen tänne jonkun, ja
näytän, miten voi alkaa."
Kun Ruth nousi, iski Martinin mieleen viisaus, minkä hän oli lukenut
seurustelukirjasta, ja hän myös nousi kömpelösti seisoallensa ankarasti
aprikoiden, tekikö oikein vai väärin ja eikö Ruth luulisi hänen aikovan
tiehensä.
"Kesken kaiken, herra Eden", virkahti Ruth kääntyen ovessa takaisin,
"mitä on _pontikka?_ Te käytitte sitä sanaa monta kertaa."
"Oh, pontikka", nauroi Martin. "Se on katukieltä. Se tarkoittaa salaa
poltettua, kotitekoista viinaa, joka saa teidät hiprakkaan."
"Ja vielä toinen asia", nauroi Ruth vastaan. "Älkää käyttäkö 'te'-sanaa
persoonattomasti. 'Te' on persoonallinen, ja te käytitte sitä toisessa
merkityksessä kuin tarkoititte."
"Sitä minä en ymmärrä."
"No, tehän sanoitte minulle juuri 'viinaa, joka saa teidät hiprakkaan'
-- juovuttaa _minut_, ettekö ymmärrä?"
"Juovuttaa kyllä, ettekö sitä luule?"
"Kyllä tietysti", hymyili Ruth. "Mutta kauniimpaa olisi jättää
saattamatta minut siihen tilaan. Käyttäkää jotakin epämääräistä
pronominia 'te'-sanan asemesta tai muuttakaa koko lause passiiviin, niin
huomaatte, että esitys voittaa."
Kun hän palasi kielioppeineen, hän siirsi tuolin lähemmäksi häntä --
Martin mietti, olisiko hänen pitänyt auttaa tuolin siirrossa vai ei --
ja istahti hänen rinnallensa. Ruth selaili kirjaansa, ja heidän päänsä
olivat kallistuneet toisiaan kohti. Martin saattoi tuskin seurata, mitä
hän sanoi, niin hämillään hän oli hänen ihastuttavasta läheisyydestänsä.
Mutta kun Ruth alkoi puhua teonsanain taivutuksesta, unohti Martin
kokonaan hänet. Martin ei koskaan ollut kuullut puhuttavan teonsanain
taivutuksesta ja oli kuin lumottu saadessaan luoda silmäyksen kielen
monimutkaisiin lakeihin. Hän kumartui syvempään kirjan yli, ja Ruthin
hiukset hyväilivät hänen kasvojansa. Hän oli pyörtynyt vain kerran
elämässään, ja hän luuli, että nyt hän taas menettää tajuntansa. Hän
saattoi tuskin hengittää, ja sydän jyskytti kuuluvasti pumpaten veren
hänen kurkkuunsa, niin että hän oli tukehtua. Koskaan ei Ruth ollut
tuntunut hänestä niin läheiseltä kuin nyt. Hetkiseksi oli rakennettu
silta heitä erottavan kuilun yli. Martinin tunteet eivät kuitenkaan
olleet muuttuneet maallisemmiksi. Ruth ei ollut laskeutunut hänen
luoksensa. Päinvastoin hän, Martin, oli kohotettu pilviin ja viety hänen
luokseen. Hänen ihailunsa ja kunnioituksensa tunteet olivat sinä hetkenä
saaneet jonkinlaisen uskonnollisen hartauden ja pelon luonteen. Hän
tunsi astuneensa kaikkein pyhimpään, ja hitaasti ja varovasti hän veti
päätänsä sivulle vapautuakseen tuosta kosketuksesta, joka vaikutti
häneen kuin sähköisku, mutta josta Ruthilla ei ollut vähintäkään
aavistusta.