Koko viikko oli kulunut ankarassa lukemisen touhussa siitä, kun hän oli
ensi kerran tavannut Ruth Morsen, eikä hän vieläkään uskaltanut mennä
häntä tervehtimään. Kerta kerran perästä hän rohkaisi itsensä
toteuttaakseen tuon toiveensa, mutta yhtä usein jäytävät epäilykset
kumosivat hänen päätöksensä. Hän ei tiennyt, milloin parhaiten sopisi,
keneltäkään ei voinut kysyä neuvoa, ja hän pelkäsi, että tekisi aivan
auttamattoman tyhmyyden. Kun hän oli kokonaan vapautunut entisistä
tovereistaan ja totutuista elämäntavoistaan eikä ollut hankkinut uusia
ystäviä, ei hänelle jäänyt mitään muuta kuin lukeminen, ja ne pitkät
tunnit, jotka hän vietti kirjojensa ääressä, olisivat turmelleet ainakin
tusinan tavallisia silmäpareja. Mutta hänen silmänsä olivat lujat, ja
erinomainen terveys ja ruumiinvoimat tukivat niitä. Sitä paitsi hänen
ajatusmaailmansa oli viljelemätön. Se oli koko hänen elämänsä ajan ollut
erämaana kirjojen abstraktisiin ajatuksiin nähden ja vihdoinkin
valmistunut kylvölle. Sitä ei oltu koskaan uuvutettu opinnoilla, ja hän
tarttui kirjojen tietoihin kynsin ja hampain eikä aikonut koskaan
hellittää.
Viikon lopussa hänestä tuntui, että hän oli elänyt vuosisatoja, niin
kauaksi oli jäänyt entinen elämä ja häipynyt entinen elämänkatsomus.
Mutta alkeistietojen puute esti häntä. Hän koetti lukea kirjoja, jotka
vaativat vuosikausien erikoistutkimuksia. Jonakin päivänä hän luki
kirjan muinaisaikain filosofiasta ja jo seuraavana päivänä toisen, joka
oli äärimmäisen uudenaikaista, niin että toisiansa vastustavat aatteet
ja ajatus jaksot humisivat hänen päässään muodostuen järjettömäksi
sekamelskaksi. Yhtä vaikeasti kävi kansantalouden opiskelu. Samalta
kirjaston hyllyltä hän löysi Karl Marxin, Ricardon, Adam Smithin ja
Millin, ja toisen vaikeatajuiset määritelmät eivät voineet häntä johtaa
käsittämään, että toisen olivat vanhentuneet. Hän oli suunniltaan
hämmästyksestä, ja kuitenkin hän tahtoi saada selvän. Eräänä päivänä hän
oli tavattomasti innostunut kansantalouteen, teollisuuteen ja
politiikkaan. Kulkiessaan kerran City Hall Parkin läpi hän huomasi
miesjoukon, jonka keskellä oli puolisen tusinaa miehiä, jotka hehkuvin
poskin ja kovaäänisesti väittelivät vakavasti keskenänsä. Hän liittyi
kuuntelijoihin ja kuuli noiden kansanfilosofien käyttävän aivan uutta ja
merkillistä kieltä. Yksi niistä oli maankiertäjä, toinen työväen
agitaattori, kolmas rappiolle joutunut ylioppilas ja muut rehellisiä
työmiehiä. Ensi kerran hän nyt kuuli sosialismista, anarkismista ja
verotusjärjestelmistä ja oppi tietämään, että oli olemassa monenlaisia
sosiaalisia oppisuuntia. Hän kuuli satoja ammattisanoja, jotka olivat
hänelle aivan uusia, koska ne kuuluivat niille ajatusaloille, joihin
hänen vähäinen lukemisensa ei ollut ulottunut. Sen vuoksi hän ei
täydellisesti voinut käsittää väittelyn kulkua, vaan arvaili ja
ihmetteli niitä aatteita, jotka olivat pukeutuneet tällaisiin outoihin
lauseparsiin. Siellä oli vielä muuan mustasilmäinen tarjoilija, joka oli
teosofi, leipuri, joka oli agnostikko, joku vanha mies, joka koetti
eksyttää heitä kaikkia syvämielisellä väitöksellään _kaikki, mikä
tapahtuu, on oikein_, ja vielä eräs ukkorahjus, joka lakkaamatta
tyrkytti mielipiteitään maailman synnystä ja isä-atomista ja
äiti-atomista. Martin Edenin pää oli aivan sekaisin, kun hän monen
tunnin perästä lähti tiehensä ja kiiruhti kirjastoon etsiäkseen
määritelmän tusinalle oudolle käsitteelle. Jättäessään sitten kirjaston
hänellä oli kainalossaan neljä teosta: Madame Blavatskyn "Salattu Oppi",
"Edistys ja Köyhyys", "Sosialismin ydin" ja "Uskonnon ja tieteen
taistelu". Onnettomuudeksi hän sattui alkamaan "Salattua Oppia". Pitkät,
monitavuiset sanat muodostivat jokaisen rivin, eikä hän voinut niitä
ymmärtää. Hän istui vuoteessaan ja sanakirja oli hänen edessään useammin
kuin itse luettava kirja. Hän etsi niin monta sanaa, että niiden
tullessa uudestaan esiin hän oli ne jo unohtanut ja hän sai etsiä ne
taas. Hän keksi kirjoittaa merkitykset vihkoon ja täytti luetteloilla
sivun toisensa jälkeen. Mutta sittenkään hän ei voinut ymmärtää. Hän
luki aina kello kolmeen aamulla, ja hänen aivoissansa kuohui ja kohisi,
mutta hän ei ollut kuitenkaan saanut selville ainoatakaan kirjan
perusajatusta. Hän nosti katseensa, ja hänestä tuntui, että huone
kohosi, huojui ja sukelteli aivan kuin laiva merellä. Silloin hän heitti
"Salatun Opin" kädestään, kirosi kiroamasta päästyäänkin huonettaan,
käänsi kaasun sammuksiin ja asettui nukkumaan. Onni ei ollut paljon
suotuisampi hänen alkaessaan näitä kolmea jäljellä olevaa kirjaa. Se ei
juuri johtunut siitä, että hänen aivonsa olisivat olleet heikot ja
kykenemättömät; ne olisivat voineet ajatella näitä asioita, ellei niiltä
olisi puuttunut harjaannusta ajatella, ja jos hänen käytettävinään olisi
ollut tarpeelliset ajatusvälineet ja ilmaisukeinot. Hän arvasi sen, ja
siksi hän päätti, ettei toistaiseksi lukisi mitään muuta kuin
sanakirjaa, kunnes osaisi siitä jokaikisen sanan.
Runous virkisti ja lohdutti häntä kuitenkin, ja hän luki sitä paljon
löytäen suurimman ilonsa yksinkertaisimmista säkeistä, joita oli
helpompi ymmärtää. Hän rakasti kauneutta ja sieltä hän sitä löysi.
Runous samoin kuin musiikkikin vaikutti voimakkaasti häneen, ja vaikka
hän ei voinut sitä selittää eikä eritellä, se valmisti hänen mieltänsä
niitä vaikeampia tehtäviä varten, jotka hän tulevaisuudessa saisi
suorittaakseen. Sivut hänen tajuntansa kirjassa olivat tyhjiä, ja paljon
siitä, mitä hän luki ja mikä häntä miellytti, jäi säe säkeeltä näihin
lehtiin, kunnes hän suunnattomaksi iloksensa huomasi voivansa esittää
ääneen tai kuiskata itsellensä, mikä musiikissa ja runoudessa hänestä
oli ollut kaunista. Kerran hän sai käteensä Gayleyn "Klassilliset
Myytit" ja Bullfinchin "Satujen ikäkaudet", jotka olivat kirjastossa
olleet vierekkäin samalla hyllyllä. Oli kuin suurenmoinen, ihmeellinen
valo olisi loistanut hänelle tietämättömyyden pimeään, ja hän luki
runoja intohimoisemmin kuin koskaan ennen.
Kirjaston pöydän ääressä työskentelevä mies oli nähnyt Martinin niin
usein tulevan kirjastoon, että hän oli oikein mieltynyt häneen, ja aina
tervehti hymyllä ja nyökäyksellä, kun Martin astui sisään. Se sai
aikaan, että Martin eräänä päivänä teki uskaliaan yrityksen. Hän pani
muutamia kirjoja pöydälle, ja sillä aikaa kun mies leimasi kortit, hän
virkahti:
"Kuulkaahan, on eräs asia, josta minä haluaisin kysyä teiltä."
Mies hymyili hänelle ystävällisesti.
"Jos te kohtaatte nuoren, hienon naisen, ja hän kutsuu teitä käymään
luonaan, kuinka pian te voitte tuota kutsua noudattaa?"
Martin tunsi paitansa puristavan ja kohoavan hartioihin, niin
voimaakysyvä oli tuo ponnistus ollut.
"Minä luulisin, kuinka pian tahansa", vastasi mies.
"Niin, mutta tämä on toinen asia", väitti Martin. "Hän... Minä... tuota,
katsokaahan, minä ajattelen: Ehkei hän ole kotona. Hän käy
yliopistossa."
"Sitten pitää mennä toisen kerran."
"Minä en sanonut juuri niin kuin tarkoitin", tunnusti Martin änkyttäen
päättäen samalla voiton ja tappion uhallakin heittäytyä tuon miehen
armoille. "Minä olen sangen hiomaton nuorukainen, enkä minä ole koskaan
saanut aavistustakaan siitä, mikä soveltuu seuraelämässä. Tuo tyttö on
kaikkea sitä, mitä minä en ole ja minä olen kaikkea sitä, mitä hän ei
ole. Ette suinkaan luule, että minä olen aivan houkka, vai luuletteko?"
hän kysyi äkkiä.
"Ei, ei; ei ollenkaan, sen vakuutan", väitti mies. "Teidän kysymyksenne
ei kuulu suorastansa kirjaston selitysosastolle, mutta joka tapauksessa
minä hyvin mielelläni palvelen teitä."
Martin katsahti ihaillen häntä.
"Jos minä voisin ratkaista kysymyksen tuolla tavalla, minä olisin
tyytyväinen", hän sanoi.
"Anteeksi, millä tavoin?"
"Tarkoitan, jos minä voisin puhua noin vapaasti ja kohteliaasti ja niin
edespäin."
"Oh!" virkahti toinen ymmärtäen.
"Milloin on sopivin aika? Iltapäivällä -- ei aivan lähellä ruoka-aikaa?
Vai illalla? Vai sunnuntainako?"
"Minä sanon teille", sanoi kirjaston hoitaja kirkastunein ilmein.
"Teidän on parasta soittaa puhelimella hänelle ja sopia ajasta."
"Sen minä teen", hän virkahti, sieppasi kirjansa ja lähti. Hän kääntyi
kuitenkin takaisin kysyen: "Kun te puhuttelette nuorta naista --
sanokaamme esimerkiksi neiti Lizzie Smithiä -- sanotteko te 'neiti
Lizzie' tai 'neiti Smith?'"
"Sanotaan 'neiti Smith'", selitti kirjastonhoitaja asiantuntemuksella.
"Sanokaa 'neiti Smith' aina, kunnes tunnette hänet lähemmin."
Siten Martin Eden sai ratkaistuksi tämän pulman.
"Tulkaa milloin hyvänsä; minä olen kotona kaiket illat", oli Ruthin
vastaus hänen änkyttävään kysymykseensä, koska hän voisi palauttaa
lainaamansa kirjat.
Ruth otti itse hänet vastaan ovella, ja hänen naisellinen silmänsä heti
huomasi silitetyt housut ja jonkinlaisen epämääräisen muutoksen hänessä
itsessäänkin. Vieläpä hänen kasvonsakin hämmästyttivät häntä. Oli
melkein rajua tuon miehen terveys, ja tyttö tunsi sen voimakkaana
laineena vyöryvän itseensä. Taas valtasi hänet sama merkillinen halu
nojautua tuohon mieheen ja saada lämpöä, ja taas hän ihmetteli sitä
outoa tunnetta, jonka tuon miehen läsnäolo hänessä herätti. Martin
puolestaan tajusi taas huumaavan autuuden tunteen valtaavan olemuksensa
häntä kädestä tervehtiessään. Ero heidän välillään oli siinä, että Ruth
oli kylmä ja hillitty, kun taas Martin sävähti punaiseksi hiusmartoa
myöten. Yhtä kömpelönä kuin ennenkin hän seurasi tyttöä, ja hänen
vartalonsa vaappui ja hänen olkapäänsä väännähtelivät aivan
peloittavasti.
Kun he kerran olivat istahtaneet arkihuoneeseen, alkoi Martin tuntea
itsensä rauhalliseksi -- paljon rauhallisemmaksi kuin oli osannut
odottaakaan. Ruth teki tilanteen hänelle helpoksi, ja se notkea ja
henkevä tapa, jolla hän esiintyi, sai Martinin rakastamaan häntä
hurjemmin kuin koskaan ennen. Aluksi he puhuivat noista lainatuista
kirjoista, Swinburnesta, joka oli vallannut hänet, ja Browningista, jota
hän ei ollut ymmärtänyt; ja Ruth johti keskustelua aiheesta toiseen
ankarasti miettien, miten voisi häntä auttaa. Samaa hän oli ajatellut
heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan asti. Hän tahtoi auttaa häntä. Tuo
mies vetosi hänen sääliinsä ja hellyyteensä voimakkaammin kuin kukaan
ennen, eikä se johtunut niin paljon Martinin alhaisesta asemasta kuin
jostain äidillisestä auttamishalusta. Tuo auttamishalu ei ollut mitään
tavallista, koska se mies, johon se kohdistui, oli niin miehekäs, että
kykeni herättämään hänessä naisellista pelkoa saaden hänen olemuksensa
väreilemään ihmeellisistä tunteista ja ajatuksista. Tuossa kaulassa oli
entinen tenho, ja ihanaa oli kuvitella, että saisi kiertää kätensä sen
ympärille... Se tuntui hänestä yhä kevytmieliseltä päähänpistolta, mutta
nyt hän oli siihen jo tavallansa tottunut. Hän ei voinut aavistaakaan,
että herännyt rakkaus verhoutuisi sellaiseen valepukuun. Ei hän
aavistanut sitäkään, että ne tunteet, joita Martin oli hänessä
herättänyt, olivat rakkautta. Hän luuli, että Martin kiinnitti hänen
mieltänsä siksi, että oli aivan erilainen kuin muut ja koska hänessä oli
monia verrattomia ominaisuuksia, joita mahdollisesti saattaisi kehittää,
ja niin noihin tunteihin liittyi vaarattomia ihmisystävällisiä
ajatuksia.
Ruth ei tiennyt, että hän himoitsi häntä omakseen; mutta Martinin suhde
oli aivan toinen. Hän tiesi, että hän rakasti häntä, ja hän halusi häntä
omakseen kiihkeämmin kuin mitään muuta maailmassa. Hän oli rakastanut
runoutta kauneuden vuoksi; mutta sen jälkeen kuin hän oli tavannut
Ruthin, olivat rakkausrunouden portit avautuneet hänelle selko
selälleen. Ruth oli opettanut häntä ymmärtämään paljon selvemmin kuin
Bullfinch ja Gayley. Siellä oli säe, johon hän viikko sitten ei olisi
kiinnittänyt mitään huomiota: "Autuaasti kuolla suudelman hurmaan",
mutta joka nyt lakkaamatta askarteli hänen mielessään. Sen ihmeellinen
todellisuus hämmästytti häntä; ja kun hän katseli häntä, hän tunsi, että
ilolla kuolisi "suudelman hurmaan". Hän tunsi saaneensa rakkauden
jumalaisen lahjan, eivätkä mitkään ritarikannukset olisi voineet tehdä
häntä ylpeämmäksi. Ja niin hänelle selvisi elämän tarkoitus ja miksi hän
oli syntynyt.
Kun hän katseli häntä ja kuunteli, hänen ajatuksensa kävivät rohkeiksi.
Hänet valtasi uudestaan sama villi ihastus, jota hän oli tuntenut ovella
puristaessaan hänen kättään, ja hän himoitsi taas saada puristaa sitä.
Hänen katseensa siirtyi usein hänen huuliinsa, ja hänen nälkäinen
kaihonsa kiihtyi. Mutta tuossa kaihossa ei ollut mitään karkeaa eikä
maallista. Tuotti tuskallista riemua joka hetki katsoa noiden huulten
leikkiä, kun ne muodostelivat sanoja, joita hän lausui; eivätkä ne
olleet tavalliset huulet, eivät sellaiset, jotka on jokaisella miehellä
ja naisella. Ne eivät olleet samaa ainetta kuin tavalliset inhimilliset
huulet. Ne olivat olemukseltaan puhtaasti henkiset, ja hänen himonsa
niihin tuntui kerrassaan toisenlaiselta kuin se, joka oli vetänyt häntä
muiden naisten huuliin. Hän saattaisi suudella hänen huuliaan, painaa
huulensa niitä vasten, mutta se tapahtuisi pyhässä, juhlallisessa
hartaudessa, aivan kuin suudellessa itse Jumalan viitan lievettä. Hän ei
tietoisesti voinut tajuta sitä kaikkien arvojen arviointia, joka hänen
mielensä oli vallannut, eikä hän aavistanut, että se hehku, joka loisti
hänen silmistään katsellessaan Häntä, oli samaa joka loistaa kaikkien
ihmisten silmistä silloin, kun rakkauden tuli niissä palaa. Hän ei
voinut uneksiakaan, miten kuuma ja miehekäs hänen katseensa oli, eikä
sitäkään, että tuo lämmin liekki ihmeellisellä tavalla saattoi sytyttää
toisenkin. Ruthin vastustamaton neitseellisyys puhdisti ja verhosi hänen
sielunsa tunteet, kohotti hänen ajatuksensa tähtiviileään kirkkauteen,
ja hän olisi hämmästynyt, jos olisi saanut tietää, että hänen katseensa
hehku sytytti samanlaisen liekin toisen koko olemuksessa vallaten hänen
aatoksensa ja tunteensa. Se sai Ruthin hämilleen, ja useammin kuin
kerran, vaikkei hän tiennyt miksi, katkaisivat ihanat suunnitelmat
ajatusten ketjun ja pakottivat hänet pakenemaan sellaisten ajatusten
turviin, joista jo osaksi oli puhuttu. Keskustelu oli hänelle aina
helppoa, ja nämä keskeytykset olisivat saaneet hänet ymmälle, ellei hän
olisi mielessään päättänyt, että se tapahtui keskustelutoverin
harvinaisen erikoisuuden vuoksi. Hän oli hyvin altis vaikutteille, eikä
siis ollut ihme, että se tuulahdus, joka tuli tämän toisen maailman
matkalaisen mukana, luonnollisesti vaikutti häneen tällä tavalla.
Kaiken taustana hänen sielussaan kyti halu auttaa häntä, ja hän johti
keskustelun siihen. Mutta Martin kuitenkin kosketti asiaa ensin.
"Minä arvelin, voisinkohan minä saada teiltä joitakin neuvoja", hän
alkoi ja huomasi toisessa sellaista hyväntahtoista avuliaisuutta ja
valmiutta, että hänen sydämensä sykki rajusti ja hillittömästi. "Te
muistatte kai, että minä viime kerralla ollessani täällä sanoin, etten
osaa puhua kirjoista enkä asioista, koska en tiennyt, miten sen tekisin.
No niin, minä olen kuitenkin ajatellut yhtä ja toista sen jälkeen. Minä
olen ollut kirjastossa aika paljon, mutta useimmat niistä kirjoista,
joita käsiini sain, kävivät yli minun ymmärrykseni. Ehkä minun olisi
parasta alkaa alusta. Minulla ei ole koskaan ollut sellaiseen
tilaisuutta. Minä olen saanut tehdä aika lujasti työtä aina siitä asti
kun olin pikkuinen nallikka, mutta sen jälkeen, kun minä olen käynyt
kirjastossa ja katsellut kirjoja uusin silmin, ja katsellut uusia
kirjoja myös, minä olen alkanut ajatella, etten ole lukenut oikeita
kirjoja. Te tiedätte, että ne kirjat, joita tapaa paimenmajoilla ja
merimieskapakoissa, eivät ole samoja kirjoja kuin ne, joita teillä on
esimerkiksi tässä talossa. Se on kuitenkin sitä lajia, johon ainoastaan
olen tottunut. Ja vielä, en minä suinkaan tahdo kerskua, minä olen ollut
toisenlainen kuin ne ihmiset, joiden joukossa olen elänyt. Eipä silti,
että olisin rahtuakaan parempi kuin häränajajat ja merimiehet, joiden
kanssa olen elänyt, minä myös olen ollut häränajaja jonkin aikaa, mutta
minä olen pitänyt kirjoista, lukenut, mitä olen käsiini saanut... no
niin, luulenpa, että ajattelen aivan toisin kuin useimmat heistä.
"Niin, tullakseni siihen, mitä ajattelin. Minä en milloinkaan ole ollut
sellaisessa talossa kuin tämä. Kun viikko sitten tulin tänne ja näin
kaiken tämän, teidät, teidän äitinne ja veljenne ja kaikki -- niin, minä
pidin siitä. Minä olin kuullut jotakin puhuttavan ja lukenut sellaisista
kirjoistakin, ja kun minä tulin teidän kotiinne -- niin, kirjat
muuttuivat todeksi. Mutta mitä minä tällä tahdoin sanoa oli, että minä
pidin siitä. Minä kaipasin sellaista omakseni ja minä kaipaan sitä yhä.
Minä tahdon hengittää samanlaista ilmaa, kun teillä on tässä talossa --
ilmaa, joka on täynnä kirjoja ja tauluja ja kauniita esineitä, jossa
ihmiset puhuvat hillityllä äänellä ja ovat puhtaita ja heidän
ajatuksensa ovat puhtaat. Se ilma, jota minä aina olen hengittänyt, on
ollut täynnä likaa, vuokrakasarmeja, tappelua ja viinaa, ja siinä oli
myös heidän puheensa aiheet. Kun minä silloin näin teidän suutelevan
äitiänne, minä ajattelin, että se oli kauneinta, mitä minä olin koskaan
nähnyt. Minä olen nähnyt aika paljon elämässäni ja nähnyt tavallaan
enemmän kuin useimmat niistä, jotka ovat olleet minun kanssani. Minusta
on hauskaa nähdä, ja minä tahdon nähdä yhä enemmän, ja minä haluan nähdä
kaikki toisella tavalla.
"Mutta minä en ole tullut vielä asiaan. Näin se on: minä tahdon
muodostaa elämäni sellaiseksi jota vietätte tässä talossa. Elämä on
jotakin muutakin kuin kovaa raatamista, viinaa ja turhaa touhua ja
torailua. Mutta kuinka minä voin sen tehdä? Miten minun on aloitettava
ja tartuttava kiinni? Minä voin tehdä työtä kuinka paljon hyvänsä,
uskotteko, ja jos on kovasta työstä kysymys, niin tulkoon kilpasille
kuka hyvänsä. Kun vain pääsisin alkuun, voisin työskennellä yötä päivää.
Ehkä ajattelette, että minun on hullua kysyä tätä teiltä. Tiedän kyllä,
että te olette viimeinen ihminen maailmassa, jolta minun pitäisi kysyä,
mutta en tunne ketään muutakaan ... lukuunottamatta Arthuria. Ehkä minun
pitäisi kysyä häneltä. Jos minä olisin..."
Hänen äänensä vaikeni. Hänen varma suunnitelmansa ja toiveensa tuntui
menneen pirstaleiksi, kun hän huomasi, että hän olisi voinut kysyä
Arthurilta ja oli nyt käyttäytynyt tyhmästi ja naurettavasti. Ruth ei
puhunut heti. Hän koetti ajatuksissaan sovittaa yhteen, mitä oli
käsittänyt hänen änkyttävistä, virheellisistä lauseistaan ja mitä
huomasi hänen kasvoillaan. Hän ei ollut koskaan katsonut silmiin, jotka
olisivat ilmaisseet suurempaa voimaa. Tuossa on mies, joka kykenee
suorittamaan jotakin, oli hänen varma vakaumuksensa, jonka hän sai hänen
silmistään, mutta se sopi huonosti yhteen, jos vertasi sitä hänen
heikosti lausumiinsa ajatuksiin. Mutta niin mutkallinen ja vilkas oli
vieraan mielikuvitus, ettei hän voinut tehdä sitä johtopäätöstä, että
lausuja oli yksinkertainen, vaan päinvastoin tuli yhä varmemmin
vakuutetuksi hänen tavattomista voimistaan. Hänestä tuo mies oli kuin
jättiläinen, joka kiemurteli ja tuskitteli epätoivoissaan koettaen
päästä irti kahleista, joihin oli sidottu. Lämmin osanotto kuvastui
hänen kasvoillaan, kun hän alkoi puhua.
"Mitä te tarvitsette, sen te itse näytätte tajuavan, ja se on kasvatus.
Teidän pitäisi palata takaisin alkuun ja lopettaa kansakoulu ja käydä
sitten joku ylempi oppikoulu päästäksenne opiskelemaan yliopistossa."
"Mutta siihen tarvitaan rahaa", keskeytti Martin.
"Oh!" huudahti Ruth. "Sitä en ajatellut. Mutta on kai teillä sukulaisia,
joitakin, jotka voivat teitä auttaa?"
Martin pudisti päätään.
"Isäni ja äitini ovat kuolleet. Minulla on kaksi sisarta -- toinen on
naimisissa ja toinen luultavasti pian menee naimisiin. Sitten minulla on
koko joukko veljiä, minä olen nuorin, mutta milloinkaan he eivät ole
auttaneet ketään. He ovat vain seilanneet ympäri maailman pitäen huolta
vain itsestään. Vanhin kuoli Intiassa. Kaksi on nyt Etelä-Amerikassa,
toinen on valaanpyytäjänä ja toinen matkustelee sirkusjoukkueen mukana
temppujen tekijänä. Ja minä luulen, että olen heidän kaltaisensa. Olen
pitänyt huolta itsestäni siitä asti kun olin yksitoista, äitini kuoli
silloin. Minun täytyy siis itseni pitää opiskelustani huolta ja sen minä
juuri tahdonkin tietää, mistä alkaa."
"Minä sanoisin, että kaikista tärkeintä on kielioppi. Teidän puheenne
on..." Ruth oli ajatellut sanoa "kauheaa", mutta lievensi: "Teidän
puheenne ei ole aivan virheetöntä."
Martin punastui ja hikoili.
"Minä tiedän kyllä, että puhun murretta ja käytän sanoja, joita ette
ymmärrä. Mutta ne ovat ainoat sanat, jotka osaan... osaan lausua. Minä
osaan kyllä muitakin sanoja, jotka olen saanut kirjoista, mutta minä en
osaa niitä lausua, ja siksi en myöskään niitä käytä."
"Ei se riipu siitä, mitä te sanotte, niinkään paljon kuin siitä, miten
te sanotte. Ettehän pahastu, jos olen teille suora, ettehän? Minä en
suinkaan tahdo loukata teitä."
"Ei, ei!" huudahti Martin siunaten mielessään hänen ystävällisyyttään.
"Sanokaa pois vain. Minun täytyy se tietää ja mieluummin teiltä kuin
keneltäkään muulta."
"No niin, te sanotte 'you was'; pitää olla 'you were'. Te sanotte 'I
seen', 'I saw' -muodon asemesta. Te käytätte kahdennettua kieltomuotoa
-- --"
"Mikä on kahdennettu kieltomuoto?" kysäisi Martin ja lisäsi sitten
nöyrästi: "Näettehän, minä en ymmärrä edes teidän selityksiänne."
"Minä luulen, etten minä sitä ollenkaan selittänyt", hymyili Ruth.
"Kahdennettu kieltomuoto on, odottakaahan, te sanotte 'Never helped
nobody'. 'Never' on kieltomuoto. 'Nobody' on toinen kieltomuoto. Nyt on
olemassa sääntö, että kaksi kielteistä muotoa muodostaa myönteisen
muodon. 'Never helped nobody' merkitsee: heidän on täytynyt auttaa
jotakin."
"Se on selvä kuin vesi", myönsi Martin. "Minä en ole koskaan ennen
tullut sitä ajatelleeksi. Mutta ei se suinkaan merkitse, että heidän on
_täytynyt_ auttaa jotakin, vai merkitseekö? Minusta tuntuu, että 'never
helped nobody' paremminkin merkitsee, että ovat kuitenkin saattaneet
auttaa jotakin."
Ruthia sekä huvitti että hämmästytti hänen ajatustensa nopeus ja
varmuus. Kun hän oli saanut johtolangasta kiinni, hän ei vain
ymmärtänyt, vaan kykeni korjaamaankin tehdyn erehdyksen.
"Te löydätte sen kaiken kieliopista", hän lisäsi. "Teidän puheessanne on
paljon muutakin virheellistä. Te sanotte 'don't', kun pitää olla
'should'nt'."