Kauhea levottomuus kuin jäytävä nälkä valtasi Martin Edenin mielen. Hän
himoitsi kuollaksensa nähdä edes vilahduksen siitä hennosta tytöstä,
jonka pehmeät pienet kädet olivat jättiläisottein tarttuneet hänen
elämäänsä. Hän ei voinut rohkaista itseään niin paljoa, että olisi
mennyt hänen luoksensa. Hän pelkäsi, että menisi liian pian ja siten
anteeksiantamattomasti rikkoisi noita kauhistuttavia seuratapoja
vastaan. Monia pitkiä tunteja hän vietti Oaklandin ja Berkeleyn
kirjastoissa sekä keskusteli kotona tulevista suhteistaan sekä siskojen
Gertruden ja Marianin avioliitosta, vieläpä Jiminkin tulevaisuudesta,
joka kuitenkin maksoi hänelle useita laseja olutta. Niiden neljän kortin
vuoksi, jotka oikeuttivat hänet lainaamaan kirjoja, hän poltti kaasua
niin myöhään palvelijan huoneessa, että herra Higginbotham verotti
häneltä siitä viisikymmentä senttiä ylimääräistä maksua.
Mutta ne monet kirjat, joita hän luki, kiihottivat vain hänen
levottomuuttaan. Jokainen sivu jokaisessa kirjassa oli kurkistusreikä
tietojen valtakuntaan. Lukeminen kiihdytti hänen nälkäänsä, niin että se
lakkaamatta tuli yhä purevammaksi. Hän ei tiennyt, mistä alkaa, ja
lakkaamatta oli esteenä pohjatietojen puute. Tavallisinkin seikka, joka
ilmeisesti pidettiin jokaiselle lukijalle tuttuna, oli hänelle outo,
eikä hän voinut sitä ymmärtää. Vaikea oli myös käsittää runoutta, vaikka
se ihastutti häntä hulluuteen asti. Hän luki paljon enemmän Swinburnea
kuin vain sen teoksen, jonka Ruth oli hänelle lainannut, ja "Surun" hän
ymmärsi täydellisesti. Ruth ei varmaankaan voinut sitä ymmärtää, hän
päätteli. Kuinka hän, joka vietti sellaista hienostunutta elämää,
saattaisi kärsimystä tajuta? Sitten hän sai käteensä Kiplingin runot, ja
hänet valtasi kokonaan se eloisuus, rytmi ja loisto, millä
jokapäiväisimmät seikat oli kuvattu. Häntä hurmasi tuon miehen ääretön
elämän rakkaus ja syvä psykologia. Psykologia oli uusi sana Martinin
sanavarastossa. Hän oli ostanut itselleen sanakirjan, jonka kallis hinta
oli tuonut entistä lähemmäksi päivän, jolloin hänen täytyisi lähteä
merelle ansaitsemaan lisää rahaa. Samalla se kiukutti herra
Higginbothamia, joka mieluummin olisi suonut, että rahat olisi käytetty
maksuksi täysihoidosta.
Päivisin hän ei uskaltanut lähestyä seutua, jossa Ruth asui, mutta
pimenevä ilta näki hänen kiertelevän kuin varas Morsen taloa nähdäkseen
edes vilahduksen ikkunoista, ja hän rakasti noita seiniäkin, jotka
suojasivat _häntä_. Useasti olivat Ruthin veljet huomata hänet, ja
kerran hän seurasi herra Morsea kaupunkiin tutkien valoisilla kaduilla
hänen kasvojaan ja kiihkeästi toivoen, että jokin äkillinen vaara
yllättäisi vanhuksen, jolloin hän hyökkäisi esille ja pelastaisi _hänen_
isänsä. Eräänä iltana hän valppautensa palkinnoksi näki Ruthin
vilahdukselta eräästä toisen kerroksen ikkunasta. Hän näki vain hänen
päänsä ja olkapäänsä ja kätensä, kun hän korjasi tukkaansa peilin
edessä. Se kesti vain hetken, mutta Martinista se oli pitkä tuokio,
jolloin veri muuttui viiniksi ja kohisi koskena hänen suonissaan. Sitten
Ruth veti verhon alas. Mutta se oli hänen huoneensa, sen oli Martin
saanut selville, ja sen jälkeen hän hiipi sinne usein piileksien
toisella puolen katua puun suojassa ja polttaen lukemattomia savukkeita.
Eräänä iltana hän näki _hänen_ äitinsä tulevan eräästä pankista, ja
siinä oli hänelle lisätodistus siitä suunnattomasta välimatkasta, joka
erotti hänet Ruthista. Ruth kuului siihen ihmisluokkaan, jolla oli
pankkiasioita. Itse hän ei ollut koko elämässään käynyt missään
pankissa, ja hänellä oli epämääräinen käsitys, että niitä käyttävät vain
hyvin rikkaat ja mahtavat ihmiset.
Eräässä suhteessa hänessä oli tapahtunut täydellinen muutos. Ruthin
viattomuus ja puhtaus oli vaikuttanut voimakkaasti häneen, ja hän tunsi
koko olemuksessansa huutavan tarpeen olla puhdas. Hänen täytyisi
sellaiseksi tulla, jos mieli milloinkaan olla kyllin arvokas
hengittämään samaa ilmaa kuin hän. Hän harjasi hampaitansa ja hankasi
käsiänsä keittiöharjalla, kunnes hän eräänä päivänä näki erään
rohdoskaupan akkunassa kynsiharjan, jonka tarkoituksen hän arvasi. Hänen
ostaessansa sitä katsahti myyjä hänen kynsiään ja tarjosi myös
kynsiviilaa, joten siitä tuli uusi lisä hänen siistimisvälineihinsä. Hän
silmäili kirjastossa erästä kirjaa ruumiinhoidosta ja alkoi heti ottaa
jääkylmiä kylpyjä joka aamu Jimin suureksi kauhuksi ja herra
Higginbothamin harmiksi, sillä hän ei voinut ymmärtää tuollaisia hulluja
päähänpistoja, vaan mietti vakavasti, tulisiko hänen vaatia Martinilta
lisämaksua vedestä vai ei. Toinen askel koski housujen silitystä. Nyt
kun Martinin silmät olivat avautuneet sellaisille seikoille, hän
helposti huomasi, millainen pussi oli polvien kohdalla työmiesten
housuissa ja miten suora sauma kulki aina jalkoterään asti sellaisten
miesten housuissa, jotka eivät kuuluneet työmiesten luokkaan. Hän otti
selville myös syyn tähän ilmiöön ja heti tunkeutui sisarensa keittiöön
löytääkseen sieltä silitysraudan ja alustan. Aluksi häntä kohtasi
sellainen onnettomuus, että hän poltti toisen lahkeen piloille ja oli
pakotettu ostamaan uudet housut, joka menoerä taas vei häntä lähemmäksi
merelle lähtöä.
Mutta uudistus meni pelkkää pintaa syvemmälle. Hän tupakoi yhä, mutta
hän ei juonut enää. Tähän asti hänestä oli juominen ollut miehekästä ja
hän oli ylpeillyt siitä, että pystyi juomaan useimmat toverinsa pöydän
alle. Kun hän sattui tapaamaan jonkun laivatovereistaan, hän tarjosi
heille, ja he tarjosivat hänelle, kuten ennenkin, mutta itse hän otti
vain alkoholitonta viiniä tai inkiväärijuomaa ja sieti hyväntuulisesti
heidän pilkkansa. Ja kun he tulivat humalaan, hän tutki heitä, huomasi,
miten eläin sai heissä vallan, ja kiitti Jumalaa, ettei hän enää ollut
samanlainen kuin he. Heillä oli omat surunsa unohdettavina, ja kun he
tulivat oikein humalaan, he tunsivat tyhmistyneessä mielikuvituksessansa
itsensä jumaliksi, ja kukin hallitsi halunsa mukaan hurjistuneitten
himojensa taivasta. Martinilta oli väkevien juomien tarve kokonaan
hävinnyt. Hän oli juopunut uudesta ja kestävämmästä aineesta, Ruthista,
joka oli sytyttänyt hänen sydämeensä rakkauden liekin ja näyttänyt
hänelle vilahduksen korkeammasta ja ikuisesta elämästä. Hän oli juopunut
kirjoista, jotka olivat herättäneet tuhannet toiveet ja ihmeellisen
pyrkimyksen hänen mielessään, persoonallisen puhtauden ja miehuuden
tunteesta, joka teki hänen voimansa ja terveytensä entistäänkin
varmemmaksi ja sai koko hänen olemuksensa säteilemään ruumiillista
hyvinvointia.
Eräänä iltana hän meni teatteriin sokeasti toivoen, että näkisi hänet,
ja kuinka ollakaan, hän näki hänet kurkistellessaan toiselta riviltä.
Hän näki hänen tulevan käytävää Arthurin ja erään nuorukaisen seurassa.
Nuorukaisella oli tuuhea leikkotukka ja silmälasit, ja hänen näkemisensä
herätti Martinissa epäluuloa ja mustasukkaisuutta. Hän näki tytön
istuutuvan permannon etualalle, ja sinä iltana hän näki tuskin muuta
kuin hänet, parin hentoja valkeita olkapäitä ja tuuhean
kullankellertävän tukan. Mutta olipa toisia, jotka näkivät, ja kun hän
silloin tällöin katsahti ympärilleen, hän huomasi kaksi nuorta tyttöä,
jotka monen penkkirivin päästä takaa päin vilkuilivat häneen hymyillen
ja rohkein silmäyksin. Hän ei ollut koskaan ollut hävytön. Hänen
luonteensa mukaista ei ollut jaella rukkasia. Entisinä aikoina hän olisi
hymyillyt vastaan ja mennyt vieläkin pitemmälle kiihottaen heitä. Mutta
nyt oli toisin. Hän hymyili kyllä, mutta katsoi sitten pois ja kartteli
heidän katseitaan. Mutta sittenkin hän yhä uudestaan kohtasi tyttöjen
hymyn ja katseen, kun oli jo kokonaan unohtanut heidät. Hän ei
kuitenkaan voinut muuttaa itseänsä kokonaan yhtenä ainoana päivänä, ei
hän myöskään voinut hillitä luonteensa synnynnäistä ystävällisyyttä, ja
niin hän hymyili noille tytöille vastaan pelkästä ihmisrakkaudesta. Se
ei ollut hänelle mitään uutta. Hän tiesi, että he kurkottelivat häntä
kohden naisellisine toiveinensa. Mutta itse hän oli muuttunut. Tuolla
alhaalla permannolla istui se ainoa nainen maailmassa, joka oli niin
toisenlainen, niin hirvittävän toisenlainen, kuin nuo hänen luokkaansa
kuuluvat tytöt, että hän saattoi vain sääliä ja surkutella heitä. Hän
toivoi sydämestään, että he voisivat edes pikkuisen omistaa _hänen_
hyvyydestään ja ihanuudestaan. Eikä hän koko maailman hinnasta saattaisi
loukata heitä sen vuoksi, että he olivat koettaneet mielistellä häntä.
Se ei kyllä häntä imarrellut; hän päinvastoin hieman häpesi omaa
alhaisuuttaan salliessaan sen tapahtua. Mutta hän tiesi, että jos hän
kuuluisi Ruthin luokkaan, eivät nuo tytöt koskaan olisi tehneet hänelle
tuollaisia tarjouksia, ja heidän jokaisessa silmäyksessään hän tunsi
oman luokkansa kiskovan häntä alas.
Hän jätti paikkansa, ennen kuin esirippu laskeutui viimeisen näytöksen
jälkeen, toivoen näkevänsä hänet, kun hän menisi ohi. Ulkona käytävällä
oli aina runsaasti väkeä, ja hän saattaisi painaa hattunsa silmilleen ja
piiloutua toisten taakse, ettei Ruth häntä näkisi. Ensimmäisten joukossa
hän tunkeutui ulos, mutta tuskin hän oli pysähtynyt käytävän reunalle,
kun ne kaksi tyttöä ilmestyi. Hän tiesi, että he etsivät häntä, ja sinä
hetkenä hän tahtoi kirota olemuksessaan sitä, joka veti naisia häneen.
Pujotellen käytävää he joutuivat lähelle häntä, ja hän huomasi, että he
olivat hänet huomanneet. He hidastivat käyntiään ja tunkeutuivat
ihmisvirrassa aivan hänen luokseen. Toinen heistä tönäisi häntä ja
esiintyi kuin olisi nähnyt hänet vasta ensimmäisen kerran. Tämä oli
pitkä, hento ja tumma tyttö, jolla oli mustat ilkamoivat silmät. He
hymyilivät hänelle, ja hän hymyili heille vastaan.
"Hei vaan!" hän äännähti.
Se tuli aivan vaistomaisesti. Hän oli sanonut sen niin monesti ennen ja
erilaisissa tilanteissa ensi kerran kohdatessaan. Hänen luonteessaan
kertakaikkiaan oli tuo hellä ja säälivä piirre, ja sen vuoksi hän ei
voinut tehdä sen vähempää. Mustasilmäinen tyttö hymyili kiitollisena,
tervehti ja teki eleitä pysähtyäkseen, samalla kun hänen toverinsa pisti
kätensä hänen kasivarrelleen ja nauraa kikattaen näytti myös tahtovan
pysähtyä. Ajatus välähti hänen mielessänsä. Ei kävisi mitenkään päinsä,
että Ruth tulisi ja saisi nähdä hänen puhelevan näiden kanssa.
Luonnollista oli siis, että hän pyörähti sen mustasilmäisen rinnalle ja
alkoi astella heidän mukanaan. Hänen esiintymisessään ei ollut mitään
kömpelyyttä eikä jäykkää äänettömyyttä. Täällä hän oli kotonaan,
lasketteli sukkeluuksia ja käytti katukieltä kuin mestari, kuten aina
aloitettaessa tällaisia lyhytikäisiä tuttavuuksia. Kadun kulmassa, jossa
ihmisvirta oli vilkkain, hän äkkiä erosi joukosta mennäkseen yli kadun.
Mutta mustasilmäinen tarttui hänen käsivarteensa seuraten häntä, veti
toverinsa mukanaan ja huudahti:
"Odota Bill! Mihinkä sinulla on kiire? Et suinkaan sinä nyt aio karata
tuolla tavalla ja jättää meitä tähän?"
Hän pysähtyi nauraen ja kääntyi heihin päin. Heidän olkainsa yli hän
saattoi nähdä ihmisjoukon soluvan katulyhdyn alitse. Ei ollut niin
valoisa siinä, missä hän seisoi, ja täältä hän saattaisi katsella
_häntä_ huomaamatta, kun hän kulkisi ohi. Varmaan hän tästä menisi,
koska hänen kotinsa oli täällä päin.
"Mikä hänen nimensä on?" hän kysyi kikattavalta tytöltä nyökäten
mustasilmäiseen.
"Kysykää häneltä", kuului tirskuva vastaus.
"No, mikä se on?" hän kysyi mustasilmäiseltä.
"Ethän ole itsekään sanonut, mikä sinun nimesi on", väitti tyttö
vastaan.
"Ethän sinä ole kysynytkään", hymyli Martin. "Sitä paitsi, sinä arvasit
aivan oikein ensi yrityksellä. Se on Bill."
"Äs, älä siinä lörpöttele!" Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin
kiihkeästi ja vaativasti. "Mikä se on, puhu totta?"
Hän katsahti taaskin. Kaikki, mitä naiseen on kehittynyt siitä asti kuin
nainen ensi kerran ilmestyi, kuvastui hänen katseestansa. Martin
punnitsi häntä huolellisesti tietäen, että rohkea tyttö muuttuisi
ujoksi ja kainoksi, jos hän puolestansa alkaisi hyökkäyksen, mutta
oli aina valmis muuttamaan menettelytapoja, jos hän esiintyisi
välinpitämättömänä. Ja hän oli myös inhimillinen tuntien tytön
vetovoiman, samalla kun hänen itserakkautensa oli hyvillään tytön
ihastuneesta imartelusta. Oh, hän tunsi heidät kaikki, tunsi kaikki
alusta loppuun. He olivat hyviä tyttöjä sen arvion mukaan, mitä heidän
luokassaan käytettiin, jossa sai tehdä raskasta työtä laihasta palkasta
ja myydä itsensä keventääkseen elämäänsä, ja siksi he kiihkeästi
halusivat siepata edes pikkuisen niitä onnen muruja, joita nykyhetkenä
voisi löytää, koska tulevaisuus oli epävarmaa: joko puutetta ja
kurjuutta ja lakkaamatonta raatamista tai vieläkin viheliäisempää, joka
kestäisi vähemmän aikaa, mutta tuottaisi paremman palkan.
"Bill", vastasi Martin päätänsä nyökäten. "Aivan varmaan, Pete Bill,
eikä mikään muu."
"Onko se varmasti totta?" tiedusteli tyttö.
"Ei hän ole mikään Bill", väitti toinen tyttö.
"Mistä sen tiedät?" hymähti Martin. "Sinä et ole koskaan ennen minua
nähnyt."
"Ei ole tarpeenkaan, tietäähän sen muutenkin, että valehtelet", iski
tyttö vastaan.
"Sano nyt oikein, Bill, mikä se on", pyyteli mustasilmäinen. "Bill on
kyllä hyvä", tunnusti Martin.
Tyttö tarttui hänen käsivarteensa ja pudisteli häntä leikitellen. "Minä
tiedän, että sinä valehtelet, mutta siitä huolimatta sinä näytät minusta
hyvin kiltiltä."
Martin tarttui ojennettuun käteen ja tunsi kämmenessä vanhat, tutut
merkit.
"Koska sinä olet eronnut säilyketehtaasta?" hän kysyi. "Mistä sinä
tiedät?" ja "sinähän olet ajatustenlukija!" tirskuivat tytöt.
Ja hänen siinä puhuessaan tyhmyyksiä ja kaksimielisiä sukkeluuksia
kohosi hänen sielunsa silmäin eteen kuva kirjastosta monine täysine
hyllyineen, joille oli koottu kaikkien aikakausien viisaus. Hän hymyili
katkerasti miettiessään tuon ajatuksen sopimattomuutta tähän
tilanteeseen, ja epäilykset täyttivät hänen mielensä. Mutta sisäisen
näyn ja hetken hulluttelun välitse hän tarkasteli teatterista soluvaa
ihmisvirtaa. Ja silloin hän näki _hänet_ Arthurin ja silmälasiniekka
herran välissä, ja sydän tuntui äkkiä pysähtyvän. Hän oli odottanut
kauan tätä hetkeä. Hänellä oli aikaa tarkastaa sitä kevyttä untuvaista
laitetta, joka kätki verhoonsa hänen kuningatar-päänsä, hänen vaipalla
verhotun vartalonsa ihastuttavia ääriviivoja, hänen askeltensa
joustavuutta ja kättä, joka kannatti hameenliepeitä. Sitten hän oli
kadonnut, ja Martin tuijotti näitä kahta säilyketehtaan tyttöä, jotka
olivat tahtoneet esiintyä hienosti ja pukeutuneet koreankirjaviin
hepeneisiin, huomasi heidän surulliset yrityksensä koettaa esiintyä
puhtaina ja sievinä, heidän halpahintaiset kankaansa ja nauhansa ja
halvat sormukset heidän sormissaan. Hän tunsi puristuksen käsivarressaan
ja kuuli äänen sanovan:
"Herää, Bill! Mikä sinua vaivaa?" "Mitä sinä sanoit?" hän kysyi.
"Oh, en mitään", hymähti mustasilmäinen niskojansa nakaten. "Minä vain
ajattelin..." "Mitä niin?"
"No, minä vain meinasin, että olisi hurjan lystiä, jos sinä löytäisit,
jos sinä löytäisit jonkun miesystävän... hänelle (toveriaan osoittaen),
ja me voisimme mennä juomaan jäätelösoodaa johonkin, tai kahvia tai mitä
vain."
Martinin valtasi äkkiä ellottava tunne. Siirtyminen Ruthista tähän oli
ollut liian äkillinen. Aivan tuon tytön kiiluvan ja rohkean katseen
vieressä hän näki Ruthin kirkkaat, loistavat silmät, jotka katselivat
häntä kuin pyhimys puhtauden pohjattomista syvyyksistä. Ja hän tunsi
sisäisen voimansa kasvavan. Hän oli parempi kuin tällä hetkellä näytti.
Elämä merkitsee enemmän hänelle kuin noille tytöille, joiden ajatus ei
ulottunut jäätelöä ja miesystävää kauemmaksi. Hän muisti, että hän aina
oli viettänyt salattua elämää ajatuksissaan. Näitä ajatuksia hän olisi
tahtonut jakaa toisillekin, mutta ei ollut löytänyt ainoatakaan naista,
joka olisi voinut häntä ymmärtää, eikä miestäkään. Joskus hän oli
vakavasti yrittänyt, mutta oli vain hämmästyttänyt kuulijoitaan. Koska
hänen ajatuksensa olivat heille liian korkeat, hän päätteli, oli hän
itsekin heidän yläpuolellaan. Hän tunsi voimiensa uhkuvan täyteläisinä
ja puristi kätensä nyrkkiin. Jos elämä merkitsi enemmän hänelle, täytyi
myös hänen vaatia elämältä enemmän, mutta ei hän voinut toivoa mitään
tällaisessa seurassa. Nuo ujostelemattomat, mustat silmät eivät voineet
mitään tarjota. Hän tiesi niiden kuvastamat ajatukset -- jäätelöä tai
jotakin muuta. Mutta nuo pyhimyssilmät niiden rinnalla, ne tarjosivat
kaikkea, mitä hän saattoi uneksiakaan ja enemmänkin kuin osasi arvata.
Ne tarjosivat kirjoja ja taidetta, kauneutta ja rauhaa ja kaikkea sitä
suloa ja loistoa, joka kuului korkeampaan elämään. Hän tunsi noiden
mustien silmien taakse kätkeytyvän ajatuksenjuoksun. Se oli kuin kello.
Hän saattoi tarkastaa, miten jokainen ratas kiersi. Niiden päämääränä
olivat alhaiset huvit, ahtaat kuin hauta, joita seurasi ilkeys ja
ellotus ja joiden loppu olisi hauta. Mutta nuo pyhimyssilmät kuvastivat
jotakin salaperäistä, jotakin ihmeellistä ja käsittämätöntä, kuvastivat
ikuista elämää. Hän oli nähnyt vilahduksia hänen sielustaan ja samalla
myös omasta sielustaan. "Suunnitelmassa on, valitettavasti, yksi virhe",
hän virkahti ääneen. "Minun täytyy mennä muualle."
Pettymys kuvastui tytön silmistä.
"Mennä hoitamaan sairasta ystävää, niinkö?" pilkkasi tyttö.
"Ei, rehellisesti sanoen -- --" sammalsi Martin, "kohtaus erään tytön
kanssa."
"Ethän vain aio pettää minua?" kysyi tyttö vakavasti.
Martin katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi: "Se on aivan totta.
Mutta miksi emme voisi tavata joskus toiste? Sinä et ole vielä sanonut
minulle nimeäsi. Ja missä sinä asut?"
"Lizzie", vastasi tyttö heltyen, ja puristaen hänen kättään hän
painautui Martin Edeniä vasten. "Lizzie Connolly, ja minä asun Viidennen
Avenuen ja Torikadun kulmassa."
Martin jutteli vielä muutaman minuutin, ennen kuin sanoi hyvästinsä. Hän
ei mennyt suoraan kotiin; ja erään puun alla, jossa hän usein suoritti
vahtipalvelustaan, hän tuijotti ikkunaan ja mutisi: "Se kohtaus oli
sinun kanssani, Ruth. Minä en voi tuhlata aikaani muille."