Hän heräsi seuraavana aamuna rusohohtoisista unistaan höyryiseen ilmaan,
jossa tuntui kuohuvan saippuan ja likaisten vaatteiden haju ja joka
jyrisi ja väreili kiduttavan arkielämän hyörinästä ja kiistasta. Kun hän
tuli ulos huoneestaan, hän kuuli veden loiskinaa, vihaista puhetta ja
torumista ja kaikuvan läjähdyksen, kun hänen sisarensa purki sisuaan
johonkin monista jälkeläisistään. Lapsen kirkuna kulki hänen lävitsensä
kuin puukonterä. Hän tajusi, että elämä hänen ympärillään, yksinpä
ilmakin, jota hän hengitti, oli inhoittavaa ja matalaa. Miten
toisenlainen, hän ajatteli, olikaan kauneuden ilmakehä, tyytyväisyys ja
rauha siinä talossa, jossa Ruth eli. Siellä kaikki oli henkistä. Täällä
oli kaikki aineellista ja matalaa.
"Tule tänne, Alfred", hän huudahti itkevälle lapselle pistäen kätensä
housuntaskuun, jossa hänen rahansa olivat irrallaan, huolettomasti,
kuten hän muutenkin suhtautui elämään. Hän pisti neljännesdollarin
poikasen käteen, otti hänet syliinsä ja koetti tyynnytellä hänen
nyyhkytystään. "Juokse nyt ostamaan karamelleja, mutta älä unohda antaa
niistä myös sisarillesi ja veljillesi. Osta niitä, jotka kestävät
kauimmin."
Hänen sisarensa kohotti punoittavat kasvonsa pesusoikosta ja katsahti
häneen.
"Viisisenttinen olisi kyllä riittänyt", hän virkahti. "Mutta se on sinun
tapaistasi, ei aavistustakaan rahan arvosta. Poika kyllä syö vattansa
kipeäksi."
"Mitä vielä siskoseni", hän vastasi. "Minun kolikkoni pitävät kyllä
huolen itsestänsä. Ellet olisi niin puuhassa, suutelisin sinua
aamutervehdykseksi."
Hän tahtoi osoittaa hellyyttä tälle sisarelle, joka oli hyvä ja joka
omalla tavallaan rakasti häntä, sen hän tiesi. Mutta vuosien kuluessa
oli sisko menettänyt yhä enemmän ja enemmän omasta itsestään ja tullut
riippuvaiseksi muista. Raskas työ, suuri lapsijoukko ja miehen
lakkaamaton nalkutus olivat hänet muuttaneet, hän päätteli. Hänestä
tuntui, että sisar muuttui luonteeltansa samanlaiseksi kuin ummehtuneet
kasvikset, hapan suopa tai likaisenkuluneet viiden sentin rahat, joita
hän kauppansa pöydältä korjaili.
"Pidä huolta aamiaisestasi", sanoi sisar karkeasti, vaikkakin hänen
mielessään läikähti lämpimästi. Hänen kaikkeen maailmaan hajonneesta
veljessarjastaan tämä oli aina ollut hänen suosikkinsa. "Mutta minä
_tahdon_ suudella sinua", sanoi hän äkillisessä hellyyden puuskassa.
Peukalon ja etusormen hankasella hän pyyhki kuohuvan vaahdon ensin
toisesta käsivarrestaan ja sitten toisesta. Veli kiersi kätensä hänen
lyllevän vartalonsa ympärille ja suuteli hänen märkiä, höyryäviä
huuliansa. Kyyneleet kohosivat siskon silmiin -- ehkä ei niin paljon
tunteen voimasta kuin ylenmääräisen työn rasituksesta ja heikkoudesta.
Hän työnsi veljen pois luotaan, mutta tämä oli jo ehtinyt huomata
kosteuden hänen silmissään.
"Aamiaisesi on uunissa", virkahti sisar hätäisesti. "Jim on kai jo
noussut ylös. Minun piti nousta varhain pyykille. Lähdepäs siitä nyt ja
laita sitten itsesi matkaan täältä niin pian kuin suinkin. Täällä ei ole
tänään erittäin kaunista, kun Tom on mennyt pois ja Bernard itse ajaa
hevosta."
Masentunein mielin Martin asteli keittiöön, ja siskon tuohtuneen punakat
kasvot ja löntystävä olemus polttivat kuin katkera happo hänen mieltään.
Sisko olisi kyllä rakastanut häntä, jos hänellä olisi ollut siihen
aikaa, hän päätteli. Mutta hänen tuli raataa kuollakseen. Bernard
Higginbotham oli aika roisto tehdessään hänen elämänsä tuollaiseksi.
Mutta toiselta puolen hän ei voinut olla tuntematta, ettei tuossa
suudelmassa oikeastaan ollut ollut mitään suloa eikä viehätystä. Oli
totta, että se oli harvinainen. Oli kulunut vuosia siitä, kun sisar oli
suudellut häntä muulloin kuin hänen palatessaan pitkiltä matkoilta tai
lähtiessään merille. Mutta tuo suudelma oli maistunut saippuavaahdolta,
ja huulet olivat olleet veltot. Siinä ei ollut tuntunut sitä pikaista ja
voimakasta vastausta, joka hänen mielestään suudelmaan kuului. Sisaren
suudelma oli ollut väsyneen vaimon, jota oli rasitettu niin kauan, että
hän oli unohtanut suutelemisen. Hän muisti häntä tyttönä ennen naimisiin
menoa. Silloin hän jaksoi tanssia koko yön raskaan pesulaitoksessa
tehdyn päivätyön jälkeen eikä häntä huolestuttanut mennä seuraavana
päivänä jatkamaan raskasta työtänsä. Ja sitten hän ajatteli Ruthia ja
sitä viileää suloa, joka varmaankin asusti hänen huulillaan, kuten koko
hänen olemuksessaan. Hänen suudelmansa olisi, kuten hänen
kädenpuristuksensa tai hänen tapansa katsoa toiseen, luja ja rehellinen.
Mielikuvituksissaan hän uskalsi painaa huulensa hänen huulilleen, häntä
huimasi ja hän tunsi liitelevänsä ruusustossa, joiden tuoksu täytti koko
hänen olemuksensa.
Keittiössä hän tapasi Jimin, toisen täysihoitolaisen, nieleksimässä
hitaasti puuroansa silmissään sairaalloinen, kaihoisa katse. Jim
työskenteli eräässä vesijohtoliikkeessä, ja hänen veltot kasvonsa ja
vähäinen tarmonsa, joihin liittyi melkoinen määrä tyhmyyttä, ilmaisivat,
että hän kauan saisi aherrella samalla paikalla taistellessaan
leipäpalastansa.
"Miksi sinä et syö?" hän kysyi, kun Martin synkin ilmein pisti
lusikkansa puolikypsään, paakkuiseen kaurapuuroon. "Olitko sinä illalla
taas humalassa?"
Martin pudisti päätänsä. Häntä painosti ja tympäisi tämä hirvittävä
likaisuus, joka irvisteli kaikkialta vastaan. Sen vuoksi tuntui Ruth
Morse kaukaisemmalta kuin koskaan ennen.
"Minäpä olin", jatkoi Jim kerskuen ja hermostuneesti nauraa hykertäen.
"Minä olin täysi kuin tynnyri. Oh, tyttö oli ihana! Billy saattoi minut
kotiin."
Martin nyökkäsi merkiksi, että hän kuunteli -- hänen tapansa oli
kuunnella, puhuipa hänelle kuka hyvänsä -- ja kaatoi kuppiin haaleata
kahvia.
"Menetkö Lotusklubille tansseihin tänä iltana?" kysyi Jim. "Siellä
tarjotaan olutta, ja jos ne Temescalin roistot tulevat, saattaa siellä
syntyä tappelu. Mutta siitä minä kyllä en välitä. Joka tapauksessa aion
viedä tyttöni mukana. Saakeli, miltä minun suuni maistuu!"
Hän irvisteli ja väänteli naamaansa koettaen huuhtoa pahan maun pois
haalealla kahvilla.
"Tunnetko sinä Julian?"
Martin pudisti päätänsä.
"Hän on minun ystävättäreni", selitti Jim, "ja hän on oikea silmäterä.
Minä esittäisin hänet sinulle, ellet sinä heti ryöstäisi häntä minulta.
Minä en ymmärrä, en totta vieköön, mitä ne tytöt sinussa näkevät, mutta
saattaa tulla hulluksi nähdessään, miten helposti sinä valloitat kenen
sussun tahansa."
"En ainakaan sinulta ole koskaan sussujasi ryöstänyt", vastasi Martin
välinpitämättömästi. Aamiainen oli syötävä, olkoonpa mieli millainen
tahansa.
"Oletpa niinkin", vakuutti toinen kiihkeästi. "Tottahan muistanet
Maggien?"
"Hänen kanssaan minulla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä. En ole
edes tanssinut hänen kanssaan kuin sen ainoan kerran silloin illalla."
"Ja siinä olikin aivan tarpeeksi!" huudahti Jim. "Sinä tanssitit häntä
ja katsoit häneen ja kaikki oli lopussa. Sinä et tietenkään tarkoittanut
sillä mitään, mutta se teki kaikesta lopun. Minuun hän ei sen jälkeen
katsonut päin ei perin. Aina hän kyselee sinua. Hän olisi kyllä syönyt
sinut suuhunsa, jos olisit tahtonut."
"Mutta minäpä en tahtonut."
"Ei tarvinnutkaan. Minä jäin kuin nalli kalliolle." Jim katseli häntä
ihaillen. "Miten sinä saat sen aikaan, Mart?"
"Siten etten välitä heistä pennin edestä", kuului vastaus.
"Uskotteletko sinä heille, ettet yhtään heistä välitä?" kysyi Jim
kiihkeästi.
Martin mietti hetkisen ja vastasi sitten: "Ehkäpä se kävisi niinkin,
mutta luulen, että minun suhteeni asia on toisin. Minä en koskaan ole
heistä välittänyt paljoa. Jos sinä voit uskotella, ettet välitä, voi se
luultavasti vaikuttaa samalla tavalla."
"Sinun olisi pitänyt olla Rileyn ladossa eilen illalla", virkahti Jim
vaihtaen puheenaihetta. "Pojat rupesivat nyrkkeilemään. Siellä oli joku
otus West Oaklandista. He sanoivat häntä Rotaksi. Liukas kuin käärme. Ei
kukaan pystynyt hipaisemaankaan häntä. Toivoimme, että sinä olisit ollut
siellä. Missä sinä oikein olit?"
"Oaklandissa", vastasi Martin.
"Teatterissako?"
Martin työnsi lautasensa syrjään ja nousi ylös.
"Tuletko tansseihin illalla?" huudahti toinen hänen jälkeensä.
"Ei, enpä taida", hän vastasi.
Hän asteli alakertaan ja ulos kadulle vetäen täysin siemauksin ilmaa
keuhkoihinsa. Hän oli ollut tukehtua tuohon ilmaan, samalla kun tuo
oppipojan lörpötys oli ollut vähällä tehdä hulluksi. Joskus hänen oli
oikein täytynyt ponnistaa hillitäksensä mieltänsä, ettei heittäisi
puurolautasta Jimin päähän, kuten olisi sietänyt. Kuta enemmän Jim oli
lörpötellyt, sitä kauemmaksi oli Ruth tuntunut loittonevan hänestä.
Kuinka voisi hän, tuollaisen joukon kellokas, koskaan tulla sellaisen
tytön arvoiseksi? Hänen täytyi koettaa ratkaista tuo probleema, joka ei
jättänyt häntä rauhaan, mutta karkean työmiehen surkea asema tuntui
masentavan hänet maahan. Kaikki tuntui vetävän häntä alas: hänen
sisarensa, sisaren perhe ja talo, Jim, tuo oppipoika, kaikki jotka hänet
tunsivat, kaikki mikä häntä kiinnitti elämään. Olemassaolo ei tuntunut
miellyttävältä. Tähän asti hän oli ottanut elämänsä ja olosuhteet
sellaisinaan -- kaikki oli ollut hyvin. Hän ei ollut koskaan kysellyt
eikä ajatellut niitä muulloin kuin lukiessaan kirjoja; mutta nehän
olivat romaaneja, suloisia kertomuksia vielä ihanammasta ja
mahdottomammasta maailmasta. Mutta nyt hän oli nähnyt tuon maailman,
nähnyt mahdollisena ja todellisena, ja sen keskipisteenä oli ollut ihana
nainen, suloinen yrtti, nimeltä Ruth. Sen vuoksi hänen täytyi tuntea
suussaan katkera maku, sielussaan kaipaus, raateleva kuin tuska,
toivottomuus, joka kidutti sitä kauheammin, koska se eli toivosta.
Hän oli arvellut, kumpaa kirjastoa rupeaisi käyttämään, Oaklandin tai
Berkeleyn kansankirjastoa, ja valinnut edellisen, koska Ruth asui
Oaklandissa. Kukapa tietää? Kirjasto oli mieluisin paikka, johon hän
saattoi mennä, ehkä hän näkisi hänet siellä. Hän ei tiennyt, miten
kirjastot oli järjestetty, ja kierteli pitkin loputtomia
kaunokirjallisuusrivejä, kunnes herttainen, ranskattarelta vaikuttava
tyttö, joka näytti hoitavan jotakin tointa, ilmoitti hänelle, että
luettelot olivat toisessa kerroksessa. Hän ei huomannut kysyä neuvoa
mieheltä, joka seisoi pulpetin ääressä, ja alkoi etsiskelynsä
filosofisesta osastosta. Hän oli kuullut jotakin filosofiasta, mutta ei
ollut voinut kuvitellakaan, että siitä olisi kirjoitettu niin paljon.
Korkeat hyllyt olivat tulvillaan upeita teoksia, joiden paljous sekä
nöyryytti että kiihotti häntä. Täällä oli teoksia, jotka antoivat työtä
hänen aivoillensa. Matemaattisesta osastosta hän löysi teoksia
trigonometriasta ja selaili niitä ja tuijotti merkityksettömältä
näyttäviin sarjoihin ja numeroriveihin. Hän osasi lukea englantia, mutta
sittenkin tämä oli aivan outoa kieltä. Norman ja Arthur osasivat sitä.
Hän oli kuullut heidän puhuvan siitä. Ja he olivat Ruthin veljiä.
Epätoivoissaan hän jätti tämän osaston. Joka puolelta tuntuivat kirjat
syöksyvän hänen päälleen rusentaaksensa hänet. Hän ei ollut milloinkaan
voinut uneksia, että inhimillisen tiedon valtakunta on niin äärettömän
suuri. Häntä peloitti. Miten hänen aivonsa jaksaisivat omaksua sen
kaiken? Sitten hän muisti, että oli olemassa ihmisiä, jotka olivat siinä
onnistuneet, ja hän teki ankaran päätöksen, että hänen olisi pystyttävä
siihen mihin muutkin.
Niin hän kulki edelleen toivon ja epätoivon partaalla tuijottaen noita
hyllyjä, jotka olivat täynnä monenlaista viisautta. Eräästä osastosta,
jossa oli sekalaista, hän löysi "Norrien Yleissilmäykset". Hän käänteli
kunnioittavasti sen lehtiä. Tavallaan se puhui hänelle ymmärrettävämpää
kieltä. Se puhui merestä, jota hän tunsi. Sitten hän löysi Bowditchin,
Leckeyn ja Marshallin teoksia. Nyt hän oli löytänyt oikean. Hän alkaisi
tutkia merenkulkua. Hän lopettaisi juomisen, tekisi työtä ja tulisi
kapteeniksi. Sinä hetkenä tuntui Ruth tulevan hyvin lähelle häntä.
Kapteenina hän voisi naida hänet, jos tyttö vain hänestä huolisi. Ja
ellei huolisi -- siinä tapauksessa hän eläisi kuitenkin elämänsä
ihmisenä ihmisten joukossa _häntä_ muistellen ja juomisen hän lopettaisi
joka tapauksessa. Sitten hänen mieleensä muistuivat vakuutusyhtiöt ja
laivanvarustajat, nämä kaksi, joita kapteenin tuli palvella, joista
kumpikin saattoi ja halusi murskata hänet ja joiden edut olivat aivan
ristiriitaiset. Hän katsahti ympäri huonetta ja sulki silmänsä,
mielessään näky, joka käsitti kymmenentuhatta kirjaa. Ei, pois meri
hänen mielestänsä! Tuossa kirjojen paljoudessa oli valtaa, ja jos hän
voisi jotakin suorittaa, tulisi sen tapahtua maalla. Sitäpaitsi,
kapteenit eivät koskaan saaneet ottaa vaimojaan mukaansa merille.
Tuli puolipäivä ja ilta. Hän unohti syömisen ja etsi lakkaamatta kirjaa
seurustelusta ja sen tavoista, sillä häntä ei huolestuttanut yksistään
se, miksi hän kerran tulisi, vaan enemmänkin häntä kiusasi paljon
yksinkertaisempi kysymys. _Kun tapaat nuoren ylhäisen naisen ja hän
kutsuu sinua tervehdyskäynnille, koska voit hänen luokseen mennä?_
Sellaisena kysymys esiintyi hänelle. Mutta kun hän vihdoin löysi oikean
hyllyn, etsi hän turhaan vastausta siihen. Hän aivan hämmästyi
seurustelutaidon monimutkaisuutta ja hukkui käyntikorttien paljouteen,
niin suurta osaa ne näyttelivät sivistyneessä seuraelämässä. Hän lopetti
etsiskelynsä. Hän ei ollut löytänyt sitä, mitä haki, vaan sen sijaan
tullut huomaamaan, että kohteliaisuus vaatisi ihmiseltä kaiken ajan ja
että hänen täytyisi tyytyä vain opiskelemaan, kuinka olla kohtelias.
"Löysittekö, mitä halusitte?" kysyi pöydän ääressä oleva mies, kun hän
aikoi lähteä pois.
"Löysin, kiitos", hän vastasi. "Tämä on suurenmoinen kirjasto."
Mies nyökkäsi. "Hauska olisi nähdä teitä usein täällä. Oletteko te
merimies?"
"Olen, herra", hän vastasi. "Ja minä tulen kyllä tänne uudestaan."
"Mistä hän sen tiesi?" hän ajatteli astellessaan portaita alas.
Ja ensimmäisen katuvälin hän asteli suorana ja jäykkänä kuin seipään
niellyt, kunnes ajatukset valtasivat hänet kokonaan, jolloin hän asteli
vapaasti ja huojuen kuin ennenkin.