Hänen verensä kuohuivat vielä hänen lankonsa kanssa käymänsä kohtauksen
vuoksi, kun Martin Eden pujotteli pimeän solan kautta omaan
huoneeseensa. Se oli ahdas, viheliäinen komero, jossa oli huonekaluina
sänky, pesukaappi ja yksi tuoli. Herra Higginbotham oli liian itara
pitääkseen palvelijaa, kun kerran hänen vaimonsa jaksoi tehdä kaikki
työt. Sitä paitsi voitiin palvelijan huone siten vuokrata pois, joten he
saattoivat pitää kaksi täyshoitolaista yhden asemasta. Martin Eden
asetti Swinburnen ja Browningin tuolille, riisui takkinsa ja istahti
sängynreunalle. Sängyn kuluneet vieterit tervehtivät hänen painoansa
surkealla natinalla, mutta sitä hän ei huomannut. Hän ajatteli riisua
kenkänsä, kun hänen katseensa sattui edessään olevaan rapattuun seinään,
jossa katosta lähtien oli leveämpiä ja kapeampia juovia, koska sadevesi
vuotavan katon läpi oli sitä mielin määrin huuhdellut. Tuota surullista
taustaa vasten alkoivat harhakuvat leijailla esille ja loistaa. Hän
unohti kenkänsä ja tuijotti kauan, kunnes huulet alkoivat liikkua ja hän
mutisi: "Ruth!"
"Ruth!" Ei hän ollut voinut ajatella, että joku koruton nimi voisi
kaikua niin suloiselta. Se ihastutti ja hyväili hänen korviansa, ja hän
juovutti itsensä kertaamalla sitä. "Ruth!" Se oli kuin talismaani,
taikakalu, jolla oli ihmeitätekevä voima. Joka kerta, kun hän sitä
mutisi, kangastivat Ruthin kasvot hänelle valaen tahraisille seinille
kullanhohtoista loistoa. Tämä hohto ei pysähtynyt seinälle. Se tunkeutui
äärettömyyteen, ja kullanhohtoisten syvyyksien kautta hänen sielunsa
kysellen seurasi Häntä, josta tämä valo heijastui. Kaikki, mikä hänessä
oli parasta, kuohui esille kuin vuolas virta. Pelkkä ajatus Hänestä
jalosti ja puhdisti häntä, teki hänet paremmaksi ja herätti hänessä
kiihkeän paremmuuden kaipuun. Tämä oli uutta hänelle. Hän ei ollut
koskaan tavannut naista, joka olisi tehnyt häntä paremmaksi. Heillä
päinvastoin oli ollut erinomainen taito muuttaa hänet eläimelliseksi.
Hän ei tiennyt, että moni heistä oli yrittänyt parhaansa, niin pahaa
kuin se olikin. Koskaan hän ei ollut käsittänyt, että hänen
olemuksessaan oli jotakin, joka herätti ja kiihotti naisten rakkautta ja
sai heidät kiihkeästi himoitsemaan hänen nuoruuttaan. Vaikka he
kiersivät ja tavoittelivat häntä, ei hän koskaan ollut heistä
välittänyt, eikä hän unelmissaankaan aavistanut, että oli naisia, jotka
hänen ansiostaan olivat tulleet paremmiksi. Huolettomana ja
välinpitämättömänä hän oli heihin nähden elänyt aina tähän asti, mutta
nyt hänestä tuntui, että he lakkaamatta olivat ojennelleet inhoittavia
käsiään saadakseen hänet vangikseen. Tämä ei ollut oikein häneen eikä
myöskään heihin nähden. Mutta hän, joka nyt ensi kertaa elämässä alkoi
tajuta omaa olemustaan, ei kyennyt arvostelemaan itseään oikein, vaan
riutui häpeästä katsellessaan silmiin omaa kurjuuttaan.
Äkkiä hän hypähti ylös ja koetti katsella itseänsä pesukaapin
yläpuolella riippuvasta likaisesta peilistä. Hän hankasi sitä
pyyheliinalla ja katseli sitten pitkään ja huolellisesti. Ensi kertaa
elämässään hän nyt katseli todellista itseään. Hänen silmänsä olivat
kyllä tarkat huomaamaan, mutta tähän asti hänen oli täytynyt tutkia niin
kiihkeästi elämän ikuisesti vaihtelevaa näytelmää, ettei hänelle ollut
jäänyt aikaa tarkata itseään. Hän näki kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen
pään ja kasvot, mutta koska hän ei ollut tottunut arvioimaan sellaisia
asioita, ei hän tiennyt, mitä hänen tuli niistä ajatella. Korkean,
leveän otsan yläpuolella hän näki tuuhean kuontalon pähkinänruskeata
tukkaa, joka aaltoili ohimoille muodostaen siellä somia kiehkuroita,
jotka ihastuttavat jokaista naista herättäen heissä kiihkeän halun saada
hyväillä sitä ja pujottaa sormensa sen läpi. Mutta hän ei kiinnittänyt
siihen sen enempää huomiota, sillä Hänen silmissään se ei olisi mikään
etu, sen sijaan hän tutki kauan ja tarkasti korkeata, neliömäistä
otsaansa koettaen tunkeutua sen läpi päästäkseen selville, mitä voimia
siellä piili. Millaiset aivot siellä oli? Mihin ne kelpaisivat? Miten
kauaksi hän pääsisi niiden avulla? Pääsisikö hän Hänen luokseen?
Hän ihmetteli, olisiko sielua noissa teräksenharmaissa silmissä, joiden
väri usein näytti muuttuvan aivan siniseksi ja joita niin usein olivat
hyväilleet aurinko ja suolaiset merituulet. Hän ihmetteli myös, miltä
hänen silmänsä näyttäisivät Ruthista. Hän koetti asettua tytön asemaan
ja tuijottaa noihin silmiin, mutta se ei tuottanut mitään tulosta. Hän
saattoi helposti ymmärtää toisten ihmisten ajatuksenjuoksua, mutta hänen
täytyi tuntea nuo ihmiset. Mutta tytön elämää ja tapoja hän ei tuntenut.
Ruth oli maailman suurin ihme ja salaisuus. Kuinka siis hän, Martin,
olisi voinut arvata yhtäkään hänen ajatuksistansa? Olkoonpa kuinka
hyvänsä, nuo olivat rehelliset silmät, hän päätteli, eikä niissä ollut
pikkumaisuutta eikä alhaisuutta. Häntä hämmästytti kasvojensa rusketus.
Hän ei ollut tiennytkään olevansa niin päivänpaahtama. Hän kääri ylös
paidanhihansa ja vertasi käsivarren alapuolta kasvoihinsa. Kyllä, kyllä
hän kaikesta huolimatta kuului valkoihoisten rotuun. Mutta kädetkin
olivat päivettyneet. Hän koukisti käsivartensa ja väänsi toisella
kädellään esille lihaksen kainalon alta, johon aurinko oli kaikista
vähimmin koskenut. Iho oli sieltä hyvin valkea. Hän nauroi peilistä
näkyville pronssin värisille kasvoilleen ajatellessaan, että ne olivat
joskus olleet yhtä valkeat kuin iho kainalon alla. Hän ei tajunnut, että
vain harvat kalpeista naisolennoista saattoivat kerskua omaavansa
virheettömämmän ja kauniimman hipiän, kuin mitä hänen ihonsa oli sieltä,
mistä aurinko ei ollut sitä liikaa hyväillyt.
Hänen suunsa olisi ollut hyvin kaunis, elleivät täyteläiset, hurmaavat
huulet olisi omituisesti puristuneet yhteen, niin että ne joskus
näyttivät ankarilta, kovilta ja melkein askeettisilta. Ne olivat
taistelijan ja rakastajan huulet. Ne saattoivat juopua elämän hekumasta,
mutta ne saattoivat myös kieltäytyä nautinnon suloista ja käskeä. Posket
ja leuka, jotka olivat voimakkaat ja selväpiirteiset, antoivat ilmeelle
käskevän sävyn. Voima hillitsi tunteellisuutta, ja ne täydensivät
toisiansa pakottaen häntä rakastamaan kauneutta, joka oli puhdasta ja
joka sai hänet väräjämään tunteista. Ja huulten välistä hohtivat
hampaat, jotka eivät olleet koskaan tunteneet eivätkä tarvinneet
hammaslääkärin hoitoa. Hän huomasi, että ne olivat valkeat, voimakkaat
ja säännölliset. Mutta katsellessaan edelleen hän kävi levottomaksi. Hän
muisti kuulleensa, että oli olemassa ihmisiä, jotka pesevät hampaansa
joka päivä. Ne ihmiset kuuluivat korkeampaan luokkaan, samaan luokkaan
kuin Ruth. Ruthkin varmaan pesi hampaansa joka päivä. Mitä hän
ajattelisi, jos saisi tietää, ettei hän, Martin Eden, ollut kertaakaan
elämässään pessyt hampaitaan? Hän päätti hankkia hammasharjan ja omaksua
tuon tavan. Hän alkaisi heti, jo huomenna. Pelkillä sankaritöillä hänen
ei tarvitsisi toivoakaan voittavansa häntä. Hänen tuli uudistaa itsensä
kokonaan, tuli harjata hampaansa ja sitoa kaulus kaulaansa, vaikka tuon
kovan kummituksen käyttäminen olikin samaa kuin vapaudesta luopuminen.
Hän tarkasteli kämmeniänsä ja katseli harmissaan likaa, joka oli
syöpynyt lihaan eikä lähtisi pois hankasipa millaisella harjalla
hyvänsä. Kuinka toisenlainen olikaan ollut Hänen kätensä! Suloinen
väristys kävi hänen lävitseen sitä muistellessa. Kuin ruusun terälehti,
hän ajatteli; viileä ja pehmeä kuin lumihiutale. Hän ei koskaan ollut
voinut ajatella, että jonkun naisen käsi olisi niin hivelevänpehmyt. Hän
tapasi itsensä kuvittelemassa, millaiselta tuntuisi sellaisen käden
hyväily, ja punastui syyllisyyden tunnosta. Tuo ajatus oli liian raaka,
kun oli kysymys Hänestä. Sellainen tuntui jotenkin epäävän häneltä hänen
korkean henkisyytensä. Hän oli kalpea, hento henkiolento, joka oli
kohotettu kaiken inhimillisen yläpuolelle, mutta siitä huolimatta hänen
kätensä pehmeys askarteli Martinin ajatuksissa. Tämä tunsi kyllä
tehtaantyttöjen ja työläisnaisten kovakänsäiset kädet. Niin kyllä, hän
tiesi, miksi heidän kätensä olivat karkeat; mutta Hänen kätensä... Se
oli pehmeä sen tähden, ettei Hänen ollut koskaan tarvinnut sillä tehdä
työtä. Kuilu hänen ja tytön välillä laajeni kauhistuttavasti hänen
ajatellessaan ihmistä, jonka ei tarvitsisi tehdä työtä toimeen
tullakseen. Hänelle äkkiä selvisi niiden ihmisten erikoinen ja
ylimyksellinen asema, joiden ei tarvitse tehdä työtä. Hänen eteensä
seinälle kohosi pronssipatsas, ylpeä ja mahtava. Hän itse oli tehnyt
työtä; hänen ensimmäiset muistonsa liittyivät työhön, ja koko hänen
sukunsa oli aina raatanut. Tuossa oli Gertrude-parka. Elleivät hänen
kätensä olleet kovat loputtomista kotiaskareista, olivat ne pesusta
punaiset ja turvonneet kuin suolattu liha. Samassa asemassa oli hänen
sisarensa Marian. Viime kesänä hän oli työskennellyt säilyketehtaassa,
ja nyt hänen hennot kauniit kätensä olivat täynnä tomaattiveitsien
arpia. Sitä paitsi häneltä oli edellisenä talvena jäänyt kaksi
sormenpäätä leikkuukoneeseen paperilaatikkotehtaassa. Hän muisti äitinsä
kovettuneita kämmeniä, kun tämä lepäsi arkussa. Ja hänen isänsä oli
raatanut viimeiseen hengenvetoon asti; känsät hänen sormiensa juurissa
olivat hänen kuollessaan varmaankin puolen tuuman paksuiset. Mutta Hänen
kätensä olivat pehmeät ja samoin Hänen äitinsä ja veljensä. Tämä
viimeinen tosiasia hänelle selvisi kuin yllättävänä iskuna; se todisti
kauhistuttavalla tavalla heidän suunnatonta ylhäisyyttänsä ja niin ollen
myös sitä hirvittävää matkaa, joka oli hänen ja tytön välillä.
Hän istahti takaisin vuoteelle katkerasti naurahtaen ja lopetti kenkien
riisumisen. Hän oli hullu. Hän oli juopunut erään naisen kasvojen
kauneudesta ja käsien pehmeydestä ja valkeudesta. Ja silloin äkkiä hänen
silmiinsä ilmestyi näky tuolle rumalle tahraisenkirjavalle seinälle. Hän
seisoi synkän vuokrakasarmin edessä. Oli yö Lontoon East Endissä, ja
hänen edessään seisoi Margey, pieni viisitoistavuotias tehtaantyttö.
Martin oli saattanut hänet kotiin palkojuhlasta. Tyttö asui tässä
synkässä kasarmissa, joka ei ollut kelvollinen edes sikojen asunnoksi.
Martin ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi. Tyttö supisti huulensa
suppuun saadakseen suudelman, mutta hän ei aikonut suudella tätä. Hän
jotenkin pelkäsi tuota tyttöä. Tyttö tarttui silloin hänen käteensä ja
puristi sitä kuumeisella kiihkolla. Silloin hän tunsi hänen känsiensä
hierovan ja raapivan hänen käsiänsä, ja suunnaton säälin laine läikähti
hänen ylitsensä. Hän näki hänen kaihoisan, nälkäisen katseensa ja hänen
puolikuihtuneen naisellisen olentonsa, joka jo lapsuudessa oli
kehittynyt peloittavan eläimelliseen kypsyyteen. Silloin hän kiersi
suunnattomassa suvaitsevaisuudessaan kätensä hänen ympärilleen, kumartui
ja suuteli häntä huulille. Tytön lyhyt riemunhuuto helisi hänen
korvissaan, ja hän tunsi, miten tyttö kietoutui kuin kissa hänen
ympärilleen. Pieni, onneton, riutuva raukka! Hän tuijotti yhä tuohon
näkyyn, joka oli tapahtunut kauan sitten. Hänen ruumistaan karmi, niin
kuin sitä oli karminut silloin, kun tyttö kietoutui häneen, mutta hänen
sydämensä oli lämmin ja täynnä sääliä. He muodostivat harmaan kuvan ja
likainen tihkusade valeli katujen kiviä. Ja sitten ilmestyi loistava
kuva keskelle tuota toista hävittäen sen, ja Hänen kalpeat kasvonsa
säteilivät kultaisen kiharareunustan alta kaukaisina ja
saavuttamattomina kuin vilkkuva tähti.
Hän otti Browningin ja Swinburnen tuolilta ja suuteli niitä. Hän pyysi
minua kuitenkin tulemaan uudestaan, hän ajatteli. Hän katseli toisen
kerran itseään peilistä ja sanoi ääneen juhlallisesti:
"Martin Eden, ensimmäinen työsi huomisaamuna on mennä kirjastoon ja
lukea hieman seurustelutavoista. Pane se mieleesi!"
Hän sammutti kaasun ja sängyn vieterit valittivat hänen painostaan.
"Kiroilun sinä saat myös lopettaa, Martin poikaseni; sinun on tehtävä
siitä loppu kerta kaikkiaan", hän virkahti ääneen.
Sitten hän nukahti, ja hänen unensa kilpailivat opiumiunien kanssa
hulluudessa ja rohkeudessa.