Kun Martin Eden astui portailta kadulle, hän pisti kätensä takkinsa
taskuun. Esille tuli levy ruskeata riisipaperia ja hyppysellinen
meksikolaista tupakkaa, joista hän kätevästi pyöräytti savukkeen.
Ensimmäiset savut hän veti syvälle keuhkoihinsa ja puhalsi sitten ulos
viivytellen haihtuvina haikuina. "Jumaliste!" hän virkahti kuuluvasti
äänessä hämmästys ja ihastus. "Jumaliste!" hän kertasi. Ja hetkisen
päästä hän vielä mutisi: "Jumaliste!" Sitten käsi kohosi kaulukseen,
jonka hän riuhtaisi irti paidasta ja työnsi taskuun. Sataa tuhutti
kylmästi, mutta hän paljasti päänsä, avasi liivinsä ja asteli
suruttomana tietänsä. Hän tuskin huomasi, että satoi vettä. Hän oli
haltioissaan, mielen täyttivät tuhannet unelmat, ja hän eli äskeiset
tapaukset uudestansa.
Vihdoinkin hän oli kohdannut naisen -- naisen, jota hän ei ollut paljoa
ajatellut, koska hänen mielensä ei juuri naisissa askarrellut, mutta
jonka hän kuitenkin oli epämääräisesti unelmoinut joskus kohtaavansa.
Hän oli istunut hänen vieressään pöydässä. Hän oli pitänyt tuon tytön
kättä omassaan, katsonut häntä silmiin ja nähnyt vilahduksen kauniista
sielusta, yhtä kauniista kuin ne silmät, joista se kuvastui tai se
ruumis, joka antoi sille ilmeen ja muodon. Hän ei ajatellut hänen
ruumistaan ruumiina, mikä oli uutta hänelle, sillä kaikkia tähän asti
tuntemiansa naisia hän ajatteli yksistänsä sillä tavalla. Hänen
ruumiinsa oli jotakin aivan toista. Hän ei voinut ajatella, että hänen
ruumiinsa olisi muiden kaltainen ja sellaisena altis sairaudelle ja
kurjuudelle. Hänen ruumiinsa oli jotakin muuta kuin sielun asuinpaikka.
Se oli hänen henkensä ilmaus, hänen jumalaisen olemuksensa puhdas ja
suloinen kristallikuva. Tämä tunne jumalaisesta sai hänet hätkähtämään.
Se herätti hänet unelmista todellisiin mietelmiin. Ei ainoakaan sana
eikä vihjaus ollut tähän asti mistään jumalaisesta saavuttanut häntä.
Hän ei ollut koskaan uskonut jumaluuteen. Hän oli aina pysynyt
uskonnolle vieraana ja hyvätuulisesti laskenut leikkiä taivaan
luotseista ja heidän lörpötyksistään sielun kuolemattomuudesta. Elämää
ei ollut tämän jälkeen, se oli hänen päätelmänsä; kaikki, mitä oli,
ilmeni täällä jo nyt, sitten seurasi ikuinen pimeys. Mutta mitä hän oli
nähnyt _hänen_ silmistään, oli juuri sielu, iankaikkinen, kuolematon
sielu. Ei ainoakaan mies tai nainen, jotka hän oli tähän asti tuntenut,
ollut tuonut hänelle viestiä kuolemattomuudesta. Mutta _hän_ oli. Hän
oli kuiskannut siitä ensi hetkestä, kun hän katseli häneen. Hänen siinä
kulkiessaan kangastivat tytön kasvot hänen silmissään kalpeina ja
vakavina, suloisina ja tunteellisina, hymyillen osanotosta ja
hellyydestä kuin henki vain voi hymyillä ja puhtaampana kuin hän koskaan
oli voinut puhtautta unelmoida. Hänen puhtautensa vaikutti häneen kuin
ruoskan isku. Se sai hänet hätkähtämään. Hän oli oppinut erottamaan
hyvän ja pahan, mutta puhtaus olemuksen perustana ei ollut koskaan
johtunut hänen mieleensä. Mutta hänessä hän nyt oli oppinut tajuamaan
puhtauden ja hyvyyden hänen olemuksensa korkeimpana tarkoitusperänä,
josta ikuinen elämä oli jatkuva.
Ja hänen sielussaan syntyi kiihkeä kaipaus omistaa iankaikkinen elämä.
Hän ei olisi sovelias tarjoamaan hänelle vettä juotavaksi -- sen hän
tiesi. Onnen ihmeellinen oikku oli heittänyt hänet hänen seuraansa täksi
illaksi ja antanut hänelle tilaisuuden puhella hänen kanssaan. Se oli
vain sattuma. Siitä ei kannattaisi paljoa toivoa. Hän ei ansainnut
sellaista onnea. Pohjaltaan hänen luonteensa oli taipuvainen
uskonnollisuuteen. Hän tunsi itsensä nöyräksi ja heikoksi, kurjaksi ja
kelvottomaksi. Sellaisessa tilassa synnintekijät kääntyvät parannukseen.
Hän oli julkisyntinen. Mutta kuten nöyrät ja katuvaiset saavat
vilahdukselta nähdä sen ihanuuden, johon he kerran joutuisivat, sai
hänkin välähdyksenä tuntea sitä autuutta, mikä hänen osaksensa tulisi,
jos saisi hänet omakseen. Mutta tämä omistaminen oli kaukainen ja sumun
peitossa ja kokonansa toisenlainen kuin hän oli osannut sitä kuvitella.
Hänen kunnianhimonsa oli riistänyt hulluudelta siivet, ja hän näki
kohoavansa korkeuksiin hänen rinnallaan, jakavansa kaikki ajatukset
hänen kanssaan ja nauttivansa elämän kauneudesta ja suuruudesta hänen
toverinaan. Hän unelmoi sielun omistamisesta, jostakin suuresta ja
pyhästä, josta kaikki alhainen olisi hävinnyt, sielujen vapaasta
ystävyydestä, jolle hänen ajatuksensa ei kyennyt antamaan määrättyä
muotoa. Hän ei ajatellut juuri tällä tavalla. Oikeastaan hän ei
ajatellut yhtään mitään. Tunne voitti järjen, ja hän värähteli
ihmeellisistä ajatuksista ja mielialoista, joista hänellä ei koskaan
ennen ollut ollut aavistustakaan, kiisi purjeet levällään oudolle
unelmien merelle, jossa tunteet olivat puhdistuneet ja henkevöityneet ja
jossa tajusi elämän ihmeellisen suuruuden ihanimmassa loistossaan.
Hän hoippui tietänsä kuin juopunut mutisten intohimoisesti: "Jumaliste,
jumaliste!"
Poliisi katseli häntä muutamassa kadunkulmassa epäluuloisesti ja pani
merkille hänen horjuvan merimieskäyntinsä.
"Mistä te olette saanut päänne täyteen?" kysäisi poliisi.
Sinä hetkenä oli Martin Eden jälleen maan pinnalla. Hän oli kuin
juoksevaa ainetta, joka helposti muutti muotoaan ja saattoi tunkeutua
kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin rakoihin ja sokkeloihin. Poliisin
puhutellessa häntä hän oli heti oma itsensä taas käsittäen yhdellä
silmäyksellä koko tilanteen.
"Eikös kelpaa, vai?" hän naurahti vastaukseksi. "Minä en tiennyt, että
puhuin ääneen."
"Pian te myös laulatte", päätteli poliisi.
"Ei, sitä minä en tee. Antakaahan tulta, niin ajan ensimmäisellä
raitiovaunulla kotiin."
Hän sytytti savukkeensa, sanoi hyvää yötä ja lähti matkaansa. "Luuli
mokoma, että olen humalassa, hitto vie?" hän huudahti mielessään. "Sehän
aikoi pistää putkaan." Hän hymyili ja jatkoi mietiskelyänsä. "Luulenpa
olleenikin", hän lisäsi, "mutta en voinut arvata, että jonkun naisen
kasvot voisivat huumata."
Hän otti Telegraph Avenuen vaunun, joka kulki Berkeleyyn. Se oli
täpötäynnä nuoria miehiä, jotka laulelivat kaikenlaisia rallatuksia ja
hurrasivat. Uteliaana hän tarkasteli heitä. He olivat ylioppilaita. He
kävivät samassa yliopistossa kuin tyttö, joka oli hänen mielensä
vallannut, olivat samalla yhteiskunnallisella tasolla hänen kanssaan,
saattoivat tutustua häneen ja nähdä hänet joka päivä, jos tahtoivat. Hän
ihmetteli, etteivät he sitä tahtoneet, vaan olivat olleet tänäkin iltana
ulkona huvittelemassa sen sijaan, että olisivat istuneet piirissä hänen
ympärillään kunnioittaen ja palvoen häntä. Hänen ajatuksensa harhailivat
edelleen. Hän kiinnitti erikoista huomiota erääseen vinosilmäiseen
nuorukaiseen, jonka alahuuli oli lerpallaan. Tuo kuitenkin on
turmeltunut rahjus, hän päätteli. Laivassa hän olisi ruikuttava raukka
ja suunsoittaja. Hän, Martin Eden, oli parempi mies kuin tuo. Se ajatus
ilahdutti häntä. Se tuntui vievän häntä lähemmäksi unelmainsa valittua.
Hän alkoi vertailla itseänsä noihin ylioppilaihin. Hän tunsi ruumiinsa
lihasrakenteen ja tiesi, että hän ruumiinvoimiltansa oli heitä etevämpi.
Mutta heidän päänsä oli täynnä tietoa, jonka avulla he kykenivät
keskustelemaan tytön tavoin. Se ajatus masensi häntä. Mutta mitä varten
olivat aivot olemassa? hän kysyi kiihkeästi. Mitä he olivat tehneet, sen
hänkin voisi tehdä. He olivat tutkineet elämää vain kirjoista, mutta hän
oli koko ajan itse elänyt mukana. Hänen aivonsa olivat yhtä täynnä
tietoa kuin heidänkin, vaikka se tieto oli toisenlaista. Kuinka moni
heistä osaisi sitoa taljaköyden, hoitaa peräsintä tai toimia
tähystäjänä? Hänen elämänsä muodosti hänen eteensä sarjan kuvia, jotka
olivat täynnä vaaroja, rohkeita tekoja, työtä ja ponnistusta. Hän muisti
epäonnistumisiansa ja iskuja ja naarmuja, joita oli saanut
oppivuosinaan. Ne hän toki voi joka tapauksessa omaksi edukseen lukea.
Myöhemmin heidän on lähdettävä todelliseen elämään ja he saavat käydä
samaa koulua, jossa hän oli jo valmis mestari. Ympäri käydään, yhteen
tullaan. Kun he nyt opettelisivat tätä, hän tutkisi elämän toista puolta
kirjoista.
Kun vaunu oli kulkenut yli sen vyömäisen kadun, joka sulki piiriinsä
joukon yksinäisiä taloja ja erotti Oaklandin Berkeleystä, hän odotti
muuatta kaksikerroksista tuttua rakennusta, jonka päädyssä oli ylpeä
ilmoituskilpi "_Higginbothamin Rahaksimuutto Liike_". Sen nurkalla
laskeusi Martin Eden alas. Hetkisen hän katseli tuota kilpeä. Se sanoi
hänelle enemmän kuin nuo sanat. Itsekäs, pikkumainen, laiska ja viekas
ihminen tuntui kirjainten takaa ilmestyvän hänen eteensä. Bernard
Higginbotham oli nainut hänen sisarensa, ja hän tunsi hänet hyvin. Hän
avasi oven avaimella ja asteli portaita toiseen kerrokseen. Täällä asui
hänen lankonsa. Rihkamatavara- ja vihannespuoti oli alakerrassa.
Ummehtuneitten kasviksien haju täytti ilman. Kompuroidessaan eteisen
läpi hän kompastui joihinkin leikkivaunuihin, jotka joku hänen
monilukuisista sisarensa lapsista oli jättänyt, ja horjahti jyrähtäen
ovea vasten. "Se saivarennylkijä!" hän mielessään kuohahti. "On liian
saita polttaaksensa parin sentin edestä kaasua, etteivät hänen
vuokralaisensa taittaisi niskojansa."
Haparoiden hän löysi ovenrivan ja astui valaistuun huoneeseen, jossa
istui hänen sisarensa ja Bernard Higginbotham. Sisar paikkasi miehensä
housuja, sillä aikaa kun mies istui puoliksi loikoen kahdella tuolilla
jalassaan risaiset tohvelit, joista varvas pisti esille. Hän katsahti
yli sanomalehden, jota luki, ja mustien, levottomien silmien katse oli
terävä ja tuijottava. Martin Eden ei koskaan katsahtanut häneen
tuntematta suunnatonta vastenmielisyyttä. Mitä hänen sisarensa oli
tuossa miehessä nähnyt, sitä hänen oli mahdoton käsittää. Hänestä mies
oli kuin jokin alempirotuinen elukka, ja aina hänen teki mielensä
murskata hänet jalkoihinsa. "Jonakin päivänä minä isken hänen päänsä
mäsäksi", hän lohdutti usein itseänsä voidakseen sietää hänen
läsnäoloaan. Nuo kärppämäiset, julmat silmät tuijottivat tyytymättöminä
häneen.
"Mitä nyt?" kysäsi Martin. "Antaa kuulua."
"Minä olen maalauttanut oven viime viikolla", sanoi herra Higginbotham
puoliksi ulvoen ja vikisten, "ja sinä tiedät, millaiset ovat yhtiön
taksat. Sinun tulisi käsitellä varovammin toisten tavaroita."
Martin oli aikonut vastata, mutta käsitti samalla koko yrityksen
toivottomuuden. Hän käänsi katseensa tuosta ihmisen irvikuvasta seinällä
riippuvaan öljypainokseen. Se hämmästytti häntä. Hän oli aina pitänyt
siitä, mutta nyt hänestä tuntui, että näki sen vasta ensimmäisen kerran.
Se oli yhtä viheliäinen kuin kaikki muukin tässä talossa. Hänen mielensä
palasi taloon, josta hän juuri oli lähtenyt, ja hän näki ensiksi
maalaukset ja sitten Hänet, joka katseli häntä suloisesti puristaessaan
hänen kättään jäähyväisiksi. Hän unohti, missä oli, sekä myös Bernard
Higginbothamin läsnäolon, kunnes mies kysäisi:
"Oletko nähnyt kummituksia?"
Martin palasi todellisuuteen taas ja katsoi noihin pieniin, julmiin,
vaaniviin ja inhottaviin silmiin ja näki samalla kuin kangastuksena
noiden silmien omistajan alakerrassa olevassa puodissaan myymässä
rihkamaansa, jolloin tuo katse oli sievistelevä, liukas ja imarteleva.
"Olen", vastasi Martin. "Minä olen nähnyt henkiolennon. Hyvää yötä,
Gertrude."
Hän pyörähti ympäri jättääkseen huoneen astuen kuin unessa repaleista,
tahraista mattoa pitkin.
"Älä heittele ovea", varoitti herra Higginbotham.
Hän tunsi verensä kuohahtavan, mutta hillitsi itsensä ja sulki hiljaa
oven jäljessään.
Herra Higginbotham katsoi voitonriemuisena vaimoonsa.
"Hän on ollut juopottelemassa", hän selitti käheästi kuiskaten.
"Sanoinhan sinulle, että hän niin tekisi."
Vaimo nyökäytti alistuvasti.
"Hänen silmänsä kovin loistivat", hän tunnusti, "eikä hänellä ollut
kaulusta, vaikka lähtiessä oli. Mutta ehkäpä hän sentään ei ole ottanut
kuin pari lasia."
"Hän ei voinut oikein seistä", päätti hänen miehensä. "Minä tarkastin
häntä. Hän ei voinut astua lattian poikki hoippumatta. Kuulithan itse,
että hän oli kaatua eteisessä."
"Luulen, että hän kompastui Alicen vaunuihin", puolusteli vaimo. "Hän ei
nähnyt niitä pimeässä."
Herra Higginbothamin kiukku ja ääni alkoi kohota. Kun hänen koko päivä
täytyi näytellä sivistynyttä ihmistä alhaalla puodissa, varasi hän edes
iltahetket saadakseen perheensä piirissä olla oma itsensä.
"Minä sanon sinulle, että tuo sinun verraton veljesi oli humalassa."
Hänen äänensä oli kylmä, terävä ja päättäväinen. Hänen vaimonsa huokasi
ja vaikeni. Hän oli kookas, uhkea nainen, aina huolimattomasti puettu,
aina väsynyt ja kyllästynyt lihavuuteensa, työhönsä ja mieheensä.
"Hän on perinyt sen isältään, sen sanon sinulle", herra Higginbotham
päätti syytellen. "Ja lopettaa päivänsä kyllä katuojassa, samalla
tavalla, sen sinä hyvin tiedät."
Vaimo nyökkäsi, huokasi ja jatkoi paikkaustaan. He olivat yksimieliset
siitä, että Martin oli tullut kotiin juovuksissa. Heillä ei ollut
pienintäkään aavistusta elämän kauneudesta, sillä siinä tapauksessa he
olisivat tienneet, että nuo loistavat silmät ja punottavat posket
kertoivat siitä ihanasta tunteesta, jonka rakkaus ensi kertaa oli tuon
nuorukaisen sielussa synnyttänyt.
"Siinä on lapsille oiva esimerkki", mörisi herra Higginbotham katkaisten
äkkiä hiljaisuuden, joka vaimon vuoksi oli syntynyt ja joka häntä
raivostutti. Joskus hän oikein toivoi, että vaimo olisi vastustanut
häntä enemmän. "Jos se tapahtuu vielä kerran, on hänen lähdettävä
täältä, ymmärrätkö? Minä en halua sietää, hänen renttuilemistaan, enkä
salli hänen turmelevan viattomia lapsia mässäilevällä elämällään." Sana
oli uusi herra Higginbothamin sanavarastossa. Hän oli juuri saanut sen
sanomalehdestä, ja siksi hän siitä erikoisesti piti. "Se on juuri oikea
sana, turmella mässäilemisellä, muuten sitä ei voi sanoa."
Hänen vaimonsa huokasi taas, pudisti surullisesti päätä ja jatkoi
paikkausta. Herra Higginbotham tarttui jälleen sanomalehteensä.
"Onko hän maksanut viime viikon laskun?" hän kysyi katsahtaen
sanomalehden yli.
Vaimo nyökkäsi ja lisäsi: "Kyllä hänellä vielä on rahaa!" "Milloin hän
aikoo taas lähteä merille?"
"Sitten kun aika tulee, luulisin", vastasi vaimo. "Hän oli eilen San
Franciscossa tiedustelemassa laivoja. Mutta hänellä on vielä rahaa, eikä
hän lähde ensimmäiseen laivaan, joka eteen sattuu, olkoon se millainen
hyvänsä."
"Ei passaa tuollaisen kansiluudan paljoa valita ja määräillä", mörähti
herra Higginbotham. "Valitsemassa! Hän!"
"Hän puhui jostakin aluksesta, joka aikoo lähteä johonkin kauas etsimään
maanalaisia aarteita. Sillä hän lähtisi, jos hänen rahansa riittäisivät
niin kauan, että se valmistuisi."
"Jos hän käyttäytyisi ihmisiksi, antaisin hänelle työtä, hän saisi ajaa
hevosta", sanoi hänen miehensä ilman pienintäkään hyväntahtoisuuden
vivahdusta äänessä. "Tom on laputtanut tiehensä."
Hänen vaimonsa katsahti häneen kysyvästi ja kauhuissaan.
"Meni tänä iltana. Hän saa työtä Carrutherilta, joka maksaa enemmän kuin
minä voin."
"Minähän sanoin sinulle, että sinä menettäisit hänet", huudahti vaimo.
"Hän oli enemmän arvoinen, kuin mitä sinä hänelle maksoit."
"Kuule sinä, saatanan akka", kivahti herra Higginbotham. "Enkö minä ole
tuhannesti sinulle sanonut, että älä pistä nokkaasi liikeasioihin? Minä
en tahdo sitä lakkaamatta jankuttaa."
"Siitä minä en välitä", intti vaimo puolestaan, "Tom oli hyvä poika."
Hänen miehensä katsahti tuimasti häneen. Tuo oli kerrassaan sopimatonta
uhmaa.
"Jos tuo sinun veljesi olisi penninkään arvoinen, hän voisi saada
rattaat huostaansa", hän murahti.
"Hän maksaa kuitenkin ruokansa ja sillä hyvä", kiivasteli vaimo. "Vaikka
hän onkin minun veljeni, ei sinulla ole oikeutta haukkua häntä
lakkaamatta, niin kauan kuin hän ei ole sulle penniäkään velkaa. Vielä
minussakin on tunteita jäljellä, vaikka olenkin ollut sinun kanssasi
naimisissa nämä seitsemän vuotta."
"Oletko sinä sanonut hänelle, että hän saa maksaa erikseen kaasusta, jos
hän yhä aikoo lukea vuoteessa?" kysyi mies.
Rouva Higginbotham ei vastannut mitään. Hänen kapinanhalunsa haihtui,
hänen tarmonsa hukkui hänen väsyneeseen lihavuuteensa. Hänen miehensä
näytti riemuitsevan. Nyt hän oli voittanut hänet. Hänen silmänsä
räpyttelivät hävyttömästi, samalla kun hänen korvansa riemuitsivat
vaimon alistuvista huokauksista. Hän oli ylen onnellinen voidessaan
mykistää hänet, mikä nyt jo oli helppoa, vaikka asianlaita olikin ollut
toinen heidän ensimmäisinä avioliittovuosinaan, ennen kuin lasten
paljous ja hänen lakkaamaton nakertelunsa oli riistänyt vaimolta kaiken
tarmon.
"No niin, sinä saat luvan sanoa hänelle huomenna kaiken tuon", päätti
mies. "Ja minä sanonkin nyt, ennen kuin unohdan, että sinun on
kutsuttava Marian lasten luo. Koska nyt Tom on poissa, pitää minun
itseni ajaa hevosta ja sinä saat pitää huolta myymälästä sillä aikaa."
"Mutta meillä on huomenna pyykkipäivä", vastusti vaimo heikosti.
"Nouse sitten ylös aikaisemmin ja tee se ensin. Minä en lähde ajoon
ennen kymmentä."
Hän rutisteli lehteä pahaenteisesti ja jatkoi lukemista.