Tulo ruokasaliin oli kiduttava kuin painajainen. Päästä eteenpäin
kaikkien noitten estävien esineitten välitse tuntui aivan mahdottomalta,
ja ihmekö siis, että täytyi hidastella ja aivan kokonaankin pysähtyä
silloin tällöin. Mutta vihdoin se oli onnistunut, ja nyt hän istui Hänen
rinnallaan. Haarukkain ja veitsien komeus pelotti häntä. Niiden
säteilyyn tuntui sisältyvän omituisia vaaroja, ja siksi hän tuijotti
niihin kuin noiduttuna, kunnes niiden loiste muodosti taustan, jota
vastaan kuvastuivat harhanäkyinä hänen toverinsa syöden suolaista
häränlihaa sormilla ja tuppipuukoilla tai pistellen sakeaa hernerokkaa
suoraan kattilasta kömpelöillä ja tummuneilla rautalusikoilla. Nenässään
hän tunsi eltaantuneen lihan hajun ja syömistä säesti laivan liitosten
natina, laipioitten valitus ja syöjien suun maiskutus. Hän katseli tuota
toimitusta, ja hänestä he olivat kuin sikoja. Mutta hänpä tahtoikin
pitää varansa. Hänen suunsa ei maiskuttaisi, sitä hän ei tahtonut
hetkeksikään unohtaa.
Hän katsahti ympäri pöytää. Häntä vastapäätä oli Arthur ja Arthurin
veli, Norman. He ovat tuon tytön veljiä, hän selitti itsellensä, ja
hänen sydämensä lämpeni heitä kohtaan. Kuinka he rakastivatkaan
toisiansa, nämä tämän perheen jäsenet! Välähdyksenä muistui mieleen,
miten äiti ja tytär olivat kohdanneet toisensa, tervehdyssuudelma, ja
kuinka he sitten kädet toistensa vyötäröllä olivat tulleet häntä
vastaan. Hänen maailmassaan ei saanut hellyys sillä tavalla ilmetä
lasten ja vanhempien välillä. Se oli ilmestys siitä toisesta maailmasta,
joka oli hyvin korkealla hänen maailmansa yläpuolella. Tuo oli
kauneinta, mitä hän siitä toisesta maailmasta oli saanut välähdyksenä
nähdä. Ajatellessaan sitä hän liikuttui syvästi, ja hänen sydämensä suli
osaaottavasta hellyydestä. Hän oli himoinnut menehtyäkseen rakkautta
koko elämänsä. Hänen syvin luonteensa vaati rakkautta. Se oli koko hänen
olemuksensa elämisen ehto. Hänen oli kuitenkin täytynyt elää ilman sitä,
ja siksi hän aikaa myöten oli kovettunut. Hän ei kyllä ollut tiennyt,
että hän tarvitsi rakkautta. Ei hän sitä nytkään tiennyt. Hän aavisti
sen olemassaolon vain sen ilmenemismuodoista ja ajatteli, että se oli
jotakin suloista, korkeaa ja suurenmoista.
Hän oli iloinen, ettei herra Morse ollut kotona. Hänen oli jo kyllin
vaikeata tutustua tyttöön, hänen äitiinsä ja veljeensä Normaniin.
Arthuria hän tunsi jo ennestään jonkin verran. Isä olisi hänelle ollut
liikaa, sen hän tajusi. Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan ollut
askarrellut näin kovasti. Ankarinkin ponnistus oli lapsen leikkiä tämän
rinnalla. Pienet hikikarpalot kohosivat hänen otsalleen, ja hänen
paitansa oli märkänä hiestä, koska hänen täytyi niin ankarasti
ponnistella voidakseen suorittaa niin monta outoa asiaa yhtaikaa. Hänen
tuli syödä aivan toisin kuin koskaan ennen, käsitellä outoja esineitä,
vilkuilla salaa ympärilleen huomatakseen, kuinka hänen tuli kussakin eri
tapauksessa menetellä, ottaa vastaan, järjestellä ja luokitella eri
vaikutelmat, jotka tulvien täyttivät hänen mielensä. Samanaikaisesti hän
tunsi sydämessään kiihkeää kaihoa ja hellyyttä vierustoveriaan kohtaan.
Se täytti hänen olemuksensa oudolla, tuskaisella levottomuudella, saiko
hän antaa valtaa jäytävälle halulleen kulkea niitä teitä, joita hän
kulki. Samalla hänen mielessään askartelivat suloiset toiveet ja
epämääräiset suunnitelmat, kuinka saavuttaa hänet. Kun hän siis katsahti
Normaniin tai johonkin muuhun saadaksensa tietää, mitä haarukkaa hänen
missäkin tapauksessa oli käytettävä, valtasivat tuon henkilön olemus ja
ilmeet hänet niin kokonaan, että hän koetti vaistomaisesti jäljitellä
niitä, varsinkin sitä tapaa, millä he suhtautuivat tyttöön. Edelleen
hänen täytyi keskustella, kuunnella, mitä hänelle sanottiin, tarkata
toisten vastauksia ja vastata itsekin, vaikka kieli tuntui
lamaantuneelta, niin että oli vaikeata saada mitään sanotuksi. Ja jotta
hänen hämminkinsä olisi täydellinen, oli siellä vielä palvelija, joka
lakkaamatta uhkasi häntä hiipien äänettömästi hänen taaksensa, kamala
sfinksi, joka esitti hänelle arvoituksiansa vaatien niihin vastauksen
silmänräpäyksessä. Koko aterian ajan hän kauhulla ajatteli sormikulhoja.
Lakkaamatta ja itsepintaisesti palasi ajatus niihin, milloin ne
tuotaisiin esille ja mitä niillä tehtäisiin. Hän luuli joskus kuulleensa
puhuttavan sellaisistakin esineistä, ja ennemmin tai myöhemmin lähinnä
seuraavan viiden minuutin kuluessa ne ilmestyisivät käytettäviksi,
istuihan hän pöydässä ylhäisessä seurassa, joka käytti niitä ja -- ah,
hän käyttäisi niitä myös itse. Mutta ensimmäisenä ja viimeisenä hänen
ajatuksissansa oli kysymys, kuinka hänen tuli suhtautua näihin ihmisiin.
Kuinka hänen tuli käyttäytyä heitä kohtaan? Levottomana ja tuskaisena
hän koetti lakkaamatta ratkaista tätä probleemia. Arka pelko kuiskasi
hänelle, että hän tahtoi näytellä erityistä osaa, ja vielä arempi pelko
vakuutti hänelle, ettei hän onnistuisi esittäessään sellaista, johon hän
ei ollut tottunut ja joka ei ollut hänen luonteensa mukaista, ja että
hän siten tekisi vain narrin itsestään. Päivällisen alkuosan aikana,
jolloin hän näin taisteli itsensä kanssa, hän oli hyvin vaitelias. Hän
ei tiennyt, että hän siten teki Arthurin valehtelijaksi, koska tämä oli
edellisenä päivänä sanonut sisarellensa, että hän toisi villin ihmisen
heille päivälliselle, mutta heidän ei ollenkaan tarvitsisi pelätä, koska
he huomaisivat, että hän oli sangen mielenkiintoinen villi. Martin Eden
ei olisi voinut kuvitella, että tytön veli olisi voinut tehdä itsensä
syypääksi sellaiseen petokseen, varsinkaan sen jälkeen, kun hän oli
pelastanut tuon samaisen veljen sangen epämieluisasta tilanteesta. Niin
hän istui pöydässä hämillään oman mahdottomuutensa vuoksi, mutta samalla
ihastuneena kaikkeen siihen, mitä tapahtui hänen ympärillänsä. Ensi
kertaa hän tajusi, että syöminen oli jotakin muuta kuin ruumiin
luonnollisten vaatimusten tyydyttämistä. Hän ei kiinnittänyt huomiotansa
siihen, mitä hän söi. Se oli vain ruokaa. Hänen kauneuden kaipuunsa ja
rakkautensa vietti juhlaa tässä seurassa, jossa syöminenkin oli
esteettinen toimitus. Se oli myös henkistä askartelua. Hänen aistinsa
olivat kiihottuneet. Hän kuuli lausuttavan sanoja, jotka olivat hänelle
merkityksettömiä, ja toisia, joita oli nähnyt vain kirjoissa ja joita ei
kukaan hänen tuttavapiirissään osannut oikein lausua. Kun hän kuuli
näiden sanojen huolettomasti kirpoilevan tämän merkillisen perheen,
tytön perheen, huulilta, hän värisi ihastuksesta ja mielihyvästä. Kaikki
kaukainen, kaunis ja korkea, josta kirjoissa puhuttiin, näytti
toteutuvan tosielämässä. Hän oli siinä ihmeellisessä ja autuaallisessa
tilassa, jolloin ihminen näkee kauneimpien unelmiensa kumpuavan esille
mielikuvituksen salaperäisiltä mailta ja muodostuvan eläväksi
todellisuudeksi.
Koskaan hän ei ollut ollut tällaisessa tilanteessa, missä hänen
vaistomaisesti täytyi vetäytyä taka-alalle kuunnellen, havaintoja tehden
ja vastaillen yksikantaan, kun oli pakko "kyllä, neiti" ja "ei, neiti"
tai "kyllä, rouva" ja "ei, rouva". Hän hillitsi merimiesvaistojansa ja
tottumuksiansa voidakseen vastata hänen veljelleen "kyllä, herra", tai
"ei, herra". Ellei hän niin tekisi, käyttäytyisi hän sopimattomasti ja
tunnustaisi alemmuutensa, mikä ei mitenkään kävisi päinsä, mikäli hän
tahtoi valloittaa tytön. Hänen tuli pitää huolta omasta arvostaan. "Niin
totta kuin elän", hän huudahti mielessään, "minä olen yhtä hyvä kuin
hekin, ja jos he tietävät paljon sellaista, mitä minä en tiedä, voin
minä puolestani opettaa heille yhtä ja toista, ja niin ollen olemme
tasaveroiset!" Kun seuraavassa hetkessä tyttö tai hänen äitinsä häntä
puhutellessaan sanoi "herra Eden" unohti hän kapinallisen ylpeytensä ja
punastui ja lämpeni mielihyvästä. Hän oli sivistynyt ihminen --
sellainen hän juuri oli -- ja söi päivällistä rinnatusten ihmisten
kanssa, jollaisista hän oli lukenut kirjoista. Itsekin hän oli
kertomuksen aiheena ja ponnisteli läpi paksujen teosten sivujen.
Mutta samalla kun hän teki Arthurin arvostelun valheeksi ja esiintyi
lauhkeana lampaana villin ihmisen asemasta, hän mietti päänsä puhki,
kuinka hänen tuli käyttäytyä. Hän ei suinkaan ollut mikään lauhkea
lammas, ja toisen viulun soittaminen ei ollenkaan soveltunut hänen
korkealentoiselle luonteellensa. Hän puhui vain silloin, kun täytyi, ja
tällöin hänen puheensa muistutti hänen käyntiänsä ruokapöytään. Syntyi
pysähdyksiä ja vaikenemisia, kun hän koetti kaiken maailman kieliä
käsittävästä sanavarastostaan etsiä ne sanat, joiden luuli soveltuvan,
vaikkakin pelkäsi, ettei osaisi niitä lausua virheettömästi, samalla hän
karttoi vaikeasti ymmärrettäviä tai karkeita sanoja. Mutta koko ajan
häntä kiusasi tunne, että tämä varovaisuus teki hänestä tyhmyrin
ja ettei hän voinut sanoa juuri sitä, mitä tahtoi. Hänen
vapaudenrakkautensa soti tällaista teennäisyyttä vastaan yhtä paljon,
kuin kova kaulus kiusasi hänen niskaansa. Hän tiesi sitä paitsi, ettei
hän voisi pitemmän päälle jatkaa samalla tavalla. Hänen luonnettaan
hallitsivat voimakkaat ajatukset ja tunteet, ja hänen luova henkensä oli
sekä itsepäinen että intoisa. Nyt oli äkkiä hänen mieleensä tullut niin
paljon ajatuksia ja tunteita, joille tuli sinä hetkenä keksiä muoto ja
ilmaisutapa, että hän unohti itsensä ja paikan, missä oli, ja vanhat
sanat, puheen alkutekijät, jotka hän tunsi, kohosivat mieleen.
Kerran kun hän tahtoi sanoa palvelijalle, ettei hän tahtonut enää sitä,
mitä tämä hänelle tarjosi, hän virkahti lyhyesti ja mahtipontisesti:
"Olen täysi!"
Silmänräpäyksessä kaikki vaikenivat häneen tuijottaen, ja palvelija
hymyili salaa huvitettuna, mutta hän toivoi häpeissänsä, että maa
nielaisisi hänet. Pian hän kuitenkin voitti itsensä.
"Se on kanakkilainen tapa lopettaa", hän selitti, "ja merkitsee samaa
kuin 'kiitos'. Se on vain lyhyt ja käskevä lausua."
Hän näki tytön uteliaana katselevan hänen käsiänsä, ja koska hän oli
alkanut selitellä, hän virkahti:
"Minä olen juuri kulkenut rannikkoa muutamalla valtameren postihöyryllä.
Se oli myöhästynyt, ja kiertäessämme Puget Soundin satamissa me teimme
työtä kuin neekerit purkaessamme tavaroita, kaikenlaista rihkamaa, --
jos ymmärrätte, mitä sellainen on. Siinä tohinassa minä haavoitin
käteni."
"Oh, en minä sillä katsonut", kiiruhti tyttö selittämään. "Teidän
kätenne tuntuivat minusta liian pieniltä vartaloon verraten."
Vieraan posket karahtivat punaisiksi ja korvat kuumenivat. Hänestä
tuntui, että toinenkin hänen suurista virheistään oli paljastettu.
"Niin", hän sanoi kuin anteeksi pyydellen, "ehkeivät ne sukuuni katsoen
ole kyllin suuret. Käyttäessäni hartiavoimia voin kyllä iskeä nyrkilläni
muulin kuoliaaksi. Ne ovat liian voimakkaat, mutta jos minä ruhjon
jonkun kallon, ruhjoutuvat myös minun nyrkkini."
Hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen, mitä oli sanonut. Hän oli
päinvastoin suuttunut itsellensä. Hän oli päästänyt kielensä siteet ja
puhui asioista, jotka eivät olleet kauniita.
"Oli urhoollisesti tehty, että autoitte Arthuria sillä tavalla -- te,
joka olitte aivan vieras", sanoi tyttö hienotunteisesti huomatessaan
hänen hämmennyksensä, vaikka ei voinutkaan ymmärtää syytä siihen.
Vieras puolestaan tajusi, mitä tyttö oli tehnyt hänen hyväkseen, ja
lämmin kiitollisuuden laine tulvi läpi hänen olemuksensa, niin että hän
kokonaan unohti liian puheliaan kielensä.
"Eihän se ollut kerrassaan mitään", hän virkahti. "Sen olisi kuka
hyvänsä toisen puolesta tehnyt. Se roikaleitten sakki oli ojennusta
vailla, mutta Arthur ei ollut tottunut nutistamaan niitä. He kävivät
kiinni häneen ja minä hyökkäsin heidän kimppuunsa ja löylytin heitä
vähän. Siinä mylläkässä he purivat kättäni. Mutta en minä kuitenkaan
mistään hinnasta olisi jättänyt sitä tekemättä. Kun minä näin..."
Hän vaikeni äkkiä masentuneena omasta turmeltuneisuudestaan ja
viheliäisyydestään, sillä se teki hänet mahdottomaksi hengittämään samaa
ilmaa, jota tyttö hengitti. Ja kun Arthur vielä kerran alkoi selittää
seikkailuaan juopuneitten roistojen kanssa ja kuinka Martin Eden oli
hyökännyt niiden kimppuun ja pelastanut hänet, istui tuo mies otsa
rypyssä mietiskellen, millainen tomppeli hän oli ollut, ja koettaen yhä
tarmokkaammin ratkaista probleemia, miten hänen tulisi käyttäytyä näiden
ihmisten seurassa. Luonnollisesti hän ei vielä ollut päässyt pitkälle.
Hän oli eri heimoa kuin he eikä osannut edes puhua heidän mongerrustaan,
kuten hän mielessään päätteli. Hän ei voinut teeskennellä olevansa
heidän vertaisensa. Aikanansa naamio putoaisi pois, ja sitä paitsi
naamarissa esiintyminen oli hänen luonteellensa kokonaan vierasta. Hänen
sydämessään ei ollut tilaa vilpille eikä petokselle. Tapahtukoon mitä
tahansa, hänen täytyi olla tosi. Vielä hän ei kyennyt puhumaan heidän
kieltänsä, mutta sekin aika kerran tulisi, siitä hän oli vakuuttunut.
Ennen sitäkin hänen täytyisi puhua, mutta hänen tuli käyttää omaa
kieltään, tietysti hieman hillittynä, ettei kovin heitä hämmästyttäisi
ja että he voisivat häntä käsittää. Sen vuoksi hän ei tahtonut
teeskennellä, eikä äänettömyydellä luulotella tietävänsä asioita, joita
ei tiennyt. Kun hän siis oli tämän päätöksensä tehnyt, ja veljekset
puhuessaan yliopiston asioista usein käyttivät sanaa "trig", hän kysyi:
"Mitä on _trig?"_
"Trigonometria", vastasi Norman. "Korkeampi muoto matikkaa."
"Ja mitä matikka sitten on?" kuului seuraava kysymys, joka veti Normanin
suun hymyyn.
"Matematikkaa -- aritmetiikkaa", oli vastaus.
Martin Eden nyökkäsi. Vilahdukselta hän oli saanut silmätä tiedon
ilmeisesti rajattomia näköaloja. Se, mitä hän näki, sai määrätyn muodon.
Hänen harvinainen mielikuvituksensa antoi ajatuskuville todellisen,
käsitettävän muodon. Hänen aivojensa sulatuskammioissa trigonometria ja
matematiikka ja koko se tiedon laaja kenttä, jota ne tarkoittavat,
muuttui tavallansa äärettömäksi maisemaksi. Ne näköalat, joita hän
silmäsi, olivat täynnä suloista vihreyttä ja ihania metsäpylväkkeitä,
jotka lempeästi loistivat tai välähtelivät lukemattomien salamain
risteillessä. Taka-alalla katosivat yksityiskohdat purppuraiseen usvaan,
mutta tuon usvan takana, sen hän tiesi, alkoi tuntemattoman salaperäinen
viehätys, joka houkutteli ihmeellisiin seikkailuihin. Se juovutti häntä
kuin viini. Tässä oli jotakin, johon kannatti tarttua, oli koko maailma
valloitettavana; ja samalla hänen olemuksensa syvyyksistä nousi ajatus
_valloituksesta, jolla voittaisi hänet, tuon liljanvalkoisen
henkiolennon, joka istui hänen vierellään_.
Tämän loistavan näyn turmeli Arthur, joka koko illan oli koettanut saada
hänestä villi-ihmisen esille. Martin Eden muisti päätöksensä. Ensi
kertaa hän muuttui omaksi itseksensä, aluksi tosin arkana ja
mietiskelevänä, mutta pian hän kuitenkin unohti kaiken luomisen riemussa
ja kuvasi elämää sellaisena kuin sen tunsi kuulijainsa silmäin eteen.
Hän oli kuulunut salakuljetuslaivan, Halcyonin, miehistöön silloin, kun
tullialukset pakottivat sen antautumaan. Hän katseli avoimin silmin ja
osasi kertoa, mitä näki. Hän maalasi heidän silmäinsä eteen kuohuvan
meren sekä ne laivat ja ihmiset, jotka siellä taistelivat. Hänen
mielikuvituksensa voima valtasi heidät niin, että he tarkastelivat hänen
silmillänsä kaikkea, mitä hän itse oli nähnyt. Taiteilijan vaistolla hän
valitsi yksityiskohtia, maalasi elämästä kuvia, joissa valo ja värit
loistivat ja hehkuivat, sovitti tapaukset yhteen niin, että kuulijat
seurasivat ihastuneina hänen korutonta kaunopuheisuuttansa. Joskus hänen
kertomuksensa vilkkaus ja omituiset lauseparret hämmästyttivät heitä,
mutta kauneus seurasi aina kauhun kantapäillä ja huumori loi lievitystä
murheellisiin tarinoihin, kun hän kuvasi merimiehen omituisia
aatemaailmoja ja elämänkäsitystä.
Ja hänen puhuessaan katseli tyttö häntä hämmästynein silmin. Kertojan
innostus lämmitti häntä. Hän ihmetteli, oliko hän ollut kylmä koko
elämänsä ajan. Hänen teki mielensä nojautua tähän hehkuvaan, säkenöivään
mieheen, joka oli kuin tulivuori uhkuen voimaa, terveyttä ja tarmoa.
Hänestä tuntui, että hänen täytyy nojata häneen, ja vain vaivoin hän
pystyi vastustamaan mielitekoaan. Mutta sitten tulvahti mieleen toinen
tunne, joka työnsi häntä pois tuosta miehestä. Häntä karkoittivat nuo
haavaiset kädet, jotka olivat niin tahraantuneet, että elämän loka oli
syöpynyt lihaan asti, tuo kauluksen hieroma punainen juova niskassa ja
nuo pullistelevat lihakset. Hänen karkeutensa pelotti häntä. Kertojan
hiomaton puhetapa loukkasi hänen korvaansa, jokainen karkea piirre hänen
elämässään tahrasi tytön sielua. Mutta lakkaamatta palasi tuo hänen
puoleensa vetävä tunne, kunnes hän ajatteli, että tuo mies on paha,
koska hänellä oli niin suuri valta häneen. Kaikki, mikä hänen mielessään
oli syvimpään juurtunut, alkoi horjua. Tuon miehen jutut ja seikkailut
tuntuivat hävittävän kaikki sovinnaisuuden rajat. Kun saattoi noin
huolettomasti kohdata vaaroja ja nauraa kaikelle, ei elämä enää ollut
vakavaa ponnistelua ja vaivaa, vaan pelkkää leikkiä, jonka voi kääntää
ylösalaisin ja josta saattoi huolettomasti nauttia tai heittää menemään.
"Leiki siis!" kaikui huuto hänen olemuksensa läpi. "Nojaa häneen, jos
niin tahdot, ja kiedo kätesi hänen kaulaansa!" Hänen teki mielensä
parahtaa näiden ajatusten hurjuutta, ja turhaan hän vetosi omaan
puhtauteensa ja hienoon sivistykseensä asettaen kaiken sen, mitä hän
oli, kaikkea sitä vastaan, mitä tuo toinen ei ollut. Hän katsahti
ympärilleen ja näki toisten suunniltaan ihastuksesta tuijottavan tuota
miestä, ja hän olisi tuntenut asemansa toivottomaksi, ellei olisi
havainnut kauhua äitinsä katseessa. Tuo mies, joka oli ilmestynyt
synkimmästä pimeydestä, oli pahasta. Hänen äitinsä näki sen, ja hänen
äitinsä oli oikeassa. Hänen tuli luottaa äitinsä tuomioon, kuten hän
aina oli kaikissa asioissa tehnyt. Tuon miehen tuli ei enää lämmittänyt,
pelko tuon miehen vuoksi ei enää ollut vaarallinen.
Myöhemmin päästyään pianon ääreen hän soitti hänelle osoittaaksensa,
että kuilu heidän välillänsä oli syvä ja ylitsepääsemätön. Hänen
musiikkinsa oli kuin haaste, jonka hän välinpitämättömästi oli heittänyt
toiselle. Vieras tuijotti kauhistuneena häneen. Hänestä samoin kuin
tytöstäkin tuntui, että kuilu laajeni heidän välillänsä, mutta nopeammin
kuin se laajeni, kasvoi hänen halunsa voittaa hänet sittenkin. Mutta
hänen tunteensa olivat liian voimakkaat ja vaativat, että hän olisi
voinut istua ja tuijottaa eteensä avautuvaan kuiluun varsinkin, kun oli
kuultavana musiikkia, jonka vaikutukselle hän oli erittäin altis. Se oli
kuin päihdyttävää juomaa, joka kiihotti hänen tunteensa tuleen, huumaava
aine, joka valtasi hänen mielikuvituksensa lennättäen häntä läpi
avaruuksien tutkimusmatkalle. Se karkoitti kaikki surulliset asiat,
täytti hänen sielunsa kauneudella, vapautti ajatuksen ja antoi unelmille
siivet. Hän ei ymmärtänyt sitä musiikkia, jota tyttö esitti. Se oli
aivan toista kuin tanssisaleissa tai räikyvät torvien säveleet, joita
hän oli kuullut. Mutta kirjoista hän oli saanut jonkinlaisen aavistuksen
siitä, ja hän uskoi hänen soittoonsa odotellen kärsivällisesti jokaista
uutta aihetta tai rytminvaihdosta pahoitellen vain, että ne loppuivat
niin lyhyeen. Tuskin hän oli ne tajunnut ja päästänyt mielikuvituksensa
lentoon, kun ne vaihtuivat hänelle merkityksettömään sävelkeinuntaan,
mielikuvitus lakkasi toimimasta, ja hän vaipui maan päälle takaisin.
Kerran hänen mieleensä tuli, että tuolla kaikella oli jokin tarkoitus
häneen nähden. Hänestä tuntui, että hän oli tytölle vastenmielinen, ja
koetti arvailla, mitä hänen kätensä hänelle koskettimilla puhuivat.
Mutta sitten hän hylkäsi ajatuksen arvottomana ja mahdottomana ja
antautui vapaasti nauttimaan musiikista. Entinen, ihastunut mieliala
palasi. Hänen jalkansa eivät olleet enää multaa ja hänen ruumiinsa
henkevöityi; hänen silmissään, vieläpä sielläkin, mihin katse ei
ulottunut, loisti ihana valo; ja silloin kaikki hänen ympärillänsä
katosi ja hän siirtyi kauaksi, jossa liiteli sen maailman yläpuolella,
jota hän niin suuresti rakasti. Tunnettu ja tuntematon vietti
yhtymäjuhlaa hänen unelmoivassa mielikuvituksessaan. Hän astui sisään
oudoista porteista aurinkoisiin maihin, ja kierteli toreilla outojen
kansojen joukossa, joita ei yksikään ihminen ole koskaan nähnyt. Hänen
sieraimissaan oli maustesaarien lemu sellaisena, kuin hän oli sen
tuntenut lämpiminä, tyyninä öinä merellä. Hän matkusti kohden eteläisiä
seutuja, joissa päivät ovat pitkät ja polttavat, hän risteili
turkoosimeren palmujen reunustamien saarien keskellä. Ajatuksen
nopeudella nuo kuvat tulivat ja menivät. Jonakin hetkenä hän istui
villihevosen selässä kiitäen satumaisesti valaistujen värikkäitten
seutujen läpi, seuraavassa hetkessä hän taas tuijotti häikäisevän
kuumuuden läpi kuolemanlaakson valkeisiin hautapatsaisiin tai souti
jäätävänkylmää valtamerta, jossa suunnattomat jäävuoret säteilivät ja
hohtivat auringonpaisteessa. Hän loikoili korallirannikoilla, joissa
kookospähkinät riippuivat alas hiljaa lepattaviin aaltoihin. Vuosisatoja
sitten haaksirikkoutuneen laivan ruho paloi sinisissä liekeissä ja sen
valossa "hulat" hyppivät helisevien ukuleleittensa ja pärisevien
rumpujensa säestyksellä villejä tanssejaan. Oli aisteja kiihottava
troopillinen yö. Kauempana kuvastuivat tulivuoren ääriviivat taivasta
vasten. Taivaalta pilkisti kalpea uusikuu ja Etelän risti oli painunut
alas taivaan rannalle.
Hän oli kuin harppu. Kaikki se elämä, jota hän tunsi tai oli kuvitellut,
muodosti sen kielet, sävelvirta oli se tuuli, joka pani nuo kielet
väräjämään muistoja ja unelmia. Hän ei ainoastaan tuntenut. Tunne
pukeutui selvään muotoon, väreihin ja sädeloistoon, ja mitä hänen
ajatuksensa uskalsi kuvitella, se sai heti kuin taikavoimasta
jalostuneen muodon. Entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sulautuivat
yhteen, ja hän liiteli yli avaran, lämpimän maailman läpi seikkailujen
ja sankaritekojen tuon tytön luo, jonka hän voitti ja nosti hellästi
käsivarsilleen, ja pakeni hänen kanssaan unelmiensa valtakuntaan.
Ja kun tyttö katsahti häneen olkansa yli, näki hän osan tuosta kaikesta
hänen kasvoillansa. Nuo kasvot olivat muuttuneet suurine loistavine
silmineen, jotka saattoivat tunkeutua sävelverhon läpi, näkivät sen
takana elämän ihmeellisen sykinnän ja erottivat hengen suurenmoiset
harhakuvat. Hän hämmästyi. Karkea, kompuroiva olento oli hävinnyt.
Huonotekoiset vaatteet, sidotut kädet ja päivettyneet kasvot olivat
jääneet, mutta ne olivat kuin vankilan ristikot, joiden takaa hän näki
suuren sielun pilkistävän esiin äänetönnä ja vaieten, koska heikot
huulet eivät voineet sitä puheessa ilmaista. Vain hetken välähdyksenä
hän tämän näki, mutta sitten palasi todellisuus taas ja hän nauroi
oikukkaille mielijohteillensa. Mutta vaikutus tuosta, mitä hän luuli
huomanneensa, säilyi, ja kun tuli aika, jolloin vieraan oli lähdettävä,
hän lainasi hänelle niteen Swinburnen ja Browningin teoksia, itsekin hän
luki Browningia yliopistossa. Hänestä vieras näytti nuorelta pojalta
änkyttäessään kiitoksensa, ja oli kuin äidillinen sääli olisi lämpimän
laineen tavalla valahtanut hänen olemuksensa läpi. Hän ei muistanut
tolvanaa, ei vangittua sielua eikä miestä, joka oli tuijottanut häneen
miehuutensa voimassa ja ihastuttanut ja pelottanut häntä. Hän näki
edessään vain pojan, joka pudisti hänen kättänsä kovalla kouralla, niin
että hänestä tuntui, kuin hän oli pistänyt kätensä pähkinänrikkojaan.
"Tämä oli suurin hetki minun elämässäni. Nähkääs, minä en ole tottunut
tällaiseen", änkytti poika. Hän katsahti avuttomana ympärilleen.
"Tällaisia ihmisiä ja tällainen talo. Kaikki se on uutta minulle ja minä
pidän siitä."
"Toivon, että tulette uudestaan", sanoi tyttö, kun vieras lausui
jäähyväisiä hänen veljilleen.
Hän pisti hatun päähänsä, työntyi vitkastellen ulos ovesta ja oli
kadonnut.
"No, mitä ajattelet hänestä?" kysyi Arthur.
"Hän on sangen mielenkiintoinen, toi tullessaan raikkaan tuulahduksen",
vastasi sisar. "Kuinka vanha hän on?"
"Kaksikymmentä, melkein kaksikymmentä yksi. Minä kysyin häneltä tänä
iltana. En luullut, että hän olisi niin nuori."
Ja minä olen kolme vuotta vanhempi, ajatteli sisar antaessaan veljelleen
hyvänyönsuukon.