I LUKU

Toinen avasi oven ja astui sisään mukanaan nuori mies, joka kömpelösti

otti hatun päästään. Seuralaisen puku oli karkea ja tuoksui mereltä, ja

näytti ilmeiseltä, ettei hän ollut kotonaan siinä upeassa salissa, johon

oli joutunut. Kun hän ei tietänyt, mihin hattunsa panisi, hän alkoi

tukkia sitä takkinsa taskuun, mutta silloin toinen otti sen häneltä. Se

tapahtui tyynesti ja luontevasti, ja kömpelö nuorukainen oli

kiitollinen. "Hän ymmärtää", hän ajatteli. "Hän kyllä auttaa minua

selviämään tästä."

Hän asteli aivan toisen kintereillä väännellen hartioitansa ja

toikkaroiden hajalla säärin, aivan kuin sileän lattian palkit olisivat

nousseet ja laskeneet kuin meren mainingit. Avarat huoneet tuntuivat

olevan liian ahtaat hänen hoippuvalle käynnilleen, ja hän ajatteli

kauhulla, että hänen leveät hartiansa tarttuisivat oviin tai että hän

tyrkkäisi matalalle uunin reunalle asetetut koristeet lattialle. Hän

aivan kuin kimmahteli esineestä toiseen ja suurensi moninkertaiseksi

vaaran, jota todellisuudessa ei ollut muualla kuin hänen

mielikuvituksessaan. Sohvapöydälle oli ladottu korkea kasa kirjoja, ja

sen ja suuren flyygelin välillä oli tilaa niin runsaasti, että puoli

tusinaa olisi mahtunut kulkemaan siitä rinnan, mutta hän hiipi siitä

varovasti peläten ja vavisten. Hänen jäntevät käsivartensa riippuivat

velttoina sivuilla. Hän ei keksinyt, mihin panna kätensä; kun hän

kiihtyneessä mielessänsä kuvitteli, että oli ollut kyynärpäällään

tyrkkäämäisillään pöydällä olevaa kirjakasaa, hän kavahti kuin

pelästynyt hevonen ja oli potkaista pianotuolin nurin. Hän katseli

toisen miehen notkeata käyntiä edessä ja ensi kertaa elämässään hän

havaitsi kulkevansa toisella tavalla kuin muut miehet. Hän tunsi

äkillisen häpeänpiston povessa, että hän saattoi esiintyä niin

kömpelösti. Hikihelmet kihosivat hänen otsalleen, ja hän pysähtyi

kuivaamaan ahavoituneita kasvojaan nenäliinalla.

"Pysähdy nyt hetkeksi, Arthur, poikaseni", hän virkkoi koettaen leikillä

verhota suunnatonta hämminkiään. "Tämä on jo sentään sinun

seuralaisellesi liian paljon yhdellä kertaa. Anna minulle aikaa

hengittää edes hetkinen. Sinähän tiedät, etten edes tahtonut tulla, ja

tuskinpa ne sinun omaisesikaan hetipaikalla haluavat minua nähdä."

"Älä ole ollenkaan hämilläsi", kuului tyynnyttävä vastaus. "Ei sinun

tarvitse ujostella meitä. Me olemme sangen vaatimatonta väkeä. Kas vain,

tuollahan on kirje minulle!"

Hän astui pöydän luo, repäisi kuoren auki ja alkoi lukea kirjettä antaen

siten vieraalle aikaa rauhoittua. Vieras ymmärsi hänen tarkoituksensa ja

oli kiitollinen. Syntymälahjaksi hän oli saanut herkän mielen ja terävän

älyn, ja vaikka pinnalla näkyi vähän, hänen mielessänsä risteilivät

kuitenkin tuhannet tunteet. Hän kuivasi otsansa ja katseli ympärilleen.

Kasvot olivat rauhalliset, mutta silmissä oli samanlainen ilme kuin

villieläimellä, kun se vainuaa vaaraa. Tuntematon ympäröi häntä joka

puolelta; levottomana hän odotti; mitä tapahtuisi. Hän ei keksinyt, mitä

tekisi, ymmärsi vain, että hän käyttäytyi kuin moukka, ja kaikki mitä

hänessä oli, tuntui kelvottomalta tähän ympäristöön. Hän oli arka ja

äärimmilleen itserakas, ja se veitikkamainen katse, jonka toinen salaa

kirjeen takaa häneen heitti, tuntui lävistävän kuin tikari hänen

olemuksensa. Hän huomasi tuon katseen, mutta ei ollut siitä

tietävinäänkään, sillä ainoa, jonka hän perin juurin oli oppinut, oli

mielenmaltti. Mutta tikarinpisto sattui hänen ylpeyteensä. 'Hän kirosi

tuloaan, mutta päätti samalla, että kun kerran oli tullut, hän tahtoi

kestää kaiken. Hänen kasvojensa ilme koveni, ja katseessa välähteli

taisteluhalu. Hän katseli levollisemmin ympärilleen, teki selviä

havainnolta ja painoi tämän kauniin huoneen sisustuksen yksityiskohdat

tarkasti mieleensä. Hänen silmänsä olivat terävät, eikä mikään jäänyt

huomaamatta, ja kuta kauemmin hänen katseensa joi tästä kauneuden

lähteestä, sitä tarkemmin häipyi uhma hänen kasvoiltaan ja sijalle

ilmestyi lämmin innostus. Hän oli altis kauneuden vaikutukselle, ja

täällä sitä oli runsaasti nähtävänä.

Muuan öljymaalaus kiinnitti hänen mieltänsä. Mahtava aalto vyöryi

pirstoutuen yli kalliokielekkeen, raskaat myrskypilvet peittivät

taivaan, ja edempänä aallokossa purjeet pingoittuneina luovi luotsialus

kohden ilta-auringossa rusottavaa myrskyistä taivaanrantaa. Alus oli

kallistunut niin, että kannelta saattoi erottaa kaikki yksityiskohdat.

Siinä oli kauneutta, ja se vangitsi hänet kokonaan. Hän unohti kömpelön

käyntinsä ja asteli lähemmäksi taulua, aivan lähelle. Silloin häipyi

kokonaan kankaan kauneus. Hänen kasvojensa ilme kuvasti hänen

hämmästystään. Hän tuijotti taulua, mutta näki vain huolimattomasti

läiskittyjä värilänttejä, ja siksi hän vetäytyi takaisin. Samana hetkenä

kauneus palasi takaisin kankaalle. "Pilakuva", hän ajatteli kääntäen

katseensa taulusta, mutta kesken niiden lukemattomien vaikutelmien,

jotka valtasivat hänen mielensä, hänellä oli aikaa ihmetellä, että niin

paljon kauneutta oli tuhlattu pelkkään pilaan. Hän ei tuntenut

maalaustaidetta. Hän oli kasvanut sellaisissa oloissa, joissa värit ja

ääriviivat esiintyvät pettämättöminä, katselipa niitä läheltä tai

kaukaa. Hän oli kyllä nähnyt öljymaalauksia näyteikkunoissa, mutta

ikkunoiden lasit olivat estäneet häntä työntämästä kiihkeitä silmiään

liian lähelle.

Hän katsahti ystäväänsä, joka yhä luki kirjettä, ja tarkasteli pöydällä

olevia kirjoja. Hänen silmiinsä ilmestyi äkkiä kiihkeä halu ja kaipaus,

kuten nälkäisen katseeseen, kun hän näkee herkullisen aterian.

Vaistomaisesti hän vilkaisi oikealle ja vasemmalle, astui pöydän luo,

jossa melkein hellästi tarttui kirjoihin. Hän tavaili kirjojen ja

tekijäin nimiä, luki rivin sieltä, toisen täältä hyväillen teoksia sekä

katsein että käsin, kunnes äkkiä silmään sattui kirja, jonka hän oli

ennen lukenut. Muuten kirjat yhtä hyvin kuin niiden tekijätkin olivat

hänelle ventovieraita. Hän valitsi erään Swinburnen teoksen, jota alkoi

lukea kasvot hehkuen ja unohtaen, missä oli. Kahdesti hän sulki kirjan

pitäen kuitenkin etusormeansa välissä lukeakseen tekijän nimen.

Swinburne! Sen nimen hän tahtoi pitää mielessään. Tuolla miehellä oli

silmät, ja hän oli varmaan nähnyt värejä, joita osasi selittää. Mutta

kuka oli Swinburne? Oliko hän kuollut jo sata vuotta sitten, kuten

useimmat muut runoilijat? Vai elikö hän vielä ja kirjoitti? Hän katsoi

nimilehteä. Kas niin, hän on kirjoittanut muitakin teoksia. Mikäpä

siinä, huomenna hän menee kirjastoon ja koettaa lainata sieltä jonkin

Swinburnen teoksen. Hän alkoi lukea edelleen ja unohti kaiken muun. Hän

ei huomannut sitäkään, että nuori nainen oli tullut huoneeseen. Hän

tajusi sen vasta, kun kuuli Arthurin äänen:

"Ruth, tässä on herra Eden."

Hän sulki kirjan jättäen etusormensa väliin, mutta ennen kuin hän ehti

kääntyä, valtasi hänet uusi ihmeellinen tunne, jota kuitenkaan ei ollut

herättänyt tyttö, vaan hänen veljensä sanat. Hänen jäntevässä

ruumiissaan piili runsas määrä värisevää tunteellisuutta. Pieninkin

ulkonainen tapaus, joka koski hänen herkkään mieleensä, sai hänen

ajatuksensa, tunteensa ja innostuksensa leimahtamaan liekkiin.

Lakkaamatta hänen mielikuvituksensa oli äärimmilleen jännittynyt, ja

pienimmätkin seikat herättivät joko mieltymystä tai vastenmielisyyttä.

"Herra Eden" oli nyt saanut hänen mielensä kuohuksiin; olihan hänen

nimensä ollut "Eden" tai "Martin Eden" tai pelkkä "Martin" koko hänen

ikänsä. Ja "herra"! Se oli lausuttu luonnollisesti vain erehdyksestä, se

oli hänen varma vakaumuksensa. Sinä hetkenä hänen mielensä muuttui

suunnattomaksi camera obscuraksi, jossa hän näki lukemattomia kuvia

omasta elämästään: pimeistä hiiliruumista ja laivankansista,

majapaikoista ja laitureista, poliisityrmistä ja kapakoista,

sairaaloista ja köyhäinkodeista, ja kaikissa näissä kuvissa oli

punaisena lankana se tapa, jolla häntä eri tilanteissa oli puhuteltu.

Ja sitten hän kääntyi ja näki tytön. Sinä hetkenä katosivat kaikki

houreelliset mielikuvat hänen sielustaan. Tyttö oli kalpea, eteerinen

olento, jolla oli suuret syvät sinisilmät ja runsaat kultakiharat. Poika

ei tiennyt, kuinka hän oli puettu, tajusi vain, että hänen pukunsa oli

yhtä ihmeellinen kuin hän itsekin. Hän vertasi häntä kalpeaan kultaiseen

kukkaan, joka hymysi hennossa vanassa. Ei, hän oli henki, taivainen

olento, jumalatar; sellainen yliluonnollinen kauneus ei ollut tästä

maailmasta. Tai ehkäpä kirjat puhuivat totta kertoessaan, että saattoi

löytää monta hänenkaltaistansa elämän päivänpaisteisilta rinteiltä. Hän

kyllä saattoi olla yksi tuon merkillisen Swinburnen ylistyksen

kohteista. Kukapa tietää, eikö hänellä ollut mielessä joku

tämänkaltainen olento kuvatessaan Iseultea kirjassa, joka on pöydällä.

Näiden ajatusten, tunteitten ja kuvien paljous valtasi voimakkaana

vuoksena sinä hetkenä hänen mielensä. Hänellä ei ollut aikaa ajatella

todellisuutta. Hän näki tytön ojentavan kätensä hänelle, ja tyttö katsoi

häntä suoraan silmiin pudistaessaan hänen kättään reippaasti ja

sydämellisesti. Ne naiset, joita hän oli tuntenut, eivät tervehtineet

tuolla tavalla. Useimmat niistä eivät juuri koskaan kädestä pudistaen

ketään tervehtineet. Nyt vyöryi hänen ylitsensä uusi muistojen virta,

kangastivat kuvat, joista hän näki, miten hän ennen oli tehnyt

tuttavuutta monenlaisten naisten kanssa, ja hän luuli hukkuvansa. Mutta

hän karkoitti kaikki mielestään ja katsoi häneen. Ei hän ikinä ollut

nähnyt tuollaista naista. Ne naiset, joita hän oli tuntenut! Äkkiä hän

oli näkevinään heidät kaikki rivissä tämän molemmilla puolilla. Yhden

ainoan sekunnin hän seisoi muotokuvakokoelman edessä, jossa tämä

muodosti keskipisteen ja jossa hän vain pikaisella silmäyksellä

arvosteli ja punnitsi noita toisia, koska tämä ainoa oli kaiken arvon

mitta. Hän näki kalpeat ja sairaalloiset tehtaantyttöjen kasvot sekä

kiepsuttelevat, rivonauruiset tytöt etelän loistokaduilta. Siinä oli

tyttöjä paimenmajoista, tummia meksikolaisnaisia, jotka löyhyttelivät

sikareja. Nämä vuorostansa sysäsivät syrjään nukkemaiset japanittaret,

jotka sievistellen kiepsuttelivat puukengissä; Intian sekarotuiset

suloisine piirteineen, joille oli painunut rappeutumisen leima;

täyteläiset Etelämeren saarten naiset ruskeine ihoineen ja

kukkaseppeleineen. Kaikki nämä karkoitti taaskin merkillinen ja

kauhistuttava painajaismainen hourekuva: likaisia, horjuvia olentoja

Whitechapelin syrjäkaduilta, noita juopuneita raivottaria

salaonkaloista, kaikkia noita lukemattomia helvetillisiä verenimijöitä,

jotka kammottavina naisen irvikuvina vaanivat merimiehiä, satamien

hylkytavara, kuohuva vaahto ihmiselämän haisevassa likalätäkössä.

"Ettekö tahdo istua, herra Eden?" sanoi tyttö. "Minä olen toivonut

saavani tavata teitä aina siitä asti, kun Arthur kertoi tuosta

tapauksesta. Siinä te menettelitte sankarillisesti -- --"

Nuorukainen teki kädellään torjuvan liikkeen mutisten, ettei tuosta

kannattanut puhua ja että kuka tahansa olisi tehnyt samoin. Tyttö

huomasi, että kädessä oli ruvella oleva haava, ja luodessaan silmäyksen

hänen sivullaan riippuvaan käteen hän huomasi, että siinäkin oli

samanlainen paraneva haava. Tytön nopsa katse keksi arven hänen

poskessaan, toinen pilkisti esille otsalta tukan alta, ja kolmas katosi

pitkin kaulaa kovan kauluksen alle. Hän pidätti hymyä, joka pyrki hänen

huulilleen, kun hän näki punaisen juovan, jonka kaulus oli kalvanut

hänen pronssinväriseen kaulaansa. Ilmeisesti mies oli tottumaton

tällaisiin kovetettuihin kauluksiin. Yhtä vähän hänen naisellinen

silmänsä saattoi olla huomaamatta, että vaatteitten laatu oli halpa ja

kuosi kelvoton, niin että takin olkapäille muodostui rumia poimuja, kun

taas hihat pingoittuivat suojatessaan hänen pulleita, jänteviä

lihaksiaan.

Tehdessään torjuvan eleensä ja mutistessaan, ettei se ollut puhumisen

arvoista, mies koetti seuraten tytön kehotusta päästä tuolille istumaan.

Hänellä oli kuitenkin aikaa ihailla, miten sulavasti toinen istahti, ja

sitten hän tarttui häntä vastapäätä olevaan tuoliin ja painui siihen

tuntien syvästi, miten kömpelön kuvan hän siinä muodosti. Tämä oli uusi

kokemus hänelle. Koko elämänsä ajan hän oli ollut tietämätön siitä,

oliko hän miellyttävä vai vastenmielinen. Sellaiset ajatukset eivät

milloinkaan olleet johtuneet hänen mieleensä. Hän istahti varovasti

tuolin reunalle, ja hänellä oli hirvittävä vastus käsistänsä. Ne olivat

aina tiellä, mihin ikinä hän yrittikin niitä asettaa. Arthur lähti

huoneesta, ja Martin Eden seurasi hänen poistumistaan kaihoisin katsein.

Hän tunsi olevansa mennyttä miestä, jos jäisi kahden kesken huoneeseen

tämän enkelimäisen naisen kanssa. Eihän täällä ollut kapakoitsijaa,

jolta olisi voinut tilata juotavaa, ei edes pientä poikaa, joka olisi

pistäytynyt kadun kulmasta hakemassa kannun olutta, jonka avulla olisi

helpommin voinut alkaa hieroa ystävyyttä.

"Teillä on arpi kaulassanne, herra Eden", sanoi tyttö. "Kuinka te sen

olette saanut? Olen varma, että se tapahtui jossakin seikkailussa."

"Muuan meksikolainen koetteli siihen veistänsä, neiti", hän vastasi

kostutellen polttavia huuliaan ja koettaen selvitellä kurkkuansa. "Se

oli vain tavallinen tappelu. Kun minä riistin häneltä veitsen, hän

yritti purra poikki minun nenäni."

Hänen lausuessaan nämä vaatimattomat selityksensä hänen mieleensä

muistui elävästi kuuma tähtikirkas yö Salina Cruzissa, valkoinen

rantahietikko, satamassa majailevien sokerilaivojen valot, juopuneitten

merimiesten äänet edempänä, tungettelevat rantajätkät, hehkuva raivo

meksikolaisen kasvoilla, joka oli kuin välähdys parista villipedon

silmästä tähtien valossa, teräksen pisto niskassa, vuolas verivirta,

melu ja huudot, kaksi ruumista, hänen ja meksikolaisen, tarrautuneina

yhteen ja kieriskellen toistensa yli hiekassa, joka pilvenä kohosi

ilmaan, ja jostakin kaukaa säesti tätä kaikkea haikeansurullinen kitaran

sävel. Sellainen kuva ilmestyi hänen sieluunsa, ja väristys kävi hänen

lävitsensä. Hän mietti, voisikohan se mies, joka oli maalannut tuon

seinällä olevan luotsilaivan, maalata myös tämän. Valkoinen ranta,

tähdet ja sokerilaivojen valot vaikuttaisivat suurenmoisilta, hän

ajatteli, ja keskellä hietikolla olisi tummien miesten ryhmä

taistelijain ympärillä. Veitsen tuli myös saada sijansa taulussa, hän

päätti, sehän sopisi mainiosti välähtämään tähtien valossa. Mutta

kaikesta tästä ei ollut jälkeäkään hänen puheessaan. Hän sanoi vain:

"Hän koetti purra poikki minun nenäni."

"Oh", pääsi tytöltä hiljaa, ja poika huomasi pelon häivähdyksen hänen

suloisilla kasvoillaan.

Hän itsekin pelästyi, mutta vain heikko puna näkyi hänen kasvoillaan,

vaikka hän tunsi poskiansa polttavan, kuin olisi seisonut höyrypannun

avonaisen ahjon edessä. Sellaiset likaiset jutut kuin tappelut ja

puukotukset eivät ilmeisesti sopineet keskustelunaiheeksi ylhäisen

naisen kanssa. Kirjojen henkilöt, jotka elivät hänen asemassaan, eivät

koskaan puhuneet moisista asioista, tuskinpa edes tiesivät sellaisista

tapauksista.

Keskustelussa, jota he olivat koettaneet saada käyntiin, syntyi lyhyt

äänettömyys. Tyttö yritti uudestaan kysyen varovasti hänen poskessaan

olevasta arvesta. Mutta vaikka hän vain kysyi, huomasi poika, että

toinen koetti käyttää hänen puhetapaansa, ja hän puolestansa päätti

hylätä sen ja yrittää puhua tytön kieltä.

"Se oli vain tapaturma", hän sanoi vieden kätensä arvelle. "Eräänä

tyynenä yönä, jolloin merellä kävi vielä levottomat mainingit, irtaantui

päämaston raakapuun touvi. Se oli punottu teräslangoista ja se roikkui

kuin käärme ilmassa. Koko miehistö koetti siepata sen kiinni, ja siinä

rytäkässä se osui poskeeni."

"Oh", virkahti tyttö äänessään ymmärtämyksen väre, vaikka selitys olikin

ollut hänelle melkein käsittämätöntä, ja hän mietti, mitä "touvi" mahtoi

merkitä.

"Tuo Swainburne", alkoi poika johtaakseen päätöksensä mukaan keskustelun

alalle, jota tyttö ymmärsi.

"Kuka?"

"Swainburne", toisti poika lausuen taaskin nimen samalla tavalla väärin.

"Runoilija."

"Swinburne", korjasi tyttö.

"Niin, juuri hän", sammalsi poika ja hänen kasvonsa hehkuivat taas.

"Kuinka kauan siitä on, kun hän kuoli?"

"Onko hän kuollut? Sitä minä ei ole kuullutkaan!" Tyttö näytti hyvin

uteliaalta lisätessään: "Missä te olette häneen tutustunut?"

"En minä ole häntä koskaan nähnyt", kuului vastaus. "Mutta juuri kun te

tulitte minä luin hänen runojaan kirjasta, joka on tuossa pöydällä. Mitä

pidätte hänen runoistaan?"

Silloin tyttö alkoi jutella vilkkaasti ja sujuvasti aiheesta, jonka hän

oli esittänyt. Poika tunsi olonsa helpommaksi, ja asettautui hieman

varmemmin tuolille pitäen lujasti kiinni käsinojasta ikään kuin peläten,

että se muuten karkaa häneltä. Hänen oli onnistunut saada tyttö puhumaan

hänen omaa kieltänsä, ja kun tämä nyt jutteli, koetti hän seurata mukana

salaa ihmetellen hänen tietojensa paljoutta ja juopuen hänen kasvojensa

kalpeasta kauneudesta. Hän seurasi häntä, vaikkakin hänen huuliltansa

tuli lakkaamatta ventovieraita sanoja ja kriitillisiä lausetapoja ja

ajatusyhtymiä, jotka olivat hänen käsitystavallensa aivan outoja. Siitä

huolimatta se kiihoitti hänen mieltänsä ja teroitti hänen

ajatuskykyänsä. Tässä oli henkistä elämää ja tässä oli kauneutta niin

lämmintä ja ihmeellistä, ettei hän ollut koskaan voinut sellaisesta edes

uneksia. Hän unohti itsensä ja tuijotti häneen nälkäisin katsein. Tässä

oli jotakin, jonka puolesta kannatti elää, taistella ja voittaa -- oh,

vaikkapa kuollakin. Kirjat puhuivat totta. Sellaisia naisia on

todellakin olemassa. Tämä oli yksi niistä. Hän lainasi siivet hänen

sielullensa, ja suuret ihmeelliset taulut avautuivat hänen eteensä, ja

ne kuvasivat loistavin värein rakkautta ja unelmia ja kuolemattomia

sankaritöitä naisen puolesta -- kalpean, kultaisen kukan vuoksi. Ja läpi

tämän häilyvän, väreilevän unikuvan, joka oli kuin satumainen kangastus,

hän näki todellisen naisen, joka istui tuossa ja puhui hänelle

kirjallisuudesta ja taiteesta. Hän kuunteli kyllä tarkasti, mutta

tuijotti samalla, vaikka itse sitä tajuamatta, toista niin kiihkeästi,

että kaikki, mikä hänessä oli miehekästä, loisti hänen katseestaan.

Mutta toinen, joka oli nainen ja tunsi sangen vähän miesten maailmaa,

huomasi kyllä hänen polttavan katseensa. Tyttö ei ollut koskaan nähnyt

ainoankaan miehen katsovan häneen tuolla tavalla, ja hän tuli aivan

hämillensä. Hän änkytti ja lopetti puheensa. Hänen konseptinsa olivat

menneet sekaisin. Mies pelotti häntä, mutta samalla oli merkillisen

suloista olla tuollaisten katseitten kohteena. Hänen kasvatuksensa

varoitti häntä vaarasta, viekkaasta vihollisesta, joka salaperäisen

viehättävästi tahtoi kietoa hänet pauloihinsa. Mutta hänen vaistonsa sai

hänen olemuksensa väreilemään, ja sielussa soivat ihmeelliset sävelet

pakottaen häntä unohtamaan paikan ja heidän välillään olevan eron. Hänen

vaistonsa kehotti häntä valloittamaan tämän toisesta maailmasta tulleen

muukalaisen, tämän jörön nuorukaisen, jonka käsissä oli paranevat haavat

ja kaulassa punainen juova, koska hän oli tottumaton koviin kauluksiin,

ja joka varmaankin oli tahraantunut taistellessaan kurjaa kohtaloaan

vastaan. Itse hän oli puhdas ja hänen puhtautensa huusi vastaan, mutta

hän oli nainen ja alkoi juuri aavistaa olentonsa syvimpiä voimia.

"Kuten sanoin -- mitä minä sanoinkaan?" Hän vaikeni äkkiä ja alkoi

iloisesti nauraa omalle hämmingilleen.

"Te sanoitte, ettei tästä Swinburnesta koskaan tullut suurta runoilijaa,

koska ... niin kauaksi te pääsitte, neiti", selitti poika kiihkeästi,

kuin hänet olisi äkkiä vallannut suunnaton nälkä, samalla kun suloiset

väreet kiiriskelivät alas ja ylös pitkin hänen selkäpiitänsä tuota

naurua kuullessaan. Kuin hopea, hän ajatteli itsekseen, kuin

hopeakellojen kaiku. Sinä hetkenä hän joutui silmänräpäykseksi

kaukaiseen maahan, jossa hän kukkivan vaaleanpunaisen kirsikkapensaan

alla poltteli savuketta ja kuunteli suippotornisen intialaistemppelin

kelloja, kun ne kutsuivat olkisandaaleihin pukeutuneita uskovia

hartaudenharjoitukseen.

"Niin, -- kiitos", sanoi tyttö. "Swinburne epäonnistui sen tähden, että

hän oli, jos niin saan sanoa, epähieno. Hänen runoissaan on monta, joita

ei pitäisi lukea. Todella suuren runoilijan tuotannossa on jokainen rivi

täynnä kauneutta ja totuutta ja herättää ihmisessä eloon kaiken, mikä

hänessä on suurta ja jaloa. Niistä ei voi riviäkään ottaa pois ilman,

että maailma tulee siitä köyhemmäksi."

"Minusta se oli suurta", sanoi poika viivytellen, "se vähä, mitä minä

luin. Ei minulla ollut aavistustakaan, että hän oli sellainen --

sellainen lurjus. Se tulee kai esille hänen muissa kirjoissaan,

luulisin."

"Tuostakin kirjasta, jota luitte, olisi huoletta saanut jättää pois

monta riviä", vastasi tyttö varmasti, melkein papillisesti.

"Ne minä varmaan hyppäsin yli", virkkoi poika. "Se, mitä luin, oli

todella hyvää. Aivan kuin salamoi, loisti ja säteili, ja ihmeellinen

valo tulvi minun sieluuni aivan kuin auringosta tai valonheittäjästä.

Niin se minuun vaikutti, mutta pelkään, etten ymmärrä paljoa runoista."

Hän vaikeni hämillään. Hän tiesi kyllä, ja se tuotti hänelle tuskaa,

ettei hän kyennyt miellyttävästi tulkitsemaan tunteitansa. Hän oli

tuntenut elämän suuruuden ja täydellisyyden hehkuvan siinä, mitä hän oli

lukenut, mutta hän ei voinut sanoin sitä selittää. Hän tunsi olevansa

avuton kuin merimies, joka on joutunut pimeänä yönä ohjaamaan outoa

laivaa tuntemattomilla vesillä. Mutta samalla hän järkähtämättömästi

päätti tutustua tähän uuteen maailmaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt

mitään, jota ei olisi voinut oppia, jos vain oikein tahtoi, ja nyt oli

hänen aika oppia ilmaisemaan, mitä hänen sielussaan liikkui, sillä

tavalla, että toinen saattoi häntä ymmärtää. _Tuo_ tyttö näytti alkavan

hallita hänen ajatusmaailmaansa.

"Longfellow sitä vastoin -- --" sanoi tyttö.

"Niin, ne minä olen lukenut", keskeytti poika innokkaasti koettaen tuoda

esille vähäiset kirjatietonsa, ettei tuo toinen pitäisi häntä aivan

auttamattomana tomppelina. "'Elämän laulun', 'Ecxelcior' ja ... tuota,

siinäpä ne taitavat ollakin kaikki."

Tyttö nyökäytti päätänsä ja hymyili, ja pojasta tuntui, että tuo hymy

sisälsi sääliä, alentuvaa ymmärtämystä. Hän oli tyhmyri koettaessaan

tekeytyä viisaammaksi kuin oli. Tuo Longfellow vekkuli on saattanut

kirjoittaa lukemattoman joukon kirjoja ja runoja.

"Anteeksi, neiti, että minä lörpöttelen tällä tavalla. Luulenpa

itseasiassa, etten minä ymmärrä hölynpölyä tuollaisista asioista. Minä

kuulun siihen luokkaan, jolle nämä ovat vieraita. Mutta minä aion

tutustuttaa meikäläisetkin niihin."

Se kuului uhkaukselta. Hänen äänensä oli päättävä, hänen silmänsä

leimahtelivat ja hänen kasvojensa piirteet kovenivat. Ja tytöstä tuntui,

että hänen leukansa asento oli muuttunut: alaleuka oli työntynyt niin

epämiellyttävänä ja uhkaavana eteenpäin. Mutta samalla hänestä tuntui

virtaavan miehekästä voimaa häneen.

"Minä luulen, että voitte viedä ne omaan ihmisryhmäänne", sanoi tyttö

nauraen. "Te olette kovin voimakas."

Hänen katseensa lepäsi hetkisen pojan melkein härkämäisessä niskassa,

jonka lihakset näyttivät tavattoman kehittyneiltä ja jossa täyteläiset

valtimot sykähtelivät. Se oli auringon polttama ja näytti ihan uhkuvan

terveyttä ja voimaa. Ja vaikka hän istui tuossa punastuvana ja nöyränä,

tunsi tyttö merkillistä vetoa häneen. Hän aivan hämmästyi niitä

omituisia ajatuksia, jotka valtasivat hänen mielensä. Hänestä tuntui,

että kaikki tuo voima ja jäntevyys virtaisi häneen, jos hän voisi kietoa

molemmat kätensä tuon kaulan ympäri. Hän melkein säikähti tätä ajatusta.

Sehän tuntui paljastavan tavattoman huonon piirteen hänen luonteessaan.

Sitä paitsi, olihan hänestä voima jotakin raakaa ja eläimellistä. Hänen

ihanteensa oli aina vaatinut miehiseltä kauneudelta joustavuutta ja

hienoutta. Mutta sittenkään ei tuo ajatus jättänyt häntä. Häntä

hämmästytti, että hänen todella teki mielensä kietoa kätensä tähän

päivettyneeseen kaulaan. Itse asiassa hän oli heikko ja hento, ja ainoa,

mitä hänen ruumiinsa ja sielunsa tarvitsi, oli juuri voima. Mutta sitä

hän ei tiennyt. Hän ymmärsi vain, ettei ainoakaan mies tähän asti ollut

vaikuttanut häneen sillä tavalla kuin tämä, vaikka hän lakkaamatta

hämmästytti häntä kauhealla murteellansa.

"No, enhän minä ole mikään vaivainen raukka", sanoi poika. "Jos on

pakko, voin sulattaa vaikka rautanauloja. Nyt minä kuitenkin olen

tainnut saada vatsakatarin. Suurinta osaa siitä, mitä sanotte, en voi

sulattaa. En näet ole tottunut sellaiseen. Minä pidän kirjoista ja

runoista ja aina, kun saan aikaa, luen niitä, mutta en ole koskaan

ajatellut niistä, kuten te. Siksi en voi niitä arvostella. Minä olen

kuin merimies tuuliajolla vierailla vesillä ilman karttaa ja kompassia.

Nyt tahdon alkaa alusta. Ehkäpä te voitte ohjata minua oikealle tolalle.

Kuinka te olette oppinut kaiken tuon, josta olette puhunut?"

"Koulussa, luullakseni, ja sitten opiskelemalla", vastasi tyttö.

"Minäkin kävin koulua ollessani pikku vekara", huomautti poika.

"Niin, mutta minä tarkoitan korkeakoulua, luentoja ja yliopistoa."

"Oletteko te käynyt yliopistoa?" kysyi poika poissa suunniltaan. Hänestä

tuntui, että tyttö lensi hänen luotansa hyvin kauas.

"Minä käyn sitä parhaillaan. Minä suoritan erikoiskursseja englannissa."

Poika ei tiennyt, mitä tässä "englannilla" tarkoitettiin, mutta hän

päätti ottaa siitä selvää ensi tilassa.

"Kuinkahan kauan minun pitäisi opiskella päästäkseni yliopistoon?" hän

kysyi.

Tyttö tahtoi kiihottaa hänen tiedonhaluansa ja sanoi: "Se riippuu siitä,

kuinka paljon te olette opiskellut aikaisemmin. Ette suinkaan te ole

käynyt oppikoulua? Ette tietenkään. Mutta oletteko käynyt läpi

kansakoulun?"

"Se oli kahta vuotta vailla, kun lopetin", vastasi poika. "Mutta sieltä

minä sain aina hyvän todistuksen."

Harmistuneena siitä, että oli käynyt kerskumaan, hän tarttui tuolin

käsinojiin ja puristi niin, että sormenpäitä kivisti. Samassa hän

huomasi, että joku nainen oli astunut huoneeseen. Hän näki tytön

nousevan ylös ja rientävän tulijaa vastaan. He suutelivat toisiaan, ja

kädet toistensa vyötäröllä he lähestyivät häntä. Tuo on varmaankin hänen

äitinsä, hän ajatteli. Tulija oli pitkä, solakka, vaalea nainen, arvokas

ja kaunis. Hänen pukunsa oli juuri sellainen, kuin tällaiseen taloon

sopikin. Pojan silmät viipyivät sen sulavissa laskoksissa. Hän ja hänen

pukunsa toivat hänen mieleensä naiset, joita hän oli näyttämöllä

katsellut. Sitten hän muisti, että hän oli nähnyt yhtä ylhäisiä naisia

komeissa puvuissa astelevan Lontoon teattereihin ja hän oli ihmetellen

katsellut heitä, kunnes poliisi oli ajanut hänet liikkeelle. Seuraavana

hetkenä hän oli olevinaan Yokohaman Grand Hotelin edessä, jossa hän

sivukäytävältä ihaili ylhäisiä naisia. Pian taas kaupunki ja Yokohaman.

satama tuhansine väreineen alkoi läikehtiä hänen silmissään. Mutta äkkiä

hän riistäytyi muistoistaan pakottaen itsensä ajattelemaan tämän hetken

vaatimuksia. Hän ymmärsi, että hänen täytyi nousta tullakseen

esitellyksi, ja vaivoin hän pääsi jaloilleen seisoen siinä housut

polviin kohonneina, kädet velttoina sivuilla ja kasvoilla ilme, kuin

olisi valmistunut pahimman varalta.

Martin Eden: Romaani · 第 7 / 56 题