Toinen avasi oven ja astui sisään mukanaan nuori mies, joka kömpelösti
otti hatun päästään. Seuralaisen puku oli karkea ja tuoksui mereltä, ja
näytti ilmeiseltä, ettei hän ollut kotonaan siinä upeassa salissa, johon
oli joutunut. Kun hän ei tietänyt, mihin hattunsa panisi, hän alkoi
tukkia sitä takkinsa taskuun, mutta silloin toinen otti sen häneltä. Se
tapahtui tyynesti ja luontevasti, ja kömpelö nuorukainen oli
kiitollinen. "Hän ymmärtää", hän ajatteli. "Hän kyllä auttaa minua
selviämään tästä."
Hän asteli aivan toisen kintereillä väännellen hartioitansa ja
toikkaroiden hajalla säärin, aivan kuin sileän lattian palkit olisivat
nousseet ja laskeneet kuin meren mainingit. Avarat huoneet tuntuivat
olevan liian ahtaat hänen hoippuvalle käynnilleen, ja hän ajatteli
kauhulla, että hänen leveät hartiansa tarttuisivat oviin tai että hän
tyrkkäisi matalalle uunin reunalle asetetut koristeet lattialle. Hän
aivan kuin kimmahteli esineestä toiseen ja suurensi moninkertaiseksi
vaaran, jota todellisuudessa ei ollut muualla kuin hänen
mielikuvituksessaan. Sohvapöydälle oli ladottu korkea kasa kirjoja, ja
sen ja suuren flyygelin välillä oli tilaa niin runsaasti, että puoli
tusinaa olisi mahtunut kulkemaan siitä rinnan, mutta hän hiipi siitä
varovasti peläten ja vavisten. Hänen jäntevät käsivartensa riippuivat
velttoina sivuilla. Hän ei keksinyt, mihin panna kätensä; kun hän
kiihtyneessä mielessänsä kuvitteli, että oli ollut kyynärpäällään
tyrkkäämäisillään pöydällä olevaa kirjakasaa, hän kavahti kuin
pelästynyt hevonen ja oli potkaista pianotuolin nurin. Hän katseli
toisen miehen notkeata käyntiä edessä ja ensi kertaa elämässään hän
havaitsi kulkevansa toisella tavalla kuin muut miehet. Hän tunsi
äkillisen häpeänpiston povessa, että hän saattoi esiintyä niin
kömpelösti. Hikihelmet kihosivat hänen otsalleen, ja hän pysähtyi
kuivaamaan ahavoituneita kasvojaan nenäliinalla.
"Pysähdy nyt hetkeksi, Arthur, poikaseni", hän virkkoi koettaen leikillä
verhota suunnatonta hämminkiään. "Tämä on jo sentään sinun
seuralaisellesi liian paljon yhdellä kertaa. Anna minulle aikaa
hengittää edes hetkinen. Sinähän tiedät, etten edes tahtonut tulla, ja
tuskinpa ne sinun omaisesikaan hetipaikalla haluavat minua nähdä."
"Älä ole ollenkaan hämilläsi", kuului tyynnyttävä vastaus. "Ei sinun
tarvitse ujostella meitä. Me olemme sangen vaatimatonta väkeä. Kas vain,
tuollahan on kirje minulle!"
Hän astui pöydän luo, repäisi kuoren auki ja alkoi lukea kirjettä antaen
siten vieraalle aikaa rauhoittua. Vieras ymmärsi hänen tarkoituksensa ja
oli kiitollinen. Syntymälahjaksi hän oli saanut herkän mielen ja terävän
älyn, ja vaikka pinnalla näkyi vähän, hänen mielessänsä risteilivät
kuitenkin tuhannet tunteet. Hän kuivasi otsansa ja katseli ympärilleen.
Kasvot olivat rauhalliset, mutta silmissä oli samanlainen ilme kuin
villieläimellä, kun se vainuaa vaaraa. Tuntematon ympäröi häntä joka
puolelta; levottomana hän odotti; mitä tapahtuisi. Hän ei keksinyt, mitä
tekisi, ymmärsi vain, että hän käyttäytyi kuin moukka, ja kaikki mitä
hänessä oli, tuntui kelvottomalta tähän ympäristöön. Hän oli arka ja
äärimmilleen itserakas, ja se veitikkamainen katse, jonka toinen salaa
kirjeen takaa häneen heitti, tuntui lävistävän kuin tikari hänen
olemuksensa. Hän huomasi tuon katseen, mutta ei ollut siitä
tietävinäänkään, sillä ainoa, jonka hän perin juurin oli oppinut, oli
mielenmaltti. Mutta tikarinpisto sattui hänen ylpeyteensä. 'Hän kirosi
tuloaan, mutta päätti samalla, että kun kerran oli tullut, hän tahtoi
kestää kaiken. Hänen kasvojensa ilme koveni, ja katseessa välähteli
taisteluhalu. Hän katseli levollisemmin ympärilleen, teki selviä
havainnolta ja painoi tämän kauniin huoneen sisustuksen yksityiskohdat
tarkasti mieleensä. Hänen silmänsä olivat terävät, eikä mikään jäänyt
huomaamatta, ja kuta kauemmin hänen katseensa joi tästä kauneuden
lähteestä, sitä tarkemmin häipyi uhma hänen kasvoiltaan ja sijalle
ilmestyi lämmin innostus. Hän oli altis kauneuden vaikutukselle, ja
täällä sitä oli runsaasti nähtävänä.
Muuan öljymaalaus kiinnitti hänen mieltänsä. Mahtava aalto vyöryi
pirstoutuen yli kalliokielekkeen, raskaat myrskypilvet peittivät
taivaan, ja edempänä aallokossa purjeet pingoittuneina luovi luotsialus
kohden ilta-auringossa rusottavaa myrskyistä taivaanrantaa. Alus oli
kallistunut niin, että kannelta saattoi erottaa kaikki yksityiskohdat.
Siinä oli kauneutta, ja se vangitsi hänet kokonaan. Hän unohti kömpelön
käyntinsä ja asteli lähemmäksi taulua, aivan lähelle. Silloin häipyi
kokonaan kankaan kauneus. Hänen kasvojensa ilme kuvasti hänen
hämmästystään. Hän tuijotti taulua, mutta näki vain huolimattomasti
läiskittyjä värilänttejä, ja siksi hän vetäytyi takaisin. Samana hetkenä
kauneus palasi takaisin kankaalle. "Pilakuva", hän ajatteli kääntäen
katseensa taulusta, mutta kesken niiden lukemattomien vaikutelmien,
jotka valtasivat hänen mielensä, hänellä oli aikaa ihmetellä, että niin
paljon kauneutta oli tuhlattu pelkkään pilaan. Hän ei tuntenut
maalaustaidetta. Hän oli kasvanut sellaisissa oloissa, joissa värit ja
ääriviivat esiintyvät pettämättöminä, katselipa niitä läheltä tai
kaukaa. Hän oli kyllä nähnyt öljymaalauksia näyteikkunoissa, mutta
ikkunoiden lasit olivat estäneet häntä työntämästä kiihkeitä silmiään
liian lähelle.
Hän katsahti ystäväänsä, joka yhä luki kirjettä, ja tarkasteli pöydällä
olevia kirjoja. Hänen silmiinsä ilmestyi äkkiä kiihkeä halu ja kaipaus,
kuten nälkäisen katseeseen, kun hän näkee herkullisen aterian.
Vaistomaisesti hän vilkaisi oikealle ja vasemmalle, astui pöydän luo,
jossa melkein hellästi tarttui kirjoihin. Hän tavaili kirjojen ja
tekijäin nimiä, luki rivin sieltä, toisen täältä hyväillen teoksia sekä
katsein että käsin, kunnes äkkiä silmään sattui kirja, jonka hän oli
ennen lukenut. Muuten kirjat yhtä hyvin kuin niiden tekijätkin olivat
hänelle ventovieraita. Hän valitsi erään Swinburnen teoksen, jota alkoi
lukea kasvot hehkuen ja unohtaen, missä oli. Kahdesti hän sulki kirjan
pitäen kuitenkin etusormeansa välissä lukeakseen tekijän nimen.
Swinburne! Sen nimen hän tahtoi pitää mielessään. Tuolla miehellä oli
silmät, ja hän oli varmaan nähnyt värejä, joita osasi selittää. Mutta
kuka oli Swinburne? Oliko hän kuollut jo sata vuotta sitten, kuten
useimmat muut runoilijat? Vai elikö hän vielä ja kirjoitti? Hän katsoi
nimilehteä. Kas niin, hän on kirjoittanut muitakin teoksia. Mikäpä
siinä, huomenna hän menee kirjastoon ja koettaa lainata sieltä jonkin
Swinburnen teoksen. Hän alkoi lukea edelleen ja unohti kaiken muun. Hän
ei huomannut sitäkään, että nuori nainen oli tullut huoneeseen. Hän
tajusi sen vasta, kun kuuli Arthurin äänen:
"Ruth, tässä on herra Eden."
Hän sulki kirjan jättäen etusormensa väliin, mutta ennen kuin hän ehti
kääntyä, valtasi hänet uusi ihmeellinen tunne, jota kuitenkaan ei ollut
herättänyt tyttö, vaan hänen veljensä sanat. Hänen jäntevässä
ruumiissaan piili runsas määrä värisevää tunteellisuutta. Pieninkin
ulkonainen tapaus, joka koski hänen herkkään mieleensä, sai hänen
ajatuksensa, tunteensa ja innostuksensa leimahtamaan liekkiin.
Lakkaamatta hänen mielikuvituksensa oli äärimmilleen jännittynyt, ja
pienimmätkin seikat herättivät joko mieltymystä tai vastenmielisyyttä.
"Herra Eden" oli nyt saanut hänen mielensä kuohuksiin; olihan hänen
nimensä ollut "Eden" tai "Martin Eden" tai pelkkä "Martin" koko hänen
ikänsä. Ja "herra"! Se oli lausuttu luonnollisesti vain erehdyksestä, se
oli hänen varma vakaumuksensa. Sinä hetkenä hänen mielensä muuttui
suunnattomaksi camera obscuraksi, jossa hän näki lukemattomia kuvia
omasta elämästään: pimeistä hiiliruumista ja laivankansista,
majapaikoista ja laitureista, poliisityrmistä ja kapakoista,
sairaaloista ja köyhäinkodeista, ja kaikissa näissä kuvissa oli
punaisena lankana se tapa, jolla häntä eri tilanteissa oli puhuteltu.
Ja sitten hän kääntyi ja näki tytön. Sinä hetkenä katosivat kaikki
houreelliset mielikuvat hänen sielustaan. Tyttö oli kalpea, eteerinen
olento, jolla oli suuret syvät sinisilmät ja runsaat kultakiharat. Poika
ei tiennyt, kuinka hän oli puettu, tajusi vain, että hänen pukunsa oli
yhtä ihmeellinen kuin hän itsekin. Hän vertasi häntä kalpeaan kultaiseen
kukkaan, joka hymysi hennossa vanassa. Ei, hän oli henki, taivainen
olento, jumalatar; sellainen yliluonnollinen kauneus ei ollut tästä
maailmasta. Tai ehkäpä kirjat puhuivat totta kertoessaan, että saattoi
löytää monta hänenkaltaistansa elämän päivänpaisteisilta rinteiltä. Hän
kyllä saattoi olla yksi tuon merkillisen Swinburnen ylistyksen
kohteista. Kukapa tietää, eikö hänellä ollut mielessä joku
tämänkaltainen olento kuvatessaan Iseultea kirjassa, joka on pöydällä.
Näiden ajatusten, tunteitten ja kuvien paljous valtasi voimakkaana
vuoksena sinä hetkenä hänen mielensä. Hänellä ei ollut aikaa ajatella
todellisuutta. Hän näki tytön ojentavan kätensä hänelle, ja tyttö katsoi
häntä suoraan silmiin pudistaessaan hänen kättään reippaasti ja
sydämellisesti. Ne naiset, joita hän oli tuntenut, eivät tervehtineet
tuolla tavalla. Useimmat niistä eivät juuri koskaan kädestä pudistaen
ketään tervehtineet. Nyt vyöryi hänen ylitsensä uusi muistojen virta,
kangastivat kuvat, joista hän näki, miten hän ennen oli tehnyt
tuttavuutta monenlaisten naisten kanssa, ja hän luuli hukkuvansa. Mutta
hän karkoitti kaikki mielestään ja katsoi häneen. Ei hän ikinä ollut
nähnyt tuollaista naista. Ne naiset, joita hän oli tuntenut! Äkkiä hän
oli näkevinään heidät kaikki rivissä tämän molemmilla puolilla. Yhden
ainoan sekunnin hän seisoi muotokuvakokoelman edessä, jossa tämä
muodosti keskipisteen ja jossa hän vain pikaisella silmäyksellä
arvosteli ja punnitsi noita toisia, koska tämä ainoa oli kaiken arvon
mitta. Hän näki kalpeat ja sairaalloiset tehtaantyttöjen kasvot sekä
kiepsuttelevat, rivonauruiset tytöt etelän loistokaduilta. Siinä oli
tyttöjä paimenmajoista, tummia meksikolaisnaisia, jotka löyhyttelivät
sikareja. Nämä vuorostansa sysäsivät syrjään nukkemaiset japanittaret,
jotka sievistellen kiepsuttelivat puukengissä; Intian sekarotuiset
suloisine piirteineen, joille oli painunut rappeutumisen leima;
täyteläiset Etelämeren saarten naiset ruskeine ihoineen ja
kukkaseppeleineen. Kaikki nämä karkoitti taaskin merkillinen ja
kauhistuttava painajaismainen hourekuva: likaisia, horjuvia olentoja
Whitechapelin syrjäkaduilta, noita juopuneita raivottaria
salaonkaloista, kaikkia noita lukemattomia helvetillisiä verenimijöitä,
jotka kammottavina naisen irvikuvina vaanivat merimiehiä, satamien
hylkytavara, kuohuva vaahto ihmiselämän haisevassa likalätäkössä.
"Ettekö tahdo istua, herra Eden?" sanoi tyttö. "Minä olen toivonut
saavani tavata teitä aina siitä asti, kun Arthur kertoi tuosta
tapauksesta. Siinä te menettelitte sankarillisesti -- --"
Nuorukainen teki kädellään torjuvan liikkeen mutisten, ettei tuosta
kannattanut puhua ja että kuka tahansa olisi tehnyt samoin. Tyttö
huomasi, että kädessä oli ruvella oleva haava, ja luodessaan silmäyksen
hänen sivullaan riippuvaan käteen hän huomasi, että siinäkin oli
samanlainen paraneva haava. Tytön nopsa katse keksi arven hänen
poskessaan, toinen pilkisti esille otsalta tukan alta, ja kolmas katosi
pitkin kaulaa kovan kauluksen alle. Hän pidätti hymyä, joka pyrki hänen
huulilleen, kun hän näki punaisen juovan, jonka kaulus oli kalvanut
hänen pronssinväriseen kaulaansa. Ilmeisesti mies oli tottumaton
tällaisiin kovetettuihin kauluksiin. Yhtä vähän hänen naisellinen
silmänsä saattoi olla huomaamatta, että vaatteitten laatu oli halpa ja
kuosi kelvoton, niin että takin olkapäille muodostui rumia poimuja, kun
taas hihat pingoittuivat suojatessaan hänen pulleita, jänteviä
lihaksiaan.
Tehdessään torjuvan eleensä ja mutistessaan, ettei se ollut puhumisen
arvoista, mies koetti seuraten tytön kehotusta päästä tuolille istumaan.
Hänellä oli kuitenkin aikaa ihailla, miten sulavasti toinen istahti, ja
sitten hän tarttui häntä vastapäätä olevaan tuoliin ja painui siihen
tuntien syvästi, miten kömpelön kuvan hän siinä muodosti. Tämä oli uusi
kokemus hänelle. Koko elämänsä ajan hän oli ollut tietämätön siitä,
oliko hän miellyttävä vai vastenmielinen. Sellaiset ajatukset eivät
milloinkaan olleet johtuneet hänen mieleensä. Hän istahti varovasti
tuolin reunalle, ja hänellä oli hirvittävä vastus käsistänsä. Ne olivat
aina tiellä, mihin ikinä hän yrittikin niitä asettaa. Arthur lähti
huoneesta, ja Martin Eden seurasi hänen poistumistaan kaihoisin katsein.
Hän tunsi olevansa mennyttä miestä, jos jäisi kahden kesken huoneeseen
tämän enkelimäisen naisen kanssa. Eihän täällä ollut kapakoitsijaa,
jolta olisi voinut tilata juotavaa, ei edes pientä poikaa, joka olisi
pistäytynyt kadun kulmasta hakemassa kannun olutta, jonka avulla olisi
helpommin voinut alkaa hieroa ystävyyttä.
"Teillä on arpi kaulassanne, herra Eden", sanoi tyttö. "Kuinka te sen
olette saanut? Olen varma, että se tapahtui jossakin seikkailussa."
"Muuan meksikolainen koetteli siihen veistänsä, neiti", hän vastasi
kostutellen polttavia huuliaan ja koettaen selvitellä kurkkuansa. "Se
oli vain tavallinen tappelu. Kun minä riistin häneltä veitsen, hän
yritti purra poikki minun nenäni."
Hänen lausuessaan nämä vaatimattomat selityksensä hänen mieleensä
muistui elävästi kuuma tähtikirkas yö Salina Cruzissa, valkoinen
rantahietikko, satamassa majailevien sokerilaivojen valot, juopuneitten
merimiesten äänet edempänä, tungettelevat rantajätkät, hehkuva raivo
meksikolaisen kasvoilla, joka oli kuin välähdys parista villipedon
silmästä tähtien valossa, teräksen pisto niskassa, vuolas verivirta,
melu ja huudot, kaksi ruumista, hänen ja meksikolaisen, tarrautuneina
yhteen ja kieriskellen toistensa yli hiekassa, joka pilvenä kohosi
ilmaan, ja jostakin kaukaa säesti tätä kaikkea haikeansurullinen kitaran
sävel. Sellainen kuva ilmestyi hänen sieluunsa, ja väristys kävi hänen
lävitsensä. Hän mietti, voisikohan se mies, joka oli maalannut tuon
seinällä olevan luotsilaivan, maalata myös tämän. Valkoinen ranta,
tähdet ja sokerilaivojen valot vaikuttaisivat suurenmoisilta, hän
ajatteli, ja keskellä hietikolla olisi tummien miesten ryhmä
taistelijain ympärillä. Veitsen tuli myös saada sijansa taulussa, hän
päätti, sehän sopisi mainiosti välähtämään tähtien valossa. Mutta
kaikesta tästä ei ollut jälkeäkään hänen puheessaan. Hän sanoi vain:
"Hän koetti purra poikki minun nenäni."
"Oh", pääsi tytöltä hiljaa, ja poika huomasi pelon häivähdyksen hänen
suloisilla kasvoillaan.
Hän itsekin pelästyi, mutta vain heikko puna näkyi hänen kasvoillaan,
vaikka hän tunsi poskiansa polttavan, kuin olisi seisonut höyrypannun
avonaisen ahjon edessä. Sellaiset likaiset jutut kuin tappelut ja
puukotukset eivät ilmeisesti sopineet keskustelunaiheeksi ylhäisen
naisen kanssa. Kirjojen henkilöt, jotka elivät hänen asemassaan, eivät
koskaan puhuneet moisista asioista, tuskinpa edes tiesivät sellaisista
tapauksista.
Keskustelussa, jota he olivat koettaneet saada käyntiin, syntyi lyhyt
äänettömyys. Tyttö yritti uudestaan kysyen varovasti hänen poskessaan
olevasta arvesta. Mutta vaikka hän vain kysyi, huomasi poika, että
toinen koetti käyttää hänen puhetapaansa, ja hän puolestansa päätti
hylätä sen ja yrittää puhua tytön kieltä.
"Se oli vain tapaturma", hän sanoi vieden kätensä arvelle. "Eräänä
tyynenä yönä, jolloin merellä kävi vielä levottomat mainingit, irtaantui
päämaston raakapuun touvi. Se oli punottu teräslangoista ja se roikkui
kuin käärme ilmassa. Koko miehistö koetti siepata sen kiinni, ja siinä
rytäkässä se osui poskeeni."
"Oh", virkahti tyttö äänessään ymmärtämyksen väre, vaikka selitys olikin
ollut hänelle melkein käsittämätöntä, ja hän mietti, mitä "touvi" mahtoi
merkitä.
"Tuo Swainburne", alkoi poika johtaakseen päätöksensä mukaan keskustelun
alalle, jota tyttö ymmärsi.
"Kuka?"
"Swainburne", toisti poika lausuen taaskin nimen samalla tavalla väärin.
"Runoilija."
"Swinburne", korjasi tyttö.
"Niin, juuri hän", sammalsi poika ja hänen kasvonsa hehkuivat taas.
"Kuinka kauan siitä on, kun hän kuoli?"
"Onko hän kuollut? Sitä minä ei ole kuullutkaan!" Tyttö näytti hyvin
uteliaalta lisätessään: "Missä te olette häneen tutustunut?"
"En minä ole häntä koskaan nähnyt", kuului vastaus. "Mutta juuri kun te
tulitte minä luin hänen runojaan kirjasta, joka on tuossa pöydällä. Mitä
pidätte hänen runoistaan?"
Silloin tyttö alkoi jutella vilkkaasti ja sujuvasti aiheesta, jonka hän
oli esittänyt. Poika tunsi olonsa helpommaksi, ja asettautui hieman
varmemmin tuolille pitäen lujasti kiinni käsinojasta ikään kuin peläten,
että se muuten karkaa häneltä. Hänen oli onnistunut saada tyttö puhumaan
hänen omaa kieltänsä, ja kun tämä nyt jutteli, koetti hän seurata mukana
salaa ihmetellen hänen tietojensa paljoutta ja juopuen hänen kasvojensa
kalpeasta kauneudesta. Hän seurasi häntä, vaikkakin hänen huuliltansa
tuli lakkaamatta ventovieraita sanoja ja kriitillisiä lausetapoja ja
ajatusyhtymiä, jotka olivat hänen käsitystavallensa aivan outoja. Siitä
huolimatta se kiihoitti hänen mieltänsä ja teroitti hänen
ajatuskykyänsä. Tässä oli henkistä elämää ja tässä oli kauneutta niin
lämmintä ja ihmeellistä, ettei hän ollut koskaan voinut sellaisesta edes
uneksia. Hän unohti itsensä ja tuijotti häneen nälkäisin katsein. Tässä
oli jotakin, jonka puolesta kannatti elää, taistella ja voittaa -- oh,
vaikkapa kuollakin. Kirjat puhuivat totta. Sellaisia naisia on
todellakin olemassa. Tämä oli yksi niistä. Hän lainasi siivet hänen
sielullensa, ja suuret ihmeelliset taulut avautuivat hänen eteensä, ja
ne kuvasivat loistavin värein rakkautta ja unelmia ja kuolemattomia
sankaritöitä naisen puolesta -- kalpean, kultaisen kukan vuoksi. Ja läpi
tämän häilyvän, väreilevän unikuvan, joka oli kuin satumainen kangastus,
hän näki todellisen naisen, joka istui tuossa ja puhui hänelle
kirjallisuudesta ja taiteesta. Hän kuunteli kyllä tarkasti, mutta
tuijotti samalla, vaikka itse sitä tajuamatta, toista niin kiihkeästi,
että kaikki, mikä hänessä oli miehekästä, loisti hänen katseestaan.
Mutta toinen, joka oli nainen ja tunsi sangen vähän miesten maailmaa,
huomasi kyllä hänen polttavan katseensa. Tyttö ei ollut koskaan nähnyt
ainoankaan miehen katsovan häneen tuolla tavalla, ja hän tuli aivan
hämillensä. Hän änkytti ja lopetti puheensa. Hänen konseptinsa olivat
menneet sekaisin. Mies pelotti häntä, mutta samalla oli merkillisen
suloista olla tuollaisten katseitten kohteena. Hänen kasvatuksensa
varoitti häntä vaarasta, viekkaasta vihollisesta, joka salaperäisen
viehättävästi tahtoi kietoa hänet pauloihinsa. Mutta hänen vaistonsa sai
hänen olemuksensa väreilemään, ja sielussa soivat ihmeelliset sävelet
pakottaen häntä unohtamaan paikan ja heidän välillään olevan eron. Hänen
vaistonsa kehotti häntä valloittamaan tämän toisesta maailmasta tulleen
muukalaisen, tämän jörön nuorukaisen, jonka käsissä oli paranevat haavat
ja kaulassa punainen juova, koska hän oli tottumaton koviin kauluksiin,
ja joka varmaankin oli tahraantunut taistellessaan kurjaa kohtaloaan
vastaan. Itse hän oli puhdas ja hänen puhtautensa huusi vastaan, mutta
hän oli nainen ja alkoi juuri aavistaa olentonsa syvimpiä voimia.
"Kuten sanoin -- mitä minä sanoinkaan?" Hän vaikeni äkkiä ja alkoi
iloisesti nauraa omalle hämmingilleen.
"Te sanoitte, ettei tästä Swinburnesta koskaan tullut suurta runoilijaa,
koska ... niin kauaksi te pääsitte, neiti", selitti poika kiihkeästi,
kuin hänet olisi äkkiä vallannut suunnaton nälkä, samalla kun suloiset
väreet kiiriskelivät alas ja ylös pitkin hänen selkäpiitänsä tuota
naurua kuullessaan. Kuin hopea, hän ajatteli itsekseen, kuin
hopeakellojen kaiku. Sinä hetkenä hän joutui silmänräpäykseksi
kaukaiseen maahan, jossa hän kukkivan vaaleanpunaisen kirsikkapensaan
alla poltteli savuketta ja kuunteli suippotornisen intialaistemppelin
kelloja, kun ne kutsuivat olkisandaaleihin pukeutuneita uskovia
hartaudenharjoitukseen.
"Niin, -- kiitos", sanoi tyttö. "Swinburne epäonnistui sen tähden, että
hän oli, jos niin saan sanoa, epähieno. Hänen runoissaan on monta, joita
ei pitäisi lukea. Todella suuren runoilijan tuotannossa on jokainen rivi
täynnä kauneutta ja totuutta ja herättää ihmisessä eloon kaiken, mikä
hänessä on suurta ja jaloa. Niistä ei voi riviäkään ottaa pois ilman,
että maailma tulee siitä köyhemmäksi."
"Minusta se oli suurta", sanoi poika viivytellen, "se vähä, mitä minä
luin. Ei minulla ollut aavistustakaan, että hän oli sellainen --
sellainen lurjus. Se tulee kai esille hänen muissa kirjoissaan,
luulisin."
"Tuostakin kirjasta, jota luitte, olisi huoletta saanut jättää pois
monta riviä", vastasi tyttö varmasti, melkein papillisesti.
"Ne minä varmaan hyppäsin yli", virkkoi poika. "Se, mitä luin, oli
todella hyvää. Aivan kuin salamoi, loisti ja säteili, ja ihmeellinen
valo tulvi minun sieluuni aivan kuin auringosta tai valonheittäjästä.
Niin se minuun vaikutti, mutta pelkään, etten ymmärrä paljoa runoista."
Hän vaikeni hämillään. Hän tiesi kyllä, ja se tuotti hänelle tuskaa,
ettei hän kyennyt miellyttävästi tulkitsemaan tunteitansa. Hän oli
tuntenut elämän suuruuden ja täydellisyyden hehkuvan siinä, mitä hän oli
lukenut, mutta hän ei voinut sanoin sitä selittää. Hän tunsi olevansa
avuton kuin merimies, joka on joutunut pimeänä yönä ohjaamaan outoa
laivaa tuntemattomilla vesillä. Mutta samalla hän järkähtämättömästi
päätti tutustua tähän uuteen maailmaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt
mitään, jota ei olisi voinut oppia, jos vain oikein tahtoi, ja nyt oli
hänen aika oppia ilmaisemaan, mitä hänen sielussaan liikkui, sillä
tavalla, että toinen saattoi häntä ymmärtää. _Tuo_ tyttö näytti alkavan
hallita hänen ajatusmaailmaansa.
"Longfellow sitä vastoin -- --" sanoi tyttö.
"Niin, ne minä olen lukenut", keskeytti poika innokkaasti koettaen tuoda
esille vähäiset kirjatietonsa, ettei tuo toinen pitäisi häntä aivan
auttamattomana tomppelina. "'Elämän laulun', 'Ecxelcior' ja ... tuota,
siinäpä ne taitavat ollakin kaikki."
Tyttö nyökäytti päätänsä ja hymyili, ja pojasta tuntui, että tuo hymy
sisälsi sääliä, alentuvaa ymmärtämystä. Hän oli tyhmyri koettaessaan
tekeytyä viisaammaksi kuin oli. Tuo Longfellow vekkuli on saattanut
kirjoittaa lukemattoman joukon kirjoja ja runoja.
"Anteeksi, neiti, että minä lörpöttelen tällä tavalla. Luulenpa
itseasiassa, etten minä ymmärrä hölynpölyä tuollaisista asioista. Minä
kuulun siihen luokkaan, jolle nämä ovat vieraita. Mutta minä aion
tutustuttaa meikäläisetkin niihin."
Se kuului uhkaukselta. Hänen äänensä oli päättävä, hänen silmänsä
leimahtelivat ja hänen kasvojensa piirteet kovenivat. Ja tytöstä tuntui,
että hänen leukansa asento oli muuttunut: alaleuka oli työntynyt niin
epämiellyttävänä ja uhkaavana eteenpäin. Mutta samalla hänestä tuntui
virtaavan miehekästä voimaa häneen.
"Minä luulen, että voitte viedä ne omaan ihmisryhmäänne", sanoi tyttö
nauraen. "Te olette kovin voimakas."
Hänen katseensa lepäsi hetkisen pojan melkein härkämäisessä niskassa,
jonka lihakset näyttivät tavattoman kehittyneiltä ja jossa täyteläiset
valtimot sykähtelivät. Se oli auringon polttama ja näytti ihan uhkuvan
terveyttä ja voimaa. Ja vaikka hän istui tuossa punastuvana ja nöyränä,
tunsi tyttö merkillistä vetoa häneen. Hän aivan hämmästyi niitä
omituisia ajatuksia, jotka valtasivat hänen mielensä. Hänestä tuntui,
että kaikki tuo voima ja jäntevyys virtaisi häneen, jos hän voisi kietoa
molemmat kätensä tuon kaulan ympäri. Hän melkein säikähti tätä ajatusta.
Sehän tuntui paljastavan tavattoman huonon piirteen hänen luonteessaan.
Sitä paitsi, olihan hänestä voima jotakin raakaa ja eläimellistä. Hänen
ihanteensa oli aina vaatinut miehiseltä kauneudelta joustavuutta ja
hienoutta. Mutta sittenkään ei tuo ajatus jättänyt häntä. Häntä
hämmästytti, että hänen todella teki mielensä kietoa kätensä tähän
päivettyneeseen kaulaan. Itse asiassa hän oli heikko ja hento, ja ainoa,
mitä hänen ruumiinsa ja sielunsa tarvitsi, oli juuri voima. Mutta sitä
hän ei tiennyt. Hän ymmärsi vain, ettei ainoakaan mies tähän asti ollut
vaikuttanut häneen sillä tavalla kuin tämä, vaikka hän lakkaamatta
hämmästytti häntä kauhealla murteellansa.
"No, enhän minä ole mikään vaivainen raukka", sanoi poika. "Jos on
pakko, voin sulattaa vaikka rautanauloja. Nyt minä kuitenkin olen
tainnut saada vatsakatarin. Suurinta osaa siitä, mitä sanotte, en voi
sulattaa. En näet ole tottunut sellaiseen. Minä pidän kirjoista ja
runoista ja aina, kun saan aikaa, luen niitä, mutta en ole koskaan
ajatellut niistä, kuten te. Siksi en voi niitä arvostella. Minä olen
kuin merimies tuuliajolla vierailla vesillä ilman karttaa ja kompassia.
Nyt tahdon alkaa alusta. Ehkäpä te voitte ohjata minua oikealle tolalle.
Kuinka te olette oppinut kaiken tuon, josta olette puhunut?"
"Koulussa, luullakseni, ja sitten opiskelemalla", vastasi tyttö.
"Minäkin kävin koulua ollessani pikku vekara", huomautti poika.
"Niin, mutta minä tarkoitan korkeakoulua, luentoja ja yliopistoa."
"Oletteko te käynyt yliopistoa?" kysyi poika poissa suunniltaan. Hänestä
tuntui, että tyttö lensi hänen luotansa hyvin kauas.
"Minä käyn sitä parhaillaan. Minä suoritan erikoiskursseja englannissa."
Poika ei tiennyt, mitä tässä "englannilla" tarkoitettiin, mutta hän
päätti ottaa siitä selvää ensi tilassa.
"Kuinkahan kauan minun pitäisi opiskella päästäkseni yliopistoon?" hän
kysyi.
Tyttö tahtoi kiihottaa hänen tiedonhaluansa ja sanoi: "Se riippuu siitä,
kuinka paljon te olette opiskellut aikaisemmin. Ette suinkaan te ole
käynyt oppikoulua? Ette tietenkään. Mutta oletteko käynyt läpi
kansakoulun?"
"Se oli kahta vuotta vailla, kun lopetin", vastasi poika. "Mutta sieltä
minä sain aina hyvän todistuksen."
Harmistuneena siitä, että oli käynyt kerskumaan, hän tarttui tuolin
käsinojiin ja puristi niin, että sormenpäitä kivisti. Samassa hän
huomasi, että joku nainen oli astunut huoneeseen. Hän näki tytön
nousevan ylös ja rientävän tulijaa vastaan. He suutelivat toisiaan, ja
kädet toistensa vyötäröllä he lähestyivät häntä. Tuo on varmaankin hänen
äitinsä, hän ajatteli. Tulija oli pitkä, solakka, vaalea nainen, arvokas
ja kaunis. Hänen pukunsa oli juuri sellainen, kuin tällaiseen taloon
sopikin. Pojan silmät viipyivät sen sulavissa laskoksissa. Hän ja hänen
pukunsa toivat hänen mieleensä naiset, joita hän oli näyttämöllä
katsellut. Sitten hän muisti, että hän oli nähnyt yhtä ylhäisiä naisia
komeissa puvuissa astelevan Lontoon teattereihin ja hän oli ihmetellen
katsellut heitä, kunnes poliisi oli ajanut hänet liikkeelle. Seuraavana
hetkenä hän oli olevinaan Yokohaman Grand Hotelin edessä, jossa hän
sivukäytävältä ihaili ylhäisiä naisia. Pian taas kaupunki ja Yokohaman.
satama tuhansine väreineen alkoi läikehtiä hänen silmissään. Mutta äkkiä
hän riistäytyi muistoistaan pakottaen itsensä ajattelemaan tämän hetken
vaatimuksia. Hän ymmärsi, että hänen täytyi nousta tullakseen
esitellyksi, ja vaivoin hän pääsi jaloilleen seisoen siinä housut
polviin kohonneina, kädet velttoina sivuilla ja kasvoilla ilme, kuin
olisi valmistunut pahimman varalta.