21. Kuka on maankavaltaja.

Jos tuhkimus oli prinsessa, niin

kuningatarkin jäi kuningattareksi.

Ruotsalaisen neuvoston huolet heidän valtiosalaisuutensa ilmitulosta

saattoi päivä päivältä heille enemmän levottomuutta. Tarpeellisia

ohjeita valmistuksiin mahdollisesti tapahtuvaa rauhanrikkomista

varten oli lähetetty ulkomaisissa hoveissa oleville lähettiläille,

salavihkaa keskusteltiin Alankomaitten ja Hampurin kanssa; tahdottiin

edeltäkäsin asettua varmalle kannalle Warsovassa ja Berlinissä, Wibeä

imarreltiin, kuningas Kristianille koetettiin vakuuttaa, ei juuri

ystävyyttä, mutta kuitenkin, että Ruotsi oli kykenemätön alkamaan

uutta sotaa. Kaikessa hiljaisuudessa varustettiin Skånen ja Norjan

varustamattomilla rajoilla. Neuvoteltiin, mitenkä Torstenson, jonka

ryhtymisestä asiaan kaikki riippui, saisi kauas Saksanmaalle tietoa

tuumasta, ja katso, silloin havaittiin Wiben ilmoituksista, että

kaikki oli tullut ilmi tahi oli tulemaisillaan. Vielä Wibe epäili,

mutta hän oli tarkkanäköinen ja oli tullut varoitetuksi; hän tietäisi

kyllä hankkia itsellensä varmempia tietoja. Nyt tiettiin, että

hänellä siihen oli keinoja.

Kuka oli pettäjä? Neuvoskunnan jäsenet katselivat toisiansa

epäilyksellä, jota he turhaan kokivat salata. Yhdenhän heistä oli

täytynyt juorutella... ei tahalla, sitä koetettiin olla luulematta

niin kauan kuin mahdollista, mutta ehkä puhumisen halusta,

kevytmielisyydestä. Oxenstjernalla oli vastustajia: olisiko joku

heistä...? Nämät vastustajat arvelivat taas, että valtiokanslerin

sukulaiset tahi palveliat sen olisivat tehneet. Syyllinen oli kiinni

saatava. Kaikki nuuskiat oli pantavat liikkeelle.

Valtiokansleri kutsui eräänä aamuna vakoojansa luoksensa.

"Olavi", sanoi hän, "sinua on petetty toukokuun 12 päivänä. Kerro

minulle vielä, mitä nähnyt olet sekä mitä et ole nähnyt. Anna minulle

jälki, niin minä täytän sen kullalla."

Skånelainen toisti ilmoituksensa veitikkamaisen muotoisena. Hän ei

saattanut olla kaikkialla, mutta hän oli varma siitä, jota häntä oli

käsketty seuraamaan. Tungel oli mennyt ulos iltapäivällä lankonsa

luo, joka asui Itäisen pitkänkadun varrella. Yhdeksän aikaan illalla

oli siitä talosta lähtenyt länsigöötalainen, joka oli kadonnut

pimeään Bouchtin talon kohdalla. Olavi epäili Wiben taloa, joka oli

lähimmäisessä korttelissa, ja vartioitsi taloa kello yhteentoista,

jolloin sieltä lähti Wiben kammaripalvelia ja taalaintyttö hänen

muassaan; tämä suuntasi matkansa linnaan päin ja katosi siellä

porttikäytävän varjoon. Sitten oli Olavi vartioinnut Wiben asuntoa

koko yön ja nähnyt kynttilän palavan siellä kello kolmeen,

havaitsematta ketään muuta kuin kammaripalvelian, joka yksin palasi

kotia.

"Kuka oli länsigöötalainen?"

Olavi ei saattanut olla monessa paikkaa yhtä haavaa. Jos

länsigöötalainen oli Tungel, olisi hänen pitänyt olla Wiben luona

koko yön. Mutta Olavi oli aamun koittaessa tehnyt tikusta asiaa ja

mennyt Tungelin taloudenhoitajan luo sekä saanut tietää, että hänen

isäntänsä nukkui vanhurskaan unta omassa kodissaan.

"Ja kuka oli tuo taalain tyttö?"

Olavi tuumasi, että taalaalaiset yleensä ovat siivoksi tunnettuja,

mutta saattoihan kuitenkin löytyä poikkeuksia.

"Tyhmyyksiä!" Sivutulo ei tällä kertaa tullut niin runsaaksi, kuin

vaakoja oli toivonut.

Tungelia oli kentiesi syyttömästi epäilty. Täytyi etsiä uutta

jälkeä. Valtiokansleri ajoi linnaan ja meni sisarensa rouva Beata

Oxenstjernan luo. Jotakin oli juolahtanut hänen mieleensä, se oli

kyllä uskallettu tuuma, mutta muuta neuvoa tuskin löytyi. Hän uskoi

ylihovimestarittarelle niin paljo, kuin hän luuli sisarensa voivan

valtiosalaisuudesta säilyttää takanansa.

"Olen epäillyt Skytteä, joka on kettu, ja Gyllenhjelmiä, joka on

lörpötteliä, mutta nuo hyvät herrat ovat asiasta enemmän pelästyneet,

kuin minä. Luuleeko rakas sisareni, että asia olisi saattanut tulla

ilmi erään ylhäisen henkilön kautta, joka neuvostossa oli läsnä?"

"Varjelkoon meitä!" huudahti Beata rouva pelästyneenä. "En koskaan

minä sitä voi uskoa, että röökinä, joka on niin viisas ja vakainen..."

"Sen kyllä tiedän, mutta jos hän olisi sattunut nuoruuden

ajattelemattomuudessa sanomaan jotakin? Hän ehkä ei mitään salaa Ebba

Sparrelta?"

"Hän ei ole Ebballe eikä minulle koskaan ilmoittanut mitään valtiota

koskevaa."

"Ei, rakas sisareni ei ole valtiosalaisuudesta osallinen, mutta kaksi

nuorta lörppähuulta ei punnitse tarkasti sanojansa. Eiköhän röökinä

olisi saattanut sanoa Ebballe esimerkiksi näin: kun nyt saamme sotaa

lähemmällä taholla, niin saamme odottaa sukulaistani Kaarle Kustaata

tänne, ja mitenkä minun tulee häntä ottaa vastaan?"

"Mitä sanoo teidän lemmellisyytenne!" huudahti Beata rouva, joka

maltittomuudesta melkein oli halkeamaisillaan, kun oli niin

tuskissaan siitä, mitenkä saisi selkoa noin pelottavasta juonesta,

joka valtakunnan menestystä vastaan oli tehty. "Mahdotonta se ei

ole. Olen aina sanonut, että niin viisas kuin Kersti röökinä onkin,

ei hän rakkaudentuumissa ole jääpalastakaan parempi ikäisiänsä. Ja

Ebbakin välistä on vähän hölläsuinen minua kohtaan; en nyt tahdo

puhua röökinästä, mitenkä hän tekee elämäni sellaiseksi, että sitä

saattaisi verrata karttapiikkien päällitse kiipeämiseen. Olisikohan

nyt Ebba... ei, teidän lemmellisyytenne, ei, sen on täytynyt tulla

ilmi toisen hammasrivin kautta, ja täällä löytyy toinen..."

"Onko röökinällä joku muu uskottu kuin Ebba?"

"Uskottu? No, niin, niin uskottu kuin koirarakkikin saattaa olla,

jolle sokeria antaa. Täällähän on uusi lempisilmä, kuten teidän

lemmellisyytenne tietää."

"Lukia?"

"Niin, tuo suomalainen noidanpenikka. Olen nyt kärsivällisesti

odottanut yhdeksän kuukautta, että korpinsiivet kasvaisivat ulos

lapaluusta, kuten ihmiset sanovat, mutta vielä ei voi havaita mitään

muuta, kuin että röökinä päivä päivältä joutuu paremmin ansaan ja nyt

tahtoo tuon pahan korottaa aatelisten vertaiseksi Hänessä sanotaan

olevan juutalaisverta. Antaa hänen saada valtaa, niin pääsemme pian

sekä papeista että kirkosta."

"Hulluudella pitää myöskin olla aikansa. Kertokaa minulle, mitä

rakas sisar luulee kammaripiiasta Hagar Ringistä. Olisikohan röökinä

ilmoittanut hänelle jotakin, mitä valtakuntaa koskee?"

"Ei, sitä minä en tahdo sanoa, mutta antakaa minun ajatella...

röökinällä on pöydällään muistikirja, jolla on viheriäiset

safiaanikannet, siihen kirjaan hän joka päivä muistiinsa kirjoittaa

jotakin, joka on hänen mielestään erinomaista. Siihen kirjaan hän

mahdollisesti on kirjoittanut jotakin neuvoston päätöksestä, ja

koska hän on kovin huoleton vaatteittensa ja kirjojensa kanssa, on

saattanut tapahtua, että hän on jättänyt kirjansa pöydälle, kun hän

on mennyt pois. Jos nyt kammaripiika Hagar, joka usein pitkin päivää

työskentelee röökinän huoneessa, on saanut nähdä sen kirjan, on hän

siinä saanut lukea..."

"Ei suinkaan rakas sisar kuitenkaan tarkoita, että hän sillä on

mennyt tanskalaisen lähettilään luo?"

"Sitä en minä uskalla väittää", sanoi Beata rouva jotenkin hämillään

ollen, "mutta siellä lienee toisia välikuljettajia. Helatuorstaina

illalla on piika Hagar puhunut venäjää tahi lapinkieltä epäiltävän

miehen kanssa täällä alhaalla linnassa."

Valtiokansleri pani muistiin tämän sekä muut tiedot, joita oli saanut.

"Onko rakas sisareni kentiesi joskus nähnyt kammaripiian

taalaintytöksi puettuna?" kysyi hän vielä.

"Viime laskiaisena näin. Kaikki hovineidet olivat puettuna

taalaalaisiksi."

"Minun täytyy puhua röökinän kanssa."

* * * * *

Kersti röökinän ja valtiokanslerin keskustelua tästä asiasta ei ole

muistiin kirjoitettu. Todenmukaista on, että hän arassa ylpeydessään

oitis oli kieltänyt syyttämästä palvelioitaan. Jäätyänsä yksin,

aukaisi hän viheriäkantisen muistiinpanokirjansa, ja luki siitä,

mitä oli kirjoittanut toukokuun 12 päivänä: "Tänään olin läsnä

neuvostossa, enkä sanaakaan siellä puhunut. Kaikki he kuitenkin

yksimielisesti tahtoivat sotaa Tanskanmaata vastaan. Tästä lähtein

ei pidä yhteenkään sotaan ryhdyttämän minun tahdostani eikä minun

myöntymykselläni, ellei kunnia ole vaarassa. Se, minkä luullaan

valtakuntaa hyödyttävän, saattaa hyvinkin huonosti loppua. Minä

tahdon olla niin voimakas, ett'ei kukaan uskalla minua hätyyttää,

ja minun aikanani pitää valtakuntani nauttiman jatkuvaa, onnellista

rauhaa."

Kristiina kävi miettiväiseksi, luki uudestaan muistiinpanonsa ja

sanoi sitten Hagarille, joka viereisessä huoneessa teki luetteloa

äsken saapuneista kirjoista. "Onko sinulla ystäviä Suomessa?"

"Ne lienevät harvat", vastasi Hagar, joka velvollisuuden mukaisesti

astui sisälle. "Köyhä torpan väki on minulle rakkautta osottanut."

"Asuvatko he Karjalassa?"

"Ei, vaan Uudellamaalla."

"Se on heidän onneksensa. Venäläinen on mennyt 50,000 miehen joukolla

Nevajoen yli, hävittänyt Inkerinmaan ja piirittää Viipuria."

"Mikä onnettomuus! Voi, armollinen röökinä, pelastakaa Suomenmaa,

joka aina on kruunulle osottanut uskollisuutta!"

"Minä puhun neuvostolle asiasta. Ovatko Cartesiuksen _Meditationes_

noitten uusien kirjojen joukossa?"

"Ovat, armollinen röökinä."

"Hyvä. Älä laiminlyö työtäsi!"

Linnan ankaraan järjestykseen kuului, että kaikki ovet lukittiin

poismenneen jälkeen. Mutta Kristiina oli äsken saattanut

valtiokanslerin etuhuoneeseen, keskustellut vilkkaasti hänen

kanssaan, ja unohtanut auki oven, joka nyt oli puoleksi raollaan.

Juho Holm oli tavallisuuden mukaan etuhuoneessa vartiana ja koetti

kuunnella, mitä puhuttiin. Ennen kuin päivä loppuun oli kulunut,

kulki yleinen huhu linnanpalvelus-väen joukossa, että venäläinen

oli valloittanut koko Suomen sekä oli laivaston kanssa matkalla

Tukholmaan. Illalla tuli tämä huhu Kristiinalle, jolla lapsuuden

ajoista asti oli ollut tapa kuunnella kammaripiikojensa juorupuheita,

kun he häntä palvelivat hänen pukiessaan tahi riisuessaan. Hän

lähetti neitsyet pois ja kutsui luokseen Hagarin; siinä kun hän istui

puoleksi riisuttuna makuukammarissaan.

"Fiken kertoo minulle, että venäläinen on valloittanut Suomen

ja rientää 100,000:nen miehen kanssa Tukholmaan", virkkoi hän

teeskennellyllä levollisuudella.

Hagar huomasi jotakin erityistä äänessä. Hän oli kuullut juorupuheet

ja liioittelut.

"Sinäkö tuon olet kertonut?"

"En, armollinen röökinä."

"Sinä olet sen tehnyt. Muistatko, mitä kerran sinulle sanoin? Tähdet

ovat unia, mutta salavehkeet todellisuuksia. Sanoin sinulle: ole aina

minulle uskollinen, niin minä sinun koroin korkeammalle, kuin sinä

koskaan olet voinut uneksiakaan. Jos tulet minulle uskottomaksi,

niin minä sinun syöksen niin syvään, että se maantie, jonka loassa

olet virunut, näyttää sinusta kuninkaan valtakunnalta myöhäisemmän

kohtalosi rinnalla!"

Hagar oli vaiti. Hänen sisällinen kapinannostajansa nousi täyteen

voimaansa, mutta ei löytänyt sanaa. Yölamppu laski kalpean loisteensa

alkovin yli, jossa oli neitseellinen vuode tumman viheriäisine

verhoineen, sekä hienosti veistetty yöpöytä soitinkelloineen,

rukouskirjoineen, joka siinä oli vanhan tavan vuoksi, mutta

aukaisematta, tuo vihasta punastuva syyttäjä ja puolustuksekseen

puhumaton syytetty, jonka kalpeaksi käyneet posket näyttivät

ilmaisevan, että hän tiesi rikoksen ilmi tulleen.

Vaasan-veri, joka oli tunnettu myrskyileväksi vihan tullessa, se nyt

kuohahti hirveästi.

"Sinä kurja mateliainen suomalaisesta kaskimaasta", ärjäsi Kristiina,

"sinä, joka olet sammakkoa pienempi ja tahdot kuitenkin olla

kotkanpoikanen, sinä uskallat olla minua vastaan tottelematon, sinä!

Enkö ole sinua suosta vetänyt sellaiseen asemaan, josta Ruotsin

jalosukuisimmatkin neidet sinua kadehtivat? Etkö ollut köyhin,

kurjin piikivi, jota ihmisjalka tallaa? Ja minä olen sinun hionut

kultaisen kehyksen sisään. Etkö tiedä, että minä voin sinun jälleen

heittää auttamattomampana, enemmän tallattuna kuin milloinkaan olet

ollut, pimeyteen ja unhotukseen? Ja sinä uskallat minua pettää, sinä,

sinä, joka saat minua kiittää kaikesta, joka minutta olisit mitätön!

Miksikä olet vaiti?... Vastaa!"

"Minä häpeän..."

"Niin, häpeä! Siihen sinulla on syytä. Häpeä minun

yksinkertaisuuttani, joka uskoin sinun kiitollisuuteesi! Häpeä

kiittämättömyyttäsi, kun sillä tavoin olet minua palkinnut! Tunnusta,

niin tahdon katsoa, voinko kentiesi vielä tehdä jotakin puolestasi,

jota et ole ansainnut!"

"Minä häpeän, kun armollinen röökinä, joka minulle on ollut erin

hyvä, noin helposti saattaa tuomita minua tiesi mistä, kuulematta

puolustustani. Röökinä on sanonut minulle: ne, jotka Jumala on

aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä, ja nyt häpeän minä, kun

röökinä nimittää minua piikiveksi ja mateliaksi. Niin arvoton en

ole, ja sen verran olen röökinältä itseltä oppinut, ett'en koskaan

tule toisen kahle-orjaksi. Minua ei kukaan saa sitoa eikä tallata.

Minä olen niin vapaana syntynyt kuin joku kuninkaan lapsikin. Lyökää

minua, tappakaa minut, mutta älkää minua häväiskö! Mistä minua

syytetään?"

Noissa ynseissä sanoissa oli jotakin, joka, samalla kuin se miellytti

kuningatarta, myöskin hirveästi häntä suututti. Hän nousi istualta

ja tarttui kiireisellä liikkeellä soitinkelloon, punnitsi sitä

muutaman hetken kädessään soittamatta ja laski sen sitten äänettömänä

takaisin yöpöydälle. Nämät kaksi yhden-ikäistä, jotka nykyään olivat

niin tuttavalliset keskenään, seisoivat siinä enemmän vihamielisinä

toisiansa vastapäätä, kuin Björnsnäsin metsässä, jolloin toisen

ratsuraippa veti punaisen naarmun toisen kaulaan.

"Näetkö tämän kellon?" jatkoi Kristiina, ja hänen oikeanpuolinen

varpaansakärki löi vasten pehmeätä lattiapeitettä ikään kuin

linnun-noukka. "Tiedätkö, että pieninkin liike kädelläni, saattaa

viskata sinut alas linnan, syvimpään vankilanholviin?"

"Tiedän", oli Hagarin rohkea vastaus; "olen jo kerran istunut

Norrköpingin kellariholvissa, syystä, ett'en tahtonut antaa ilmi

röökinän salaisuutta."

"Ota soitinkello, piilota se! Saattaisin unohtaa, että

velvollisuuteni on olla sinua jalomielisempi."

Hagar otti kellon, joka liikuttaessa äännähti, ja Fiken Lång astui

sisään.

"Sinua ei tarvita!" kuului käsky. Fiken meni.

"Mistä sinua syytetään?" toisti kuningatar, jonka äkkinäinen luonto

vuoroin tyyntyi ja jälleen kuohahti. "Olenko minä viskaali, joka

sinun kanssasi olisin velvollinen oikeutta käymään? Eikö sinulla

ole omaatuntoa, joka sinua soimaa? Täytyykö minun sinulle sanoa,

että olet juossut kaupungilla levittelemässä valtion salaisuuksia,

samati kuin sinä aamulla juoksit puhumassa satua venäläisistä? Etkö

ole yksinkertainen lörppö, joka et ole huomannut noin selvää ansaa?

Minä sinua puolustin valtiokanslerin luona tärkeämmässä asiassa,

mutta mieleeni juolahti keotella sinua, osaisitko olla vaiti, ja

sinä annoit viedä itseäsi ansaan kuten tyhmä hanhi. Se on toki

hullunkurista: luet Tacitusta ja juoruttelet piikojen kanssa!"

"Juho Holm saattaa vakuuttaa, että kun armollinen röökinä puhui

venäläisistä, oli etuhuoneeseen vievä ovi auki valtiokanslerin

jälkeen, joka vähän ennen oli lähtenyt ulos."

"Juho Holm? Verukkeita vain! Kerro minulle, mitä

muistiinpanokirjassani seisoo toukokuun 12:ta päivältä!"

"En minä tunne armollisen röökinän muistiinpanokirjaa, mutta siihenpä

varmaankin noin ylhäinen kuningatar on joka lehdelle kirjoittanut

sanan: oikeutta."

"Mitä? sinä rupeat ynseäksi, sinä, joka olet juossut Pietari Wiben

luo yöllä, viemässä varastettua kalua minun muistiinpanokirjastani!

Mitä hän sinulle tarjosi tuosta kalliista uutisesta? Vähemmän, kuin

minä, hän ei sinulle saattanut tarjota. Mitä hän tarjosi, sano!

Lupasiko hän naittaa sinua jollekulle Kristian IV:nen jalkalapselle?

Hänellä on koko tusina käytettävänä. Taikka eikö siinä ollut

kylliksi? Myitkö sinä Ruotsin korkeammasta hinnasta? Tunnusta, että

hän tarjosi sinulle Tanskanmaan kruunun, noin vasemmalta puolen!

Kuinka saatoit sinä olla niin kurjan tyhmä, että jätit minun

palvelukseni, jossa sinulla on kaikkea ja jossa saat kaikkea ja

voit tehdä kaikkea, tuollaisesta vanhasta elähtäneestä kuninkaasta,

joka tulevana vuonna lahjoittaa sinun jollekkin kaljupäälle

amiraalillensa? Mene, sinä et edes kelpaa maankavaltajaksi; sinä

kelpaat ainoastaan petturin piiaksi!"

"Onko minulle nyt suotu puhumisen vuoro?" kysyi Hagar, sillä välin

kuin kuningatar kaatoi itsellensä vettä lasiin vesikarahviinista niin

kiivaasti, että puolet meni pitkin yöpöytää.

"Puhu! Tunnusta! Ole lyhyt! Vielä sinulla on soitinkello."

"Uskallanko kysyä päivää ja tuntia, jolloin salaisuus ilmoitettiin

tanskalaiselle lähettiläälle?"

"Toukokuun 12 päivänä kello 9 ja 12 välillä yöllä." Kristiina muisti,

että Wiben tiedonannot, joista rajalla oli kopiat otettu, olivat

kirjoitetut toukokuun 12 päivänä illalla, jonka vuoksi hän silloin

eikä myöhemmin oli saanut tietoa neuvoston päätöksestä. Aikaisemmin

ei hän myöskään olisi voinut saada salaisuudesta tietoa.

Hagar mietti, hänen hyvä muistinsa oli hänelle apuna. "Toukokuun

12 päivä oli keskiviikko", sanoi hän, hitaasti laskien, ikään kuin

antaen jokaisen sanan olla todistajanaan. "Armollinen röökinä oli

ollut neuvostossa aamupäivällä, aterioitsi myöhään ja lähti sitten

ratsastamaan, katsellaksensa ylipäällikön uudestaan järjestämää

Kuningattarenkatua. Illallisen jälkeen antoi armollinen röökinä

tuoda esiin Delavarejoen ja Uudeksi Ruotsiksi nimitetyn uutisasunnon

kartat, jonka jälkeen minä sain käskyn, röökinän varalle kirjoittaa

muistiin tärkeimmät sieltä tulleet tiedot. Kello 11 illalla oli

minulla kunnia jättää ote valmiina röökinän omaan käteen, jonka

jälkeen röökinä vielä hetken puhui neiti Ebban kanssa asiasta. Kello

oli yli puoli kaksitoista, kun röökinä soitti ja minä autoin Fiken

Långia riisumistoimessa. Vaatiiko röökinä, että Fiken Lång kutsutaan

sisään? Hän muistanee tuon illan siksi, että röökinä niin myöhään

pani maata."

"Anna olla! Sitä ei tarvita." Ja tuon nuoren kuningattaren vilkkaassa

sydämmessä taistelivat ristiriitaiset tunteet. Hän muisti nyt

pienimmätkin seikat tuosta toukokuun 12 päivän illasta. Hän tunsi,

että hänen syytöksensä olivat täydelleen kumotut. Ja nöyryyttävältä

tuntui ottaa takaisin sellaisia sanoja, joita hän oli sanonut, mutta

Kristiina ei ollut se, joka nöyryyttämistä kärsi, vaan yhtä vähän hän

tahallaan tahtoi vääryyttä suosia. Syytetyn täytyi saada hyvitystä:

mutta minkälaista? Hän oli muutaman hetken ääneti. Hänen uusi

suuttumuksensa kääntyi nyt alkusyyn tekiään.

"Semmoisia ne ovat! Ovat kruunun neuvon-antajia, eivätkä ole enemmän

luotettavia, kuin Juho Holm, joka lähettää 100,000 venäläistä

Tukholmaan!... Sinä siellä, pane soitinkello takaisin paikoilleen.

Sinä et ole se, jota sen tulee kutsua kyseltäväksi ja tutkittavaksi."

Hagar asetti soitinkellon jälleen yöpöydälle. Hänen kovaan

suljettujen huuliensa takana liikkui jotakin, joka sanoja etsi. He

olivat osaa vaihtaneet. Nyt oli tuhkimus prinsessa, ja kuningattaren

täytyi pyytää häneltä anteeksi. Hän pettyi. Jos tuhkimus oli

prinsessa, niin kuningatarkin jäi kuningattareksi.

Kristiina seisoi siinä valkoisessa yöpuvussaan, hiukset vapaasti

liehumassa ja sinisilmät loistavina, niin kuninkaallisena kuin

milloinkaan ja kurkoittaen kätensä palvelialleen suudeltavaksi.

"Isot portit", sanoi hän, "käyvät usein pienillä saranoilla. Älä

ihmettele, että ne välistä kitisevät. Sinua on viattomana syytetty,

saat pyytää minulta armon osotusta."

Kapinoitsia suuteli tarjottua kättä: sydämmensykintä vaati

mukaantumaan, toinen sykintä vastustamaan. Tuo jokin, joka etsi

sanoja, kuului nyt: en pyydä armoa, pyydän oikeuttani. Mutta kun

sanat saivat äänen, kuuluivat ne toisin:

"Minä pyydän armollisen röökinän lupaa päästä virastani."

"Mitä?" vastasi Kristiina, jonka veri jälleen kuohahti. "Oletko

sinä niin pöyhkeä, ett'et voi kärsiä ansaitsematonta nuhdesanaa?

Oletko jo väsynyt olemasta niin kadehdittavan onnellinen, kuin

ennen sanoit olevasi ja jota muut vieläkin sanonevat? Oletko saanut

kylläsi asemastasi minun rinnallani ja kunniakkaasta tulevaisuudesta?

Täytyykö minun toisen kerran sanoa, että sinä olet yksinkertainen

hanhi, joka kaikkine oppinesi et ole oppinut sitä, mikä on suurin

viisaus, et ole oppinut elämisen taitoa? Vapautta virastasi? Lähtisit

minun luotani juutalaiselle, sinun iso-isäsi luo, ennenkuin edes olet

nimeä saanut kristittyjen joukossa? Lähtisit minun palveluksestani

tähtien luo, jotka eivät huoli siitäkään, että köyhä pyrstötähti

menee hukkaan ja vielä vähemmän siitä, että tuollainen tomunhiukkanen

tyhjään tuuleen viskataan? Ja lähteä minun luotani? Mikä sinä olet

ilman minua?"

"Saanko minä, tarpeellista kuuliaisuutta noudattaen, puhua vapaasti,

tahi täytyykö minua orjan kielellä valehdella?"

"Mene metsään orjinesi! Koska olen muuta vaatinut, kuin totuutta."

"Armollisin röökinä, älkää suuttuko, jos niin suuri kuninkaallinen

suosio ja armo, joka minun osakseni on tullut, painaa minua

alas, aivan mitättömäksi. Minä luulen, että se ei ole mitään

kiittämättömyyttä, vaan jokaisen vapaasyntyisen ihmisen oikeus, että

hän, niin halpa kuin onkin, tahtoo olla jotakin itsepuolestaan.

Minä pyydän eroa sen vuoksi, että tahdon osottaa osaavani seurata

armollisen röökinän omaa kuninkaallista esimerkkiä: tahdon olla

rohkeamielinen, enkä odottaa käskyä siinä, missä voin jotakin tehdä

tahi jotakuta palvella. Saattaa myöskin tapahtua, että vihamiehet

toisella kertaa työntävät minun pois röökinän armollisesta suosiosta,

ja parempi on, että nyt menen syyttömäksi todistettuna, onnellisena

röökinän suosiosta, kun että minua, jahka vihamiehet vallalle

pääsevät, epäsuosiosta erotetaan. Armollisen röökinän luvalla palaan

takaisin sinne, josta olen tullut tähän suureen kunniaan. Presidentti

Kurki ottaa minua suosiollisesti vastaan."

"Ja sinä tahdot ennen olla Kurjen kammaripiika, kuin minun

hovineitoni?"

"Hän on suvainnut ottaa minut kasvattityttärekseen." Kristiina

nauroi; lyhyen, ylenkatseellisen hymyilyn, joka osotti, kuinka vähän

hän piti siitä, että häntä alammaiseen vertailtiin.

"Mene", sanoi hän, "sinulla on huomen aamusta vapaus. Minä en saata

sinua vasten tahtoasi pitää. Sinä tulet ehkä tekoasi katumaan, mutta

huomaa, että silloin se on myöhäistä. Se, jota Jupiterin kotka kerran

on kantanut, ja joka on astunut alas veräjänpylvään luona, älköön

luulko jälleen saavansa kiinni kotkansiivistä. Hyvää yötä."

Hagar sanoi jäähyväisensä tuolla kankealla juhlallisella

kunnian-osotuksella, jonka hän oli hovissa oppinut, ja oli juuri

laskenut kätensä ovenvääntiölle, kun häntä kutsuttiin takaisin

tuollaisen luonteen äkkinäisen vaihtelun vaikutuksesta, joka oli niin

omituisella tavalla ristiriidassa Kristiinan muuten voimakkaan ja

vakavan henkilön kanssa.

"Ja lähdetkö sinä noin, sinä, joka olet kolmas kaikista naisista,

joita minä olen voinut kärsiä?" sanoi nuori kuningatar melkein

hellällä äänellä, joka hänellä oli hyvin harvinaista. "Tiedätköhän,

että tämä ovi meidän välillämme merkitsee hyvästijättöä iäksi

päiviksi? Istu, minulla on sinulle jotakin sanottavaa."

Hagar istahti hallitsiattarensa jalkojen juureen villaiselle

lattiapeitteelle. Kapinoitsia asettui _en garde_, taisteluun

valmiiksi, mutta tunsi itsensä aseettomaksi; hän antautui; hän oli

voitettu; yksi ainoa sana oli hänen aseettomaksi tehnyt.

"Sinä tyhmeliini", jatkoi Kristiina, "miksikä tahdot paeta luotani?

Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Sinä saatat minua kiusoitella

ja minä saatan sinua nauraa, niin, minä olen nykyään sinusta

saattanut uskoa mitä hyvään, mutta entä sitten? Kaikki tulee hyväksi

jälleen. On kuitenkin jotakin sinussa, jonka minä tunnen. Siten

ei ole laita noitten toisten kahden, joita minä ennen olen voinut

kärsiä. Pfaltzikreivinnaa, minun tätiäni, minä rakastin, hän oli

vaan mielestäni liian kodikas, mutta sitä sinä et todellakaan ole

hiuskarvaakaan enemmän kuin minäkään. Ebba on myöskin minulle rakas;

hän tyytyy siihen eikä pyydäkkään, kuten sinä, mitään sen lisäksi.

Ei se ole oppisi, joka minua parahiten miellyttää, päin vastoin

ajattelen, että jos olisin sinuna, ajattelisin ja ponnistelisin

kuten sinä. Sinussa, samoin kuin minussakin, on jotakin vaihdetusta

prinssistä. Mistä olet hänen saanut? Oletko vaihettanut sielua

tuon narrin, veljesi kanssa? Ylpeä olet sinä, sitä olen minäkin,

vaikka kuuluu kovin aateliselta ja kuninkaalliselta nimittää

sitä jalotunteisuudeksi. Niin, se ei oikeen sovi yhteen piispan

helaatuorstaisen varoituksen kanssa, mutta mihinkä joutuu kuningas

tahi kuningatar maailmassa nöyryydellä? Toista on sinun; sinä olet

ottanut vastaan korvapuustin Beata rouvalta, niin piiat kertovat,

etkä sinä ole valittanut. Niin, _sinä_ saatat sen tehdä, vaan en

_minä_. Jos sellaista tapahtuisi minulle, täytyisi minun, taikka

vihamieheni kuolla. Nyt näet, Hagarille, ett'en minä sitä pahana

pidä, että sinä olet ylpeä, koska itse tiedät olevasi toisenlainen

kuin muut; se vain on tuota pöyhkeää sammakkoa, jota samanhenkiset

niin kammoavat. Mutta minulta olet velvollinen jotakin kärsimään.

Minä olen sinun esivaltasi, minä olen sinua hiuksistasi vetänyt ylös

vuorelle. Älä taistele minua vastaan, sillä, vaikka kuinka korkealle

tahtoisitkin, et minun ylitseni kuitenkaan kiivetä saata. Jos oletkin

Jumalan armosta vapaasyntyinen ja jalosyntyinen, niin minä olen

Jumalan armosta kuningatar. Miksi sinä pakenet?"

Hagar kumartui vasten hallitsiattarensa valkoisia liepeitä ja vastasi:

"Miksikä en ole armollisen röökinän koira tahi kissa? Silloin en

koskaan tahtoisi irtaantua kultaisesta siteestä. Mutta Jumala on

minulle antanut vapaan hengen, joka tempoo siteitä. Armollinen

röökinä sanoo: Ilman minua sinä et ole mikään. Minussa on jotakin,

joka vaatii minua olemaan itsepuolestani, mitä olen. Armollisen

röökinän täytyy ymmärtää se. Kuinka joku saattaa olla noin suuri ja

kuitenkin tehdä toista mitättömäksi?"

"Enkö ole sanonut, että sinä kaikkine kirjoinesi ja tähtinesi olet

kokematon, yksinkertainen lapsi? Ole suuriaatteinen, sitä minä

parhaiten kärsin, sitä olen minäkin, mutta älä syökse ulos maailmaan

ilman määrää! Jos oletkin mitätön minun rinnallani, saatat toisten

rinnalla olla se jättiläistyttö, joka otti talonpojan hevosineen

ja auroineen esiliinaansa ja sanoi kotiin tultuaan. Olen löytänyt

koppakuoriaisen! Ole siihen tyytyväinen: Kuningattaresi on myöskin

koppakuoriainen, mutta ainoastaan Jumalan rinnalla."

"Suokaa minulle anteeksi, armollinen röökinä, suokaa anteeksi!

Olkaa minulle suosiollinen, opettakaa minua tulemaan yhtä suureksi,

kuin tahdon olla vapaa, niin olen osottava, että olen mahdollinen

kuningattareni esimerkkiä seuraamaan! Mutta kieltää omaa itseäni, oi,

sitähän en milloinkaan saata..."

Käki etuhuoneessa kukkui sydän-yön kukuntansa.

Kristiina nousi seisoalle ja oli jälleen Ruotsin kuningatar.

Hän oli ojentanut kätensä sovintoon, ja sitä ei otettu vastaan.

"Kuten tahdot", sanoi hän arvokkaasti ja tyvenesti.

"Meidän on aika käydä levolle. Älä kiirehdi muuttoasi. Anna Holmin

tuoda sinulle matka-arkku tavaroitasi varten. Kuukausipalkkasi tulee

sinulle vähentämättä. Vaunuillani pitää sinut vietämän valtaneuvos

Kurjelle. Minä toivon, että se vapaus, jota sinä halajat, tuottaisi

sinulle onnea, ja olen sinulle aina oleva suosiollinen. Hyvää yötä!"

Tähtien turvatit 2: Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta · 第 29 / 33 题