Jos tuhkimus oli prinsessa, niin
kuningatarkin jäi kuningattareksi.
Ruotsalaisen neuvoston huolet heidän valtiosalaisuutensa ilmitulosta
saattoi päivä päivältä heille enemmän levottomuutta. Tarpeellisia
ohjeita valmistuksiin mahdollisesti tapahtuvaa rauhanrikkomista
varten oli lähetetty ulkomaisissa hoveissa oleville lähettiläille,
salavihkaa keskusteltiin Alankomaitten ja Hampurin kanssa; tahdottiin
edeltäkäsin asettua varmalle kannalle Warsovassa ja Berlinissä, Wibeä
imarreltiin, kuningas Kristianille koetettiin vakuuttaa, ei juuri
ystävyyttä, mutta kuitenkin, että Ruotsi oli kykenemätön alkamaan
uutta sotaa. Kaikessa hiljaisuudessa varustettiin Skånen ja Norjan
varustamattomilla rajoilla. Neuvoteltiin, mitenkä Torstenson, jonka
ryhtymisestä asiaan kaikki riippui, saisi kauas Saksanmaalle tietoa
tuumasta, ja katso, silloin havaittiin Wiben ilmoituksista, että
kaikki oli tullut ilmi tahi oli tulemaisillaan. Vielä Wibe epäili,
mutta hän oli tarkkanäköinen ja oli tullut varoitetuksi; hän tietäisi
kyllä hankkia itsellensä varmempia tietoja. Nyt tiettiin, että
hänellä siihen oli keinoja.
Kuka oli pettäjä? Neuvoskunnan jäsenet katselivat toisiansa
epäilyksellä, jota he turhaan kokivat salata. Yhdenhän heistä oli
täytynyt juorutella... ei tahalla, sitä koetettiin olla luulematta
niin kauan kuin mahdollista, mutta ehkä puhumisen halusta,
kevytmielisyydestä. Oxenstjernalla oli vastustajia: olisiko joku
heistä...? Nämät vastustajat arvelivat taas, että valtiokanslerin
sukulaiset tahi palveliat sen olisivat tehneet. Syyllinen oli kiinni
saatava. Kaikki nuuskiat oli pantavat liikkeelle.
Valtiokansleri kutsui eräänä aamuna vakoojansa luoksensa.
"Olavi", sanoi hän, "sinua on petetty toukokuun 12 päivänä. Kerro
minulle vielä, mitä nähnyt olet sekä mitä et ole nähnyt. Anna minulle
jälki, niin minä täytän sen kullalla."
Skånelainen toisti ilmoituksensa veitikkamaisen muotoisena. Hän ei
saattanut olla kaikkialla, mutta hän oli varma siitä, jota häntä oli
käsketty seuraamaan. Tungel oli mennyt ulos iltapäivällä lankonsa
luo, joka asui Itäisen pitkänkadun varrella. Yhdeksän aikaan illalla
oli siitä talosta lähtenyt länsigöötalainen, joka oli kadonnut
pimeään Bouchtin talon kohdalla. Olavi epäili Wiben taloa, joka oli
lähimmäisessä korttelissa, ja vartioitsi taloa kello yhteentoista,
jolloin sieltä lähti Wiben kammaripalvelia ja taalaintyttö hänen
muassaan; tämä suuntasi matkansa linnaan päin ja katosi siellä
porttikäytävän varjoon. Sitten oli Olavi vartioinnut Wiben asuntoa
koko yön ja nähnyt kynttilän palavan siellä kello kolmeen,
havaitsematta ketään muuta kuin kammaripalvelian, joka yksin palasi
kotia.
"Kuka oli länsigöötalainen?"
Olavi ei saattanut olla monessa paikkaa yhtä haavaa. Jos
länsigöötalainen oli Tungel, olisi hänen pitänyt olla Wiben luona
koko yön. Mutta Olavi oli aamun koittaessa tehnyt tikusta asiaa ja
mennyt Tungelin taloudenhoitajan luo sekä saanut tietää, että hänen
isäntänsä nukkui vanhurskaan unta omassa kodissaan.
"Ja kuka oli tuo taalain tyttö?"
Olavi tuumasi, että taalaalaiset yleensä ovat siivoksi tunnettuja,
mutta saattoihan kuitenkin löytyä poikkeuksia.
"Tyhmyyksiä!" Sivutulo ei tällä kertaa tullut niin runsaaksi, kuin
vaakoja oli toivonut.
Tungelia oli kentiesi syyttömästi epäilty. Täytyi etsiä uutta
jälkeä. Valtiokansleri ajoi linnaan ja meni sisarensa rouva Beata
Oxenstjernan luo. Jotakin oli juolahtanut hänen mieleensä, se oli
kyllä uskallettu tuuma, mutta muuta neuvoa tuskin löytyi. Hän uskoi
ylihovimestarittarelle niin paljo, kuin hän luuli sisarensa voivan
valtiosalaisuudesta säilyttää takanansa.
"Olen epäillyt Skytteä, joka on kettu, ja Gyllenhjelmiä, joka on
lörpötteliä, mutta nuo hyvät herrat ovat asiasta enemmän pelästyneet,
kuin minä. Luuleeko rakas sisareni, että asia olisi saattanut tulla
ilmi erään ylhäisen henkilön kautta, joka neuvostossa oli läsnä?"
"Varjelkoon meitä!" huudahti Beata rouva pelästyneenä. "En koskaan
minä sitä voi uskoa, että röökinä, joka on niin viisas ja vakainen..."
"Sen kyllä tiedän, mutta jos hän olisi sattunut nuoruuden
ajattelemattomuudessa sanomaan jotakin? Hän ehkä ei mitään salaa Ebba
Sparrelta?"
"Hän ei ole Ebballe eikä minulle koskaan ilmoittanut mitään valtiota
koskevaa."
"Ei, rakas sisareni ei ole valtiosalaisuudesta osallinen, mutta kaksi
nuorta lörppähuulta ei punnitse tarkasti sanojansa. Eiköhän röökinä
olisi saattanut sanoa Ebballe esimerkiksi näin: kun nyt saamme sotaa
lähemmällä taholla, niin saamme odottaa sukulaistani Kaarle Kustaata
tänne, ja mitenkä minun tulee häntä ottaa vastaan?"
"Mitä sanoo teidän lemmellisyytenne!" huudahti Beata rouva, joka
maltittomuudesta melkein oli halkeamaisillaan, kun oli niin
tuskissaan siitä, mitenkä saisi selkoa noin pelottavasta juonesta,
joka valtakunnan menestystä vastaan oli tehty. "Mahdotonta se ei
ole. Olen aina sanonut, että niin viisas kuin Kersti röökinä onkin,
ei hän rakkaudentuumissa ole jääpalastakaan parempi ikäisiänsä. Ja
Ebbakin välistä on vähän hölläsuinen minua kohtaan; en nyt tahdo
puhua röökinästä, mitenkä hän tekee elämäni sellaiseksi, että sitä
saattaisi verrata karttapiikkien päällitse kiipeämiseen. Olisikohan
nyt Ebba... ei, teidän lemmellisyytenne, ei, sen on täytynyt tulla
ilmi toisen hammasrivin kautta, ja täällä löytyy toinen..."
"Onko röökinällä joku muu uskottu kuin Ebba?"
"Uskottu? No, niin, niin uskottu kuin koirarakkikin saattaa olla,
jolle sokeria antaa. Täällähän on uusi lempisilmä, kuten teidän
lemmellisyytenne tietää."
"Lukia?"
"Niin, tuo suomalainen noidanpenikka. Olen nyt kärsivällisesti
odottanut yhdeksän kuukautta, että korpinsiivet kasvaisivat ulos
lapaluusta, kuten ihmiset sanovat, mutta vielä ei voi havaita mitään
muuta, kuin että röökinä päivä päivältä joutuu paremmin ansaan ja nyt
tahtoo tuon pahan korottaa aatelisten vertaiseksi Hänessä sanotaan
olevan juutalaisverta. Antaa hänen saada valtaa, niin pääsemme pian
sekä papeista että kirkosta."
"Hulluudella pitää myöskin olla aikansa. Kertokaa minulle, mitä
rakas sisar luulee kammaripiiasta Hagar Ringistä. Olisikohan röökinä
ilmoittanut hänelle jotakin, mitä valtakuntaa koskee?"
"Ei, sitä minä en tahdo sanoa, mutta antakaa minun ajatella...
röökinällä on pöydällään muistikirja, jolla on viheriäiset
safiaanikannet, siihen kirjaan hän joka päivä muistiinsa kirjoittaa
jotakin, joka on hänen mielestään erinomaista. Siihen kirjaan hän
mahdollisesti on kirjoittanut jotakin neuvoston päätöksestä, ja
koska hän on kovin huoleton vaatteittensa ja kirjojensa kanssa, on
saattanut tapahtua, että hän on jättänyt kirjansa pöydälle, kun hän
on mennyt pois. Jos nyt kammaripiika Hagar, joka usein pitkin päivää
työskentelee röökinän huoneessa, on saanut nähdä sen kirjan, on hän
siinä saanut lukea..."
"Ei suinkaan rakas sisar kuitenkaan tarkoita, että hän sillä on
mennyt tanskalaisen lähettilään luo?"
"Sitä en minä uskalla väittää", sanoi Beata rouva jotenkin hämillään
ollen, "mutta siellä lienee toisia välikuljettajia. Helatuorstaina
illalla on piika Hagar puhunut venäjää tahi lapinkieltä epäiltävän
miehen kanssa täällä alhaalla linnassa."
Valtiokansleri pani muistiin tämän sekä muut tiedot, joita oli saanut.
"Onko rakas sisareni kentiesi joskus nähnyt kammaripiian
taalaintytöksi puettuna?" kysyi hän vielä.
"Viime laskiaisena näin. Kaikki hovineidet olivat puettuna
taalaalaisiksi."
"Minun täytyy puhua röökinän kanssa."
* * * * *
Kersti röökinän ja valtiokanslerin keskustelua tästä asiasta ei ole
muistiin kirjoitettu. Todenmukaista on, että hän arassa ylpeydessään
oitis oli kieltänyt syyttämästä palvelioitaan. Jäätyänsä yksin,
aukaisi hän viheriäkantisen muistiinpanokirjansa, ja luki siitä,
mitä oli kirjoittanut toukokuun 12 päivänä: "Tänään olin läsnä
neuvostossa, enkä sanaakaan siellä puhunut. Kaikki he kuitenkin
yksimielisesti tahtoivat sotaa Tanskanmaata vastaan. Tästä lähtein
ei pidä yhteenkään sotaan ryhdyttämän minun tahdostani eikä minun
myöntymykselläni, ellei kunnia ole vaarassa. Se, minkä luullaan
valtakuntaa hyödyttävän, saattaa hyvinkin huonosti loppua. Minä
tahdon olla niin voimakas, ett'ei kukaan uskalla minua hätyyttää,
ja minun aikanani pitää valtakuntani nauttiman jatkuvaa, onnellista
rauhaa."
Kristiina kävi miettiväiseksi, luki uudestaan muistiinpanonsa ja
sanoi sitten Hagarille, joka viereisessä huoneessa teki luetteloa
äsken saapuneista kirjoista. "Onko sinulla ystäviä Suomessa?"
"Ne lienevät harvat", vastasi Hagar, joka velvollisuuden mukaisesti
astui sisälle. "Köyhä torpan väki on minulle rakkautta osottanut."
"Asuvatko he Karjalassa?"
"Ei, vaan Uudellamaalla."
"Se on heidän onneksensa. Venäläinen on mennyt 50,000 miehen joukolla
Nevajoen yli, hävittänyt Inkerinmaan ja piirittää Viipuria."
"Mikä onnettomuus! Voi, armollinen röökinä, pelastakaa Suomenmaa,
joka aina on kruunulle osottanut uskollisuutta!"
"Minä puhun neuvostolle asiasta. Ovatko Cartesiuksen _Meditationes_
noitten uusien kirjojen joukossa?"
"Ovat, armollinen röökinä."
"Hyvä. Älä laiminlyö työtäsi!"
Linnan ankaraan järjestykseen kuului, että kaikki ovet lukittiin
poismenneen jälkeen. Mutta Kristiina oli äsken saattanut
valtiokanslerin etuhuoneeseen, keskustellut vilkkaasti hänen
kanssaan, ja unohtanut auki oven, joka nyt oli puoleksi raollaan.
Juho Holm oli tavallisuuden mukaan etuhuoneessa vartiana ja koetti
kuunnella, mitä puhuttiin. Ennen kuin päivä loppuun oli kulunut,
kulki yleinen huhu linnanpalvelus-väen joukossa, että venäläinen
oli valloittanut koko Suomen sekä oli laivaston kanssa matkalla
Tukholmaan. Illalla tuli tämä huhu Kristiinalle, jolla lapsuuden
ajoista asti oli ollut tapa kuunnella kammaripiikojensa juorupuheita,
kun he häntä palvelivat hänen pukiessaan tahi riisuessaan. Hän
lähetti neitsyet pois ja kutsui luokseen Hagarin; siinä kun hän istui
puoleksi riisuttuna makuukammarissaan.
"Fiken kertoo minulle, että venäläinen on valloittanut Suomen
ja rientää 100,000:nen miehen kanssa Tukholmaan", virkkoi hän
teeskennellyllä levollisuudella.
Hagar huomasi jotakin erityistä äänessä. Hän oli kuullut juorupuheet
ja liioittelut.
"Sinäkö tuon olet kertonut?"
"En, armollinen röökinä."
"Sinä olet sen tehnyt. Muistatko, mitä kerran sinulle sanoin? Tähdet
ovat unia, mutta salavehkeet todellisuuksia. Sanoin sinulle: ole aina
minulle uskollinen, niin minä sinun koroin korkeammalle, kuin sinä
koskaan olet voinut uneksiakaan. Jos tulet minulle uskottomaksi,
niin minä sinun syöksen niin syvään, että se maantie, jonka loassa
olet virunut, näyttää sinusta kuninkaan valtakunnalta myöhäisemmän
kohtalosi rinnalla!"
Hagar oli vaiti. Hänen sisällinen kapinannostajansa nousi täyteen
voimaansa, mutta ei löytänyt sanaa. Yölamppu laski kalpean loisteensa
alkovin yli, jossa oli neitseellinen vuode tumman viheriäisine
verhoineen, sekä hienosti veistetty yöpöytä soitinkelloineen,
rukouskirjoineen, joka siinä oli vanhan tavan vuoksi, mutta
aukaisematta, tuo vihasta punastuva syyttäjä ja puolustuksekseen
puhumaton syytetty, jonka kalpeaksi käyneet posket näyttivät
ilmaisevan, että hän tiesi rikoksen ilmi tulleen.
Vaasan-veri, joka oli tunnettu myrskyileväksi vihan tullessa, se nyt
kuohahti hirveästi.
"Sinä kurja mateliainen suomalaisesta kaskimaasta", ärjäsi Kristiina,
"sinä, joka olet sammakkoa pienempi ja tahdot kuitenkin olla
kotkanpoikanen, sinä uskallat olla minua vastaan tottelematon, sinä!
Enkö ole sinua suosta vetänyt sellaiseen asemaan, josta Ruotsin
jalosukuisimmatkin neidet sinua kadehtivat? Etkö ollut köyhin,
kurjin piikivi, jota ihmisjalka tallaa? Ja minä olen sinun hionut
kultaisen kehyksen sisään. Etkö tiedä, että minä voin sinun jälleen
heittää auttamattomampana, enemmän tallattuna kuin milloinkaan olet
ollut, pimeyteen ja unhotukseen? Ja sinä uskallat minua pettää, sinä,
sinä, joka saat minua kiittää kaikesta, joka minutta olisit mitätön!
Miksikä olet vaiti?... Vastaa!"
"Minä häpeän..."
"Niin, häpeä! Siihen sinulla on syytä. Häpeä minun
yksinkertaisuuttani, joka uskoin sinun kiitollisuuteesi! Häpeä
kiittämättömyyttäsi, kun sillä tavoin olet minua palkinnut! Tunnusta,
niin tahdon katsoa, voinko kentiesi vielä tehdä jotakin puolestasi,
jota et ole ansainnut!"
"Minä häpeän, kun armollinen röökinä, joka minulle on ollut erin
hyvä, noin helposti saattaa tuomita minua tiesi mistä, kuulematta
puolustustani. Röökinä on sanonut minulle: ne, jotka Jumala on
aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä, ja nyt häpeän minä, kun
röökinä nimittää minua piikiveksi ja mateliaksi. Niin arvoton en
ole, ja sen verran olen röökinältä itseltä oppinut, ett'en koskaan
tule toisen kahle-orjaksi. Minua ei kukaan saa sitoa eikä tallata.
Minä olen niin vapaana syntynyt kuin joku kuninkaan lapsikin. Lyökää
minua, tappakaa minut, mutta älkää minua häväiskö! Mistä minua
syytetään?"
Noissa ynseissä sanoissa oli jotakin, joka, samalla kuin se miellytti
kuningatarta, myöskin hirveästi häntä suututti. Hän nousi istualta
ja tarttui kiireisellä liikkeellä soitinkelloon, punnitsi sitä
muutaman hetken kädessään soittamatta ja laski sen sitten äänettömänä
takaisin yöpöydälle. Nämät kaksi yhden-ikäistä, jotka nykyään olivat
niin tuttavalliset keskenään, seisoivat siinä enemmän vihamielisinä
toisiansa vastapäätä, kuin Björnsnäsin metsässä, jolloin toisen
ratsuraippa veti punaisen naarmun toisen kaulaan.
"Näetkö tämän kellon?" jatkoi Kristiina, ja hänen oikeanpuolinen
varpaansakärki löi vasten pehmeätä lattiapeitettä ikään kuin
linnun-noukka. "Tiedätkö, että pieninkin liike kädelläni, saattaa
viskata sinut alas linnan, syvimpään vankilanholviin?"
"Tiedän", oli Hagarin rohkea vastaus; "olen jo kerran istunut
Norrköpingin kellariholvissa, syystä, ett'en tahtonut antaa ilmi
röökinän salaisuutta."
"Ota soitinkello, piilota se! Saattaisin unohtaa, että
velvollisuuteni on olla sinua jalomielisempi."
Hagar otti kellon, joka liikuttaessa äännähti, ja Fiken Lång astui
sisään.
"Sinua ei tarvita!" kuului käsky. Fiken meni.
"Mistä sinua syytetään?" toisti kuningatar, jonka äkkinäinen luonto
vuoroin tyyntyi ja jälleen kuohahti. "Olenko minä viskaali, joka
sinun kanssasi olisin velvollinen oikeutta käymään? Eikö sinulla
ole omaatuntoa, joka sinua soimaa? Täytyykö minun sinulle sanoa,
että olet juossut kaupungilla levittelemässä valtion salaisuuksia,
samati kuin sinä aamulla juoksit puhumassa satua venäläisistä? Etkö
ole yksinkertainen lörppö, joka et ole huomannut noin selvää ansaa?
Minä sinua puolustin valtiokanslerin luona tärkeämmässä asiassa,
mutta mieleeni juolahti keotella sinua, osaisitko olla vaiti, ja
sinä annoit viedä itseäsi ansaan kuten tyhmä hanhi. Se on toki
hullunkurista: luet Tacitusta ja juoruttelet piikojen kanssa!"
"Juho Holm saattaa vakuuttaa, että kun armollinen röökinä puhui
venäläisistä, oli etuhuoneeseen vievä ovi auki valtiokanslerin
jälkeen, joka vähän ennen oli lähtenyt ulos."
"Juho Holm? Verukkeita vain! Kerro minulle, mitä
muistiinpanokirjassani seisoo toukokuun 12:ta päivältä!"
"En minä tunne armollisen röökinän muistiinpanokirjaa, mutta siihenpä
varmaankin noin ylhäinen kuningatar on joka lehdelle kirjoittanut
sanan: oikeutta."
"Mitä? sinä rupeat ynseäksi, sinä, joka olet juossut Pietari Wiben
luo yöllä, viemässä varastettua kalua minun muistiinpanokirjastani!
Mitä hän sinulle tarjosi tuosta kalliista uutisesta? Vähemmän, kuin
minä, hän ei sinulle saattanut tarjota. Mitä hän tarjosi, sano!
Lupasiko hän naittaa sinua jollekulle Kristian IV:nen jalkalapselle?
Hänellä on koko tusina käytettävänä. Taikka eikö siinä ollut
kylliksi? Myitkö sinä Ruotsin korkeammasta hinnasta? Tunnusta, että
hän tarjosi sinulle Tanskanmaan kruunun, noin vasemmalta puolen!
Kuinka saatoit sinä olla niin kurjan tyhmä, että jätit minun
palvelukseni, jossa sinulla on kaikkea ja jossa saat kaikkea ja
voit tehdä kaikkea, tuollaisesta vanhasta elähtäneestä kuninkaasta,
joka tulevana vuonna lahjoittaa sinun jollekkin kaljupäälle
amiraalillensa? Mene, sinä et edes kelpaa maankavaltajaksi; sinä
kelpaat ainoastaan petturin piiaksi!"
"Onko minulle nyt suotu puhumisen vuoro?" kysyi Hagar, sillä välin
kuin kuningatar kaatoi itsellensä vettä lasiin vesikarahviinista niin
kiivaasti, että puolet meni pitkin yöpöytää.
"Puhu! Tunnusta! Ole lyhyt! Vielä sinulla on soitinkello."
"Uskallanko kysyä päivää ja tuntia, jolloin salaisuus ilmoitettiin
tanskalaiselle lähettiläälle?"
"Toukokuun 12 päivänä kello 9 ja 12 välillä yöllä." Kristiina muisti,
että Wiben tiedonannot, joista rajalla oli kopiat otettu, olivat
kirjoitetut toukokuun 12 päivänä illalla, jonka vuoksi hän silloin
eikä myöhemmin oli saanut tietoa neuvoston päätöksestä. Aikaisemmin
ei hän myöskään olisi voinut saada salaisuudesta tietoa.
Hagar mietti, hänen hyvä muistinsa oli hänelle apuna. "Toukokuun
12 päivä oli keskiviikko", sanoi hän, hitaasti laskien, ikään kuin
antaen jokaisen sanan olla todistajanaan. "Armollinen röökinä oli
ollut neuvostossa aamupäivällä, aterioitsi myöhään ja lähti sitten
ratsastamaan, katsellaksensa ylipäällikön uudestaan järjestämää
Kuningattarenkatua. Illallisen jälkeen antoi armollinen röökinä
tuoda esiin Delavarejoen ja Uudeksi Ruotsiksi nimitetyn uutisasunnon
kartat, jonka jälkeen minä sain käskyn, röökinän varalle kirjoittaa
muistiin tärkeimmät sieltä tulleet tiedot. Kello 11 illalla oli
minulla kunnia jättää ote valmiina röökinän omaan käteen, jonka
jälkeen röökinä vielä hetken puhui neiti Ebban kanssa asiasta. Kello
oli yli puoli kaksitoista, kun röökinä soitti ja minä autoin Fiken
Långia riisumistoimessa. Vaatiiko röökinä, että Fiken Lång kutsutaan
sisään? Hän muistanee tuon illan siksi, että röökinä niin myöhään
pani maata."
"Anna olla! Sitä ei tarvita." Ja tuon nuoren kuningattaren vilkkaassa
sydämmessä taistelivat ristiriitaiset tunteet. Hän muisti nyt
pienimmätkin seikat tuosta toukokuun 12 päivän illasta. Hän tunsi,
että hänen syytöksensä olivat täydelleen kumotut. Ja nöyryyttävältä
tuntui ottaa takaisin sellaisia sanoja, joita hän oli sanonut, mutta
Kristiina ei ollut se, joka nöyryyttämistä kärsi, vaan yhtä vähän hän
tahallaan tahtoi vääryyttä suosia. Syytetyn täytyi saada hyvitystä:
mutta minkälaista? Hän oli muutaman hetken ääneti. Hänen uusi
suuttumuksensa kääntyi nyt alkusyyn tekiään.
"Semmoisia ne ovat! Ovat kruunun neuvon-antajia, eivätkä ole enemmän
luotettavia, kuin Juho Holm, joka lähettää 100,000 venäläistä
Tukholmaan!... Sinä siellä, pane soitinkello takaisin paikoilleen.
Sinä et ole se, jota sen tulee kutsua kyseltäväksi ja tutkittavaksi."
Hagar asetti soitinkellon jälleen yöpöydälle. Hänen kovaan
suljettujen huuliensa takana liikkui jotakin, joka sanoja etsi. He
olivat osaa vaihtaneet. Nyt oli tuhkimus prinsessa, ja kuningattaren
täytyi pyytää häneltä anteeksi. Hän pettyi. Jos tuhkimus oli
prinsessa, niin kuningatarkin jäi kuningattareksi.
Kristiina seisoi siinä valkoisessa yöpuvussaan, hiukset vapaasti
liehumassa ja sinisilmät loistavina, niin kuninkaallisena kuin
milloinkaan ja kurkoittaen kätensä palvelialleen suudeltavaksi.
"Isot portit", sanoi hän, "käyvät usein pienillä saranoilla. Älä
ihmettele, että ne välistä kitisevät. Sinua on viattomana syytetty,
saat pyytää minulta armon osotusta."
Kapinoitsia suuteli tarjottua kättä: sydämmensykintä vaati
mukaantumaan, toinen sykintä vastustamaan. Tuo jokin, joka etsi
sanoja, kuului nyt: en pyydä armoa, pyydän oikeuttani. Mutta kun
sanat saivat äänen, kuuluivat ne toisin:
"Minä pyydän armollisen röökinän lupaa päästä virastani."
"Mitä?" vastasi Kristiina, jonka veri jälleen kuohahti. "Oletko
sinä niin pöyhkeä, ett'et voi kärsiä ansaitsematonta nuhdesanaa?
Oletko jo väsynyt olemasta niin kadehdittavan onnellinen, kuin
ennen sanoit olevasi ja jota muut vieläkin sanonevat? Oletko saanut
kylläsi asemastasi minun rinnallani ja kunniakkaasta tulevaisuudesta?
Täytyykö minun toisen kerran sanoa, että sinä olet yksinkertainen
hanhi, joka kaikkine oppinesi et ole oppinut sitä, mikä on suurin
viisaus, et ole oppinut elämisen taitoa? Vapautta virastasi? Lähtisit
minun luotani juutalaiselle, sinun iso-isäsi luo, ennenkuin edes olet
nimeä saanut kristittyjen joukossa? Lähtisit minun palveluksestani
tähtien luo, jotka eivät huoli siitäkään, että köyhä pyrstötähti
menee hukkaan ja vielä vähemmän siitä, että tuollainen tomunhiukkanen
tyhjään tuuleen viskataan? Ja lähteä minun luotani? Mikä sinä olet
ilman minua?"
"Saanko minä, tarpeellista kuuliaisuutta noudattaen, puhua vapaasti,
tahi täytyykö minua orjan kielellä valehdella?"
"Mene metsään orjinesi! Koska olen muuta vaatinut, kuin totuutta."
"Armollisin röökinä, älkää suuttuko, jos niin suuri kuninkaallinen
suosio ja armo, joka minun osakseni on tullut, painaa minua
alas, aivan mitättömäksi. Minä luulen, että se ei ole mitään
kiittämättömyyttä, vaan jokaisen vapaasyntyisen ihmisen oikeus, että
hän, niin halpa kuin onkin, tahtoo olla jotakin itsepuolestaan.
Minä pyydän eroa sen vuoksi, että tahdon osottaa osaavani seurata
armollisen röökinän omaa kuninkaallista esimerkkiä: tahdon olla
rohkeamielinen, enkä odottaa käskyä siinä, missä voin jotakin tehdä
tahi jotakuta palvella. Saattaa myöskin tapahtua, että vihamiehet
toisella kertaa työntävät minun pois röökinän armollisesta suosiosta,
ja parempi on, että nyt menen syyttömäksi todistettuna, onnellisena
röökinän suosiosta, kun että minua, jahka vihamiehet vallalle
pääsevät, epäsuosiosta erotetaan. Armollisen röökinän luvalla palaan
takaisin sinne, josta olen tullut tähän suureen kunniaan. Presidentti
Kurki ottaa minua suosiollisesti vastaan."
"Ja sinä tahdot ennen olla Kurjen kammaripiika, kuin minun
hovineitoni?"
"Hän on suvainnut ottaa minut kasvattityttärekseen." Kristiina
nauroi; lyhyen, ylenkatseellisen hymyilyn, joka osotti, kuinka vähän
hän piti siitä, että häntä alammaiseen vertailtiin.
"Mene", sanoi hän, "sinulla on huomen aamusta vapaus. Minä en saata
sinua vasten tahtoasi pitää. Sinä tulet ehkä tekoasi katumaan, mutta
huomaa, että silloin se on myöhäistä. Se, jota Jupiterin kotka kerran
on kantanut, ja joka on astunut alas veräjänpylvään luona, älköön
luulko jälleen saavansa kiinni kotkansiivistä. Hyvää yötä."
Hagar sanoi jäähyväisensä tuolla kankealla juhlallisella
kunnian-osotuksella, jonka hän oli hovissa oppinut, ja oli juuri
laskenut kätensä ovenvääntiölle, kun häntä kutsuttiin takaisin
tuollaisen luonteen äkkinäisen vaihtelun vaikutuksesta, joka oli niin
omituisella tavalla ristiriidassa Kristiinan muuten voimakkaan ja
vakavan henkilön kanssa.
"Ja lähdetkö sinä noin, sinä, joka olet kolmas kaikista naisista,
joita minä olen voinut kärsiä?" sanoi nuori kuningatar melkein
hellällä äänellä, joka hänellä oli hyvin harvinaista. "Tiedätköhän,
että tämä ovi meidän välillämme merkitsee hyvästijättöä iäksi
päiviksi? Istu, minulla on sinulle jotakin sanottavaa."
Hagar istahti hallitsiattarensa jalkojen juureen villaiselle
lattiapeitteelle. Kapinoitsia asettui _en garde_, taisteluun
valmiiksi, mutta tunsi itsensä aseettomaksi; hän antautui; hän oli
voitettu; yksi ainoa sana oli hänen aseettomaksi tehnyt.
"Sinä tyhmeliini", jatkoi Kristiina, "miksikä tahdot paeta luotani?
Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Sinä saatat minua kiusoitella
ja minä saatan sinua nauraa, niin, minä olen nykyään sinusta
saattanut uskoa mitä hyvään, mutta entä sitten? Kaikki tulee hyväksi
jälleen. On kuitenkin jotakin sinussa, jonka minä tunnen. Siten
ei ole laita noitten toisten kahden, joita minä ennen olen voinut
kärsiä. Pfaltzikreivinnaa, minun tätiäni, minä rakastin, hän oli
vaan mielestäni liian kodikas, mutta sitä sinä et todellakaan ole
hiuskarvaakaan enemmän kuin minäkään. Ebba on myöskin minulle rakas;
hän tyytyy siihen eikä pyydäkkään, kuten sinä, mitään sen lisäksi.
Ei se ole oppisi, joka minua parahiten miellyttää, päin vastoin
ajattelen, että jos olisin sinuna, ajattelisin ja ponnistelisin
kuten sinä. Sinussa, samoin kuin minussakin, on jotakin vaihdetusta
prinssistä. Mistä olet hänen saanut? Oletko vaihettanut sielua
tuon narrin, veljesi kanssa? Ylpeä olet sinä, sitä olen minäkin,
vaikka kuuluu kovin aateliselta ja kuninkaalliselta nimittää
sitä jalotunteisuudeksi. Niin, se ei oikeen sovi yhteen piispan
helaatuorstaisen varoituksen kanssa, mutta mihinkä joutuu kuningas
tahi kuningatar maailmassa nöyryydellä? Toista on sinun; sinä olet
ottanut vastaan korvapuustin Beata rouvalta, niin piiat kertovat,
etkä sinä ole valittanut. Niin, _sinä_ saatat sen tehdä, vaan en
_minä_. Jos sellaista tapahtuisi minulle, täytyisi minun, taikka
vihamieheni kuolla. Nyt näet, Hagarille, ett'en minä sitä pahana
pidä, että sinä olet ylpeä, koska itse tiedät olevasi toisenlainen
kuin muut; se vain on tuota pöyhkeää sammakkoa, jota samanhenkiset
niin kammoavat. Mutta minulta olet velvollinen jotakin kärsimään.
Minä olen sinun esivaltasi, minä olen sinua hiuksistasi vetänyt ylös
vuorelle. Älä taistele minua vastaan, sillä, vaikka kuinka korkealle
tahtoisitkin, et minun ylitseni kuitenkaan kiivetä saata. Jos oletkin
Jumalan armosta vapaasyntyinen ja jalosyntyinen, niin minä olen
Jumalan armosta kuningatar. Miksi sinä pakenet?"
Hagar kumartui vasten hallitsiattarensa valkoisia liepeitä ja vastasi:
"Miksikä en ole armollisen röökinän koira tahi kissa? Silloin en
koskaan tahtoisi irtaantua kultaisesta siteestä. Mutta Jumala on
minulle antanut vapaan hengen, joka tempoo siteitä. Armollinen
röökinä sanoo: Ilman minua sinä et ole mikään. Minussa on jotakin,
joka vaatii minua olemaan itsepuolestani, mitä olen. Armollisen
röökinän täytyy ymmärtää se. Kuinka joku saattaa olla noin suuri ja
kuitenkin tehdä toista mitättömäksi?"
"Enkö ole sanonut, että sinä kaikkine kirjoinesi ja tähtinesi olet
kokematon, yksinkertainen lapsi? Ole suuriaatteinen, sitä minä
parhaiten kärsin, sitä olen minäkin, mutta älä syökse ulos maailmaan
ilman määrää! Jos oletkin mitätön minun rinnallani, saatat toisten
rinnalla olla se jättiläistyttö, joka otti talonpojan hevosineen
ja auroineen esiliinaansa ja sanoi kotiin tultuaan. Olen löytänyt
koppakuoriaisen! Ole siihen tyytyväinen: Kuningattaresi on myöskin
koppakuoriainen, mutta ainoastaan Jumalan rinnalla."
"Suokaa minulle anteeksi, armollinen röökinä, suokaa anteeksi!
Olkaa minulle suosiollinen, opettakaa minua tulemaan yhtä suureksi,
kuin tahdon olla vapaa, niin olen osottava, että olen mahdollinen
kuningattareni esimerkkiä seuraamaan! Mutta kieltää omaa itseäni, oi,
sitähän en milloinkaan saata..."
Käki etuhuoneessa kukkui sydän-yön kukuntansa.
Kristiina nousi seisoalle ja oli jälleen Ruotsin kuningatar.
Hän oli ojentanut kätensä sovintoon, ja sitä ei otettu vastaan.
"Kuten tahdot", sanoi hän arvokkaasti ja tyvenesti.
"Meidän on aika käydä levolle. Älä kiirehdi muuttoasi. Anna Holmin
tuoda sinulle matka-arkku tavaroitasi varten. Kuukausipalkkasi tulee
sinulle vähentämättä. Vaunuillani pitää sinut vietämän valtaneuvos
Kurjelle. Minä toivon, että se vapaus, jota sinä halajat, tuottaisi
sinulle onnea, ja olen sinulle aina oleva suosiollinen. Hyvää yötä!"