Yhtä vähän käsität rakkautta kuin murhetta.
Skandinavilainen pohjoismaiden historia liikkuu Kristiani II:sen ja
Kustaa Vaasan ympärillä ikään kuin liikkuva portti saranainsa ympäri.
Siihen asti toimintavoima, ylivoima Salmen eteläisellä puolella,
heikkous ja uupumus pohjoispuolella, sen jälkeen päin vastaista:
voittoja ja eteenpäin menoa pohjoispuolella, vaipuvia tähtiä
eteläpuolella. Sen lisäksi molemmilla puolin eripuraisuutta, joka oli
masennettu Tanskassa, vihdoin masennettu myöskin Ruotsissa. Norja oli
upoksiin ammuttuna.
Kansanrakas Kristian IV astui suurvaltaa tuumien Tanskan
valtaistuimelle, mutta oli käsin, jaloin aateliston kahleissa.
Onnea on vertailtu naiseen: hän hymyilee nuorelle rakastajalleen
ja kääntää selkänsä vanhalle. Kristian IV alkoi voittajana ja
lopetti voitettuna. Ikään kuin Puolan Vladislauksenkin, täytyi
hänen raahata perässään joukkoa, joka häntä joka askeleella pidätti
eteenpäin pääsemästä. Kuningas ja hänen neuvon-antajansa olivat
erinomaisen sokeat. He eivät olleet oppineet mitään tappiostansa ja
ruotsalaisten voitoista Saksan sodassa. He yhä edelleen kohtelivat
Ruotsia ikään kuin Knärödin rauhassa kukistettua ja odottivat vain
uutta Nordlingia, täydentääksensä voittoansa. Varoittavia viittauksia
tuli ruotsalaisten varustus-valmistuksista; niitä ei kukaan uskonut.
Pietari Wibe ylenkatsoi Tungelin tiedon-antoja, hän piti niitä vain
tuollaisina juonina, joilla vakooja koetti tehdä itsensä tärkeäksi
ja kiskoa rahaa. Ruotsalaiset, kirjoitti Wibe, tahtovat kyllä käydä
kimppuumme, mutta eivät uskalla. Ja niin haihtui tuon ilmitulleen
valtio-salaisuuden vaara vähitellen muutamaan valtioviisaaseen
muistutukseen, teeskenneltyyn, voimattomaan uhkaukseen ruotsalaisen
neuvoston puolelta ja kopeaan, kieltävään vastaukseen kuningas
Kristianin suosikkien puolelta.
Niilo Tungel ei tullut ansiotta aateliseen säätyyn korotetuksi. Hän
ei ollut sellainen halpa maalais-varas, jota Pietari Wibe ylenkatsoi,
aikansa juonittelutaidossa hän oli oikea nero.
Niin hyvin osasi hän yötisten käyntiensä jälkiä tanskalaisen
lähettilään luona peittää, että hän jäi ahdistamatta, ja se
soluke, jonka läpi salaisuus ulos virtasi, jäi keksimättä. Ilma
valtiokansierin etuhuoneessa ei enään ollut oikein puhdas, mutta
Tungel ei ollut neuvoton; hän alkoi tästä lähtein mielitellä
kuningatar Kristiinaa lähettämällä salaisia tietoja hänelle
Oxenstjernan puoluelaisista.
Hagar Ringin odottamaton takaisintulo oli jouduttanut presidentin
tuumaa hankkia hänelle vanhan aatelisnimen, joka paremmin sopisi
liitettäväksi yhteen ylhäisen Kurjen sukunimen kanssa. Kuukausi
tämän perästä oli hän neiti Ryning, jonka lapseton valtaneuvos Erik
Erikinpoika Ryning ja hänen puolisonsa, Maria Elisabeth Kurtzell,
olivat tyttärekseen ottaneet. Kovalta kävi, ennenkuin tuohon vanhaan
sukupuuhun, joka oli heimolaisuudessa Trollien, Lilliehöökien ja
muitten ylhäisten sukujen kanssa, saattoi istuttaa tuollaista
metsäpuun oksaa, ja yhtä vaikea oli siihen saada ritarihuoneen
suostumusta. Kaikki presidentti Kurjen viittaukset salaisesta
sukulaisuudesta ottotyttären kanssa olisivat olleet turhia, ellei
kuningattaren enentyvä vaikutus olisi apuna ollut. Kristiina oli
kerran päähänsä pannut, että meren harhailevan lastun piti aatelisten
vertaiseksi tuleman. Sitä paitsi oli Hagarilla oikeus vaatia
hyvitystä: kuningatar antoi kuninkaallisen puolustussanansa ja Hagar
pääsi ottotyttäreksi.
Hagar vietti v. 1643 loppupuolen kesää Ryningin aatelishovissa
Risebergassa läntisessä Nerikessä, jossa ennen muinoin
cisterciensi-nunnien luostari kohotti harjaansa viljavalla Edsbergan
lakeudella. Kuningattaren tunnettu suosio, Kurjen perheen suojelus
ja hänen kasvatuksensa hovissa raivasivat tietä uudelle tulokkaalle.
Tämä uusi koti oli yksinkertainen, hurskas ja vanhanaikainen, "pitkät
olivat rukoukset ja huvinäytelmät lyhyet", kuten Sofia Magdaleena
myöhempään aikaan kuvasi Köpenhaminan hovia. Ludvig XIII aikakauden
vaikutus ei ulottunut tänne, sillä tavat ja päiväjärjestys olivat
täällä yhä vieläkin samallaiset, kuin olivat olleet vuosisatoja
ennenkin. Etevimmät palveliat söivät isännän pöydän ääressä, paitsi
ruokarukouksia, pidettiin kotihartautta illoin aamuin; kirkosta
ei kukaan saanut olla poissa. Jokaiselle työlle ja jokaiselle
jouto-ajalle oli päivän tunnit tarkasti määrätty; kaikki kulki yhtä
kiertokulkua, jossa ei mikään muu vaihtelua tehnyt, kuin vuoden-ajat.
Yhtä yksinkertaiset, yhtä säännölliset olivat sekä isäntä että
emäntä tässä varakkaassa, arvossa pidetyssä perheessä. Valtaneuvos
Ryning oli suora sota-eversti ja merimies, joka kunnialla oli
palvellut maataan sekä maalla että merellä, ja hän sanoi ajatuksensa
neuvoskunnan pöydän ääressä samoin kuin laamannina Sörmlannissa,
merimiehen teeskentelemättömällä tavalla. Hänen surunaan elämässä
oli se, ett'ei hän saanut vanhaa kilpimerkkiänsä, jossa sinisellä ja
punaisella pohjalla oli poikkipuolin hopeinen orsi, antaa perintönä
pojalle. Mihinkäpä tytär kelpaisi, ellei naitettavaksi reippaalle
merimiehelle? Ilman häntä, jota Kurki nyt niin odottamatta oli
hänelle tyrkyttänyt, olisi hän mielestään kyllä saattanut olla, mutta
saattoihan tyttö tulla joksikin hyödyksi; hänen sopi olla muorin
seurana ne pitkät ajat, jolloin vaari oli poissa.
"Maija Liisa", sanoi hän vanhalla tuttavallisella tavallaan
puolisolleen, joka kuitenkin oli maaherran tytär Nerikestä, oli
valtakunnan rouvia ja kutsuttiin armoksi, "tee tytöstä ihminen; hän
on reipas ja voimakas, hänestä saattaa tulla vielä hyötyäkin. Vanha
Leenasi purjehtii umpivedessä, sinä itse peräydyt tuulen mukaan.
Täällä tarvitaan uusia latvapurjeita tässä uudessa kaljaasissa,
raitista tuulta, Maija Liisa. Hänestä tee ihminen, sinä! Enhän minä
päässyt Kurjesta ennenkuin otin tytön."
Hänen Maija Liisansa huokasi huolestuneena, hän oli kuullut
puhuttavan Kersti röökinän tuhlaavaisuudesta ja arveli, ett'ei
omena kauas puusta putoa. Mutta siinä ei nyt mikään auttanut; hänen
miehensä sana oli kuninkaan sana. Sitten valtaneuvos tarttui uuden
tyttärensä leukaan, neuvoi häntä olemaan tottelevainen, painoi aimo
merimies-suudelman hänen huulilleen ja astui sitten hevosen selkään,
ratsastaaksensa Tukholmaan.
Hagarin ei kauankaan tarvinnut tuumia, mitkä uudet tähdet nyt
rupeaisivat tuikkamaan Risebergan talon vanhojen lehmusten ylitse,
sillä jo samana iltana tapahtui äidillinen kuulustelu. Hagar
istui aatelishovin katetuilla portailla, hän katseli miettivänä,
miten sääskipari tanssi auringon paisteessa, kun näki uuden
kasvatti-äitinsä palaavan heinäväen luota niityltä. Tämä rouva,
joka oli valtaneuvoksen rouva, näytti hänestä paremmin syntyneen
talon-emännäksi maalle. Olikohan mahdollista, että tuo pyöreä,
vähäläntä muija karheine käsineen, kehnoine, harmaine villahameineen
ja valkaisemattomasta palttinasta tehtyine päähineineen oli
esitetty hovissa ja siellä saanut osakseen erityistä kunnioitusta?
Niin puhuttiin, ja nuo viisaat, harmaat silmät, jotka toisinaan
saattoivat katsoa terävästi ja toisinaan taas niin sydämmellisen
lempeästi, eivät tuota puhetta vääräksi väittäneet. Emännän perässä
seurasi talon Vahti koira, kesähelteestä väsyneenä ja kieli suusta
riippuvana, sen jälkeen rouvan mielipiika Sabina, kantaen koppaa
käsivarrellaan. Käden viittaus ilmoitti Hagarille, että hänen piti
seuraaman.
Nyt esitettiin takapihan asukkaat. Ensiksikin kanapiha, jonka
kaakottava väestö sai ohria Sabinan kopasta. Sitten mentiin
lammasnavettaan, sitte sikolättiin, sitte talliin ja karjapihaan,
jonka härät, lehmät ja mullikat kaikki nimeltään mainittiin. Parhaat
lehmät saivat kiitoslauseen ja kourallisen suoloja.
"Oletko nähnyt kauniimpaa elukkaa, kuin Auringonkukka ja Metsäruusu?"
kysyi valtaneuvoksen rouva uudelta tyttäreltään.
Hagar ajatteli sitä aikaa, jolloin hän Kaskaksen torpassa paimensi
kolmea laihaa lehmää ja myönsi, ett'ei hän koskaan ollut nähnyt
mitään, jota Auringonkukkaan ja Metsäruusuun olisi saattanut verrata.
"Sinä saat lypsää niitä huomenna, jos haluat", sanoi tuo hyvä rouva
tuottavasti. "Auringonkukka lypsää nyt neljättä viikkoa 5 kannua
erästään, mutta Metsäruusu on ehtynyt neljään. Ole varovainen, kun
Auringonkukkaa lypsät: sillä on semmoinen paha tapa, että potkii
kumoon kiulun, se ei kärsi ketään muuta kuin vanhaa Renataa. Ei
löydy muuta neuvoa tuollaista vastaan, kuin että panee märän rievun
selkäristimyksen päälle. Ja vielä muistutan, älä koskaan pidä
punaista nauhaa hiuksissasi, kun karjapihaan menet! Huomaa, miten
Turkki sinua katselee! Se on nyt kytkettynä, mutta mitä nuori härkä
punaista kärsisi?"...
Iltarukouksen ja aterian jälkeen esitettiin palvelusväki:
paitsi talonvouti Wiikiä oli kuusi renkiä ja kuusi piikaa sekä
taloudenhoitaja Leena. Kunkin nimi mainittiin eriksensä ja kaikkia
käteltiin ja jokainen heistä lausui tervetuliaisensa: "Jumala
siunatkoon armollista neitiä!" Sinne ei joka päivä tullut uutta
tytärtä taloon ja tunnettu on, että Nerikeläinen ajattelee enemmän
kuin hän puhuu. Tervehdyksen takana saattoi havaita äänettömän
arvostelun, joka siitä päättäen, mitä Sabina emännälleen uskoi, ei
ollut epäsuosiollinen:
"Hän on lempeä silmistään ja uhkea, niin että riittää, sillä häntä on
röökinän palveluksessa opetettu."
Hagarin uusi kasvatti-äiti saattoi hänet ihastuttavaan, pieneen,
ylikerrassa olevaan kammariin, josta näkyi puisto, luostarirauniot,
viheriäinen tasanko ja vähäinen järvi. Täällä sai hän asetella
ja hallita, miten itse tahtoi. Ja täällä alkoi iltahämärässä
tuttavallinen kuulustelu.
"Olet syntynyt Suomessa?"
"Olen, armollinen rouva."
"Älä minua nimitä armolliseksi rouvaksi, nimitä minua kahden kesken
äidiksi, siitä minä parahiten pidän, mutta toisten kuullen saatat
sanoa: rouva äitini. Tiedän, että olet löytölapsi; älkäämme siitä
puhuko. Mutta mitenkä tulit Kersti röökinän luo? Ja minkä vuoksi
pyysit eroa hänen palveluksestaan?"
Hagar kertoi, mitä hän luuli saattavansa ilmaista, sekä mitenkä hän
oli hovipalvelukseen kyltynyt.
"Nuoret eivät tavallisesti kylly hovi-elämään. Sinä siis olet lukenut
latinaa ja monta kirjaa?"
"Olen, rouva äitini."
"Oletko myöskin lukenut jumalisia kirjoja?"
"Olen, raamatun, muutamia postilloja ja vähän jumaluus-oppia."
"Uskotko Jumalaan Kaikkivaltiaaseen ja hänen ainoaan poikaansa
Jesukseen Kristukseen, meidän Vapahtajaamme?"
Hagar kalpeni. Tätä hän ei ollut itseltään kysynyt, ja mitäpä hän
vastaisi? Hän oli liiaksi ylpeä valehtelemaan. Hetken ajateltua
vastasi hän:
"Minä uskon iankaikkisiin voimiin, jotka ihmisten kohtaloita
johtavat."
Kasvatti-äiti katseli häntä niin surullisella ja läpitunkevalla
katseella, että Hagarin täytyi katsoa maahan päin. Hän oli varustettu
vastustamaan jokaista uskonsääntöä, jokaista puhdas-oppista
luterilaista tunnustusta, mitä kirkko vaati, mutta tuota surullista,
rakastavaa katsetta hän ei voinut vastustaa.
"Oletko lukenut katkismusta ja käynyt rippikoulua?" kuului toinen
kysymys.
"Olen lukenut katkismuksen ja käynyt rippikoulun Kurjen neitien
kanssa, kun olin neljäntoista vuotias."
Maria rouva tarttui hänen käteensä, katsellen tuolla
vastustamattomalla katseellaan ja lausuen:
"Noin nuori, noin lahjakas, ja kuitenkin jo metsästäjän nuolen
kaatama! Tiedätköhän, että uskominen moneen jumalaan on pakanain
usko? Mutta minä en tahdo kanssasi kiistellä; tahdon rukoilla
puolestasi. Oletko koskaan tuntenut surua?"
"En mitään surua, mutta paljon nöyryytystä."
"Se on _yksi_ tie myöskin, vaan se ei ole suora. Oletko rakastanut
ketään ihmistä enemmän kuin itseäsi?"
Tässä taaskin kysymys, johon oli vaikea vastata. Hagar koetti
kierrellä ja vastasi:?
"Olen lukenut, että meidän tulee rakastaa lähimmäistämme _kuten_
itseämme."
"Ja kuinka Hän rakasti, joka edestämme verensä vuodatti ristillä?
Lapsi, sinä ymmärrät yhtä vähän rakkautta kuin murhetta. Huomaa
nyt, ett'en minä tahdo olla sinun rippi-isänäsi; minä tahdon olla
sinun äitisi. Sinun uskosi tahi uskottomuutesi jätän minä Jumalan
Pyhän Hengen haltuun, joka yksin voi ynseän sydämmen taivuttaa, en
käy nyt, enkä vastakaan oikeutta sinun kanssasi. Meidän huoneemme
on kristillinen huone ja minä otaksun, ett'et sinä ulkonaisessa
suhteessa mitään loukkaavaa tuo esiin. Mutta teeskennellä et saa.
Minun Eerikkini on taistellut suuren kuninkaansa rinnalla omantunnon
rauhan puolesta maailmassa, eikä sinun omatuntosi täällä Risebergassa
tarvitse olla nunnan, vaan tyttären. Käsitätkö minua, lapsi?"
"Kyllä koetan käsittää", vastasi kasvattitytär. Hän tunsi
kapinoitsian nousevan, mutta se seisoi lasivuorella eikä saanut
jalansijaa.
"Tee se!" Ja Maria rouva oli jälleen tuo käytännöllinen
perheenemäntä, josta Hagar, ensi vaikutuksen hänestä saatuaan, oli
ajatellut, että tämän rouvan oikea asema olisi ollut karjapihassa.
"Mitä muuta sinä osaat, kuin kirjoittaa, lukea ja laskea?"
"Olen ollut köyhä lapsi, joka metsässä lehmiä paimensi. Minä autoin
siihen aikaan torpanvaimoa kaikissa hänen askareissaan."
"Siis osaat kehrätä, kutoa, neuloa, kutoa sukkaa, leipoa, kaljaa
tehdä, kynttilöitä kastaa..."
"Meillä ei ollut varaa muuhun valoon kuin pärevalkeaan."
"No niin, mutta mitä on sinulla jäljellä noista hyödyllisistä töistä?
Sanotaanpa, ett'ei Kersti röökinä koskaan sukkapuikkoja ole kädessään
pitänyt."
"Hän on kuningatar. Löytyy monta monituista muuta, jotka sukkia
kutovat."
"Sanoppa vain! Mutta mitenkä se osaa valtakuntaa hoitaa, joka ei osaa
hoitaa itseänsä? Sinä, joka et ole kuningatar, et taida pitkälle
päästä muitten sukilla. Ota nyt vaaria siitä, mitä sinulle sanon
ja pidä se rakkaassa muistossa, niinkuin se sinulle on rakkaudesta
sanottu. Anna hovikiiltojen ja röökinän temppujen mennä! Minä toivon,
että sinä uudelle nimellesi teet kunniaa siveällä, hurskaalla ja
kodikkaalla mielellä. Oppiin en pane suurta arvoa, ellei se sovellu
yhteen Jumalan sanan kanssa, joka on todellinen viisaus, mutta sinun
pitää saaman aamut ja illat sekä pyhinä iltapäivinä olla vapaana,
jotta saat lukea kirjojasi, miten parhaaksi näet, kun et vain nuku
kynttilästäsi. Lopun viikkoa käyt kaikellaisissa toimissa, kuten
minä ennen olen tehnyt nuorena ollessani ja teen enemmiten vieläkin.
Leena ei sinua vastustele, jos vain hyvin häntä kohtelet ja osotat,
että halusta tahdot oppia, mitä et vielä muuten osaa. Älä ole
liiaksi veltto piikoja kohtaan; heitä kyllä tulee pitää silmällä.
Aseta niin, että sinun ja lampuotien vaimojen väli on hyvä sekä anna
heille siirappijuomaa, kun tulevat herraskartanoon tuomaan voita ja
munia. Tulevalla viikolla on rukiinleikkuu: silloin väkeä kestitään
juustolla, sahdilla ja pannukaakulla. Jos vieraita tulee Risebergaan,
tiedät sinä kyllä hovitavat paremmin kuin minä, mutta sinun tulee
katsoa, että kaikki vadit ovat hyvin pestyjä ja puhtaita lakanoita
pannaan sänkyyn numeron mukaan ja kunkin henkilön säädyn mukaan,
Leena käy vanhaksi ja hämäräsilmäiseksi, kohta hän ei enään erota
reivaskangasta tavallisesta nelivartisesta. En uskalla enään antaa
hänelle avainta hopeakaappiin; sen tulee sinun saada, lapseni, ja
olutkellarin avaimen myöskin, sillä Wiik halusta puikahtaa sinne.
Ja nyt on aika kullekkin kiivetä peittonsa alle. Tuleeko siellä
sadetta meidän kuiville heinille? Hyvää yötä, tyttöseni, älä unhota
iltarukoustasi! Tee minulle iloa, niin Jumala sinulle antaa sen
kaksinkertaisesti takaisin!"
Hagar jäi yksin ja istui avoimen akkunansa ääressä, josta oli
näkö-ala puistoon päin. Heinäkuun kuuvalo taisteli katoavan
kesäpäivän viimeisen valonhohteen kanssa, järveä varjosti
taivaanrannalta nouseva pilvi ja heikot syyssalamat välähtelivät. Oli
tyyntä, hiljaista ja lämmintä. Lintujen laulu lehmusten latvoista
oli kadonnut; ainoastaan tuo väsymätön leppälintu antoi vielä kuulla
muutaman yksinäisen liverryksen kevään päiviltä. Se lienee ollut joku
uneton uroslintu; naaras valvoi vartioiden poikastensa yölepoa.
Tuo yksinäinen liverrys säesti yksinäisiä ajatuksia. Hagar seisoi
ulkopuolella omaa itseänsä ja puhui itsellensä:
"Mille rannalle olet sinä jälleen joutunut, harhaileva lastu? Yksin
olit sinä Kaskaksen metsässä, yksin ensimmäisen rikkaan suojeliasi
huoneessa, yksin Kristiinan loistavassa hovissa ja nyt taas yksin
Edsbergan tasangolla luostariraunioitten lähellä. Paljon hyvyyttä,
paljon rakkautta olet osaksesi saanut, missä ikänänsä maailmassa
kulkenut olet, ja nöyryytyksesi ovat olleet haihtuvia varjoja vain,
mutta yksinäiseksi tunsit itsesi kaikkialla, vieläpä silloinkin, kuin
eräs nuorukainen sinun hyväksesi tahtoi voittaa kruunuja. Sinua ei
kukaan käsittänyt, etkä sinä käsittänyt ketään. Kaikilla muilla oli
ystävänsä, jolle saattoivat uskoa kaikki; sinulla ei ollut ketään.
Miksikä olit erilainen kaikista muista, miksikä aina yhäti teljettynä
sydänkammioosi? Vapautta ihailit, mutta huulesi olivat suljettuina.
Oliko tämä sinun vai muitten ihmisten vika? Puuttuiko terästä, millä
limsiöstä kipenöitä olisit iskenyt? Tahi olitko Kristiinan piikivi,
joka kullan kiillossa loisti, ja katso, se oli kissan kultaa vain!
Vieras olento sinä olit, samaten kuin sinun kadehdittu, ihailtu,
toisinaan melkein vihattu kuningattaresikin: puoleksi sinussa
virtaili ihmisten lämmintä verta, puoleksi kylmää tähtiloistoa.
Rouva Sofia De la Gardie on nimittänyt olentosi vian pöyhkeydeksi,
rouva Maria Ryning on sitä nimittänyt pakanain-uskoksi. Kuka on
oikeassa? Tahi löytyykö kolmas tulisoihtu, joka valaisee kauas sielun
tuntemattomaan pohjaan: -- sinä et ymmärrä rakkautta!"
Kun Hagarin yksinäiset ajatukset olivat ennättäneet tähän
palautuskujaan, muisti hän tähden valo-usvan ja nuo kummalliset
sanat: minun olentoni on voima, eikä rakkaus... Mitä nuo sanat
merkitsevät? Ja: katsele itseäsi kuvassasi!... Eikö Kersti röökinällä
ole kaikkea, paitsi rakkautta? Eikö hän ole suurilahjainen ajatuksen
voimassa, tahdon voimassa, toiminnassaan, ja onkohan Ruotsi
milloinkaan ollut niin voimakas, kuin Kristiinan aikana? Mutta
mitäpä muuta hän on kuin voimakas? Saattaako hän rakastaa mitään
muuta maailmassa, kuin itseänsä? Kyllä, hän saattaa rakastaa paljo
ja useita, hän saattaa kentiesi rakastaa heitä _niinkuin_ itseänsä,
mutta rakastaako hän itseänsä? Jos hän itseään rakastaa, täytyy
hänen aina olla tyytyväinen itseensä, eikä rientää levottomuudesta
levottomuuteen, kuten hän tekee, ja kirjoista ihmisiin sekä ihmisistä
kirjoihin jälleen, uusiin tutkimuksiin, uusiin suunnitelmiin, uusiin
huvituksiin, päästäksensä irti omasta itsestään. Etsi! sanoi tähti.
Ja Kersti röökinä etsii alituisesti jotakin. Mitä hän etsii? Etsiikö
hän vaihdettua prinssiä? Hullutusta! Mitä muuta hän saattaisi etsiä,
kuin itseänsä, sisintä elämän perustustansa, ainoata, jota hän
saattaa todellisesti rakastaa, ainoata, jossa hän kerran saattaa
rakkaudella levätä? Mutta hän ei perustustansa löydä, enkä minäkään
löydä omaani. Se ei merkitse juuri mitään, jos rakastaa muita kuten
itseänsä, jollei ole löytänyt itsessään sitä ainoata, joka ansaitsee
rakastamista ja jonka pohjalle rakentaa voi. Ennenkuin on löytänyt
oman perustuksensa, täytyy asettaa muita itseään korkeammalle, täytyy
rakastaa toista enemmän kuin itseänsä; täytyy voida kieltää itseänsä,
uhrata itsensä, elää ja kuolla jonkun toisen puolesta taikka jonkun
asian puolesta, sekä elää ja kuolla palkitsemattomana, kiitosta
saamatta, tuntemattomana, unhotettuna. Sillä sehän ei voi olla oikeaa
rakkautta, jos jotakin rakastaa palkan, kiitoksen tahi kunnian
vuoksi... Mikä elämän-arvoitus! Mikä hirvittävä syvyys!
Hagar tunsi pöyristyksen jäsenissään, samanlaisen, kuin silloin,
jolloin hän talvi-iltana seisoi tuikkaavan tähtitaivaan alla ja
näki edessään äärettömän loiston, mutta tunsi vilua... Kesken sitä,
jolloin hän Kristiinan loistavaa nerollisuutta enimmän ihaili, oli
häntä viluttanut...
Hän etsi turhaan tähteänsä; hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin
milloinkaan ennen, sillä nyt ei hänellä ollut edes itseään. Hän
kulki ikään kuin ympyrässä, jossa ei ollut keskipistettä. Etsiä
hänen täytyi, etsiä elämän perustustansa, etsiä, etsiä... Ja kun
hän ponnisti itseänsä yhdistämään kaikki yhteen perus-ajatukseen,
seisattui hän havaitessaan, että hänen vikansa oli _se_, ett'ei hän
löytänyt itseänsä.
Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteelle ja koetti nukkua, mutta
turhaan. Hänen ajatuksensa olivat kuin keväällä haavan höytyset,
jotka tuulen lennättäminä etsivät jotakin, minne istahtaisivat.
Hän haparoitsi entisyyden varjokkaissa laaksoissa ja kiinnitti
itsensä uuteen esineeseen; kaksoisveljeensä Bennuun, jonka nimi
nyt oli Urban Niemand. Kävikö hänessä tähtien varoitus toteen?
Saattoiko hän rakastaa? Ei, sitä hän ei osannut. Kaiken huolenpidon,
hyvyyden, rakkauden, mikä häntä elämässä oli kohdannut, hän yhtä
huolimattomasti otti vastaan ja yhtä helposti unhotti, kuin Kersti
röökinä, kuin Hagar itsekkin. Hän oli uiskenteleva lastu, ja mitä
muutapa he olivat, he molemmat? Voimaa hän oli saanut yhtä kuin he.
Hän oli kukistamaton, yhtä kuin he: maa, tuli, vesi ja ilma eivät
voineet hänelle mitään tehdä, ei mikään voinut sammuttaa hänen
elonkipinäänsä, ennenkuin tähtien hetki oli tullut. Nuo molemmat
naisturvatit eivät olleet samoja elämänvaaroja koetelleet, mutta
heidän täytyi olla yhtä kukistamattomat kuin hänkin oli: ei mikään
kuolettava kipu saanut Kristiinaa valtoihinsa, ei mikään myrkky
tarttunut Hagariin. Mutta etsiä piti heidän kaikkien, etsiä, etsiä...
Unettomana ajatellessaan johtui Hagarin mieleen, että hän, ennen
kuin Tukholmasta lähti, oli saanut kirjeen, ensimmäisen ja ainoan,
jonka veljeltään oli saanut. Hän nousi etsimään kirjettä. Yö oli
joutunut; heikko aamunkoite valaisi sen verran, että hän jälleen
saattoi lukea tuota lapsellista kirjoitusta, jonka päällekirjoitus
oli toisen käden tekemä, luultavasti juutalaisen. Kirjeen huonosti
kokoon pantu saksalainen kieli, vino käsi-ala ja järjestyksen puute,
olivat kaikki vielä koulupojan. Siinä ei löytynyt asuinpaikan nimeä
eikä päivämäärää; otaksua saattoi, että kirje oli kuukausi sitten
lähetetty kesäkuussa Regensburgista. Sen sisällys kuului näin:
"Hagarille. Iso-isä sanoo, että minun pitää kirjoittaman sinulle.
Olen oppinut rakkelin edessä kirjoittamaan. Hän on kovin ihana.
Olen saanut raution, nimi Jehu. Se on kolmevuotias, arapialainen,
meni heti, minä rankasin sitä, juoksee levyn sultaanin ohitse.
Täällä on lichtensteinin kyrassieerejä, jotka menevät gallasiin.
Torstenson on olmysissa. Tuumasin karata sinne, he saivat minun
kiinni, otin miekkani, panivat minun kolmeksi päivää päävahtiin.
Kuinka Caballer voi? Lebewol, vergis mei nit
Urban.