Suuret korkeudet nousevat ainoastaan suurista syvyyksistä.
Ruotsi oli kuullut suurempia kaunopuhujia ja voimakkaampia
saarnaajia kuin kuningatar Kristiinan yli-hovisaarnaaja Johannes
Mathiaksenpoika oli, mutta harvoja, jotka, kuten hän, tahi häntä
paremmin, saarnasivat kristillisen rakkauden evankeliumia. Hän
oli aikansa evankelista, vuosisatansa Tollstadius. Ja nyt hän
oli määrätty Strengnäsiin piispaksi; nyt hänen helaatuorstaina
piti sanoman seurakunnallensa jäähyväiset Isossakirkossa. Eipä
siis ihmettäkään, että tuo kirkko, joka ei aivan tilava ollut,
nyt oli ahdinkoon asti väkeä täynnä, sekä että monen silmissä
näkyi kyyneleitä. Kuninkaallisessa kirkonparvessa oli kuningatar
seurueineen, valtaneuvokset olivat täysilukuisina penkeissään,
monet muut ylimykset ja ylhäiset henkilöt olivat läsnä. Nyt
odotettiin että hovisaarnaaja lausuisi pelkkää hunajaa ja makeutta
maailman mahtaville; nyt luultiin hänen puhuvan heidän korkeasta
virastaan sekä niistä suurista ansioista, joita heillä oli muitten
kuolevaisten rinnalla; nyt hän varmaankin, kuten professori Alanus
Turussa muutamia vuosia myöhemmin, selittäisi, että aatelis-sääty
oli jumalallinen asetus ja jokainen korkeasukuinen henkilö jo
syntyessään lahjoitettu etevillä ominaisuuksilla. Mutta he pettyivät
odotuksissaan: hän tiesi kyllä, kenellekkä hän puhui, mutta hän ei
heitä kumartanut tällä kertaa; tämä lempeä evankelista ajatteli
sydämmessään, että hänenkin kerran tuli taivuttaa kuulioitansa
kaikkivaltiaan kunnian-istuimen eteen. Samalla kuin hän puhui
rakkauden lohduttavia sanoja, näytti hän kuulioillensa myöskin
totuuden hampaat.
Hän sovitti päivän tekstin Esaiaan sanoihin ja Maarian kiitosvirteen:
"Kaikki laaksot pitää korotettaman ja kaikki kukkulat alennettaman.
Voimalliset on hän kukistanut istuimelta ja korottanut nöyrät."
Tämä on korotus Jumalan valtakunnan lakien mukaan. Ihmiset
etsivät korkeutta ja kunniaa niin vähällä itsekieltämisellä kuin
mahdollista. He kiipeävät halukkaimmin toinen toisensa olkapäille,
tallaten allensa alhaiset ja heikot. Mutta Jumala ei ketään ylennä,
jota hän ei ensin ole maahan kaatanut. Suuret korkeudet nousevat
ainoastaan suurista syvyyksistä. David ei koskaan olisi joutunut
niin suureen kunniaan, ellei suru ja murhe olisi käynyt kuten
verilaineet hänen ylitsensä ja ellei hän olisi syönyt tuhkaa leivän
sijasta ja sekottanut kyyneleillä juomansa. Kristus oli taivaaseen
astuessaan sama Kristus, joka häväistynä ristinpuussa oli kuollut
puolestamme. Kuka rohkenisi verrata itseään hänen apostoleihinsa,
ja kuitenkin olivat he maan päällä alhaiset ja halveksitut kuten
heidän Mestarinsa. "Sinä raadollinen kovan tuulen häälyttämä ja sinä
turvatoin! katso, minä panen sinun kives niinkuin kaunistuksen,
ja tahdon sinun perustukses saphireilla laskea, ja sinun akkunas
kristallista rakentaa ja sinun porttis rubinista ja kaikki sinun
rajas valituista kivistä. Sillä vuoret pitää välttämän ja kukkulat
lankeemaan; mutta minun armoni ei pidä sinusta poikkeemaan ja minun
rauhani liitto ei pidä lankeeman pois, sanoo Herra sinun armahtajas."
(Es. 54: 10-12.)
Saarnaaja lopetti lausuen muutamia harvoja hyvästijättö-sanoja
kiitokseksi. Tuo usein myödenantava opettaja oli nyt ikään kuin
muuttunut. Hän tunsi seisovansa Jumalan edessä tiliä tekemässä.
Mitäpä hän huoli maailman mahtavista? Hän tunsi itsessään jotakin
Esaiaan hengestä ja voimasta: tämä vanhan testamentin evankelista
saattoi kaataa maahan korkeudet samoin kuin hän saattoi korottaa
laaksot. Ja tuo aatelis-pöyhkeä Tukholma, tuo ylpeä aikakausi, joka
niin säälimättä tallasi kaiken vähä-arvoisen, heikon ja halpasukuisen
jalkojensa alle, tarvitsi monen lempeän kehotuksen perästä
varoitusta hyvästijätöksi, sama se, ketä se koski. Valtakunnan
hallituksessa olevat herrat ja heidän vertaisensa eivät pitäneet
Johannes Mathiaksenpojan saarnasta; oli hyvä, että hän lähetettiin
pois Strengnäsiin. Kersti röökinä istui ääneti ja miettivänä.
Itsekieltäminen ja nöyryys eivät hänen mielestään kunniaan kuuluneet.
Ja kuitenkin oli tuossa jotakin suurenmoista, joka häneen koski,
noissa maahan kaatuvissa vuorissa ja korotetuissa laaksoissa. Hän
rupesi niitä ajattelemaan ja sovitteli niitä omalla tavallansa.
Kristiinan käsitys elämästä alkoi kypsyä hänen seitsemäntenätoista
vuotenansa. Hänen äänetön läsnä-olonsa neuvoston keskusteluissa
lavensi hänen näköpiirinsä ja antoi hänelle, joka siihen asti
ainoastaan oli nähnyt kruunun oikeuksia, aavistuksen siitä, että
kruunulla myöskin oli velvollisuuksia. Oli hetkiä, jolloin hän
tehtäväänsä vakavasti ajatteli, samati kuin hän myöskin toisina
hetkinä ne kokonaan unhotti. Opinnot, joita hän yhä vielä rakasti,
saivat toisen suunnan. Klassilliset kielet, uskonoppi, viisaustiede
ja suuretiede saivat joksikin aikaa poistua ja nyt luettiin historiaa
ja valtio-oikeutta. Kansanoikeuden mainio perustaja, Ruotsin
lähettiläs Parisissa, Hugo Grotius, tuli nyt Tacituksen ohessa hänen
lempikirjailiakseen.
Päivällis-aterian jälkeen lähti kuningatar tavalliselle
jokapäiväiselle ratsastusmatkalleen, tällä kertaa, pyhäpäivän
kunniaksi, oli hänen muassaan tavallista loistavampi seurue. Hän
ratsasti tuon puoleksi tasoitetun Kuningattarenkadun yli sekä
sen maantien ylitse, josta sittemmin tuli Norrtullinkatu, noihin
nykyisiin Hagan puiston seutuihin, joi lasillisen vettä lähteestä,
joka oli metsävahdin asunnon luona, kulki sitten kiertotietä
Brunsvikin eteläpuolitse nykyiseen Söderbrunniin ja palasi
"Ladugårdslandetiin" sitä tietä, jota vielä lavennetussa ja paremmin
hoidetussa tilassa nimitetään Kristiina kuningattaren tieksi. Nämät
ratsastusmatkat eivät olleet valtiollista merkitystä vailla. Ne
totuttivat pääkaupungin asukkaita näkemään tulevan hallitsiattarensa
esiintymässä vapaana, ilman holhojan ohjia, nuoruuden ja
tulevaisuudentoivojen koko loistossa.
Ratsastuspuku kaunisti häntä oivallisesti. Hän näytti sievältä,
siinä kun hän reippaasti ratsasti sujuvan ryhtisenä, ratsastuksesta
punaposkisena, suuret silmät loistavina, nuo silmät, jotka näyttivät
katsovan läpi kaiken, ja vaaleine hiuksineen, jotka tuulen leluksi
olivat päässeet liehumaan mustan sametti-baretin alta. Hän ymmärsi
yhdistää kuninkaalliseen arvoisuuteensa niin luontevan nuorellisen
käytöksen, niin reippaan iloisen tervehdyksen kaikille, jotka häntä
vastaan tulivat, että arkipäivänä vaatteitten pesiä unohti tapuimensa
ja taalain-mies seisahtui käsirattailleen saadaksensa osansa heidän
röökinänsä sydämmiä voittavasta katsahduksesta. Nyt pyhäpäivänä,
kun kaikki, joiden tuossa likaisessa, ahtaassa kaupungissa tarvitsi
hengittää ja virkistyä, tulvasivat ulos auringonpaisteeseen ja
kevät-ilmaan "Ladugårdslandetiin", tuli kuningatarta kaikkialla
vastaan taajoja, ihailevia väkijoukkoja. Juuri sellaisena tahtoivat
nähdä röökinänsä. Mitäpä ei hän saisi toimeen, kun hän kerran
ottaisi vallan herroilta? Hän tekisi kaikki paremmin, kuin mitä nyt
tehtiin. Kaikki, joka sorrossa ja köyhyydessä huokasi, kaikki, mikä
kärsi vahinkoa ja vääryyttä, katsoi häneen kuten Luojaan. Hän oli
oikaiseva kaikki, mitä nyt oli väärää; hän oli parantava kaikkea,
mikä nyt oli epäkunnossa; hän oli se, joka oli tuleva auttamaan
kaikesta hädästä, hän oli tuo kaivattu, joka heitä pelastaisi
kaikesta väkivallasta. Herravaltaa ei koskaan Ruotsissa rakastettu,
ei silloinkaan kuin se sitä olisi ansainnut; kuningasvaltaan on
jo vanhastaan totuttu ja se on niin syvälle juurtunut kansan
mielipiteeseen, että myöskin vapaa mies tahtoo nähdä yhden
hallitsemassa, ja ellei se yksi hallitse, puhutaan hän kumoon. Mutta
tämä prinsessa oli hallitseva, sen näki jo siitä varmasta tavastakin,
millä hän ohjasi virmaa Donilaista juoksiaansa Rurikia, joka oli
syrjään sysännyt Caballeron.
Eikö hän ollut suuren Kustaa kuninkaan tytär? Hän, tuo kansaa
rakastava, oli jo kunniakkaan kaatumisensa jälkeen ehtinyt tulemaan
taruksi. Kuviteltiin, että hänen aikanaan kaikki oli paremmin kuin
nyt, ja niin, kuten ollakkin piti; silloinhan tiettiin, ketä tuli
kunnioittaa ja ketä totella. Kukapa sen nyt tiesi? Kaikkien silmät
tahtoivat tyttäressä tuntea hänen isänsä: siinäpä selvästi oli
hän; tuota ei saattanut epäilläkään. Sillä tavalla ei kukaan muu
saattanut hevosen selässä istua. Niin lempeästi ei kukaan muu osannut
katsella ympärillensä ja tervehtiä köyhää kansaa. Siinä kuului
iloinen sorina katseliain riveistä, kun Kristiina ratsasti takaisin
yli Norrbron sillan ja Mälarin raittiit kevät-tuulet heiluttivat
etummaisena ratsastavan hovimetsästäjän sinisen ja keltaisen kirjavaa
ratsaslippua. "Nähkääs, tuota Jumalan valittua, eikö hän ole kuten
taivaan enkeli? Mitä varten he odottavat? Miksikä eivät oitis aseta
häntä valta-istuimelle? Mutta herrat, herrat, niin, heillä on kyllä
hyvä olla nyt, niin kauan kuin heillä on valta, eivätkä laske meidän
siunattua röökinäämme hänen oikeuksiansa nauttimaan." Nurinan
tapainen rähinä kuului muutamien merimiesten joukosta, Laivasillalta
päin.
"Kuinka kauan pitää meidän kärsimän herrojen valtaa?... Lailliseksi!
Lailliseksi! Kuningatar lailliseksi!"
Kristiina kuuli tämän ja kannusti hevosensa, tervehtien joka
haaralle. Merimiesten äänet hämmennettiin.
"Kas, nyt hän taas tervehti! Minua hän tervehti... Ei, minuapa...
Jumala häntä siunatkoon, hän on _meidän_ röökinämme; hänen pitää
vallitseman eikä kenenkään muun!"
Sukkelamainen räätälinsälli; jonka ohutta henkilöä likistettiin
sillan käsipuita vasten, rupesi laulaen ilmoittamaan ympärillä
seisovien tunteita vanhan piiritanssin sanoilla:
"Toki vaan, mä sinut saan
Omaksein ja kullaksein!"
Jonka jälkeen toinen ohut veikka, yhtä likistetty sillan
vastakkaisella puolella, ennustaen jatkoi:
"Joll'et tahdo tulla, etkä ääntä kuulla,
Ota sitten toinen, kyllä kai mä voinen
Sua ilmankin olla!"
Kristiina on kertonut, että neuvoskunta hänelle tarjosi kruunun jo
lokakuussa 1643, eli vuotta ennen, kuin se hänelle olisi tuleva
ollut. Siitä ei historiassa löydy mitään jälkeä, mutta monessa
kohden puhutaan siitä, että kansa tahtoi kiirehtiä hänen lailliseksi
tulemistansa. Hän tiesi sen, ja tämä soveltui hänen mielipiteihinsä,
sillä palavalla innolla hän halasi mahtitöitä tekemään. Mutta hän
käsitti, että aika vaatii miesvoimia valtion peräsintä hoitamaan, ja
oli kylliksi viisas odottamaan. Kansan tunnetussa suosiossa hän äkkiä
kypsyi. Vallanhoitajat ymmärsivät, että hän oli kuningatar ennen
kuin hän kruunua kantoi, ja siitä ajasta asti rupesivat Kristiinan
mielipiteet painamaan hallituksen vaa'assa.
Ennätettyään linnanportille, seisahutti hän hevosensa, ja katseli,
siinä kun satulassaan istui, juhlapukuun vaatetettuja väkijoukkoja ja
auringonpaisteessa kimaltelevaa virtaa.
"Katsokaa", sanoi hän vanhalle valtio-amiraali Gyllenhjelmille, joka
oli häntä vastassa portilla, "tuo on minun parlamenttini, minun
sotajoukkoni ja minun laivastoni! Löytyykö ihanampaa jalokiveä
kruunussa, kuin kansan rakkaus? Tämän kansan edestä tahdon tehdä
kaikki, minkä voin, uhrata kaikki, olla itsekieltävä kaikessa.
En tahdo tehdä heitä ainoastaan voimallisiksi ja rikkaiksi, vaan
tahdon myöskin tehdä heitä onnellisiksi. Voittoani ei pidä verellä
tahrattaman, kansan vapaus ja vaurastus pitää oleman kunnianani
ja kansan siunaukset palkkani. Suuri Jumala, mitenkä ruhtinas
milloinkaan saattaa hylätä kansansa tahi etsiä kunniaansa vieraitten
maitten suosiossa? Mitä aikaan olen saava, se on Jumalan hallussa,
mutta historian pitää todistaman, että olen ollut kansalleni
uskollinen. Kun kuolen, pitää ruotsalaisten minusta sanoman: joll'ei
hän kyennyt kaikkeen, oli hänellä kuitenkin hyvä tahto tehdä kaikkea
ja kieltäytyä kaikesta meidän onnemme hyväksi. Ja kun kuolen
naimatonna, pitää heidän sanoman: hän rakasti meitä niin suuresti,
ett'ei hän rakkauttaan tahtonut kenenkään kanssa jakaa."
"Minä en saa kuulla mitä he sanovat; minulla ei ole, kuten
armollisella sukulaisellani, vuosisata jäljellä kuunnellakseni
kansanpuheita", vastasi leikillään tuo 69-vuotinen Gyllenhjelm,
jonka sukulaisuus kuninkaallisen perheen kanssa salli hänen vapaasti
jutella. "Mutta kun kerran tapaan armollisen sukulaiseni Elyseen
kentillä, tahdon minä kuuliaisena lähettää Tungelin urkkimaan...
Ei, hän ei ole siellä löydettävissä, hän asuu varmaankin alempana.
Mutta minä menen itse, minä menen aaveilemaan Ritariholman kirkkoon
tulevan vuosisadan alussa ja etsin sieltä hautakirjoitusten joukosta
armollisen röökinäni kunnia-muistoa, ellei Ruotsin suurivaltias
kuningatar sitä ennen ole voittanut koko Eurooppaa ja makaa
haudattuna Romasta..."
"Täytyy miettiä tuota asiaa", sanoi Kristiina iloisesti. "Teidän
sopii lähettää Torstenson Romaan kortteeria tilaamaan. Lähinnä
Ritariholmankirkkoa minä Pietarinkirkossa lepäisin, en kuitenkaan
paavina. Se ehkä ei sopisi sukupuoleni eikä uskontunnustuksenikaan
takia. Ennen minä paavin luterilaiseksi tekisin, kuin hän minua
paavilaiseksi. Mutta kuulkaa, mitä ne tuolla alhaalla sorisevat?"
"Ne huutavat: Kuningatar lailliseksi!"
"Sitä minä heistä uskon. Siinä on nuo viisituhatta miestä Genesaretin
rannalla paitsi vaimoja ja lapsia. Erotus on vain siinä, että nuo
entiset jo olivat syöneet vatsansa täyteen ja nämät pyytävät saada
syödäksensä. Hyvää iltaa, sukulaiseni; on aika seurata Mestarin
esimerkkiä ja lähteä pois."
Hän oli oikeassa; oli aika lähteä, sillä huudot kävivät yhä
kuuluvammiksi. Joukko henkivartiaston miehiä ratsasti linnanportin
edustalle vahtia pitämään. Tämä varovaisuus oli tarpeeton. Niin
pian kuin uhkea, nuori prinsessa, joka Rurikin satulassa istuessaan
katselioita ihastutti, oli kadonnut näkyvistä, hälveni sorina
vähitellen ja joukot hajaantuivat.
Kun kuningatar ratsasti linnanpihaan seurueineen syntyi hetkellinen
ahdinko, sillä sielläkin oli joukko uteliaita. Hagar oli myöskin
kuningattaren seurueessa. Hän oli astunut alas hevosen selästä ja
viskannut ohjat ratsumiehelle, kun hän aivan lähellään havaitsi
katseliain joukossa vanhanpuolisen miehen, joka hämmästyneenä
tuijottaen katseli häntä. Tuon miehen oli hän nähnyt ennen; niin, hän
ei saattanut erehtyä: luomesta hänen parattomaksi ajetussa leuassaan
hänen hyvin tunsi.
"Ettekö ole tullimies Lydik Larsson Helsingistä?" kysyi hän.
"Olen, teidän armonne", vastasi hämillään tuo entinen suojelia
kumartaen niin syvään, kuin jos tämä kumarrus olisi koskenut
kuningattaren omaa ylhäistä henkilöä.
"No eikö tullimies enään minua tunne?" jatkoi Hagar, ollen yhtä
hämillään, kun hän muisti heidän hyvästijättönsä kolme vuotta sitten,
jolloin hän oli puettuna uuteen kapeaan hätävarahameeseen ja Larsson
esitti hänet presidentti Kurjelle Turussa.
"En minä olisi rohjennut tuntea neiti Hagaria, ellen olisi kuullut
hänen armoltansa presidentiltä, että... että..."
"Niin, että ajat muuttuvat", virkkoi nuori hovineito. Oli vähän
arveluttavaa tulla nyt muistutetuksi Turun aikuisesta hameesta,
joka ennen oli pyhähameena avojalkaisella, mutta silkki- ja
sametti-verhossa tuosta ei paljo lukua pidetä. "Minä oitis tunsin
teidän ja näen, että terveys on ollut hyvä. Kiitoksia viimeisistä;
tullimieshän minun ulos maailmaan vei. Saatanko olla teille joksikin
avuksi? En saata kutsua teitä huoneeseeni, sitä ei sallita, ja minun
täytyy nyt pukea toiset vaatteet ylleni; röökinällä on pienet pidot
illalla hovisaarnaajaansa varten, joka muuttaa Strengnäsiin."
"Minulla olisi alammaisesti vähäinen pyyntö, mutta se on ehkä nyt
sopimatonta..."
Hagar mietti. Hän ajatteli Beata rouvaa eikä koko Tukholman linnan
edestä olisi uskaltanut tuoda vierasta kuninkaalliseen asuinkertaan,
mutta siellä oli alikerrassa vastaanotto-huone alhaisemman säädyn
armon-anojia varten. Hagar osotti hänelle sen huoneen ja lupasi pian
tulla takaisin.
Tullimies istui siellä olutpanian ja kalanmyyjä-akan seurassa; nämät
odottivat päästäksensä kyökkimestarin puheille. Tullimiehen ajatukset
tekivät retken Tukholmasta Tuurholmaan, poikkesivat ohimennessä
Kaskaksen torppaan ja olivat kohta jälleen Tukholman linnassa.
"Käsitätkö jotakin, ukkoseni?" sanoi hän itselleen. "Tulevalla
kerralla kun näet pienoisen makaavan taniaisessa jossakin erämaassa,
niin älä luulekkaan, että se siinä aina tulee makaamaan! Saattaapa
tapahtua, että löydät hänen muutamien vuosien perästä kullassa ja
sametissa kuningattarien seurassa. Miksikä en ottanut onnenlasta
omakseni, silloin kuin hän tarjolla oli? Luonto oli hänessä jo
silloin, eteen päin hänen menemän piti ja eteen päin hän meni.
Lieneekö hän ylpeä?..."
Kalanmyyjä-akka oli nähnyt Hagarin portailla ja kuiskasi
oluenpanialle:
"Näkikö isä rakas röökinän velhoa?"
"Kukapa se on?" kysyi oluenpania.
"Röökinän suomalais-velho. Joka ihminenhän sen tietää, että tuo noita
tänne lensi korpinhaamussa ja istahdettuaan Kolmen kruunun tornille
muuttui neidoksi. Tuo on nyt juuri sama otus, tuolla, joka kaikki
tietää ja osaa kaikkea. Kun röökinä jotakin tahtoo tietää, sanoo
hän pull pull, ja silloin tulee suomalais-velho ja opettaa häntä
lukemaan Jumalan sanaa takaperin. Ei kummakaan, että röökinä on niin
hirveän oppinut. Mutta nähkääs, korpinsiivet kasvavat aina yhäti
hänen selässään; silloin velho sanoo: mutta tutta, ja ne piiloutuvat
jälleen hänen hameensa liivin alle... niin kauan kuin tätä nyt
kestää; ei suinkaan kauankaan kestä, ennen kuin saumat ratkeavat...
Hoh, varjelkoon, siinä paha on, kun pahasta puhutaan!"
Hagar astui sisään hovipuvussaan arillaan ja vastenmielisesti; hän
ei saattanut kieltäytyä kuuntelemasta vanhaa suosiaansa. Kun hän
havaitsi seuralaiset, päätti hän käyttää suomen kieltä, johon hän
äsken uudestaan oli harjoittamalla tutustanut itsensä. Tullimies
käytti suomea toisena äidinkielenään ja keskustelu kävi nyt tällä
kielellä, ikään kuin todistuksena hameenliivin alla olevista
korpinsiivistä.
"Suokaa anteeksi", sanoi tuo pahassa maineessa oleva tyttö,
"minulla on ainoastaan muutama minuutti vapautta; kello seitsemän
alkaa palvelustuntini. Saatanko olla teille joksikin avuksi täällä
Tukholmassa?"
"Se nyt on niin", sanoi Lydik Larsson nöyrästi ja katsellen
ihastuksella onnenlasta, "että Betty on kyllä kodikas vaimo, mutta
nähkääs, armollinen neito, 'vuosi ja laps, parhaana kaks', sekä sakot
kruunulle, pienet sivutulot ja huonot ajat... Minä haen avonaista
tullimiehen virkaa Turussa..."
"Onneksi olkoon!"
"Niin, jos neiti Hagar tahtoisi suosiollisesti antaa pienenkin
tuuppauksen onnen pyörälle vanhan palvelian hyväksi, saattaisivat
kyllä ansiot tulla armollisen röökinän ylhäiseen huomioon."
"Nyt he puhuvat noidankieltä", kuiskasi kalastaja-akka naapurilleen.
"Näkeekö rakas isä kupuraa hameenliivissä oikean lapaluun alla?"
"Pyydättekö, että puhuisin röökinälle Turussa olevasta avonaisesta
virasta?"
"Sehän olisi nöyrin tarkoitukseni Betyn ja lasteni tähden."
"Se ei käy laatuun. Pyytäkää yhtä hyvin minua siirtämään Tuurholmaa
Ritariholmaan! Röökinällä ei ole virkojen kanssa mitään tekemistä
eikä minulla ole mitään tekemistä röökinän suosion-osotuksilla."
"Minä luulin", vastasi Larsson, loukattuna Hagarin puheesta, jonka
hän katsoi epäsuosion ja kiittämättömyyden osotukseksi, "minä luulin,
että köyhä kruunun palvelia olisi suosiollisessa muistissa entisistä
ajoista..."
Hagar häpesi. Hänen vastauksensa oli ollut kylmä ja kieltävä.
"Enpä unohda, rakas Larsson", lisäsi hän lempeämmällä äänellä, "että
te kerran olette ollut hyvin hyvä minua kohtaan. Te minulle annoitte
kirjoja ja annoitte minun lukea Pietari Luthin johdolla. Missä hän
nyt on? Ja elääkö _Cannabis_?"
"Lankoni Luth on nyt vihitty papiksi ja aikoo sotapappina lähteä
sotaan. _Cannabis_, tahi Cambis, joksi kansa häntä nimittää, pitää
yhä vieläkin koulua Hertonäsin kiville."
"Oletteko kuullut jotakin Kaskaksen torpasta?"
"En muuta mitään, kuin että siellä on monta nälkäistä suuta ja
pettua padassa. Sanotaan, että Jerusalemin suutari oli ollut siellä
syksyllä. Kotiin palatessani poikkean torppaan hevostani syöttämään,
niin saan kertoa Dordeille... että ajat ovat muuttuneet."
"Niin, niin, sanokaa, että se köyhä tyttö, jolle hän tasasi viimeisen
leipänsä, usein tahtoisi halukkaammin paimentaa lehmiä Kaskaksen
torpassa, kuin..."
Hagar ei puhunut ajatustansa loppuun asti. Hän etsi rahakukkaroansa
ja ravisti sisällyksen tullimiehen käteen. Siinä oli ainoastaan pieni
kultaraha ja erä pientä hopeaa. Kaiken muun hän oli tuhlannut, pannut
menemään, ett'ei muistanut minne.
"Kyllä lähetän enemmän", sanoi hän, häpeillään ollen tuosta
vähäpätöisestä lahjasta. "Mitä varten tullimies nyt Tukholmassa
on? Viranko vuoksi? Älkää olko minulle suuttunut! Minä en uskalla
röökinälle asiasta puhua, mutta minä puhun presidentille."
Hänellä oli vieläkin jäljellä tuo erin-omainen voima, millä hän
sydämmiä voitti ja jonka vaikutusta Lydik Larsson monesti ennen oli
saanut kokea.
"Neiti Hagar ei vaivaa itseänsä", vastasi hän puoleksi lepytettynä,
"vaikka minä, häpeä kyllä, olen vaivannut itseäni tekemään tämän
matkan hänen tähtensä! Siellähän on ollut välikäräjät Karjassa,
tuosta tapahtumasta, joka torpassa oli kuusitoista vuotta sitten, ja
minä olen täällä antaakseni vieläkin todistustani hänen armollensa
presidentille. Minähän olen nähnyt tuon kuolleen ja minä ajattelin
silloin heti, että hän oli parempaa säätyä."
"Mitä on tullut käräjissä ilmi? Onko kuultu jostakin nimestä?"
"Ei mistään nimestä, minun tietääkseni, mutta monesta muusta
kummallisesta asiasta."
Kello löi seitsemän linnantornissa. Minutilla piti Hagarin olla
paikoillaan, hän muisti Beata rouvan, ja ennätti tuskin kurottaa
kätensä hyvästijätöksi sekä katosi pian, ikään kuin todellakin
korpinsiivet olisivat kasvaneet ulos hameenliivistä.
"Vähällä piti, ettei sauma ratkennut", kuiskasi kalanmyyjä-akka.
"Eikö isä rakas kuullut kuinka hän tavan takaa sanoi: mutta tutta?
Pois hänen tietysti täytyi rientää, kun röökinä huusi pull pull. Hän
kaiketi taas lukee paavin katkismusta iltarukoukseen..."
Johannes Mathiaksenpoika oli kieltäytynyt ottamasta vastaan niitä
kunnian-osotuksia, joilla Kristiina olisi tahtonut kiitollisuuttaan
hänelle näyttää. Ainoastaan pieni valittu seura oppineita ja
kirkkosäätyyn kuuluvia oli kutsuttu illallisille linnaan, jossa
kilvan koetettiin osottaa uudelle piispalle ystävyyttä.
"Teidän kunnian-arvoisuutenne varoituksen tänäpäivänä ei pidä
kalliolle lankeeman", sanoi Kristiina luoden kauniin katseen entiseen
opettajaansa, kun illallisen jälkeen istuivat tuttavallisesti
keskustellen. "Saattaapa tapahtua, että me, ylhäiset raukat, monta
kertaa toivoisimme itsellemme alhaisempaa asemaa, kuin moni luulee.
Minä ymmärrän, ei ole yhtään vuorta niin korkeaa eikä laaksoa
niin matalaa, kuin korkeudet ja syvyydet ihmis-sielussa. Mutta
saattaako myöskin alhaiso, joka meitä kadehtii, käsittää teidän
kunnian-arvoisuutenne sanat niitten sisällisen merkityksen mukaan?
Eikö niitä soviteta kruunuun ja aatelistoon?"
"Suokaa anteeksi rohkeuteni", vastasi piispa. "Tämän päiväisen
tekstin edessä on ylhäinen ja alhainen saman arvoinen. Mikä on
suurta? Mikä on pientä? Jumalan valtakunnan lain mukaan hengellisesti
köyhät kuuluvat taivaan valtakuntaan ja hengellisesti siviät saavat
maan periä. Ei saa unhottaa, että Mestari köyhille kalastajille
sanoi: Teille on annettu Jumalan valtakunnan salaisuus. Maalliselle
korkeudelle on itsekieltämys vaikea. Torninhuipun on pitempi tie
maahan langeta, kuin pajupensaan lehden. Armollinen röökinä, älkää
paheksiko vanhan opettajanne hyvästijätöksi antamia sanoja, minä
tiedän hyvin, mitkä suuret lahjat teille on suotu kuninkaallisen
mielenlaadun muassa, josta joka päivä Jumalaa kiitän. Mutta noita
suuria lahjoja saattaa verrata laivan korkeisiin mastopuihin ja
purjeisiin, jotka antavat kovan vauhdin ja keikunnan. Niissä tulee
olla enemmän pohjapainoa kuin matalaksi rakennetuissa kaljaaseissa,
ja minä tuumaan, että tuon suurta tilaa ottavan tavaran alla,
jonka hallitus mukanaan tuo, täytyy olla vahvasti nöyryyttä ja
itsekieltämystä pohjalastina. Niitä kyllä löytyy, jotka teille
huutavat: vapaa ja laillinen! Mutta nähkääs, vapaa ja laillinen on
ainoastaan se, joka ei ole huikentelevaisen sydämmen himojen orja,
vaan seisoo vapautettuna Jumalan totuudessa iankaikkisella pohjalla."
Kristiina kuunteli opetusta maltillisesti ja tyvenesti. Nyt puristi
hän lämpimästi vanhan opettajansa kättä ja sanoi:
"Minä kiitän teidän kunnian-arvoisuuttanne. Minun valta-istuimeni
luona on totuus aina tervetullut, varsinkin, kun se tulee niin
suoraan, kuin teidän suustanne. Te tunnette minun... kentiesi
paremmin kuin minä itse. Kun nuo suuret syvyydet avautuvat jalkojeni
eteen, niin minä muistan teidän sananne ja nöyryytän itseni
kohotakseni."
Hän ei teeskennellyt. Hän tahtoi todellakin olla nöyrä, tuo
seitsemäntoista-vuotias Kristiina... olla nöyrä kohotaksensa.