Valtiolla on oma siveys-oppinsa
ja rehellisellä miehellä omansa.
Neuvoton kirjuri, kuninkaallinen sihteeri Niilo Niilonpoika Tungel
tuli velvollisuutensa mukaan kello kuusi aamulla valtiokanslerin
etuhuoneeseen vastaan ottamaan käskyjä päivän toimia varten. Hän sai
kauan odottaa, hänen korkea päällikkönsä oli kuningattaren luona,
kuten näihin aikoihin usein tapahtui, kertoaksensa hänelle tärkeitä
asioita. Tungel ei ollut yksin odottamassa; täällä oli hallituksen
keskipiste, täällä sääskiparvi lakkaamatta lensi päivänvaloa kohti,
täältä moni palasi takaisin kärventynein siivin. Salaperäiset
silmänluonnit osottivat, että useimmat käyttivät kirjurin mahtavaa
puoltosanaa.
"Mitä kiirettä nyt lieneekään?" kysyi eräs aatelinen ratsumestari,
joka aikoi pyytää läänitys-maata maksamattoman palkan sijasta.
"Kirjuri sen tietää: tuleeko Tanskalaisten ja meidän välille sota?"
"Jumala varjelkoon!" vastasi Tungel, kohottaen olkapäitään, kuten hän
oli oppinut valtiomiesten koulussa. "Sotaa meillä on enemmän kuin
kunnolla hoitaa saatamme. Tuumaan, että on joitakuita valituksia,
joita talonpojat ovat tehneet aateliston läänityksien takia."
"Sellaiset kuuluvatkin neuvoskunnan tehtäviin, kun kuningatar on
ala-ikäinen", muistutti eräs tuomari, joka oli tullut kumartamaan
saadaksensa laamannikuntaa.
"Suokoon Jumala, että hän olisi laillinen ja löisi juutalaista
korvalle, koska sanotaan hänen olevan kovin miesmäisen", huokasi eräs
Turkulainen rihkamakauppias, joka salpietarilastinsa suhteen oli
tullut pahoin petetyksi.
"Niin, sanoppas sitä!" virkkoi eräs vanhanpuolinen, arvokas
virkamies, jolla oli suuri ruuppa leuassa. "Pitkiä aikoja on kulunut
siitä, kuin meidän vesillä olemme hollantilaista nähneet, ja syynä
siihen on juuri tuo kirottu Juutinrauman tulli. Taitaapa olla
kuninkaallinen kirjuri Tungel, jonka minä onnekseni tässä saan nähdä?"
Tungel, joka pöyhkeästi oli istunut lavitsalle, kun kaikki muut
seisoivat, vastasi armollisesti, että hän oli sama mies.
"Nimeni on Lydik Larsson, ollen tullimies Helsingissä", jatkoi tuo
arvokas nöyrästi kumartaen. "Saisinko puhua pari sanaa kahden kesken?"
Neuvoston mahtava palvelia katseli pikkukaupungista tullutta
matkustajaa tarkastavin silmin ja havaitsi hänellä olevan hopeoittuja
messinkinappeja takissa ja kellonvitjat kullasta, siis sopivan
kynittäväksi.
"Odotan hänen armoansa valtiokansleria, joten aikani on täpärällä.
Kentiesi sentään saatan pari minuuttia tässä viereisessä huoneessa
olla apunanne", vastasi Tungel, joka oli tottunut mahtavia matkimaan.
Kun olivat kahden kesken, sanoi tullimies: "Olen äsken tänne tullut
presidentti Kurjen käskystä, erään todistettavan takia..."
"Lydik Larsson? Niin, minä muistan", puuttui hänen puheeseensa
tuo mahtava kirjuri. "Teitä syytettiin kolme, vuotta takaperin
leväperäisyydestä tullin ottamisissa ja tuomittiin maksamaan
kuusisataa taalaria sakkoa. En saata mitään tehdä teidän hyväksenne,
hyvä herrani."
"Ajat ovat huonot ja sivutulot pienet", huokasi tullimies. "Ei tahdo
hyvin toimeen tulla vaimon ja lasten kanssa, ja tullimiehen-virka
Turussa on avoinna..."
Kuninkaallinen kirjuri loi silmäyksen kultavitjoihin, jotka eivät
suinkaan osottaneet erin huonoa toimeentuloa, ja vastasi:
"Turussa? Niin, luulenpa niin, mutta kussa raadot ovat...
ymmärrättehän. Monta hakiaa... Wenman Turusta, Löders Tukholmasta,
heillä on ylhäiset puolustajat, ainoa keino olisi, jos koettelisi
mielistellä hänen armoansa valtiokansleria, ellei hän jo ole luvannut
pois tätä virkaa."
"Enkö uskaltaisi koettaa hänen majesteettinsa kuningattaren
puheille?" rohkeni tullimies kuiskaten kysyä.
Kirjuri kohotti ylenkatseellisesti olkapäitään.
"Te tulette maalta, mies hyväni. Jos teillä on joku opetettu
suomalainen karhu, joka osaa tanssia armollisen röökinän edessä, niin
koetelkaa onneanne. Ehkä saatte kukkarollisen rahaa tahi lyönnin
ratsuruoskasta, kaikki kyvyn mukaan. Onneksi olkoon!"
"Ei, minä pyydän hyvin uskottua kirjuria puhumaan puolestani
valtiokanslerille! Minä en tahdo olla kiittämätön, ja... koska
hyvin-uskottu kirjuri luultavasti saa maksuja minun tähteni, niin...
olkaa hyvä ja ajatelkaa parastani!"
Viimeiseksi sanottuja sanoja seurasi jotenkin suuri nahkakukkaro,
joka äänettömästi liukui alas kirjurin avaraan takin taskun. Vähän
aikaa tämän jälkeen seisoi Tungel ylhäisen päällikkönsä edessä
esittäen luetteloa niistä asioista, jotka sinä päivänä neuvostossa
tulivat tutkittaviksi. Niilo Niilonpoika Tungel oli kaikinpuolin
sellainen mies, jommoiseksi kuningatar niin ivallisesti häntä oli
kuvannut Hagar Ringille, mutta hän oli ollut kertomatta niistä
ominaisuuksista, jotka tekivät kirjurin erittäin käytännölliseksi
aseeksi valtion palveluksessa ja myöhemmin myöskin hänen
omassaan. Hän oli nimittäin teräväpäinen ja tunnettu tavattoman
virkamies-kykynsä vuoksi.
Muistiinkirjoitus alkoi luettelemalla avonaisia virkoja, joihin
virkamiehiä oli asetettava, ja Tungelilla oli oma viisas tapansa
puoltaa suosikkejansa, jotka olivat hänelle hyvin maksaneet, tahi
vastustaa niitä, jotka eivät hänen apuansa etsineet.
"Göingen tuomiokunta: hakia Silfverkrona, hänellä on 1,000 taalaria
saatavaa ja sen sopii tuomiokunnalla suorittaa... Voudin virka
Käkisalmen läänissä: Jaakkima Simonow lupaa lisätä kruunun veroa
2,000 taalarilla, jonka edellinen on jättänyt maksamatta...
Kammarikollegio: kirjuri Herlöfson on havaittu puhuvan loukkaavasti
pääkirjan käyttämisestä... Savonlinna: maaherra Mikko Jordan on
valittanut kammariviskaali Samuel Cröllistä... Maa-oikeus Virossa:
von Heineman oli Paikullin asianajaja, hänen, joka siirsi rajamerkin
teidän armonne läänityksille... Turku: Lydik Larsson, jota kreivi
Brahe on sakottanut siitä, että hän on pitänyt huolta aateliston
oikeuksista, hakee nyt tullimiehenvirkaa..."
"Siinä on kylliksi täksi päivää", sanoi lyhyesti Oxenstjerna
keskeyttäen hänen puhettaan, "hän, Tungel, on näitä asioita
ajettaissa työssään ja saa sitten lopun päivää olla vapaudessaan."
"Rohkenen muistuttaa suorituksesta Tanskan lähettiläälle..."
"Tungelilla on vapaus kello kymmenestä. Katsokaa, että voitte pitää
suunne kiinni!"
"Minun alammainen uskollinen uutteruuteni..."
"Jaa, minä tiedän. Hän saa mennä tiehensä. Hän työskentelee virassaan
kahdeksasta kymmeneen."
Uskottu mies meni, selkä nöyränä, melkoisesti nolompana kuin sisään
astuessaan.
"Olavi Berg!" sanoi Oxenstjerna hiljaisella äänellä. Olavi Berg
tuli sisään työkammioon vievästä sala-ovesta ja odotti käskyjä. Hän
oli neuvokas Skånelainen karkuri ja valtiokansleri käytti häntä
salapoliisina valtiollisissa asioissa.
"Seuraa Tungelia illalla pimeän tultua, ilmoita joka askel!"
"Hänen ei jumalisten pidä pääsemän viekkaudellaan kissan silmistä",
vastasi salapoliisi ja katosi salakäytävään.
Samana päivänä, toukokuun 12 1643, kun käsillä, olevat asiat
tulivat suoritetuiksi neuvostossa kello kymmenen, erotettiin Tungel
pöytäkirjurin toimesta, ja salainen neuvottelu alkoi. Kuningatar oli
läsnä ja kuunteli suurella tarkkuudella tuota innokasta neuvottelua
ottamatta siihen osaa.
Jälkimaailmalle tämä vaiherikas neuvottelu ruotsalaisessa
neuvoskunnassa ei enään ole mikään salaisuus. Siinäpä yksimielisesti
päätettiin lopettaa nuot ilkeät kiistat Juutinrauman tullista ja tuo
ainainen hyökkäämisvaara sivulta päin. Asia koski sotaa Tanskanmaan
kanssa ja päätettiin yksimielisesti siihen ryhtyä, sitä ei tehty
kevyellä mielellä, riehuvan saksalaisen sodan aikana ja sen raskaan
taakan alla, joka painoi harvalukuista, köyhää kansaa maahan asti.
Mutta voitot olivat kantaneet hedelmänsä ja tappiot opetuksensa
antaneet. Silloinen mielentila tulee parahiten selville vanhan Jaakko
De la Gardien sanoista: "Ensin tulee kaikin voimin etsiä kristillistä
rauhaa. Jollei sitä saada, kuten nyt näkyy, täytyy kukkaroa hellittää
ja varustaa itseänsä, sekä sitten uskoa hyvää Jumalalta ja hyökätä
suorastaan vihollisen päälle. Niin minä tein moskovalaiselle."
Menestys riippui kuitenkin niin suuressa määrässä salaisuuden
säilyttämisestä, että ilman sitä olisi sota ollut hullu yritys.
Kristian IV:ttä, joka Ruotsin voitti edellisessä kaksintaistelussa,
saattoi ainoastaan hätyyttää hänen sitä aavistamattaan ja Torstenson
oli ainoa, joka siihen kykeni. Tätä päällikköä vastaan seisoi koko
keisarikunnan voima varustettuna, siis ei Saksanmaan paremmin
kuin Tanskanmaankaan tulisi saada pienintäkään vihiä siitä, että
ruotsalaiset aseet olivat uudella taholla virityksessä. Lisäksi oli
Viron ja Liivinmaan rajoilla vielä siihen aikaan mahtava Puola ja
sen nuori voitonhimoinen kuningas Vladislaus, joka kostonhimoisena
isänsä tappiosta halasi anastamaan perittyä ruotsalaista kruunuansa.
Lännessä, etelässä ja kaakossa päin täytyi siis kaikki juorusuut
sulkea ja kaikki uteliaat korvat tukkia. Pohjois-navalla päin oli
valtakunta turvassa ja melkein yhtä turvassa väsyneen venäläisen
jättiläisen puolella idässä. Aina Kustaa Aadolfin ajoista oli
molempien vihollisen Puolan onnistunut solmia Venäjän ja Ruotsin
välille harvinainen ystävyys. Vasta Kristiinan aikojen perästä
sankarien Kaarle X Kustaan ja Kaarle XII Puolaa miinoittamalla
-- suurin poliitillinen erehdys Ruotsin historiassa -- onnistui
vetää valtakuntaansa Venäjän, luonnollisista suluistaan vapautetun
jättiläis-voiman.
Niin taitavasti oli ruotsalainen hallitus salannut tuumansa ja
näyttäytynyt myöden antavalta kuningas Kristianin tavoittelemisille,
ett'ei yksikään valtioviisas ruotsalaisen neuvoskunnan ulkopuolella
uskonut sotaa syntyvän Ruotsin ja Tanskan välille. Mutta niin hyvin,
kuin salaisuus säilytettiinkin, oli ajan ilmassa liiaksi paljon
epäluulon-alaista, mikä antoi aihetta muutamille valtio-miehille
vakoovin silmin ja kuuntelevin korvin vainuilemaan jotakin, mikä ehkä
_sentään_ saattaisi olla tekeillä.
Tarkkasilmäisimpiä oli tanskalainen ministeri Tukholmassa,
Pietari Wibe, jolla myöskin oli suurin syy pysyä valppaana. Tämä
herra oli saman päivän illalla, kun sota neuvostossa päätettiin,
ottanut vastaan sananlennättäjän, joka toi tärkeitä kirjeitä hänen
hallitukseltansa ja kirjeen Tanskan ministeriltä Warsovasta. Sisällys
näytti harmittavan ja huolestuttavan häntä; hänen kärsimättömyytensä
ilmaantui yksityisissä huudahduksissa kesken lukemisen, sillä välin
kuin hänen sisarenpoikansa ja yksityiskirjurinsa, nuori Rantzau
vähän päästä keskeytti häntä kysymyksillään, kun luki epäselvästi
kirjoitettua ilmoitusta, joka hänellä par'aikaa oli puhtaaksi
kirjoitettavana. Wibellä oli, mitä Oxenstjerna kaipasi, luotettava
käsikirjuri.
"Tahdotko olla vaiti?... Corfiz Ulfeld, valtiohovimestariksi
määrätty? Niin, miksi en minä ole kuninkaan vävypoika?... Eikö
löydy useampia sekasikiöitä, jotka sinua elättäisivät, Rantzau?...
Ja kuningas antaa ulos _'Nye Reces'insa!'_ Mitä lain laatiminen
hyödyttää niin huonoa hallitusta kuin meidän kuninkaallinen
tanskalainen on?... Pane neuvosto viralta, kurita pikku aatelistoa,
vapauta orjat, niin ruotsalainen ei uskalla housuntaskussaankaan
nyrkkiänsä puristaa meille."
"Mutta vapaus, teidän ylhäisyytenne... aateliston etu-oikeudet?"
rohkeni tuo täysiverinen sihteeri vastaan väittää.
"Pidä suusi!... Hampuri mököttää... hollantilainen puskee... pidä
varalla kuka koputtaa!"
Myöskin Wibellä oli salaportaat, joita ilman ei yksikään valtiomies
tahtonut olla siihen aikaan, kun monen urkkijan täytyi mennä ja tulla
näkymättä. Sihteeri saattoi sisään erään länsi-göötalaisen, jolla
oli reppu selässä ja kimppunen kaiteita olkapäällä.
"So, so", sanoi Wibe, kun uusi tulokas talonpoikaismaisella
kumarruksella kysyi, tarvitsiko hänen armonsa housukangasta
samanlaisesta aineesta, kuin Skaran pormestarin housut olivat. "Pane
pois liikaparta, ja viskasi nuo roskat nurkkaan. Tämä nuori herra
tässä kulkee minun housuissani."
"Tuskin sitä uskon", vastasi länsi-göötalainen ja raappi miettivänä
tuuheaa, keltaista tukkaansa. "Näytä minulle pyrstösi, sanoi
göingeläinen, että saan nähdä, oletko kettu vai ankka."
"Mikä nyt, roisto!" ärjäsi ministeri malttamattomana. "Aja ulos tuo
mies, Rantzau!"
Ennenkuin näin pitkälle mentiin, näki uusi tulokas parhaaksi ilmaista
itsensä, hän viskasi valetukkansa, partansa ja kauppatavaransa pois
ja esiin tuli nyt kuninkaallisen kirjurin Niilo Tungelin irvistävä
naama.
"Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne", sanoi hän. "Olen täällä
Tanskan kruunun palveluksessa eikä minulle saa mitään pahaa tapahtua,
mutta puutarha-portin ulkopuolelta ei ole helppo viekistellä itseänsä
sisään. Olihan aivan kantapäilläni vakooja Uudeltakadulta asti.
Mutta minä hänen petin. Liu'uin Bouchtin pihaan, josta on kaksi
uloskäytävää ja ennen kuin hän ennätti minua petkutella laitoin minä
hänelle pitkän nenän, ja kiipesin muurin yli puutarhaan. Siinähän
sitä kylliksi minun ikäiselleni, teidän ylhäisyytenne. Jos onkin
nuora ovenrivassa, mutta Tanskan menestys oven sisäpuolella, niin
minä alammaisessa uutteruudessani, kuten hänen ylhäisyytensä näkee,
en säästä henkeäni enkä katso onneani."
"Minä ymmärrän", vastasi Wibe ylenkatseella, jota hän tuskin
koettikaan salata. "Tungel panee kaulansa alttiiksi, ja se on
rahalla palkittava. Mutta mitä nyt on tekeillä, kun noin varovainen
mies ei uskalla kirjoittaa tahi lähettää toisen kaulaa ansaan? Onko
vallankumous syntynyt?"
"Tärkeämpää, tärkeämpää, teidän armonne." Ja ruotsalaisen
neuvoston uskottu mies luki jo ajatuksissaan ne kultaläjät ja
ne kunniankukkulat, joita kavaltaminen juuri sopivassa ajassa
välttämättömästi hänelle oli tuottava.
Wibe kävi tarkkaavaksi. Hän tunsi miehensä ja alensi itsensä
mairittelemaan hylkiötä, jota hän tarvitsi.
"Tunnen uutteruutenne", jatkoi hän, "ja se on ansion mukaan
palkittava. Te olette verraton liittolainen, Tungel, ja
valtiokansleri kohtelee teitä kuten palkkalaista. Olisin minä hänen
sijassaan, niin antaisin sellaiselle miehelle kuin te olette,
sopivan paikan valtion-neuvoskunnassa. Sepä hyvä meille, rakas
Tungel, että paremmin käsitämme arvonne. Mutta älkää ennen aikojanne
panko kallista henkeänne alttiiksi. Teitä tarvitaan nyt parahiten
siellä missä olette. Mikä nyt on sitten? Sairastaako kuningatar
kuolemantautia?"
"Vielä tärkeämpiä uutisia, teidän ylhäisyytenne!" Ikään kuin
kultaraha-kasoja yksitellen lasketaan, jotta erikseen kuultaisiin
jokaisen rahan kilahdus, niin kirjurikin tahtoi ilokseen ilmoittaa
uutisensa vähitellen.
"No sitte Torstenson on Saksassa kokonaan joutunut tappiolle. Puhu
oitis suusi puhtaaksi, mies!"
_"Ruotsi julistaa sodan Tanskaa vastaan!"_ kuiskasi Tungel pannen
painon joka sanaan. Siinä nyt oli koko kultakäärö yhtenä möhkäleenä.
Wibe nousi pystyyn ja istahti jälleen. Hän oli tuntenut ilmassa
palaneen käryn, mutta se haamoitti epämääräisenä usvana tulevaisuuden
taivaanrannalla.
"Se ei ole mahdollista!" huudahti hän.
"Se on varma", vastasi kirjuri.
Ministeri tyyntyi.
"Te olette ehkä erehtynyt. Selittäkää mihinkä noin vaarallisen luulon
perustatte."
"Neuvoskunnalla on ollut kokous tänään suljettujen ovien takana kello
10:stä aina 2:teen saakka j.p.p. Kirjurit ovat täksi päivää saaneet
vapauden. Valtiokansleri kirjoittaa pöytäkirjaa. Sanansaattajia on
lähetetty Hampuriin ja Amsterdamiin."
"Vai niin? Eikö muuta mitään? Onko tämä ensi kerta kuin neuvoskunta
on kokoontunut lukittujen ovien taakse? Eikö jo kauan ole
keskusteluissa oltu Hampurin ja Alankomaitten kanssa? Tämä nyt ei
ole mikään uutinen, rakas Tungel. Sen uutisen tähden kyllä olisitte
voinut kaulaanne säästää."
"Teidän ylhäisyytenne erehtyy", jatkoi kirjuri, niin loukattuna,
kuin tietysti ollaan, kun nähdään kultakasan lakastuneiksi lehdiksi
muuttuvan. "Tämä koskee Ruotsin ja Tanskan välistä sotaa; minä luen
sen valtiokanslerista yhtä hyvin kuin kirjasta. Sitä paitsi minulla
on omat urkkiani. Eräs vanhan De la Gardien kirjuri on kertonut, että
valtiomarski laatii katselmusluettelon kaikista hänen maatiloillaan
sotaan kelpaavista miehistä, tilaa aseita Norrköpingistä ja antaa
koota sotaväkeä skånelaista rajaa kohden."
"Siinä marski viisaasti tekee. Lyökää Torstenson, Tungel, lyökää
Torstenson, niin eipä viipynekään kauaa, ennenkuin miehiä tarvitaan
skånelaisella rajalla! Te kuljette juoruja kantamassa, hyvä mies.
Mutta sama se, minä kirjotan kirjaan, että kaulanne saatte pitää
hyvänänne. Oletteko kuullut jotakin ruhtinas Radzivilistä? Minä
ihmettelen teitä, Tungel. Teidän pitkässä ansioluettelossanne oli
tuo hienoin kaikista kepposistanne. Minä tilaan hänen tänne; toivon,
että hän urkkiana riitaantuisi ruotsalaisten junkkarien kanssa
ja usuttaisi heidän päällensä puolalaisen kuninkaan. Mitä vielä!
Hän pelailee ja mässäilee heidän kanssaan, he ovat mitä parhaat
juomatoverit. Silloin te saatte tietää, että hänellä on puoliso...
Minkä sanoitte hänen olevan?"
"Entinen kammarineitsy, joka rikkaudellaan on ostanut rappiolle
joutuneen aatelismiehen."
"Oikein. Te olette ihmistuntia, Tungel. Te toivoitte saavanne
ruhtinattaren esitetyksi hovissa, jotta hän siellä häpäisisi
itsensä paremmin kuin hänen miehensä. Hän teidät ennätti ja teki
itsensä mahdottomaksi, mutta te keksitte neuvon. Toimitettuanne
kuningattaren kuuluviin hänen käytöksensä, osotitte hänelle tunnin,
milloin kuningatar lähti ratsastamaan ja kehotitte häntä pakolliseen
esittelyyn. Paremmin ei sovi sala-miinaa asettaa. Joll'ette ole
lukenut valtiokansleria kuten kirjaa, olette kuitenkin lukenut
kuningatar Kristiinaa. Minä onnittelen teitä, herra kuninkaallinen
sihteeri ja tuleva valtaneuvos! Loppupäätös kävi paremmin kuin
odottaa saattoi. Tuo puolalainen ruhtinaspari kiirehti sitten teidän
neuvostanne pois, ennenkuin teidän päällikkönne, valtiokansleri ehti
tarjoamaan heille hyvitystä, joka olisi tyhjäksi tehnyt vaikutuksen
Warsovassa. Vahinko, että siinä tuli väliin jokin yksityinen asia,
jota ette edeltäpäin voinut arvata. Mikä tyhmä myrkytysjuttu se on,
josta huhu kertoo? Tahtoiko ruhtinatar myrkyttää kuningatarta?"
"Teidän ylhäisyytenne, minä vakuutan..."
"Se on tarpeetonta. Tunnen teidän liika viisaaksi, voidakseni
uskoa teistä sellaista tyhmyyttä. Mutta mitä se olikaan? Tahtoiko
ruhtinatar kostaa kuningattarelle, _ennenkuin_ kuningatar oli
häväissyt häntä?"
"Se on minulle yhtä suuri arvoitus, kuin teidän ylhäisyydellennekin.
Kuningattarella on suosikki, maantieltä otettu tyttö. Näyttää siltä,
kuin Ruhtinatar Radzivil jostakin tuntemattomasta syystä vihaisi tätä
suosikkia, jota hän ei milloinkaan ole nähnyt, ja tahtoisi häntä pois
tieltä. Hän koetti tehdä sen tuolla surkean yksinkertaisella tavalla,
kuin teidän armonne luultavasti tietää. Ylhäinen nainen olisi sen
tehnyt taitavammin."
"No, hyvä. Tällä tapauksella ei ole muuta arvoa, kuin että se
mahdollisesti Warsovassa on tuottanut epäluottamusta toimeemme.
Alkujaan oli vaikutus oivallinen. Nähkääs tässä, mitä kirjoitetaan
tuosta tämän päivän sanansaattajan muassa. Kuningas Vladislaukselle
on, kuten tuleekin, ilmoitettu, miten Ruotsin kuningatar omassa
persoonassaan on Tukholman kadulla häväissyt yhtä hänen alammaistaan
ja kuningas on kutsunut luoksensa Radzivil suvun päämiehen,
vaatiaksensa hänen nimessään loistavaa hyvitystä. Hän luultavasti
ei tyydy siihen, että Wrangel erotetaan virastaan, vaan vaatii
hänelle kuolemantuomion, ja siihen ruotsalainen hallitus ei mitenkään
voi suostua. Me olemme siis saaneet aikaan sen yhteentörmäyksen,
jota kauan olemme tarkoittaneet. Ainoana vaarana tässä on, että
vanha ruhtinas Radzivil, joka ei vielä ollut saapunut, kun kirje
lähetettiin, kieltäytyisi tunnustamasta tuota häväistyä perheensä
jäseneksi. Luuletteko, että hän sen tekee?"
"Se on mahdollista, teidän ylhäisyytenne. Tuollainen alhainen
naiminen! Ja Radzivilit ovat kaikista ylpeistä puolalaisista
ylpeimmät."
"Vanha Radzivil ei saa kieltäytyä. Annan muistuttaa häntä siitä, että
hänen nimensä on panttina, tuo nimi, jota Tukholmassa on häväisty.
Ei, Tungel, te olette pannut ulos valtin, ja olette tehnyt sen liika
hyvin, hävitäksenne. Sekottakaamme nyt korttimme hyvin Warsovassa,
niin saatatte levollisesti panna maata ja ottaa mielikuvituksessanne
olevan sodan päänaluseksenne. Ruotsi ei koskaan uskalla hyökätä
Tanskan kimppuun, ja puolalainen metsähärkä puskee sarvensa sen
kylkeen."
"Mahdollista. Mutta nuo sarvet ovat ennenkin tulleet poikki
sahatuiksi, ja nyt olen minä täällä sanaa tuomassa, että sota on
neuvoskunnassa päätetty. Olen varoittanut teidän ylhäisyyttänne, ja
pesen siis käteni."
"Hyvä, hyvä! Minä tahdon teitä avustanne palkita", ikään kuin jos
Torstenson jo seisoisi Köpenhaminan muurien luona. "Kas tässä on
vekseli, jolla saatte rahaa Texeiralta Hampurista. Paperi on näinä
aikoina luotettavampaa kuin kulta, ja Texeira luotettavin pankki
lähinnä Ruben Zeviä. Jättäkää länsi-göötalainen tänne ja pukekaa
itsenne taalaalaiseksi. Tuolta seinäkaapista löydätte hameen, röijyn,
esiliinan ja päähineen. Minä panen hyvän maineeni alttiiksi, mutta
mitä ei tehdä ystävien tähden? Palveliani seuraa teitä. Menkää
kiertotietä ja kadotkaa linnanmuurin varjoon; ei olla missään
paremmin turvassa, kuin aivan lähellä hirsipuuta... Noh!" jatkoi hän
nauraen, kun vakooja oli pukunsa muuttanut... "Tulkoon nyt pimeässä
Leksand'in provasti teitä vastaan, niin hän varmaankin vannoisi, että
olette hänen rippilapsiansa. Hyvästi, hirttämätön liittolaiseni, minä
pidän varmana, että vastedeskin tahdotte minua auttaa."
"Rantzau", virkkoi Pietari Wibe sihteerillensä, "kun ruotsalaisen
neuvoston uskottu mies onnellisesti oli päässyt niin kauas, ettei hän
heitä enään kuulla saattanut, annoin tuolle miehelle 6,000 taalaria
nyt ja 6,000 on hän saanut ennen: minkä arvoiseksi hänen luulet?"
"Kuuden äyrin niiniköyden arvoiseksi. Hamppuköysi olisi tuhlaamista,
sitäkään ei hän ansaitsisi", vastasi Rantzau.
"Niin, samati minä olisin vastannut sinun ikäisenäsi. Ja kuitenkin
tämä mies kirjoittaa Aksel Oxenstjernan ultimatumit, viimeiset ehdot
keisareille ja kuninkaille; kuka tietää, mitä hän vielä kirjoittaa
kuningatar Kristiinalle? Muista, kun tulet ministeriksi, että
maksat petturille, ennen kuin hänen hirtät. Se on kurjaa, Rantzau.
Valtiolla on oma siveysoppinsa ja rehellisellä miehellä omansa, mutta
ne käyvät yhteen vasta hirsipuun luona. Mitä tahdot maksaa uudesta
valtio-hovimestarista Corfitz Ulfeldista?"
"En käsitä teidän ylhäisyyttänne."
"Et, sinä et käsitä. Hänpä on tätä nykyä Kristian IV:nen oikea
käsi, hän hallitsee Tanskanmaata ja saattaa siinä luikerrella
eteen päin muutamia vuosia. Mitä varten vertailla niin ylhäistä
valtamiestä alhaiseen maalais-varkaaseen? Se päivä vielä luultavasti
tulee, jolloin Corfitz Ulfeldin suuremmat ansiot tuottavat hänelle
korkeamman hirsipuun kuin Tungelin. Mene lepäämään, poikani, ja älä
uneksi valtiomiehen ontevista voitoista, uneksi lemmikistäsi uneksi
rehellisestä, Seelannin pyökkimetsissä olevasta maatalosta tahi
kunniallisesta kuolemasta kentällä vanhan Tanskanmaan puolesta."