Onpa hyvä, etten ole mies.
Jos hovisuosio on onnena pidettävä, niin Hagarin tähti yhä nousi
nousemistaan. Hän oli saanut huoneen kuningattaren omassa kerroksessa
lähinnä kirjastoa; hän sai olla hallitsiansa parissa metsästys- ja
ratsastusmatkoilla samoin kuin kirjojakin tutkimassa. Tuo ylpeä
ruotsalainen aatelisto, jonka ylivoiman alle Kristiinan vielä
vuoden täytyi taivuttaa kruunaamatonta päätänsä, oli masennettava
tämän nimettömän, maantieltä otetun tytön kautta. Vielä ei
kuningattarella ollut valtaa korottaa ketään aateliseen säätyyn.
Entäpä sitten, saivatpa he nähdä, nuo ylpeät holhojat ja pöyhkeät
ylihovimestarittaret, että hän saattoi luoda heidän vertaisiansa
tyhjästä. Hän oli näyttävä heille, että nero ja tieto saattoi
kilpailla heidän vaakunakilpiensä kanssa. Hagar, hänen kehittämänsä,
Hagar, jonka tuli häntä kaikesta kiittää, tulisi olemaan samalla
arvo-asteella kuin hekin. Samoin kuin tuo uusi hovineito oli muita
etevämpi opissa, tulisi hän myöskin olemaan ulkonaisessa käytöksessä
toisten vertainen. Hänelle piti opetettaman hovitapoja, tanssia,
miekkailutaitoa, ratsastustaidetta, ranskalaista ja saksalaista
keskustelutaitoa, -- latinassa hän saattoi oppineimmatkin puhua
pussiin. -- Ja Kristiinan oppilas oli sekä tarkka oppimaan että
kunnianhimoinen. Kohta ei mikään muu häntä erottanut noista
ylhäisistä hovineidoista, jotka häntä olivat halveksineet, kuin hänen
suurempi ymmärryksensä ja tuntematon sukuperänsä. Hän oli liian
viisas vastataksensa suosikin tavallisella ylpeydellä heidän kopeaan
pöyhkeyteensä, jotka tahtoivat työntää uuden tulokkaan takaisin
piikakammariin. Hän ei tahtonut tunkea esiin, hän ymmärsi odottaa ja
olla vaiti. Hän oli säilyttänyt sen harvinaisen lahjansa joka hänellä
oli, nimittäin, taidon voittaa puoleensa niitä, joita hän tahtoi,
eikä ne harvat olleetkaan, jotka hän voitti siinä kun seisoi toisten
kateellisten ympäröimänä. Anna Fleming, lempeän linnanpäällikön
lempeä tytär, kiintyi Hagariin, heillä kun oli yhteinen syntymämaa
muistoineen. Herttua Karl Filipin luonnollinen tytär, Elisabeth
Gyllenhjelm, kuningattaren serkku ja hovineito, jonka mielestä
pfaltzilaisen suvun ruhtinattaret olivat hänen liiaksi jättäneet
huomaamattomiin, liittyi nyt myöskin noitten kahden pariin, jotka
halusta ottivat hänen suosionsa vastaan.
Mutta tästä kolmikosta puuttui yksi, joka oli kuningattaren
läheisimpiä, se oli Ebba Sparre.
"Ebba", sanoi kuningatar eräänä aamuna, kun ratsastushuoneessa
olivat koetelleet paria Caballeron kilpailiaa, kahta ukrainilaista
puhdasveristä Donista tuotua hevosta, jotka kuningatar äsken ystävän
lahjana oli saanut tsaarilta Moskovasta, "mitä pidät Hagarista? Eikö
hän jo ratsasta kuten veli pahasensa?"
"Hän on syntynyt hevosen selässä, kuten veljensäkin", vastasi Ebba
lyhyesti.
"Sano hevosen jalkojen alla, jos uskoa saattaa tuota suomalaista
tarua. Häpeä, Ebba, mitenkä ystävä saattaa kadehtia lelua?"
"Ei suinkaan. Mitä varten toinen lelu toista kadehtisi?"
"Nyt olet inhottavalla tuulella, _ma belle_. Ratsastaisimmeko
kertaasen radan ympäri? Olen aikonut nimittää noita tuimia
ukrainilaisia Rurikiksi ja... niin, minkä nimen toiselle antaisin?"
"Urban Niemand."
"Sinä nyt olet se syöjätär! Mitä pahaa nuo kaksi Suomen varista
sinulle ovat tehneet? Toisen heistä vei juutalainen; mutta minä
sinulle lupaan, ettei rouva Beata Ukkosenpauhu toista ota. Tyydy
siihen, Ebba, että olet kaunein sydänkäpy Ruotsin valtakunnassa..."
"Lähinnä valtakunnan kuningatarta."
"Ole vaiti! Minä sanon: tyydy olemaan rakastettavimpana ja suo
Hagarin ymmärtää vähän enemmän latinaa kuin sinä. Mitä sinulla on
häntä vastaan?"
"Ei mitään. En vain saata ihailla jäljennöstä yhtä paljon kuin
kaavaa. Hän leikkii kuningatarta."
"Enkö sanonut, että hän on leikkikalu? Noh, mitenkä hän kuningatarta
leikkii?"
"Eilen hän, matkalla Nackaan, antoi ratsumies Freytagille kultarahan,
kun hän talutti Hagarin hevosta kaalamon ylitse."
"Eikö hänellä ole vara antaa? Hänpä saa kaksisataa taalaria
kuukaudessa minulta ja yhtä paljon valtaneuvos Kurjelta; sen lisäksi
hänellä vielä on suuri perintö saatavissa kuusta jostakin. Älä
juonittele Hagaria vastaan, anna hänen leikkiä. Tuollainen parveny,
alhaisesta säädystä kohonnut ja Sparre! Mutta tiedätkö, millaista
se on, kun on saanut aateliskirjeensä Jumalan armosta? Muuten
sanon sinulle, _ma belle_, että olen liiaksi lukenut historiaa
hallitakseni suosikkien avulla. Luuletko, että minä aion toiseksi
Elisabetiksi? Ei kukaan minun hovissani eikä neuvoshuoneessani saa
kerskata olevansa suosiossani, ellei hän sitä ole ansainnut työstänsä
valtakunnan hyväksi. Minä pitäisin Leicesteriä, Essexiä... hoh, se
olisi surkeata! Ei, _niin pienenä_ et näe Ruotsin Kristiinaa, kun hän
on tarttunut hallituksen ohjiin. Ja jos luulet itseäsi ensimmäiseksi
suosikiksi, jonka jäljissä toisia seuraa, niin se ei kunnioita
sydäntäsi, ei ymmärrystäsi, ei oikeutettua ylpeyttäsi eikä minua,
joka tahdon olla ystävänäsi. Jos tahdot olla ystäväni, niin anna
minun pitää leluni niin kauan kuin ne minua huvittavat."
Mitä kaunis Ebba Sparre tuosta läksystä ajatteli, ei ole
aikakirjoihin kirjoitettu. Hänellä oli oma _petite moue_, pieni
nirppasuunsa kuten muillakin hänen iällään, mutta tunnettua on,
ettei hän sekaantunut kuningattaren mielipiteisiin, kun suosikkien
aika, vasten kaikkia hyviä päätöksiä, kuitenkin kerran todellakin
tuli. Pieni oas oli kuitenkin koskenut tuosta Ebban ärtyisästä
viittauksesta "leikkii kuningatarta!"
Päivällisen jälkeen sanoi Kristiina uudelle hovineidollensa:
"Hagar, sinä olet antanut kaksikymmentä taalaria tuolle kurjalle
Zierschnabelille. Etkö tiedä, että hän on saanut eronsa juoppouden
vuoksi?"
"Tuo saksalais-raukka rukoili nöyrästi. Ja röökinä on itse niin
äärettömän hyvä kaikkia onnettomia kohtaan."
"En juopporenttuja kohtaan. Sinä tuhlaat, Hagar. Eilen annoit sinä
kultarahan Freytagille siitä, että hän hevostasi talutti kaalamon yli
Nackan tiellä."
"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä, en tullut tuota ajatelleeksi.
Antaminen tuntuu kovin suloisella."
"Etkö ymmärrä, että _minä_ annan kultaa? Palvelusväkeni antaa
hopeata. Säästäväisyys on kaikkein velvollisuus. Enkö minä ole
säästäväinen? Kun minä annan, teen sitä kruunun kunniaksi. Hoh,
saavatpa nähdä, kuinka säästäväiseksi tulen, kun kerran saan kruunun
tavaroita vapaasti käyttää. Minä tulen jättämään jälkeeni täysinäisen
rahastohuoneen. Siellä pitää oleman enemmän kuin Eskilin salissa
oli iso-isäni isän, Kustaa kuningasvainajan jälkeen. Ei, Hagar,
seuraa sinä minun esimerkkiäni. Tulee antaa johonkin suureen asiaan,
joka kannattaa. Jotakin kunnian vuoksi, paljon viisauden hyväksi ja
kaikki kansansa onneksi, mutta ei mitään tuollaisen tyhjänpäiväisen
ylpeyden tähden, jota osotit tuhlaamisellasi Freytagille. Minä naitan
sinun jollekkin saiturille, joka opettaa sinua paremmin säästämään.
Mitä sanot Niilo Tungelista? Eikö hän ole hyvissä varoissa ja noin
viidenkymmenen vuoden paikoilla oleva leskimies? Ei kaunis eikä
hurskas, jotenkin kavala ja kentiesi kiukkuinen, mutta ahne, Hagar,
hirveän ahne; hänpä on juuri sellainen mies, jonka sinä tarvitset.
Hän on opettava sinua ottamaan _mitä_ saat ja _mistä_ saat, mutta
myöskin pitämään kiinni saadusta, jotta se ei helposti takaisin
luiskahda."
"En ole oppinut teidän armonne luona haluamaan Niilo Tungelin
_doxaksi_", vastasi Hagar, hämmästyneenä noista varoituksista, sillä
kuningattaren monista etevistä ominaisuuksista oli säästäväisyys
kaikkein heikoin.
"Niilo Tungel tahi joku muu. Minä haen sinulle ahnaan tahi tyhmän
miehen; vastakohdat viihtyvät parhaiten toistensa kanssa. Mene nyt,
ja aseta että olet hyvissä kirjoissa Ebba Sparren luona; sinä olet
harmituttanut häntä ja hänellä on parempi sydän kuin sinulla. Illalla
olet vapaa. Huomenna jatkamme Kepplerin _Harmonice niundia_."
Hagarin veri kiehui. Hän oli jonkun ajan tuntenut kahleitten
painavan, mutta nyt alkoivat ne leikata arkaan lihaan. Ja hänen
sydämmessään oleva kapinoitsia ei kahleita sallinut.
"Tahtoo olla suuri", sanoi hän itsekseen, "eikä näe mitään muuta,
kuin oman suuruutensa! Olenko minä sellainen kurkkukasvi, joka antaa
leikata itsensä palasiksi pönttöön suolattavaksi? Enkö ole hänen
vertaisensa? Jos olisin mies, tappaisin kuningatar Kristiinan ja
istuisin hänen valta-istuimelleen, sama se mitenkä..." Hän otti
kevyen viitan päällensä ja läksi miettiväisenä ulos. Kun hän tuli
linnanportaille, oli hän saanut aikaa kauhistua ajatuksiansa.
"On... pa... hy... vä... ett'... en... o... le... mies", sanoi hän
itsekseen, jakaen tavuun jokaiselle, linnanpihaan vievien portaitten
yhdeksälle askeleelle.
Ratsumies Freytag seurasi häntä; myrkyttämisyrityksen perästä hän
ei enään saanut yksin mennä kävelemään eikä ratsastamaan. Hän
antoi satuloita hevosensa, ja ratsasti ilman päämäärää sekä tuli
ajattelematta Klaran kirkolle, joka vielä oli samassa kunnossa
kuin silloin, kun Juhana III sen rakennutti erään naisluostarin
raunioille. Portin luona jätti hän hevosensa Freytagille ja meni
kirkkopihaan, jossa muutamat puut varjosivat alhaison hautoja.
Ei yhtäkään hautapatsasta, ei yhtäkään nimeä: ne kuolleet, jotka
tahtoivat nimensä säilyttää jälkimaailmalle, lepäsivät kaikki
kirkonlattian alla. Hagar katseli Klaran kirkontornia, jota pidettiin
Ruotsin korkeimpana. Torninhuipussa olevan kukon alla kiilsi viiri,
joka liikkuessaan aina viskasi välähtävän säteen ympärilleen. Viiri
oli veistoksilla koristettu ja lasinpalanen asetettu levyyn. Kukko,
ennen kullattu, oli vanhuudesta harmaaksi käynyt, mutta lasinpalanen
yhä koetteli salamaa osotella. Siinä saattoi nähdä ivaa ihmiskuntaa
kohtaan: Valppaus oli vanhentunut, mutta kevytmielisyys yhä loisti ja
välähteli.
Kevät-ilta oli vilvottavan raitis. Leppälintu liverteli vanhan
lehmuksen oksalla. Tiilimäen luona, harvassa olevien mökkien
välistä, näkyi Ritariholman kirkontorni sekä välkkyvä kaistale
Ritarilahdesta. Vanha valkohiuksinen kirkonvartia kulki haravoineen
hautojen välillä, kooten läjiin menneen kesän kellastuneita lehtiä.
Kaksi lasta istui saviruukun ääressä puhaltaen saippuakelloja äsken
kaivetun hautakummun päälle. Kentiesi oli se heidän äitinsä, joka
kummun alla lepäsi? Hagar ajatteli hautaa, jota hänelle oli näytetty
Karjan kirkkomaalla, kun hän itse oli köyhä, avojalkainen lapsi. Hän
ei tietänyt, että sitä hautaa nyt koristivat ruusut, jotka olivat
pyhästä maasta tuotuja.
Hän istahti kivipenkille, joka oli jäännöksenä luostarin ajoilta ja
katseli saippuakelloja. Elämä leikki niin reippaan iloisena kuoleman
asunnossa. Yhtä suruttoman onnellisena ja leikkivänä oli hän itse
kerran istunut _oman_ äitinsä unhotetulla, nimettömällä haudalla. Hän
istui mielestään taas tuolla armahtavaisella turpeella, joka peitti
katoavaisuuden, mutta hän ei enään suruttomana istunut; nyt hän
mustalta mullalta kysyi: oletko kaiken loppu? Ja multa vastasi: olen,
minä olen loppu kaikesta.
Hän tunsi itsensä toivottoman surumieliseksi eikä tietänyt mitä
varten. Mutta siihen hän kuitenkin jäi istumaan. Täällä hautojen
välissä oli rauhaa, täällä eivät ylhäisyyden aaveet viihtyneet.
Askeleet lähenivät häntä; joku sanoi: "hyvää iltaa!" ja Hagarin
vieressä seisoi Kustaa Kurki. Tämä nuori herra, josta elämä sitten
kasvatti sotilaan ja valtio-viisaan, hänen luonteeseensa sukunsa koko
ylpeyden muassa yhdistyi hellyyttä, mutta samalla myöskin kiivautta,
ja tämä ominaisuus saattoi hänen välistä haaveksimaan ja toisinaan
raivoamaan. Nyt ei hänessä kaikki ollut säntillään: hän tahtoi
tarttua Hagarin käteen, jonka tämä veti pois, ja sanoi tunteilla,
joita hän ei koettanutkaan peittää:
"Olipa hyvä, että sinun löysin. Olen puhunut laivuri Mickelsonin
kanssa, joka asuu tuolla Tiilimäellä. Hän lähtee tulevana yönä
purjehtimaan Stralsundiin ja minä seuraan häntä."
"Sinä tahdot lähteä Saksaan? Sotaan?"
"Niin, mitä tahtoisit tehdä niin huonolla lukupäällä kuin minulla
on? Isäni lakitiede ei minuun mene. Hän saa tyytyä Knut veljeeni.
Tyhjäntoimittajana en saata olla. Olen yhdeksäntoista-vuotias,
sotilas-sukua enkä kelpaa kirjailiaksi. Tahdon tapella sen puolesta,
jota rakastan."
Siinä kuohahti, tähän asti suljetussa tytön sydämmessä, nimetön,
ennen tuntematon aalto.
"Tiedätkö myöskin, Kustaa, että mies saattaa sodassa kaatua?
Tiedätkö, että moni yhdeksäntoista-vuotiaana on kuollut yksinäisenä
vieraassa maassa, jossa ei kukaan ole häntä itkenyt."
"Huolinko minä elämästä, jossa sinua ei ole? Anna minulle sana, jonka
vuoksi saatan elää ja voittaa!... Sinä et tahdo? Ole sanomatta.
Minä menen kuolemaan, mutta älä sano, ett'ei minua kukaan itke.
Sinun täytyy itkeä minua, jos tahdot eli et. Minä tiedän, että olet
kunnianhimoinen; sinä saatat saada kaikkia, mutta katso, Hagar, sinä
et saa koskaan ketään, joka sinua niin rakastaa kuin minä!"
Puolen vuotta oli Hagar jo kuullut noita sanoja, mutta aina
ymmärtänyt väistyä niistä. Tämä oli hänelle käynyt yhä vaikeammaksi,
ja eräs petturi oli hänen sydämmeensä kasvanut, aina sen mukaan, kuin
sääty-erotus lakkasi häntä painamasta. Hän etsi apua ylpeydeltään,
joka ei ollut vähempi kuin Kurjen ja vastasi:
"Sillä tavallako miehen tulee elää ja kuolla? Hän, joka on saanut
tehtäväkseen urhotyön, hän, joka on saanut kunnian, tuleeko hänen
antaa henkensä riippua tytön sanasta? Etkö häpeä, Kustaa, antautua
orjaksi lupauksen alle, jota sinä huomenna kadut ja jonka ylihuomenna
unohdat?"
"Oi sinua, viisas Sibylla, mitä varten Jumala on luonut sinun
sellaiseksi, että juuri sinä olet, eikä kukaan muu, minua varten
luotu. Huolinko minä sinun viisaudestasi? Pyydänkö minä sinun
koinsyömiä folianttejasi? Sinua minä pyydän enkä ketään muuta, vaikka
olisitkin metsänhaltia tahi meren-neito, ja omakseni pitää sinun
tuleman, joskin piiloutuisit kuningattaren hameenlaahustimen taakse.
Nimitätkö sitä orjuudeksi? Miksikä sitä nimität, kun vapaa mies
vapauttaa orjuuden kahleissa olevan naisen?"
"Mene, Kustaa, mene! Sinä olet viiniä juonut."
"Entä sitten? Olen sinun luvattasi juonut hyvästijättöpikarin
ystävieni parissa von der Lindenin kellarissa, ja nyt on minulla
tarpeeksi rohkeutta sanoakseni sinulle kaikki. Seuraa minua Hagar!
Me lähdemme nyt oitis Michelsonin lamaan. Huomenna olemme kaukana
merellä ja avara maailma on edessämme. Me kaksi voitamme maailman."
Salama välähti Hagarin tummista silmistä, sammui äkkiä ja välähti
taas. Hänen luontonsa uhkamielisyys vastasi: minä tulen; mutta
järki ja itsetunto antoivat kieltävän vastauksen. Hän nousi ääneti
seisoalle, käänsi selkänsä Kurjelle ja läksi.
Kustaa tarttui hänen käteensä. Hagar seisahtui ja katsoi pois päin.
"Minä pelastan sinun, Hagar", sanoi hän hellittämättä. "Etkö
sinä ole vanki? Etkö ole orjatar? Etkö ole liiaksi hyvä sitomaan
ylpeän prinsessan kengän-nauhoja? Eikö Tukholman linnassa löydy
yhtään piikaa, joka paremmin kuin sinä saattaisi polvillaan
kontata kuninkaallisen tirannin edessä? Kävele, sanoo hän, ja sinä
kävelet. Seiso, ja sinä seisot. Ole latinalainen sanakirjani, ole
koirarakkini! sanoo hän, ja sinä olet hänen sanakirjansa, hänen
koirarakkinsa. Miksi et sano hänelle: minä menen, enkä palaja
milloinkaan takaisin? Sinä olet liiaksi jalosukuinen, Hagar,
antaaksesi kohdella itseäsi kuten alhaista kammaripiikaa. Olethan
sanonut minulle olevasi tähdistä kotoisin? Ja mistä Kristiina on?
Kaksisataa vuotta takaperin olivat Kurjet yhtä ylhäisessä arvossa
kuin Vaasat. Tule, ole vapaa, ja minä panen jalkojesi eteen
saksalaisen ruhtinaskruunun, jos niin vähän pyydät! Minä panen
jalkojesi eteen keisarinkruunun, jos enempää pyydät."
Hagar yhä vieläkin oli vaiti ja kääntyi poispäin, mutta hän kuunteli.
Hän tunsi seisovansa palavan kuilun partaalla, mutta oi, miten
houkutteleva se oli!
"Älkää sotkeko hautaa!" virkkoi tuntematon ääni, ja vanha
kirkonvartia seisoi heidän takanaan. "Siinä on erään äidin hauta,
älkää sitä tallatko!... Mitä te sanotte, nuori herra? Täällä", hän
osotti loistavaa saippuakelloa, joka auringonpaisteessa nousi lasten
ruokopillistä ylös päin, "tässä on keisarinkruunu... Ja tässä", hän
osotti hautaa, "tässä sen loppu."
Hagar riisti itsensä irti ja pakeni lentävin askelin, pakeni
itseänsä. Nuori Kustaa herra seurasi häntä, näki Freytag'in odottavan
portin luona ja palasi kiroten takaisin. Kurjen ankarassa kodissa
ei koskaan kirousta kuulunut. Viini ja rakkaus olivat saaneet tuon
jalo-aatteisen nuorukaisen pois suunniltaan.
"En, minä en lähde matkalle ilman häntä!" huudahti Kurki, juosten
lasten saviruukun yli ja hyökäten pois hautojen päällitse.
Hagar tuli suunnilleen vasta, kun hän jälleen seisoi pelastettuna
linnan portahitten luona. Siinä johtui hänen mieleensä ne tavuut
jotka hän portaita alas tullessaan oli jakanut jokaiselle askeleelle.
Nyt hän asetti sanansa vähän toisin, kun hän astui portaita ylös:
"Hy... vä... ett'... en... seu... ran... nut... Kus... tua..."