Tahdon ennemmin tulla petetyksi,
kuin ihmisiä ylenkatsoa.
Alkupuoli vuodesta 1643 oli epätietoinen aika. Sotaa yhä jatkettiin,
ei ketään maahan kaadettu eikä kukaan voittanut. Nälkäisiä
sotajoukkoja kuljeskeli edes ja takaisin pitkin hävitettyjä maita.
Torstenson makasi luuvalosta rampaantuneena. Ruotsin ja Tanskan
naapurirauha oli vaarassa hukkua Juutinraumaan. Joka taholla
epäluuloa, väijymisiä, teeskentelyä ja salaisia juonia. Talvi oli
epätasainen, luonnonilmiöistä, säikäyksistä ja enteistä rikas.
Saksanmaalla satoi verta, Ruotsissa ja Suomessa tulipalo ajoi toista
takaa yön yksinäisessä ilmassa ja pelästytti taikauskoisia. Joukot
sotivat ilmassa; kummallisia ääniä kuului maan sisustasta. Kaikkialla
nousi huokaus ajan hengästyneestä rinnasta: rauhaa, rauhaa! Mutta
sodasta ei loppua näkynyt. Ruskean hevosen ratsastaja yhä ratsasteli
ohjat höllällään. Eteen päin, eteen päin läpi palavien kaupunkien,
yli verta tiukkuvien kenttien... Vielä kesti pitkästi aikaa maailman
loppuun.
Vuoden alussa kävi huhu, että rauhanhierojat kokoontuisivat
Hampuriin. Vuonna 1641 oli ruvettu siitä puhumaan. Heinäkuussa
1643 tuli keisarin edusmies, marraskuussa Venedigin ja Ruotsin
ensimmäinen, maaliskuussa 1644 Ranskan edusmies ja Ruotsin toinen,
marraskuussa 1645 keisarin toinen edusmies. Niin hyvää aikaa
pidettiin. Oli samati kuin sairashuoneissa. Elleivät kansat tahtoneet
elää, siinä missä he makasivat veressään, niin saivat kuolla. Ja kun
nuot lähettiläät vihdoin olivat kokoontuneet, kinasivat he monta
kuukautta arvosta ja arvonimistä. Kuka tulisi istumaan ylimpänä? Kuka
saisi antaa kutsua itseänsä hänen ylhäisyydeksensä?
Sananlennättäjä toisensa perästä tuli Tukholmaan yön aikana ja
seisahtui valtiokanslerin vahvan, Oxenstjernan kilvellä varustetun
oven eteen. Jotakin oli tekeillä, mutta mitä, sitä ei tietty.
Puolalainen aatelismies, eräs ruhtinas Radzivil ilmestyi Tukholmaan
seurueensa kanssa. Puolalaisia aatelismiehiä oli nyt yhtä harvaan
Ruotsissa, kuin heitä Sigismundin aikana oli ollut yltä kyllin.
Kuningas Vladislaus, joka puolusti perintö-oikeuttansa Ruotsin
kruunuun, ei tunnustanut ketään kuningatar Kristiinaa. Ruhtinas
Radzivil herätti alussa huomiota. Mitä varten hän tuli? Eipä suinkaan
ainoastaan osottaaksensa kunniata nuorelle kuningattarelle? Luultiin,
että hän oli joku läheinen sukulainen, kentiesi saman nimellisen,
mahtavan liettualaisen ruhtinaan poika. Tämä kunnianhimoinen
ruhtinassuku tahtoi kentiesi tulevassa kuningasvaalissa kurottaa
kättänsä puolalaista kruunua tavotellakseen?
Valtiokanslerilla oli syytä mairitella liettualaisia, mutta vielä
tärkeämpiä syitä olla puolalaista kuningasta loukkaamatta. Ruhtinasta
ei julkisesti saatu ottaa vastaan: hänelle tuli osottaa kaikellaista
kunniaa, mutta yksityisesti. Kuningattaren tuli ottaa häntä vastaan
yksityisesti ja samoin myöskin valtiokanslerin. Valtaneuvos
Gyllenhjelmin piti yhtä yksityisesti kutsuman häntä Karlbergiin.
Silloin sattui tulemaan mutka matkaan. Radzivil toi mukaansa
ruhtinattarensa: mihinkä hän kutsuttiin, ja vastaan otettiin, täytyi
hänen ruhtinattarensakin kutsua ja ottaa vastaan. Minkälaisia tapoja
noudatettaisiin? Minkälaista arvoa osotettaisiin ruhtinattarelle
valtiorouvien rinnalla? Kuka heistä kulkisi edellä, kuka perässä?
Kuka istuisi korkeammalla, kuka alempana pöydässä? Kenellekkä
tarjottaisiin ensiksi, kenelle viimeiseksi? Eihän valtaneuvoksen
rouvat saattaneet etu-oikeudestaan luopua. Istuivatpa he julkisissa
tilaisuuksissa aina kaikkia muita ruhtinattaria ylempänä, paitsi
kuningattaren serkuksia. Hekö nyt alentaisivat itseänsä niin, että
istuisivat alempana kuin puolalainen tusinaruhtinatar? Mahdotonta!
Sehän selkeää kuin päivä, mutta tyytyisiköhän tuo puolalainen vieras
toisen luokan arvoon?
Viikkoja kului näissä huolestuttavissa tuumissa. Seitsemännellätoista
vuosisadalla ei koskaan ollut niin paljon aikaa tuhlattavana kuin
milloin tuli päättää kohteliaisuuden osotuksista. Tuon ruhtinaallisen
pariskunnan täytyi itse huvittaa itseänsä, toisinaan ratsastuksilla
ja huvimatkoilla ja toisinaan taas iltamilla kotona luonaan, johon
pian nähtiin sen kuohun kokoontuvan, jonka hovi ja pääkaupunki
kaikkialla räiskäyttää ympärilleen.
Tuon ruhtinaallisen pariskunnan arvo rupesi alenemaan. Kummallisia
huhuja alkoi kuulua. Kuiskattiin pelipankista, suurista summista ja
nopista. Ruhtinatar oli kaunis ja tahtoi olla nuori. Niin, ja voihan
ihomaalilla ja valetukalla muuttua miksi tahansa! Eikö hän ollut
miestään vanhempi? Eikö vaan hän jo ollut yli 40? Ja miksikä hän ei
koskaan käsistään ottanut tumman viheriältä hansikoitaan? Eikö hän
koskaan käsiään pessyt? Vasenkätinen hän myöskin oli, mutta vilkas ja
iloinen sekä erittäin vapaa, kovin vapaa. Hän saattoi juoda ja kirota
vanhojen everstien kanssa kilpaa. Hän saattoi tarttua vaikka minkä
miehen käsivarteen, puhua hullutuksia ja näpähyttää häntä nenälle.
Oli nähty hänen omakätisesti kurittavan käskyläisiänsä. Portinvartija
vakuutti, että hänen jaloutensa, ruhtinatar, oli eräänä iltana
porraskäytävässä antanut hänen jaloudellensa ruhtinaalle vasenkätisen
korvapuustin. Kaksi nuorta aatelismiestä, Niilo Dufva ja Jaakko
Lindtze, joutuivat riitaan tuon vapaamielisen rouvan takia. Toinen
heistä oli nimittänyt häntä sulottareksi ja toinen raivottareksi:
mitäpä muuta tarvittiin, jotta olivat valmiit syöksemään miekat
toistensa lävitse?
Kymmenen vuotta myöhemmin olisivat tuollaiset kujeet varmaankin
saaneet paremmin jäädä huomaamattomiin Kristiinan hovissa, mutta
nyt ne tapahtuivat ennen aikojaan. Kuningatar kieltäytyi ottamasta
vastaan ruhtinatar Radzivilia, valtio-rouvat vetivät puoleksi
tarjotun kätensä takaisin. Ruhtinasta surkuteltiin akkavallan
alla olevana miehenä, ruhtinatar näytti käyvän yhä vähemmän
arkatuntoiseksi.
"Eikö tuo puolalainen piika asu jossakin Danvikin luona?" kysyi
Kristiina eräänä päivänä, kun hän palasi ratsastusmatkalta, jonka hän
oli tehnyt hoviherrojen ja neitojen seuraamana, viimeksi mainittujen
joukossa oli nyt myöskin Hagar Ring.
"Hän asuu Mörnerin talossa, armollinen röökinä."
"Noh, Wrangel, oletteko tekin saanut kärsän ja sorkat tuolta
Circeltä? Oletteko ollut kaksintaistelussa hänen kanssaan tahi
oletteko taistellut hänen puolestaan?"
"En ole taistellut hänen kanssaan enkä hänen puolestaan, armollinen
röökinäni."
"Mutta olette tyhjentänyt puolen tusinaa pikaria espanjalaista
viiniä hänen kunniakseen, eikö totta? Älkää kieltäkö; tehän
punastutte kuten Vingåkerin tyttönen. Näetkös, Ebba, Ruotsissa
saatetaan vielä punastua, mutta sitä ei Puolassa osata. Wrangel, te
olette isänmaallinen, en teistä olisi sitä uskonut. Teidän täytyy
opettaa minulle viaton taiteenne. On kovin liikuttavaista nähdä
korkeasukuisia naisia, jotka juovat kuten porsaat. Meidän täytyy
toimittaa, että tämä tapa tulee käytäntöön myöskin Ruotsissa. Niin,
herroille tämä on tarpeetonta. Teidän juoma-uhrinne Bacchukselle
täyttäisi jo vuodessa Mälarin partailleen. Mutta naisia varten...
Olen aina ihaillut Hekatea, Tisifonea ja Megaraa."
Ikään kuin nämät pahamaineiset manalan naiset olisivat kuulleet
kutsumuksen, näkyi nyt uudella, leveällä Norrtullin tiellä toinen
vastaan tuleva ratsastajajoukko. Siinä oli tuo puolalainen ruhtinatar
kalliissa helmillä sirotetussa punasamettisessa ratsastuspuvussa
ja päässä baretti, jota punainen sulka koristi; muassaan oli
hänellä yksi kamarineito, kuusi nuorta ruotsalaista herraa ja kuusi
heitukkaa liettualaisten ulaanien kauniissa puvussa. Nuo kuusi herraa
pujahtivat kiireesti sivukadulle, kun tunsivat kuninkaallisen Ruotsin
kruunun vastaan tulevien satulaloimessa, mutta ruhtinatar seuroineen
pysähytti kunnioittavasti hevosiansa tien viereen antaaksensa
kuningattaren ratsastaa heidän ohitsensa.
"Wrangel", sanoi Kristiina häntä palvelevalle kammarijunkkarille,
"te olette niin usein kehunut hyvin opetettuja ratsujanne. Antakaa
niitten kulkea kaunomarssissa... Ei, se ei onnistuisi... Pysykää
alallanne rivissä, rintama minua kohden ja hevosten hännät vasten
tuota puolalaista roistoväkeä!"
Käsky toimitettiin. Ruhtinatar Radzivil kohotti itseänsä
satulassaan, teki juhlallisen tervehdyksen nostaen kätensä
purppurasulkaiselle baretilleen. Kohta tämän jälkeen kurotti hän
kätensä tallimestarilleen ja hyppäsi satulastaan nähtävästi aikeessa
lähestyäksensä kuningatarta, kentiesi pyytääksensä päästä hänen
puheillensa...
Jos tämä oli tarkoitus, niin siihen vastattiin sellaisella
tavalla, jota ei sopinut väärin käsittää ja jolle ei helposti
vertoja vetänyt mikään epäkohteliaisuus näinä aikoinakaan, jolloin
kaikkein kursailevimmat ja juhlallisimmat seuramenot usein
saattoivat vaihdella raakuuksien kanssa. Kuningatar naisseuroineen
ratsasti ohitse aivan lähellä vastakkaista ojan reunaa, suomatta
ruhtinattarelle pienintäkään katsahdusta tahi pään käännettä, ja
sillä välin Wrangel ratsumiestensä kanssa, jotka anastivat tien
keskustan, käänsi hevosensa tuota puolalaista joukkoa kohti sillä
ylenkatseellisella tavalla, kuin oli määrätty. Fido myöskin luuli
olevansa velvollinen tavallaan osottamaan hallitsiansa tunteita.
"Olen ollut Ulyssestä etevämpi; olen kurittanut tuota vasenkätistä
viheriähansikkaista noitanaista", nauroi kuningatar, kun hän
oli jättänyt nuo julkeasti loukatut jälkeensä. "Myöntäkää,
Wrangel, että te loistavalla tavalla kiititte tuota ihanaa naista
viimeisistä! Jollette nyt punastu, epäilen että te ette taida matkia
Vingåkerin tyttölöitä. Ettekö ole näpeillänne, kun sillä tavoin
kohtelette juomasisartanne? Mitäpä hän ajatteleekaan ruotsalaisista
kavaljeereista?"
"Minä saan kunnian mitellä miekkaani teidän majesteettinne korkean
huvin tähden", vastasi Wrangel; hänen ritarillista tunnettansa
loukkasi se osa, jota hän vasten tahtoansa oli pantu näyttelemään.
"Jos ruhtinas on aatelismies, lähettää hän huomenna aamulla vaatimaan
minua kaksintaisteluun. Toinen meistä luultavasti paikalle jää."
"Luuletteko? Eiköhän ruhtinaan, joka korvapuusteja saa
puolisoltaan, tule olla kiitollinen vaimonsa saamasta kurituksesta?
Kaksintaisteluun, sanoitte? Siitä minä teitä jyrkästi kiellän.
Vastatkaa hänelle, että olette minun käskyäni totellut. Hän
viskatkoon hansikkansa minun jalkojeni eteen."
"Niin, sen hän saattaa tehdä, armollinen röökinäni, ja tekeekin
luultavasti taistelutanterella."
"No, no, tuosta kysymme Vladislaus sukulaiseltamme... Näitkö häntä,
Ebba? Mahdollista on, että hän vielä, oli selvänä kello kuuden aikana
jäljestä puolen päivän, mutta kahdeksan jälkeen hän sitä harvoin
lienee. Ja hänen kavaljeerinsa, jotka niin näppärästi laukkasivat
syrjäkadulle! Sinä heidät tunsit? Älä heitä minulle nimitä! Ehkä
joskus heitä näen hovissa, enkä minä tahdo heitä ylenkatsoa. Tahdon
ennemmin petetyksi tulla, kuin ihmisiä ylenkatsoa, jos vain sitä
välttää saatan."
Vielä samana iltana sai valtiokansleri tiedon siitä, mitä Norrtullin
tiellä oli tapahtunut. Kello kahdeksan ja yhdeksän välillä hän
linnassa ilmoitettiin tulleeksi.
"Teidän majesteettinne", sanoi hän, arvonimeä käyttäen, kuten
hän aina teki valtio-asioissa, "tämä ei ole mitään leikin tekoa.
Ruhtinas on seikkailia, joka on palvellut kaikissa Euroopan
sotajoukoissa ja on tullut tänne saadaksensa paikan ruotsalaisessa
sotaväessä. Hänen puolisonsa on ansainnut sellaisen kohtelun,
jonka hän äsken on saanut, mutta hän ei ansaitsisi vähintäkään
huomiota Ruotsin kuningattarelta. Kuningas Vladislaus etsii syytä
tullaksensa riitaan meidän kanssamme. Hän ei muuta tietää tahdo,
kuin että yhtä hänen alammaisistaan on loukattu Tukholman kadulla
sekä että teidän majesteettinne itse sen on tehnyt. Tanskaa kohtaan
seisomme käsi miekan kahvassa; ei mikään nyt ole sopimattomampaa,
kuin että saisimme puolalaiset niskoillemme. Ja niin kun olemmekin
silittäneet tuon naukuvan kissan selkää ja syöttäneet hänelle
ranskalaisia makeisia, jotta saisimme häiritsemättä Juutinraumassa
lyödä Juutilaisia heidän leveille käpälilleen. Nyt tulee tämä
ruhtinatarhylky ja houkuttelee teidän majesteettianne hullutukseen,
en tahdo sanoa häntä kohtaan, mutta puolalaisen ylpeyttä vastaan.
Puolalaisen kädestä ei koskaan ole pitkää väliä miekkaan.
Meidän täytyy soulagerata Radzivilia. Me erotamme Wrangelin
hovipalveluksesta, sekä lähetämme omaksi hyväkseen hänet Ranskaan
tahi Saksaan."
"Ei minun tahdostani, toivoakseni ei myöskään neuvoston tahdosta.
Tulisiko Klaus Wrangelin, joka on minun käskyäni totellut, vastata
tuosta? Asettakaa minut edesvastaukseen; olen siihen yhtä valmis kuin
velvollinen."
"Ja tuon teidän majesteettinne sanoo vanhalle palvelialleen, joka
paremmin kuin kukaan muu tietää, mitä hän on kuningattarellensa
velkaa! Sanon teidän majesteetillenne kahden kesken, ettei maantiellä
rangaista pahantapaista elämää eikä kuningattaren varsinkaan sovi
siten alentaa itseänsä, että sellaiseen toimeen ryhtyy. Mutta sekä
laillisena että ala-ikäisenä on teidän majesteettinne pyhitetty
henkilö minulle, ja kaikille sama, kuin Ruotsin valtakunta. Jos
teidän majesteettinne pantaisiin vastaamaan tästä asiasta, olisi se
yhtä kuin jos valtakunta asetettaisiin sitä tekemään."
"Wrangelia ei saata rangaista. Ehdottakaa jotakin muuta, jos se on
tarpeellista."
"Vielä on neuvostolla oikeus erottaa Wrangelin, jos se on
valtakunnalle tarpeellista. Mutta koska asia on kiireistä laatua ja
minä hyvin vastenmielisesti tahdon tehdä, mitä kuningattarelleni
on epämieluista, niin ehdotan, että teidän majesteettinne lähettää
Wrangelin aikaisin aamulla ruhtinas ja ruhtinatar Radzivilin luo
osottamaan pahaa mieltänsä tapahtuneesta erehdyksestä. Hevoset olivat
pelästyneet; täytyi turvata teidän majesteettinne vapaata kulkua
maantiellä."
Kristiina ei saattanut olla hymyilemättä. "Pelästyinkö minäkin
ratsastamasta suoraan eteenpäin? Minä en todellakaan tahdo olla
järjettömän luontokappaleen osan toimittajana. Ja sitä paitsi", --
tässä hän otti tuon arvokkaan muodon, joka aina tehokkaasti vaikutti
kaikkiin muihin paitsi Oxenstjernaan, "sitä paitsi te ette ennen
ole opettanut minua valehtelemaan. Sanoisinko minä miehelle tahi
naiselle, jolle minä olen ylenkatsettani osottanut: suokaa anteeksi,
se oli erehdys, hevosten oli syy; minä teitä kaikin tavoin kunnioitan
ja pyydän hevosteni puolesta teitä unhottamaan heidän sopimattoman
käytöksensä!"
"Jos niin on asian laita", sanoi valtiokansleri kylmästi, "täytyy
minun lähettää kammariherra ruhtinaan luo sekä antaa hänen sanoa,
mitä olen velkapää sanomaan, muuta neuvoa ei ole. En tahdo vaivata
teitä useammilla kysymyksillä tässä asiassa, vaan toivotan teidän
majesteetillenne hyvää yötä."
Kristiina otti kirjan käteensä ja koetti turhaan unhottaa tätä
harmillista asiaa. Olen kuningatar enkä saa käyttää halvimman
alammaiseni oikeutta osottaakseni ylenkatsettani sille, jota
ylenkatsottavana pidän! Olen kuningatar ja kuulen palveliani sanovan:
te olette tehnyt tyhmyyden, teidän tulee nöyryyttää itseänne,
teidän täytyy rangaista viatonta, taikka pyytää anteeksi siltä,
jota ylenkatsotte! Ja kun kuningattarena sanon: sitä en tee, vastaa
palvelia: no sitten teen sen teidän nimessänne. Ei... täysi valta
taikka ei valtaa ollenkaan. Kun kerran saan valtionohjat käteeni,
niin tahdon nähdä sitä uhkarohkeaa, joka uskaltaa sanoa minulle: sinä
et tahdo, mutta minä tahdon ja teen sen myöskin.
Näitä hänen ajatuksiaan häiritsi Hagarin huudahdus lähimmäisestä
huoneesta:
"Armollinen röökinä. Mikä Fidoa vaivaa?"
Kuningattaren suosikki, espanjalainen villakoira, Ludvig XIII antama,
joka nyt oli myöskin Hagarin ystäväksi tullut, väänsi kuoleman
tuskissa itseänsä lattialla. Ainoaa eläinlääkäriä, Antti Maununpoika
Bieveriä, lähetettiin noutamaan, mutta hän ei saattanut mitään tehdä.
Fido oli neljännestunnin kuluttua lopettanut hovipalveluksensa
Ruotsissa ja vielä tuskin kuusivuotiaan elämänsä.
"Mitä se on?" kysyi kuningatar. "Fido seurasi minua
ratsastusmatkallani ja oli mitä iloisimmalla tuulella."
Biever vastasi:
"Se on varmaan saanut äkkiä kuolettavaa myrkkyä."
Myrkkyä? Ja kuninkaallisissa huoneissa? Siitä täytyy saada selkoa.
Palvelusväki käskettiin pois. Pelättiin Beata rouvan sekaantumista
asiaan. Ainoastaan Biever, Ebba Sparre, Hagar ja Juho Holm saivat
tietää tapauksen.
Hagar muisti, että hän kotiin tultuaan oli havainnut pöydällään
rasian, jossa oli ranskalaisia pähkinän muotoisia sokerileivoksia.
Kustaa Kurki oli välistä lähettänyt hänelle sellaisia; Hagar luuli
näittenkin olevan hänen lähettämiään ja viskasi yhden pähkinän
Fidolle maistamatta itse noita makeisiaan, koska hän ei juuri pannut
mitään arvoa niihin.
Rasia tarkastettiin: päällekirjoitus oli Hagar Ringille,
käsi-ala väärennetty. Muutamat päällimmäisistä puolipehmeistä
sokeripähkinöistä olivat täynnä neulanpistelmiä, Juho Holm
lähetettiin Schmidtin apteekiin, Leijonaan, joka silloin oli paras
Tukholmassa, käskyllä, että siellä oitis tarkastettaisiin rasian
sisällys. Sanottiin että pähkinöitä oli neulalla pistetty, kun oli
tahdottu saada selville, oliko myrkkyä eräässä pullossa, joka oli
löydetty Kaarle IX:nen aikaisesta kaapista.
Aikaisin seuraavana aamuna tuli vastaus. Se oli pelottava. Pistellyt
sokeripähkinät havaittiin kaikki myrkyllisiksi, muut eivät olleet
vahingollisia. Leijona nimisen apteekin kissalle oli annettu yksi
noista pähkinöistä ja se oli kahdessakymmenessä minuutissa kuollut.
Myrkyn laadusta ei voitu saada selkoa, mutta luultiin sen olevan
aqua tofanaa, jolla ei ole hajua eikä makua ja jolle ei löydy mitään
vastamyrkkyä.
Ketä koski tämä väijyminen ja kuka oli sen tehnyt? Kaikki riippui
nyt siitä, saatettinko asiaa pitää vastaiseksi salassa. Kukapa
saattoi vartioida ahnaita koiria? Fido oli onnettomuudekseen saanut
rotanmyrkkyä jossakin kellarissa. Se oli ikävä seikka eikä mitään
muuta. Palveliain kuiskaukset vaiennettiin, mutta epämääräisiä huhuja
levisi kuitenkin kaupunkiin.
Kun tuo onneton Fido näytti unohdukseen joutuneen, kysyi Hagar
välinpitämättömästi kuka hänelle oli tuonut rasian silloin, kun hän
oli ratsastusretkellä. Tähän vastattiin: eräs oppipoika sokerileipoja
Stundzlilta. Hagar meni vaivihkaa Stundzlin luo ja osti rasian, joka
sisälsi samanmuotoisia pähkinöitä kuin eilinen lahja.
"Teidän pähkinänne ovat oivallisia. Kuka minulle eilen näitä
rasiallisen lähetti?"
"Ylhäinen rouva."
"Arvattavasti valtaneuvos Kurjen rouva?"
"Ei, se oli vieraskielinen, joka puhui saksaa."
"Kertokaa minkä näköinen hän oli, jotta tietäisin, ketä kiittää saan!"
"Pitkä, ylhäinen rouva punaisessa ratsastuspuvussa, joka oli helmillä
koreiltu, ja hatussa hänellä oli punainen sulka."
"Tummanviheriät hansikkaat?"
"Niin. Ja vasenkätinen."
"Se oli everstinna Berendz. Hän maistoi pähkinöitänne?"
"En tiedä. Hän kaiveli niitä neulalla ja antoi pojalle, hopeataalarin
sekä käski häntä viemään rasiaa linnaan."
"Kiitoksia. Arvasin heti, että se oli rouva Berendz.".
Saatuaan näistä ulkonaisista tunnusmerkeistä tiedon, palasi Hagar.
Näitä ei saattanut väärin ymmärtää. Kuningattaren eilinen viha
nousi ilmituleen. Mikä ilkityö! Tuo puolalainen piika oli enemmän
Hekatemainen kuin olisi saattanut arvellakkaan. Mitä syytä hänellä
oli koettaa Hagaria hengiltä? Hän ei saattanut tarkottaa noin
vähäpätöistä henkilöä; tämä juoni tähtäsi korkeammalle. Mutta mikä
yksinkertainen juoni, senpä täytyi heti saattaa alkuunpaniansa
pulaan! Noin taitamattomasti menettelee ainoastaan tottumaton
myrkynsekottaja tahi sellainen, joka jo ennaltaan on varustanut
itsellensä turvapaikan.
Ennenkuin Kristiina vielä oli mitään ehtinyt päättää, tuli
kammariherra Svante Sparre tuoden sanan valtiokanslerilta. Sparre oli
käsketty kuningattaren puolesta selittämään ruhtinas ja ruhtinatar
Radzivilille, että sopimaton erehdys oli tapahtunut, mutta nämät
olivatkin jo asettuneet laivaan jonka piti lähtemän Wismariin, ja
heitukoilla oli kiire saada heidän kapineitansa laivaan sälytetyksi.
Tuo pelätty valtiollinen myrsky hajaantui pikaiseen pakoretkeen.
"Mitä Sparre luulee?" kysyi Kristiina ilkullisesti, ja luoden
katsahduksen Ebbaan. "Antaisimmeko vangita nuo molemmat pakolaiset
Waxholman luona tahi Furusundin luona?"
"En käsitä teidän majesteettianne."
"Hohho, Sparre käsittää aivan hyvin. He korjaavat ruotsalaisen
pelivoittonsa hyvään korjuun ja jättävät luultavasti maksettavansa
maksamatta. Vahinko viininmenon vuoksi; Tukholman tullit tuottavat
kruunulle tappiota."
Samana päivänä illalla sanoi kuningatar Hagarille:
"Minun tulee sinua kiittää eräästä asiasta; sinä olet pelastanut
minut epäluulosta. Uskotko sinä, kuten minä alussa luulottelin, että
tuon puolalaisen raivottaren vehkeet tähtäsivät korkeammalle, kuin
erään kirjaston pieneen kirjanjärjestäjään?"
"Kyllä, teidän armonne. Tuo hirmuinen ajatus ei ole antanut minulle
mitään rauhaa."
"Ole levossa, Hagarille! Se ei minua koske; se todellakin
koskee sinua. Sattumuksesta muistin Liljehöökin kirjeen ja luin
siitä vielä kerran Snappertuunalaisen kalastajan kertomuksen.
Sinun äitisi petollinen kammarineitsy oli silloin luultavasti
ainoastaan kahdenkymmenen ikäinen ja on nyt siis, jos hän elää,
neljänkymmen-vuotias, tahi hiukan vanhempi. Hän oli kaunis, sanotaan
kirjeessä, ja hänellä oli oikeassa kädessään tönkkäsormi. Eräs
ruhtinatar on nyt saman ikäinen, hän ei milloinkaan ota tumman
viheriäisiä hansikkaita kädestään sekä on vasenkätinen. Olleeko
hänellä kentiesi tönkkäsormi oikeassa kädessään?"
"Ruhtinatar, armollinen röökinä? Mahdotonta!"
"Ken tietää? Tönkkäsormi on harvinainen luonnon lahjoittama koriste.
Kammarineitsy, joka on melkoisen omaisuuden ryöstänyt ja kentiesi
myrkyttänyt pahantekiäkumppaninsa, samati kuin hän aikoi myrkyttää
erään toisen henkilön, saattaa sellaisten myötäjäisten avulla
helposti saada seikkailian, jolla ei ole muuta kuin ruhtinaallinen
nimensä. Puhun vain mahdollisuuksista, enkä mitään muuta. Oi, jospa
minulla olisi tuo hansikkainen oikea käsi vankoissa käsiraudoissa!
Mitä varten hän sinun henkeäsi vainoo? Niin, mitä varten sinun
henkesi on suuren perinnön arvoinen? Koska vaeltava juutalainen
seitsemänkymmen-vuotiaana on tullut Tukholmaan sinun tähtesi, niin
miksikä ei nuorempi kummitus saattaisi tulla saman asian takia?"