Sinä et saa enään koskaan käyttää miekkaa.
Kaksi pitkää viikkoa makasi Urban Niemand, häälyen elämän ja
kuoleman välillä, Norrmalmin sairashuoneessa. Palohaavat paranivat,
mutta keuhkokuume uhkasi lopettaa hänen nuoren ikänsä. Hän makasi
hylättynä ja unohdettuna: kuningatar, joka äsken oli ollut hänelle
kovin ystävällinen, hommaili nyt ruhtinaallisten häissä ja Upsalan
matkalla. Hagar kävi pari kertaa veljeänsä katsomassa ja lohdutteli
itseänsä ikäistensä huolettomuudella sillä, että poika kyllä pian
parantuisi. Sotalääkäri tuli kerran päivässä, rypisti otsaansa ja
käski iskeä suonta, siksi että noilla verettömillä suonilla ei enään
ollut verta annettavana. Vahti kulkea lapsutteli puukengillään
edes takaisin, kolme tahi neljä sairasta yski samassa huoneessa
sillä välin, kuin toista kaksi pitkänään loikoili vatsallaan noppia
karistellen. Pihassa koirat tappelivat, ullakon luukut kitisivät
tuulessa, kylmä tuulenhenki tunki sisään harvojen akkunarakojen
läpi. Kuningatar Kristiinan aikuinen sairashuone oli yhtä vähän
meidän aikuisten hienosti maalattujen, puhtaaksi huuhdottujen ja
vilvakkaitten sairashuoneiden näköinen, kuin talonpojan tallinhinkalo
on marmoriseimen muotoinen. Kaikki oli valmistettu ikään kuin
koetteeksi, mutta se oli kuitenkin edistys, parempi, kuin jollei
sitäkään olisi ollut. Mukavuudet olivat aivan alkuperäisellä
kannalla, ilma ja hiljaisuus sellaisia keuhkoja varten, jotka voivat
kestää mitä hyvään.
"Jollei elä niin kuolkoon, yks hävinneen kaikki." Breitenfeldin
teltta oli huvihuone verrattuna tähän sairaalaan. Halukkaammin olisi
Urban Niemand vielä kerran asettanut käsivartensa sahattavaksi, kuin
venynyt täällä.
Hänessä oli kuitenkin sitkeä elinvoima, tuossa näennäisesti heikossa
pojassa. Vähitellen keuhkot tulivat luonnolliseen toimeensa,
palohaavat olivat kaikki parantuneet eikä mikään näyttänyt estävän
pikaista voimistumista entiselleen. Mutta neljä viikkoa palon
jälkeen tuli äkki-arvaamatta uusi vaara. Silmät olivat valkeasta
vahingoittuneet, ja keuhkokipu muuttihe nyt koskemaan näitä
vioitettuja hermoja, kuten sen oikullinen tapa usein on.
"Mitä? Eikö kersantti minua näe?" kysyi eräänä aamuna välskäri, joka
nyt lääkärin asemesta hoiti taudista toipuvia.
"En", sanoi poika.
Lääkäri kutsuttiin pojan luo, hän tarkasti silmät ja sanoi, että ne
kyllä paranisivat lyijyvesi hauteilla. Kun tämä ei auttanut, pantiin
niitten päälle lehmänlantaa, sitten sian-sappea. Sitten kaadettiin
niihin viinaa, ja kun ne yhä vain kävivät pahemmiksi, hierottiin
niihin alunaa. Nyt oli silmälääkärin-taide joutunut sen ajan
äärimmäiselle rajalle. Tuomio kuului: näkö mennyt menojaan, tässä ei
ole enään mitään tehtävänä.
Kuusitoista-vuotiaana ja täynnä elinvoimaa, urotyötä janoavana,
sotamarsalkan ja kuningattaren suosimana, voitoista varmana,
varmana menestyksestä ja kunniasta ja nyt ihan sokeana! Se ei ollut
mahdollista.
Hurskas vanha välskäri taputti potilasta olalle surkutellen ja sanoi:
"En voi auttaa, tämä kyllä on huono joululahja. Kersantti on sokea.
Rukoilkaa Herraamme ja Vapahtajaamme, joka syntyi tänä yönä, että Hän
aukaisee esiripun, Hän, joka sen osaa tehdä!"
Urban Niemand nousi pystyyn vihoissaan lyödäksensä tuota kurjaa,
joka uskalsi tuomita häntä elinkautiseen pimeyteen. Hän löi tyhjään
ilmaan, juoksi muutaman askeleen, kompastui vasten vuodetta ja kuuli
äreän äänen kysyvän: "Mitä sinä täällä teet?"
Nyt oli Urban Niemandin rohkeus loppunut. Hän hapuili takaisin
vuoteellensa, viskasi itsensä oljille ja itki ääneensä.
Jalan kopinaa ja puhetta kuului. Tahtoiko joku häntä tavata, ehkäpä
surkutella häntä? Hän kääntyi poispäin, jotta hänen ei tarvitsisi
vastata.
Mitä hänen tuli ihmisiin? Häntä ei kukaan voinut auttaa, kaikki
olivat hylänneet hänen. Ja Jumala, josta hän oli kuullut puhuttavan,
kuka oli Jumala? Hän luuli käsittäneensä sen kerran, kun eversti
Gordon luki hänelle raamattua, mutta siitä pitkät ajat olivat
kuluneet; hän muisti tuosta aivan vähän. Kumppanit sotakentällä
sanoivat, että Jumala oli hyvä kyllä, kun hän antoi heille voiton
ja hyvän saaliin, mutta ei häneen aina voinut luottaa. Mitäpä
tämä Jumala sitten huolisi sokea-raukasta? Ennen sitä tekisi tuo
kummallinen tähti, jota Urban Niemand ei saattanut unhottaa. Mutta
sitä hän ei enään milloinkaan ollut näkevä eikä se näkisi häntä
koskaan enään...
Päivä kului. Illalla tuotiin sisään joulukuusi. Uudet askeleet
lähenivät sokeata, mutta tällä kertaa varovaisesti; ei mitään
kopisevia korkoja siinä astuskellut, vaan hiljaiset, pehmeät
kengän-anturat. Joku istui hänen sänkynsä laidalle, vilpoinen,
kurtistunut käsi tarttui hänen käteensä.
"Urban Niemand", sanoi ääni bömiläisellä saksankielellä, "oletko
lukenut Tobiaksesta?"
Ei mitään vastausta.
"Tobiaan isä oli sokeana kahdeksan vuotta ja sai Herralta näkönsä
takaisin. Luuletko sinä, että Herran käsi sittemmin on lyhentynyt?
Usko hänen voimaansa, niin saat jälleen näkösi takaisin!"
Urban luuli kuulleensa ennenkin tuon äänen, joka puhui hänelle toivon
sanoja. Hän kääntyi puhujan puoleen.
"Tunnetko minua? Olen Ruben Zevi, sinun isoisäsi, joka sinua rakastaa
ja jonka luota sinä pakenit sotaan. Poikani, miksikä sinä minun
petit?"
"Joas antoi minulle hevosen; minä luulin, että te olitte käskenyt
hänen antaa sen. Suokaa anteeksi, jos tein tahtoanne vastaan!"
nyyhkytti poika. Hän oli nyt pehmeimmällä tuulellaan ja kaipasi kovin
rakkautta ja lohdutusta.
"Joas antoi sinulle hevosen? Ymmärrän... Luu minun luistani ja
veri minun verestäni, minä annan sinulle kaikki anteeksi, myöskin
kiittämättömyyden, kun vain jälleen tahdot olla minun poikani.
Kuule minua nyt, Urban Niemand, sillä sanani ovat isän sanat
kevytmieliselle pojallensa, ja ajattele sitä, mitä sinulle sanon.
Minun Jumalani ja sinun Jumalasi on lähettänyt sinulle onnettomuuden,
jota ei kukaan tässä maassa parantaa saata. Ja tiedä, hän on
lähettänyt sen sinulle saattaaksensa sinua pois gojimin pahennuksista
ja saattaakseen sinua takaisin kansasi luo. Minä olen vanha ja katso,
minä olen tullut pitkät matkat pimeässä ja pakkasessa, kulkenut
meret ja manteret etsiäkseni sinua ja sisartasi. Hän on vielä jonkun
aikaa Moabin ansoissa vangittuna. Herra pelastakoon häntä vihollisen
nuolista! Mutta sinut, poikani, tahdon minä saattaa takaisin kansasi
luo. Sinusta pitää Rubenin sukukunta uudestaan eloon nouseman ja
sinun pitää oleman oikea käteni, samati kuin sinun sisaresi pitää
tuleman vasemmaksi sydämmekseni. Tahdotko minua seurata?"
"Olen sotilas, isä Ruben, olen rakuuna. En taida muuta, enkä tahdo
muuta. Sotamarsalkka on ylentänyt minut kersantiksi..."
"Sokea kersantti! Mitä sotamarsalkka tekee sokeilla rakuunoilla?"
"Ei mitään, ei mitään", huokasi poika. "Istua hevosen seljässä
sokeana! Kuulla komennettavan: hakkaa päälle!... Kuulla vaskitorvien
räikyvän ja hevosten hirnuvan, kuunnella keihäitten kalskeita sekä
miekkojen mittelemisiä ja olla sokeana, sokeana!" Uudestaan itkun
nyyhkytykset tukehuttivat pojan äänen.
"Ja jos saat näkösi takaisin, tahdotko silloin luopua sodasta ja
tulla Benjaminikseni samati kuin näihin asti olet ollut Ben-Oni
poikani?"
"Jos saan näköni takaisin, satuloitsen heti kohta hevoseni, ratsastan
sotamarsalkan luo ja ilmoitan: Teidän ylhäisyytenne, Urban Niemand on
jälleen palveluksessa!"
"Makaa siis sinä kuten hyödytön raajarikko, minä en sinua auttaa
saata!" huudahti juutalainen vihassaan, joka ainoastaan oli
puolittain todellinen.
"Ei, auttakaa minua, auttakaa minua, rakas isä Ruben! Minä teen
kaikki, mitä te tahdotte. Minä otan eroni, kun saamme rauhan; minä
hoidan hevosianne, minä tahdon olla huonoin tallirenkinne, mutta
antakaa minun palvella niin kauan kuin meillä vielä sotaa on!"
"Jos minä sinua uskon ja autan sinua näköösi, niin sinä jälleen minut
petät, samoin kuin sinä minut petit Regensburgissa. Mitä minä teen
sellaisella viirillä? Mutta... löytyy yksi keino. Sinun pitää saaman
näkösi, sinun pitää saada ratsastaa, koska vain tahdot, mutta sinä et
saa enään koskaan käyttää miekkaa, sillä sinä hetkenä, jona sen teet,
on Herra sinun oikean kätesi rammaksi tekevä."
"Oikean käteni?" Urban muisti tuon pelottavan sahan, jolla häntä
Breitenfeldissa oli ahdistettu.
"Herra ei ketään auta, joka ei tahdo tulla autetuksi. Tahdotko minua
seurata sillä ehdolla, ett'et koskaan tartu miekkaan pakanoitten
sodassa?"
"Tahdon", sanoi tuo onneton sokea, taisteltuaan kovan taistelun oman
itsensä kanssa. Hänen salainen ajatuksensa oli: kyllä päivä neuvon
keksii, ei huolta huomisesta.
"Oletko sinä myöskin kyllin voimistunut lähteäksesi tällä vuoden
ajalla matkalle Gööteporiin ja sieltä meritse Hollantiin?"
"Olen, isä. Mutta ensin minun täytyy toimittaa Suomessa
kenraalimajuri Slangen määräkäskyt."
"Sitä et saata tehdä. Kerro minulle kaikki, niin minä toimitan toisen
sanansaattajan sinun sijaasi."
Urban teki asiastansa selvää.
"Hyvä. Sinä matkustat minun kanssani. Lääkäri; antaa halustakin
paranemattoman sairaan matkustaa. Tiedätkö sinä, että tänä iltana on
kristittyin joulu-aatto?"
"Sotaleirissä ei paljoakaan tiedetä joulusta."
"Tulen Hagarin luota. Tunnetko tämän neulan?"
Sokea koetti sormillaan tunnustella hopealiljaa, jonka juutalainen
hänelle kurotti. Se oli Niemandin neula, ja kuitenkin tiesi hän
omansa olevan ihotakkinsa alle pistettynä. Juutalainen vertaili
tarkkaan molempia liljoja toisiinsa ja näytti tyytyväiseltä.
"Urban Niemand, ole valmis seuraamaan minua huomenna k:lo 4 aamulla!"
* * * * *
Toisena joulupäivänä jumalanpalveluksen loputtua antoi kuningatar
kutsua luoksensa presidentti Kurjen ja kertoi hänelle Knut
Liljehöökin antamat tiedot. Presidentti katsoi välikäräjät
tarpeellisiksi ja ne olivat pidettävät Karjassa, jossa kaikki
kuulusteltavat todistajat olivat valalle pantavat ja todistukset
pöytäkirjaan kirjoitettavat kihlakunnan-oikeuden edessä.
Tarkat etsimiset ja kuulustelut piti pantaman toimeen noitten
kahden petollisen palvelian kiinni saamista varten, jos he
vielä valtakunnassa olivat ja elivät. Kuningattaren luulo oli
todenmukainen, että nimittäin tuo sairas nainen oli viskattu reestä
maantielle, jonka tehtyään nuo palveliat, ryöstetty omaisuus
mukanaan, olivat Venäjälle paenneet. Vielä oli selitettävänä, miksikä
nainen, jonka luultiin olevan rikas ja ylhäinen, oli tullut torppaan
köyhässä puvussa. Tämä, sekä palveliain ulkonaiset tunnusmerkit ja
myöhemmin todistajain muistiin johtunut kuolleen käsivarressa oleva
merkki, olisi todistajain kautta saatava selville.
"Ja vielä on tähdelle pantava", jatkoi Kurki, "että minä myöskin
tässä seikassa olen saanut tärkeän tiedon rahakauppias Ruben Zeviltä,
jota kansa luulee vaeltavaksi juutalaiseksi. Zevi on rahatakausta
vastaan antanut tuoda Turusta ne arvokkaat kalleudet, jotka olivat
mainitun kuolleen naisen tallessa ja on todistajain läsnä ollessa
näyttänyt toteen, että nuo kalleudet ovat olleet hänen tyttärensä
Ruthin omat. Hän on myöskin todistajain läsnä ollessa sanonut, että
Urban Niemand ja Hagar Ring todella ovat hänen tyttärensä lapset, ja
hänen läheiset perillisensä. Mutta lasten isästä ei hän ole tahtonut
mitään ilmoittaa eikä myöskään siitä, ovatko he aviollisesta liitosta
syntyneet."
"Hänen _täytyy_, herra valtaneuvos, hänen _täytyy_."
"Arveluttavalta tuntuu Zevin kaltaista miestä pakottaa. Parempi
olisi, jos häntä hyvyydellä ja sopivalla kehotuksella saisi
sitä tekemään, jos armollinen röökinäni suvaitsisi kutsua häntä
puheillensa... mutta sen pitäisi tapahtuman pian, sillä näinä päivinä
hän lähtee Tukholmasta. Hän asuu vaunuseppä Lundinin talossa Etelässä"
[Kaupungin-osa Tukholmassa].
Kuningatar soitti ja käski että juutalainen heti tuotaisiin linnaan.
Sillä välin kun odotettiin, jatkettiin neuvottelua.
"Armollinen röökinäni", sanoi Kurki, "on suvainnut vaatia minun
alammaista neuvoani, lainoppinut kun olen, mutta tällä sekavalla
asialla on, kuten usein tapahtuu, kaksi puolta. Tuomari panee toimeen
laillisen tutkinnon ja on siihen velvollinen, jos hänen siten
onnistuu selvittää tuo sekava vyhti eli ei. Valtiomies kysyy, mikä
on viisainta ja hyödyllisintä. Minun ajatukseni on, että parhaassa
tapauksessa saatetaan rikos rangaista ja lapset asettaa oikeuteensa,
mutta tästä on hyvin vähän toivoa. Ennen luulisin, että pitkällinen
oikeudenkäynti on odotettavissa, jossa odottamattomia asioita tulee
ilmi, mitkä voisivat loukata ylhäisiä sukuja ja saattaa valtakuntaa
riitaan niin mahtavan miehen kanssa kuin Ruben Zevi. On vielä
toinenkin keino koetettavana, nimittäin, että jätettäisiin koko tämä
asia varteen ottamatta, niin kauan kuin siitä ei vielä ole melua
pidetty, ja jos armollinen röökinä sen hyväksi näkee, pidettäisiin
lapsista huolta."
"Ettekö sanonut, että juutalainen tahtoo ne omiksensa omistaa."
"Kyllä, mutta sen ohessa hän tarkoitti, että heidän silloin täytyisi
tulla juutalaisiksi."
"Juutalaisiksi? Luopua kristillisestä uskostaan? Ei, vaikka hän
tarjoisi kuninkaan valtakunnan!"
"Se on myöskin minun alammainen ajatukseni. Mutta, kun Ruben Zevi
tässä asiassa lienee jotenkin kova, täytyy tässä aluksi pysyä lujana
ja jollei muuta keinoa löydy, antaa hänen saada pojan. Tyttö jää
Ruotsiin ja pitää uskonsa."
"Mitä? Juutalainen ostaisi ja me myisimme Urban Niemandin hänen
sisarensa myötäjäisistä! Myisimme sielun pelastaaksemme toisen! Ja
tuon uskaltaa Ruotsin kruunun neuvon-antaja sanoa minulle, joka olen
kristitty ja ruotsalaisen kirkon pää! Tiedättekö, Juho herra, että
minun iso-isäni aikana ja Upsalan kokouksen aikana olisi tuollainen
neuvoskunnassa lausuttu sana saattanut viedä valtaneuvokselta pään?"
"Armollinen röökinä suvaitsee huomata, että sanon tämän vain
hätätilan tapauksessa", jatkoi Kurki pelkäämättä. "Me emme saata
teljetä Urban Niemandia häkkiin, jos hän itse tahtoo onneansa
koettaa, mutta ellei hän tahdo, on hän Ruotsin lain turvissa."
"Minä pysyn kiinni käräjissä ja tutkimuksissa", vastasi Kristiina
päättävällä äänellä. "Tahdon tietää, kuka on viskannut kipeän naisen
maantielle, vaikka se mies sitten istuisikin valtakunnan neuvostossa.
Riitaantua juutalaisen kanssa? Olemmeko me niin perin voimattomia,
ettemme uskaltaisi tarttua juutalaisen korviin? Hänen pitää
tunnustaman kaikki eikä salata mitään. Jos hänellä on rahoja, niin
meillä on peukaloruuvit. Olen pannut päähäni, että Hagarin täytyy
saada nimi."
"Eikö olisi parempi, että armollinen röökinä antaisi hänelle nimen,
kuin että hänen syntyperästään tulee jotakin sopimatonta ilmi?
Rehellinen nimi turvaisi häntä juutalaisen vehkeitä vastaan."
"Ja sen te sanotte minulle, herra valtaneuvos! Tehkää minut
lailliseksi uudeksi vuodeksi, niin minä aateloitsen Juho Holmin,
jos se teille huvia tuottaa. Meillä on liian sakeaa aatelista verta
valtakunnassamme, sitä täytyi vedellyttää."
"Valtakunta olisi mielissään, jos saisi kuulla, että kuningatar,
jolla on noin suuret luonnonlahjat ja hyvä käsitys, suvaitsisi
pian ryhtyä sen hallitukseen", lausui Kurki varovaisesti, hän kun
myöskin kuului noihin sakeaverisiin ja piti heidän puoltaan, mutta
salaisuudessa toimieli Oxenstjernojen ylivaltaa vastaan.
Kristiina nauroi.
"Valtaneuvos tulee myöskin vielä saamaan kyllänsä minusta, kun aikaa
kuluu, mutta missä juutalainen viipyy?"
Kammaripalvelia palasi tuoden sanoman; että vaeltava juutalainen oli
lähtenyt Tukholmasta joulu-aamuna k:lo 4, palveliainsa ja kersantti
Niemandin seuraamana. Sanoman loppupuoli pani Kristiinan unhottamaan
sen alun.
"Niemand? Ja minun luvattani? Lähettäkää sanansaattaja hänen
jälkeensä käskemään että hän heti palaa takaisin! Onko poika höperö?
Pakenee juuri siinä silmänräpäyksessä, kun minä hänelle tahdoin
hankkia upseerin valtakirjan! Ei... Älkää lähettäkö ajamaan häntä
takaa! Hän on maankarkaaja; tulkoon juutalaiseksi."
"Hän on minun alammaista neuvoani ennältänyt. Mitä armollinen
röökinäni määrää Karjassa pidettävästä tutkimuksesta?"
"Välikäräjiä, herra valtaneuvos. Välikäräjiä."