Eikö hän saata tyytyä, jos
hänellä on yksi sielu vähemmän?
Hagar Ring oli kuningattaren luvalla kutsuttu jouluvieraaksi
presidentti Kurjelle. Hänen hovipalveluksensa ja kuusitoista
vuottansa olivat nähtävästi muuttaneet hänen asemansa tässä talossa,
poistamatta ankaraa sääty-erotusta. Palvelusväki ei enään katsonut
häntä vertaisekseen, hovimestari Pape uskalsi kutsua häntä neideksi;
hän oli melkein samalla asteella kuin neiti De Meran. Hänen paikkansa
heidän juhlallisissa ateriossaan oli sama alhainen paikka kuin
ennenkin, mutta hänellä oli nyt kammaripalvelia tuolinsa takana; hän
uskalsi kuiskata jonkun sanan lapsille, joitten suosiossa hän yhä
oli. Nuorten Kurjen neitien arvokas käytös Hagaria kohtaan kävi vähän
tuttavallisemmaksi; vanhempi poika Knut tunsi entisen suojelevan
ystävyytensä kylmenevän samassa määrässä, kuin hänen nuorempi
veljensä Kustaa alkoi osottaa Hagarille kohteliaisuutta, jonka äidin
huolestuneet silmät kyllä huomasivat. Presidentin ja hänen puolisonsa
kankeat hovitavat unohtuivat yhä enemmän koti-olossa, ja muuttuivat
osaa-ottavaksi sydämmellisyydeksi.
Joulu-aatto vietettiin hiljaisuudessa perheen kesken. Lapsilla oli
joulukuusi, jossa oli leivoksia, renettejä ja viinirypäleitä. Lahjoja
ei ollut tapa antaa silloin vielä. Leikit alkoivat joulupäivän
iltapuolella. Oli varsin erinomaista ja huomiota herättävää,
kun hovipalvelia k:lo 5 joulu-aattona toi Hagarille lahjan
kuningattarelta. Lahja oli korukantinen suomalainen raamattu, pantuna
kalliiseen santelipuusta ja norsunluusta kyhättyyn laatikkoon,
jokaiseen raamatun hopeahakaseen oli sidottu silkkikukkaro, joka
sisälsi kultarahoja vastaan-ottajan pukua vajeen.
Tämä pieni hovi Kurjen talossa ei saattanut olla vaikutusta saamatta
kuninkaallisesta hovista. Hagar ymmärsi aivan hyvin, että hänen
arvonsa äkkiä kohosi melkein Kurjen neitien tasalle. Hän otti
kultarahan kukkarosta ja antoi sen palvelialle, joka oli lahjan
perille tuonut.
Knut Kurki koetti salata hymyilyä, joka olisi pahoittanut hänen
isänsä mieltä. Hän leikki kuningatarta, tuo pieni mustalaistyttö.
Kustaa Kurki toi esiin onnentoivotuksensa suutelemalla Hagarin kättä.
Leikkiä se oli olevinaan, mutta näytti joko kohteliaisuudelta tahi
ilveilyltä. Hagar punastui häpeästä. Hän olisi tahtonut piiloutua
synkimpään metsään Kaskaksen torpan lähellä.
Kello oli 6, odotettiin illallista, kun huolellisesti kiinnipantu
laatikko annettiin presidentti Kurjelle. Hän luki osotteensa, joka
oli Turun hovi-oikeuden sinetin alla. Hän rikkoi laatikon päällystän
ja otti sieltä esiin samalla tavoin sinetillä suljetun rasian, jonka
kannessa ja sivussa oli kirjavia koristeita oljista.
"Nyt jo!" huudahti presidentti. "Vaeltavalla juutalaisella
on onni noilla seitsemän penikulmaisilla saappaillaan. Hänen
sananlennättäjänsä on tullut Turusta takaisin vähemmässä kuin
kolmessa viikossa."
Perhe tunkeutui talon isännän ympäri. Mitä sisälsi tämä rasia? Se
näytti kovin vähäpätöiseltä ja talonpoikaiskorealta, ja kuitenkin oli
sananlennättäjä lähetetty jäätyneen meren yli sitä noutamaan. Mutta
rasiaa ei nyt saatettu avata, tämä koski kolmannen hengen oikeutta.
Ikään kuin uteliaisuuden loihtimana astui Juho Qvast sisään,
ja änkötti, että joku tuolla ulkona pyysi päästä hänen armonsa
presidentin puheille.
"Sano, että hän tulee takaisin ylihuomenna!"
"Minä sa-sa-sanoin sen hänelle", änkötti palvelia, "mutta mi-mi-mitä
Ska-Skam huolisi käskystä nä-näin joulu-aattona!"
"Se on juutalainen. Vie hänet vastaan-otto huoneeseen!"
"E-eikö hän saata ty-ty-tyytyä, jos hänellä on yksi sielu vähemmän?"
mötisi Juho vastenmielisesti.
Juutalainen pääsi presidentin puheille. Hän selitti, pyytäen
monesti anteeksi, tuon sopimattoman ajan vuoksi, että hän äsken
laivasillalla oli kuullut sananlennättäjän takaisintulosta. Myöskin
kertoi hän olevansa toisaalla toimitettavien asioittensa tähden
niin kiireissään, ettei hän mitenkään saattanut Tukholmassa viipyä
päivääkään kauemmin enään.
"Olen pahoillani siitä", sanoi presidentti kohteliaasti, "ett'ei
teidän vierailunne täällä ole ollut niin pitkä eikä niin hauska, kuin
olisimme suoneet. Olin toivonut, että oitis joulun jälkeen olisin
saanut esittää teitä valtiokanslerille, joka nyt töittensä vuoksi on
ollut poissa. Mutta aikamme on kallis; tässä on rasia. Tahdotteko
todistajia?"
"Kyllä, teidän armonne, tuomio-istuimen vuoksi se on tarpeellista. Ja
jos suostutte, tahtoisin Hagarin myöskin."
Presidentti soitti.
"Käske tänne Thomson, Pape ja Hagar."
Sisään käsketyt tulivat.
Rasia avattiin; sisällys oli liikuttamatta paikallaan. Ruben Zevi
tarttui vapisevalla kädellä hopealiljan muotoiseksi valettuun
neulaan, ja sitte sormukseen sekä tarkasteli molempia huolellisesti
lampun valossa.
"Enemmän valoa, jos teidän armonne suvaitsee! Vanhat silmäni ovat
huonontuneet merimatkoista."
Neljä vahakynttilää asetettiin pöydälle. Juutalainen yhä äänetönnä
tarkasteli noita kahta kalleutta. Kuultiin hänen lausuvan nimen
_Claude Ballin_.
"Ne ovat oikeat", sanoi hän vihdoin. "Suvaitseeko teidän armonne
antaa näitten henkilöitten todistaa, että rasian sinetti on heidän
läsnä-ollessaan avattu, sekä että sisällys on sama, jonka hovi-oikeus
on vakuuttanut siinä olevan?"
Hänen toivonsa mukaan tehtiin. Nyt hän kääntyi Hagarin puoleen, joka
vastenmielisesti ja pelolla totteli hänen kehotustansa:
"Lapsi", sanoi hän, "katsele näitä koruja; ne ovat olleet äitisi!
Tämän neulan on, minun tilauksestani, Ranskan etevin seppämestari
tehnyt ja myöskin toisen ihan yhden-näköisen; koko maailmassa ei
löydy muita sellaisia, kuin nuot kaksi. Toinen neula annettiin
äidillesi ja toinen hänen veljellensä, joka Hollannissa tapettiin.
Hänen neulansa on nyt Urban Niemandilla. Sormus on yhtä omituinen
lajissaan ja tunnetaan sen kolmesta jalokivestä, jotka ennen
muinoin ovat olleet kolme kuningas Salomonin kruunun seitsemästä
timantista. Näitten kolmiluku kuvaa Jakobin sauvaa, joita gojim,
pakanat, nimittävät Kalevan miekaksi. Äitisi sai sormuksen, kun hän
täytti viidennentoista vuotensa. Tule sellaiseksi, että ansaitset
olla äitisi tytär, niin hänen kalleutensa pitää omasi oleman, sitten
kun tahdot luokseni tulla! Kirjoita silloin, minulle Hampurissa
olevan pankkiirin Texeiran kautta, ja minä lähetän sinua vastaan
saattolaisen, joko sinne, tahi Tukholmaan."
Ruben Zevi suuteli Hagaria otsalle, pyyhki ristiraitaisella
silkkinenäliinallaan hikihelmen ohimoltaan ja sanoi presidentille
levollisella, arvokkaalla äänellä:
"Teidän armonne, olen vanha mies, ja päiväni ovat luetut. Olen nyt
aikeessa lähteä merimatkalle, näin talvisaikana se on vaarallista,
jonka vuoksi kyllä mahdollista olisi, että kuolema minua kohtaisi.
Sen tähden, sekä turvatakseni lasten perintö-oikeutta, josta
luultavasti kiistellään, sanon tässä teidän ja näitten muitten
läsnä ollessa, että nämät kaksi lasta, Ben-Oni, joka nimittää
itsensä Urban Niemandiksi ja Hagar, joka nimittää itsensä Hagar
Ringiksi, ovat tyttäreni Ruthin lapset ja perilliset sekä siis minun
tyttärenlapseni. Mitä heidän perintöönsä minun jälkeeni tulee,
tahdon minä siitä itse päättää. Mutta ei kukaan saata todeksi
näyttää olevansa lähempi sukulaiseni kuin nämät lapset, jotka
ovat lähimmät ja ainoat perilliseni suoraan etenevästä polvesta.
Viimeiseksi suosion osotteeksi pyydän vielä teidän armoanne antamaan
paperille panna ja todistaa laillisessa muodossa tämän vapaaehtoisen
tunnustukseni, osaksi kuoleman tapauksen varalle ja osaksi siitä
syystä, että lapset täällä ovat Ruotsin valtakunnan lain alaisia."
"Herra Zevi", vastasi presidentti, "ilolla minä olen toivomuksenne
täyttävä, varsinkin kun se tapahtuu lasten hyväksi, mutta en
tahdo salata kahta seikkaa, jotka vastustavat lasten laillista
perintö-oikeutta. Minulla ei ole vähintäkään syytä epäillä
selitystänne, mutta laki vaatii kahta todistusta: toisen, että
todellakin olette kuolleen äidin isä ja näitten lasten iso-isä,
sekä toisen, joka osottaa, että lapset ovat syntyneet laillisesta
avioliitosta."
Juutalainen mietti.
"Mitä tuohon ensimmäiseen asiaan tulee", vastasi hän, "niin on kyllin
todeksi näytetty, että nämät korut ovat olleet lasten äidin. Jos
minä nyt saatan todeksi näyttää, että samat korut ennen ovat olleet
minun, niin eikö se tarpeeksi todista selitystäni minun ja lasten
sukulaisuudesta?"
"Ei aivan tarkkaan", oli vastaus. "Mutta sitä todistusta saattaa
perästä päin lisätä toisilla ja selvemmillä."
"No siis, suvaitsetteko, teidän armonne, aukaista tämän sormuksen!"
Presidentti koetti aukaista; se ei onnistunut. Hagar, Thomson ja
Pape koettivat myöskin, mutta ilman menestystä. Juutalainen painoi
näkymätöntä pontta ja sormus kimmahti auki. Sen sisäpuolella näkyi
erittäin hienosti silattu hepreankielinen kirjoitus, nimittäin nuo
liikuttavat sanat Salomonin korkeasta veisusta: "Sinä olet kokonaan
ihana, minun armaani, eikä sinussa ole yhtään virheä."
Juutalaisen silmät täyttyivät kyyneleistä. Hän ei ollut näitä sanoja
nähnyt, sitte kuin ne annettiin hänelle, tuolle virheettömälle, jota
hän niin äärettömästi oli rakastanut. Mutta taaskin hän itsensä
hillitsi. Toinen salaponsi, joka oli neulassa, ponnahti auki ja
siinä näkyi liljan sisässä jalokivistä kyhätty ruusu, tuskin papua
suurempi. Todistus oli tyydyttävä. Ainoastaan tuo arkaluontoisempi
kysymys lasten aviollisesta syntyperästä oli vielä selitettävä.
"Teidän armonne muistanee", sanoi juutalainen jyrkällä äänellä, "että
minun omaisuuteni perimys ei ole Ruotsin lain alainen. Tuo kysymys
perinnöstä, joka saataisiin syntyperän-oikeudella, ei siis koske
muuta kuin näitä koruja, ja yksinkertaisinta on, että minä ostan
ne teille jo ennaltaan antamallani 12,000 taalarin rahatakuulla.
Jollei tuo summa saata ruotsalaisen lain mukaan joutua lasten omaksi,
kuuluu se kuitenkin minulle, vainajan isälle, kun olen täydellisesti
todistanut sukulaisuuteni, ja on se silloin annettava Tukholman
köyhille. Onko teidän armonne siihen suostuvainen?"
"En saata paremmin lasten parasta valvoa."
"No, vaihettakaamme siis kuitteja. Muuten pyydän saada Hagarin
varalle jättää teidän armonne talteen koron, joka tekee 200 taalaria
kuukaudessa. Ja nyt olen aivan kauan häirinnyt teidän armonne
juhlarauhaa..."
"Olkaa vakuutettu, herra Zevi, että olen valmis auttamaan niin
etevää miestä, kuin te olette, missä saatan. Pelkään vain, että
uskontunnustuksenne on aate, jonka vuoksi ei saateta jättää lapsianne
teidän huolenpitoonne. He ovat meidän uskoomme kastetut."
Äkkinäinen vihan ja surun ilmaus näkyi juutalaisen muodossa, jonka
olisi saattanut selittää näin: he ovat tappaneet minun lapseni ja nyt
tahtovat ryöstää minulta lapsen lapseni! mutta hän jatkoi kylmästi:
"Minä en vaadi lapsia takaisin, ennen kuin itse sitä -- toivovat."
"Ja kun sitä toivovat", jatkoi tuo etujansa muistava valtiomies,
sydämmessään iloisena siitä, että oli sellaiset kahleet, millä
raharuhtinasta sitoa saattoi, "kun sitä itse toivovat, tulee
epäilemättä se apu, jota jo olette osottaneet ja luultavasti vielä
tulette osottamaan ruotsalaiselle hallitukselle, tekemään sitä
halulliseksi vastapalvelukseen."
"Erotus on siinä, teidän armonne", vastasi juutalainen, "että
minun apuni maksaa rahaa, kun te sitä vastoin ette pyydä mitään
teidän avustanne. Tahdon osottaa, että te ette ole kiittämättömälle
hyvyyttänne tuhlannut. Te itse olette ylempänä kaikkea, mitä minä
voin tarjota, mutta hänen armonsa, teidän puolisonne, on teidän
suostumuksellanne ottanut hoitoonsa köyhän lapsen melkeinpä
maantieltä ja ollut Hagarille lempeä turvaaja. Sallikaa minun hänen
armollensa lahjoittaa vähäpätöisen muiston hänen hyvyydestänsä
tyttärentytärtäni kohtaan."
Ja hän otti pitkän, leveän kauhtanansa alta punaisen samettikotelon,
joka oli varustettu kultaisilla hakasilla. Vielä hän antoi kukkaron
molemmille todistajille ja laski sitten siunaavan kätensä Hagarin
pään päälle sekä läksi pois. Vaeltava juutalainen oli kadonnut
katujen pimeyteen, vieden mukaansa olkirasian ja siinä tallennetut
kalleudet, jotka olivat antaneet aihetta tämän odottamattoman vieraan
tuloon joulu-aattona.
"Thomson ja Pape!" sanoi presidentti todistajille tuolla tunnetulla
äänellä, joka ei vastaansanomista suvainnut. "Tässä on raamattu.
Vannokaa raamatun kautta, ettei kukaan teistä minun luvattani
ilmoita, mitä täällä tänä iltana on teille uskottu. Minun kuolemani
jälkeen on vala voimassa kymmenen vuotta."
Nuot kaksi palveliaa vannoivat. Hagar myöskin ankarasti varotettiin
säilyttämään salaisuuttaan.
Pape punnitsi kädessään kukkaroansa, katsoi käsikirjuri Thomsoniin
ja kysyi, kun heidän herransa oli lähtenyt, mitä Thomson aikoi tehdä
sivutulollaan.
"Toimittaa itselleni hauskan joulun, uuden miekan ja uuden lemmikin",
kuiskasi Thomson, peläten seinillä olevan korvia.
"Ennen muinoin lienee suutarilla ollut hyvästi rahoja. Ja Hagarin
pitäisi perimän tuen pitkäjalkaisen miehen! Mitä pihkaa, pelkkää
katinkultaa. Eipä olisi maksanut vaivaa semmoisesta mennä vannomaan.
Mutta nyt soitetaan jo illalliselle."
Kurjen perhe istui jälleen koossa pöydän ympärillä tuntia myöhemmin
kuin heidän oikea ja muutoin tarkasti noudatettu aikansa oli.
Juutalainen antoi runsaasti aihetta hiljaiseen jutteluun perheen
kesken. Hagar, juutalaisen tyttärentytär! Eikä pienintäkään
jälkeä hänen isästään! Mitä tulisi ajatella sellaisesta liitosta?
Minkälainen sukuperä, lapsi raukka! Mutta perintö, perintö? Oliko tuo
juutalainen kovin rikas? Kuinka paljon luultiin hänen omistavan?
"Valtiokansleri luulee, että juutalainen arvelematta saattaa ostaa
koko Ruotsin valtakunnan kaupunkineen, satamoineen, kartanoineen ja
linnoineen", kuiskasi presidentti omaisilleen, sillä hän ei tahtonut
että Hagar, joka istui pöydän vastakkaisessa päässä, tulisi pyörälle
sellaisista tulevaisuuden toiveista.
Hämmästys ja ihme. Kaikkien silmät etsivät tuota odottamatonta
periätärtä, joka tuosta tapahtumasta juutalaisen kanssa tunsi
itsessään ainoastaan pelkoa ja alakuloisuutta. Mitä oli kuningattaren
lahja semmoisen joululahjan rinnalla! Nuori herra Knut tunsi entisen
ystävyytensä heräävän, ja Kustaa herra ei havainnut olevan syytä
tukehuttaa tunteitansa.
Presidentti Kurki kantoi taskussaan jotakin, jota hänen ei sopinut
kieltää ottamasta vastaan, mutta joka loukkasi hänen ylpeyttänsä.
"Nuot rahajuutalaiset luulevat voivansa kohdella meitä kuten
yhdenvertaisiansa!" Hän säästi juutalaisen lahjan siksi, kuin hän
myöhemmin illalla oli kahdenkesken puolisonsa kanssa. "Sofia",
sanoi hän, antaessaan vaimolleen kotelon, "tässä on vaeltavalta
juutalaiselta joululahja myöskin sinulle."
Rouva Sofia De la Gardie ei saattanut olla hämmästyksestä
huudahtamatta. Lahja oli mitä somimmasti tehty _collier_,
kaulakoriste kullasta, johon eri suuruisia jalokiviä oli runsaasti
kiinnitetty ja jonka keskustaan oli juotettu suuri, loistava,
harvinaisen ihana smaragdi. Harvat ruhtinaalliset henkilöt saattoivat
kerskata sellaisesta koristeesta. Presidentin tottunut silmä havaitsi
jo yksistään smaragdin 30,000 taalarin arvoiseksi.
"Mutta enhän minä tätä saata pitää, tämäpä on kuningattarille
sopiva!" huudahti presidentin rouva, samalla kun hän antoi kädessään
olevan koristeen kimallella kynttilän valossa.
"Niin", naljaili hänen puolisonsa, "ellet olisi ruhtinaallisen
henkilön vertainen, käsittäisin kyllä sinun empimisiäsi, sillä
neuvosto on tuumannut antaa asetuksen vahingollista ylellisyyttä
vastaan. Mutta voihan Hagarista uskoa mitä tahansa? Hän on syntynyt
käen kukuntapuun alla ja on haltian kummilapsi, toivoisinpa että
meidän tyttösillämme olisi sellaiset kummit."
"En ymmärrä... kaulaketju..."
"Myönnä, että tämä on taikasatu. Tuntematon kerjäläinen kuolee
jossakin erämaassa ja jättää jälkeensä kaksi kalleutta, taidokkaammin
tehtyjä, mitä milloinkaan olen nähnyt. Kaksi hyljättyä lasta tulee
maailmaan mitä huonoimmassa hökkelissä ja havaitaan olevan Euroopan
ja viiden maan-osan rikkaimman miehen perillisiä. Valtaneuvos Kurki
ja hänen puolisonsa ottavat retupentin taloonsa, ja retupentti maksaa
heidän vaivansa jalokivillä. Sinä saatat pitää koristetta, Sofia,
se on oikein saatua omaisuutta, mutta tarpeetonta on ilmaista mistä
se on alkujaan. Oletko huomannut, että Kustaa osottaa erityistä
kohteliaisuutta Hagarille?"
"Valitettavasti. Kustaasta ei tule valtiomiestä; hän ei vähintäkään
saata salata sydämmensä tilaa. Hänen lempensä on niin suora ja
poikamainen, että hän saattaa paljastaa tunteensa palkollistenkin
nähdessä."
"Sinä lohdutat minua. Pelkäsin, että hänen tunteensa olivat noita
haihtuvia nuoruuden ajattelemattomuuksia, jotka saattavat yhtä
ajattelemattoman tytön onnen vaaraan, enkä minä salli, mitä Hagariin
koskee, mitään leikintekoa. Vakaa lempi on ihan toista. Meidän
täytyy, Sofia, tuota ajatella. Se päivä on ehkä koittava vielä,
jolloin ruhtinaat tuosta tytöstä kilpailevat."
"Hänen syntyperänsä! Hänen nimensä!"
_"Découverte d'Amerique!_ Hänen isänsä on tuntematon ja arvattavasti
kuollut aikoja sitten. Sopii valmistaa isä, samati kuin nimi
aateloitaan ja sukupuu piirustetaan. Se ei maksa sadatta osaa tytön
perinnöstä. Vahinko, että on vielä kaksi vuotta siksi kuin kuningatar
tulee lailliseen ikään. Hagar on nyt hyvässä suosiossa, mutta kuinka
kauan, sepä toinen asia."
"Mutta juutalainen!"
"Minä saatan todistaa, että tyttö on kastettu. Vaikeinta on voittaa
tuon vanhan koronkiskurin itsepäisyyttä tuossa kohden. Jollei
mikään muu auta, niin pitäköön hän pojan ja me pidämme tytön. Tosi
kyllä, että hän siinä tapauksessa antaa suuremman osan pojalle ja
Hagar saa tyytyä ruhtinaallisiin myötäjäisiin. Mutta minä olen
aivan samaa mieltä sinun kanssasi siinä kohden, että uskontunnustus
on ensimmäisenä ehtona, hänen tullaksensa meidän sukumme kanssa
liittoon."
"Mikä arveluttava onnenpeli!" huokasi Sofia De la Gardie.
"Se on vain rakkaus, joka onnenpeliä pelailee; mutta annetaan viisaan
järjen sekottaa nopat", vastasi valtiomies.