Kulmakivi, jonka päälle kaikki on rakennettava.
Kuningatar Kristiinan 16 syntymäpäivä ei muuttanut mitään hänen
odottavassa kruunussaan, mutta paljon hänen persoonallisessa
asemassaan. Hän oli saanut vuosien kuningaskirjeen, joka häntä
oikeutti olemaan täysi-ikäisenä neitona, pitämään omaa mieltänsä
ja hallitsemaan itseänsä, ennenkuin häntä kutsuttiin hallitsemaan
valtakuntaa. Se ei ollut mikään jyrkkä askel: hän oli näitä oikeuksia
itsellensä jo ennen vaatinut ja hallitsevat olivat vastenmielisesti
ohjiaan hellittäneet, mutta 16 vuosi katkaisi ohjat. Tätä oikullista,
hillitöntä kuningaslasta loistavine neronlahjoineen oli siihen asti
ainoastaan hyvin varovaisesti voitu taivuttaa, mutta nyt hän totteli
vain omaa viisauttaan, kun se vaati häntä odottamaan. Kristiina
saattoi olla yhtä sävyisä kuin joku muukin holhotti, hän saattoi
neuvoja kuunnella ja, missä tarvittiin, holhojiensa nuhteitakin; hän
saattoi jättää kaikki heidän taatun kokemuksensa haltuun sekä ääneti
kuunnella neuvoston aprikoimisia, mutta tätä hän teki salaisella
vastalauseella, palavasti haluten tuoda mielipiteensä ilmi, kun
hänen aikansa kerran tulisi. Hän käsitti kruunun ja neron voiman
rajattomaksi. Vielä tuli itseneuvoisuus esiin ainoastaan asioissa,
jotka koskivat hänen omaa henkilöänsä, hänen pukuansa, hänen
luettaviaan, hänen huvejaan ja elämäntapojaan, hänen seurapiiriänsä
ja suosituitansa. Ensimmäinen, joka tätä sai kokea ja pakollisesti
väistyi, oli rouva Beata Oxenstjerna. Joka kerta, kun hän äkämystyi
ja astui rohkean askeleen eteen päin, täytyi hänen astua kaksi
askelta taakse päin. Tämä ei käynyt päinsä. Tuon mahtavan rouvan
ylpeys sitä vastusti, mutta valtioviisautensa vaati häntä olemaan
vaiti, ja hänen veljensä, valtiokansleri, ei antanut hänen lähteä
hovipalveluksesta.
Syntymäpäivä vietettiin ja linnassa pidettiin pitoja, vaikka siellä
par'aikaa oltiin korjaushommissa. Nuori hovi kokoontui taajenevissa
riveissä keskipisteensä ympärille. Siellä tanssittiin paljon.
Nuori kuningatar oli riemastunut vallattomuuteen asti, leikillisen
iloinen, keikaileva, sanoivat vanhat armot, mutta he erehtyivät.
Hän tanssi halusta, sillä hän tiesi tanssivansa hyvin, mutta jos
hovin nuoret herrat käyttäytyivät liika vapaasti, saivat he tietää,
että he tanssivat kuningattaren kanssa. Paljonhan saattaa tapahtua,
kun on nuori, ja helposti unohtaa itsensä --. Kerrottiin, että
nuori herra Svante Laurinpoika Sparre, yhdeksäntoista-vuotias, oli
uskaltanut pusertaa kuningattaren kättä tuollaisessa määrämittaisessa
_chaconnissa_, jonkalaiset silloin olivat muodissa. Kohta sen jälkeen
nähtiin hänen lankeevan polvilleen ja anovan anteeksi. Seuraavassa
hetkessä Kristiina jälleen oli tanssissa.
"Mitä Ruotsista kahden vuoden kuluttua tulee?" kysyi vanha
valtiomarsalkka Jaakko De la Gardie ystävältään valtiokanslerilta
katsellessaan tanssia ja varjostellen kädellään heikkoja silmiään
kynttilän valolta.
"Ei pahempaa, toivoakseni, kuin 1611, jolloin nuori kuudentoista
vuotinen kuningas päästi napista rautapaitansa", vastasi Oxenstjerna.
Hagar Ring seisoi huomaamattomana uteliaitten palveliain joukossa
tanssisalin ovella. Hän näki nuoren kuningattarensa, iloisimpana
iloisten joukossa kiitävän tanssissa. Hän näki valtiokanslerin
juttelevan rouva Sofia De la Gardien, presidentin puolison kanssa, ja
Beata rouvan tiuskaisevan kammaripalvelialle, joka tarjosi vieraille
hillottuja hedelmiä. Hän näki Ebba neiden, neiti Anna Flemingin,
neiti Ingeborg Kurjen, ja muiden hovin neitosien loistavan sievinä
ottavan vastaan ihailiainsa kohteliaisuuksia. Hän tunsi muutamia
hoviherroja: nuoren Bonden, nuoren Sparren, presidentin pojat, Knut
ja Kustaa Kurjen; hän näki tuon ylpeän ruotsalaisen aateliston, joka
ei Saksan ruhtinasperheistä jälkeen jäänyt, tuntevan olevansa niin
kotona kuninkaanlinnassa, kuin kipenät takassa. Mutta häntä ei kukaan
nähnyt; hän oli yhä vieläkin meren nimetön, uiskenteleva lastu. Tämä
ei ollut ensi kerta, jolloin hän tunsi kateuden okaan haavoittavan
nuorta rintaansa; hän oli näihin asti kadehtinut rikkaita, oppineita;
joilla oli vapaus ahmia kaikista viisauden lähteistä. Nyt hän
kadehti ylhäisyyttä, kunniaa, sievyyttä ja loistoa; nyt ilmaantui
hänessä palava halu saada myöskin kerran olla yhtenä noista maailman
auringonpaisteessa lentävistä perhoista, myöskin kerran olla niin
kadehdittavan onnellinen, niin ihastuttava, niin ihailtu kuin he.
Miksi hänen täytyi seisoa varjossa, kun he seisoivat valossa?
Eikö hän ollut yhtä nuori, yhtä kaunis, yhtä lahjakas kuin he,
niin enemmän kuin useimmat heistä? Tunsihan hän itsessään palavaa
janoa johonkin suureen, johonkin loistavaan, mahtavaan ja kunniaa
tuottavaan, joka tekisi hänen nimensä kuningattaren vertaiseksi! Eikä
hänellä ollut mitään nimeä, hän oli tyhjää pienempi, hän oli köyhintä
köyhempi, hyljättyä yksinäisempi, sillä ei kukaan ollut tuomittu
kuten hän, kantamaan maailmaa rinnassaan ja kuitenkin olemaan
suljettuna simpukan kuoreen.
Tietämättänsä täyttyivät hänen silmänsä kyyneleistä. Hän ei helposti
itkenyt, mutta kun hän itki, niin hän itki itseänsä. Katsoessaan
ylös, näki hän silmiensä kostean sumun läpi kaksi silmää, jotka
herkeämättä häntä katselivat salista. Se oli Kustaa Kurki, nuorempi
veljeksistä, hän, joka oli Hagarille ollut melkein kasvattiveljenä
ja aina puolustanut häntä presidentin perheessä, mutta myöskin
aina häntä kiusotellut ja tehnyt pilaa hänestä. Muutamia viikkoja
sitten oli hänen käytöksensä muuttunut, kun Hagar kävi perhettä
tervehtimässä. Hän oli käynyt huomaavaisemmaksi, kohteliaammaksi,
sydämmellisemmäksi; hän oli sanonut sanoja, joita ei kukaan muu
saanut kuulla. Ja nyt tuo katse... Hagar pakeni huoneeseensa,
heittäytyi vuoteellensa ja purskahti itkemään.
Viikkoja kului yksinäisyydessä. Kuningatar oli lähtenyt Upsalaan
oppineisiin harjotuksiin ja palasi vähää ennen joulua. Hänen
_famulansa_, kirjanpuhdistajansa -- Hagar ei vaatinut korkeampaa
arvoa -- tarkasteli läpikotasin uusia foliantteja, hän oli
ruvennut tutkimaan tähtienselitystä; astrologiiaa, joka vielä
kauan Copernikuksen ja Galilein jälkeen oli se maailman-muna,
josta todellinen tähtitiede rupesi esiintymään ihmeellisine
luonnonlakeineen. Hagar etsi tähteänsä. Numerot johtivat häntä
kiertotähtien kuninkaan, Jupiterin luo, ei tuon mahtavan
taivaankappaleen, jonka uudempi aika on niin huolellisesti mitannut
ja punninnut, vaan loistavan sortovaltiaan luo, joka turvasi ja
hallitsi valituitansa maan päällä, antoi heille kuninkaallisia
lahjoja, mutta pakotti heitä samalla jo heidän syntyessään
määrätyille elämän poluille. Mitkä viehättävät ja kuitenkin
hirvittävät unen-näöt! Siinä oli noitten vanhojen kreikkalaisten
_sallimus_. Turhaan olivat tähtien selittäjät vastapainoksi tuoneet
esiin sen opin, että tähdet eivät pakota ihmis-elämää, vaan antavat
sille ainoastaan suunnan syntyperäisissä taipumuksissa. Hagar laski
laskemistaan; hän löysi uusia hämmästyttäviä kaavoja, mutta hän ei
löytänyt yhtään paikkaa Jumalalle, ei yhtään paikkaa ihmisen vapaalle
tahdolle. Jumala oli hänelle jo muuttunut kauniiksi taruksi, mutta
vapaata tahtoansa hän ei saattanut, ei tahtonut uhrata.
Näissä epäilyksissä ja uneksimisissa oli hän viettänyt levottoman
yön, kun hän k:lo 3 ja 4 välillä aamulla herätettiin. Fiken Lang toi
sanan, että kuningatar odotti Hagaria. Kristiina oli ollut oppineena
Upsalassa, mutta tanssinut kotiin tultuaan. Kun hän ylenmäärin oli
tanssinut, ratsastanut tahi metsästänyt toisena päivänä, niin oli
hänen tapansa toisena päivänä jälleen kahdenkertaisella ahkeruudella
jatkaa lukujansa, pysyä kirjastossa tutkimassa siksi, että väsyi, ja
sitten taas rientää huveihin tahi ruumiinharjoituksiin, ikään kuin
ei koskaan kirjainta olisi painettu älyä tahi huvia varten tässä
maailmassa.
Hagar havaitsi hallitsiansa selailemassa vahvaa korunidosta, jossa
oli sahviaani kannet, kultasyrjät ja hopeahakaset; hän oli sen
saanut syntymäpäivänään. Se oli kalliimpia syntymäpäivälahjoja,
mitä hallitsialle saattaa antaa, se oli kunniakkaampia muistoja,
joka kerran oli kiinnitettävä Kristiina kuningattaren nimeen
jälkimaailmalle, virstantolppa, joka aikojen läpi on tuleva
näkymään kauas kansan sivistyshistoriassa. Kuningatar oli ottanut
vastaan ensimmäisen kokonaisen suomenkielisen raamatun ja oli nyt
innokkaassa työssä saadaksensa selkoa sen kummallisesti sointuvasta
sisällöstä. Hänen suuri isänsä oli ymmärtänyt suomea, hänen
iso-isänsä veli, silloinen Suomen Juhana herttua oli lyhyt-aikaisissa
itsenäisyystuumissaan antanut virallisia kirjoituksia tällä kielellä.
Kristiina ei ollut koskaan käynyt Suomessa eikä koskaan ollut
sinne astuva, mutta hän tunsi suomalaiset sotilaansa; suomalaiset
valtiomiehensä. Pietari Brahe oli hänelle kertonut, että idässä
oleva naapurimaa oli toinen osa Ruotsin valtakunnasta. Hänellä oli
syytä pitää arvossa tuon maan kieltä tässä oloihin perinpohjaisesti
vaikuttavassa teoksessa, ja se ajatus hiveli hänen itserakkauttaan,
että hän oli ainoa Euroopan hallitsioista, ainoa sen oppineista
Ruotsin ulkopuolella, joka oli hankkinut itsellensä jonkinlaista
tietoa näin uudessa, näin vieraassa kielessä.
Klaus Fleming, Kustaa Horn, Juho Kurki ja muut ylimykset puhuivat
suomea. Kristiina pyysi heiltä sanakirjaa: ei ollut yhtäkään;
kielioppia: ei löytynyt yhtäkään. Hän kääntyi Hagarin puoleen:
"Sinä olet Suomesta; opeta minulle suomea!"
Hagar oli kasvanut Uudellamaalla seudussa, jossa puhuttiin ruotsia ja
tunsi kreikankielen paremmin kuin suomen.
"Mitä? Sinä et tunne oman maasi kieltä? Olet noin oppinut ja
kuitenkin noin auttamattoman taitamaton!"
"Olen lukenut piispa Eriksonin suomalaisen postillan."
"No selitä siis minulle nuot kummalliset tavuut!" Kristiina
aukasi suomalaisen raamatun rinnalla vulgatan, Kustaa II Aadolfin
ruotsalaisen raamatun ja saksalaisen käännöksen, jotta hän vertailun
kautta saattaisi käsittää sanan.
Kuningatar Kristiinan v. 1642 painettu suomalainen raamattu, josta
nykyään ainoastaan muutama kappale on säilynyt ajan hävittävältä
hampaalta, oli aikanansa huolellisesti, melkeinpä loistavasti sidottu
suureen nelitaitteiseen kokoon. Nimilehden etupuolella oli kuvalehti
ja siinä puupiirros, jossa oli maakuntien vaakunat. Sitten seurasi
suurilla koristetuilla kirjaimilla nimikirjoitus, joka selvästi
osotti, että tämä uusi kirjoituskieli vielä oli kapalossaan:
"Biblia. Se on coco pyhä Ramattu Suomexi Stockholmis, präntätty
Henrich Kejsarilda anno 1642."
Kuningatar hymyili.
"Minä ymmärrän jo puolet: Biblia, Stockholmis, Henrich Keisarilda ja
vuosiluvun. En koskaan saattanut uskoa, että suomenkieli olisi niin
helppoa."
"Tässä on omistuslause teidän majesteetillenne", virkkoi Hagar,
lehteä kääntäen: "Suurivaldialle Förstinnalle ja Frökenille Fröken
Christinalle, Suuri Förstinnalle Suomes" y.m. Ja vielä: "Jumalan armo
ja rauha meiden Herran Jesuxen Christuxen kautta." Sitten seurasivat
suomentajien allekirjoitukset: Æeskillus Petraeus, Martinus Stodius,
Henricus Johannis Hoffman (Masku), Gregorius Mathias (Piikkis).
"Soh, minä tunnen jo pohjaa jalkojeni alla. Saatan kääntää
Förstinnalle ja Frökenille. Se menee minuun kuten sulatettu voi.
Hagarille. Katsoppas, nyt osaan jo sanoa sinunkin nimesi suomeksi!"
"Siinä on useampia mutkia matkassa kuin röökinä saattaa uskoa."
"Älä sano sitä! Puhuu vain ruotsia ja panee päätteeksi _alle, ille_
tahi _uxen_. Se on ihan kuten entisen äijän latina: 'pane hevosibus
kärribus ja aja Skaribus!' Olen kiitollinen noitten kunnian-arvoisten
prelaattien omistuslauseista, mutta en koskaan olisi voinut aavistaa,
että minä olen toimittanut semmoisen suuren työn. Turun akatemia oli
toista: silloin minä jo luin latinaa. Kunniamuisto se kuitenkin on
minun ajalleni, että Suomi on saanut Jumalan sanan omalla kielellään.
Kulmakiven, Hagar, kulmakiven, jonka päälle kaikki on rakennettava.
Oi, Jumalani, noita katolilaisia prelaatteja ja paaveja, jotka
kieltävät maallikkoja lukemasta raamattua, kuinka surkuteltavan
tyhmää! Eivätkä he häpeä nimittämästä itsiänsä kristityiksi!"
Nämät kaksi lukiaa tavasivat innokkaasti eteen päin lehden toisensa
perästä tuosta uudesta kirjasta, ruotsalaisen, saksalaisen ja
latinalaisen yhtäkuuluvan tekstin avulla. Se oli vaivalloista, mutta
houkuttelevaa työtä. Suureksi hämmästyksekseen havaitsi Kristiina,
että kaikki hänen tietonsa vanhoissa ja uusissa kielissä tässä ei
auttanut mitään. Hän havaitsi olevansa uudessa satumaailmassa,
joka oli erillainen kaikista muista ja tarjosi joka askeleelta
uusia ihmeitä. Tätä kieltä, joka oli niin hämmästyttävän rikasta
taivutuksistaan, saattoi verrata ainoastaan kreikan kieleen ja
se voitti vielä tämän sillä erinomaisella sujuvuudella, jolla se
pehmeästi ikään kuin läpihohtava harso, toi ilmi kaikki tunteitten ja
ajatusten hienot eri vivahdukset. Ainoastaan ääntäminen tuntui nuoren
kuningattaren korvissa raa'alta.
"Kiks, kaks, kuks, ei, parempana pidän minä ruotsalaisen
malmihelinän."
"Meillä ei ole kuningatarta eikä hovia Suomessa", muistutti Hagar.
Kristiina kohotti olkapäitään.
"Ennenkuin minä suljetaan Turun linnaan, ette varmaankaan sitä saa...
Ellei jotakuta venäläistä suuriruhtinasta haluta hypätä tasajaloin
Rajajoen yli. Katsotaanpa, mitenkä oppineet raamattuherrat kääntävät
_doxa_ sanan suomeksi."
"Kunnia", vastasi Hagar.
"Oikein. Suomalaista Saaraa täytyy kullata kuten toisia Saarojakin...
Tiedätkö sinä", jatkoi Kristiina, joka tässä tuli aatelleeksi Saaran
jälkeläisiä, "tiedätkö, että vaeltava juutalainen on Tukholmassa?"
"Minä näin juutalaisen hänen armonsa presidentti Kurjen luona."
"Kurki on kertonut minulle kummallisia asioita. Tämä vaeltava suutari
ei ole mikään halvempi henkilö, kuin kullattu juutalainen, josta
koko Eurooppa puhuu ja joka hallitsee tätä maailmaa rahan voimalla.
Kurki tahtoo minulle vakuuttaa, että on tarpeellista kiinnittää häntä
Ruotsiin _sinun_ henkilösi kautta, sillä Zevi on tullut etsimään
sinua ja veljeäsi."
"Jumalan tähden, armollinen röökinä! Juutalainen!"
"No niin, miksikä ei juutalainen? Hän pysyy kuitenkin lujana
uskossaan; hän on tuhat vertaa parempi kuin uskostaan luopunut.
Sinun sukuperäsi laita on vähän kummallinen, Hagar. Olen pannut
päähäni, että minun täytyy se sekava vyhti selittää, jollei muuten,
niin kiusatakseni erästä tuttua rouvaa. Juutalainen tietää sinusta
jotakin ja eilisestä asti tiedän minäkin jotakin. Katsoppas, mitä
Uudenmaan läänin maaherra, Knut Liljehöök, minulle kirjoittaa. Hän
on minun käskystäni kuulustuttanut Suomen rannikolta kaikkea, mitä
vielä saattaisivat tietää eräästä kulkevasta naisesta, joka kuoli
Karlshaminassa..."
"Karjassa."
"Karjassa, yöllä vasten joulukuun 8 päivää 1626. Vanha kalastaja
Snappertuunan kappelista kertoo, että sinä vuonna marraskuussa eräs
laiva, joka tuli Danzigista, toi maalle erään ylhäisen nuoren rouvan
ja hänen kaksi palveliaansa, lyhykäisen, mustanhiveän miehen ja
hienon, kauniin kammanneiden, jolla oli tönkkäsormi oikeassa kädessä.
Nuot kolme olivat asuneet jonkun ajan kalastajalla odottaessaan
parempaa keliä, koska silloin oli kelirikon aika ja nuori rouva ei
olisi kestänyt täristystä rattahilla. He olivat puhuneet vierasta
kieltä, mutta viron kielellä saivat he kalastaja-perheen ymmärtämään,
mitä heiltä pyysivät. Nuori rouva oli rikas ja kalliissa vaatteissa,
mutta kipeä ja kärsivä tilansa vuoksi, joka teki matkustuksen
vaaralliseksi. Hän oli tahtonut jäädä paikalleen, mutta palveliat
olivat vakuuttaneet, että hän seuraavana päivänä olisi Viipurissa.
Kun sitten suoja-ilma muuttui lumeksi ja kovaksi kylmäksi, olivat
he lähteneet matkalle kahdessa reessä, toisessa rouva, neiti ja
palvelia, toisessa kaksi raskasta matka-arkkua. Kalastajan vaimo
todisti miehensä puheen lisäten, että palveliat näkyivät olleen
salaisissa vehkeissä toistensa kanssa. Arvaappas mitä tämä tietää!"
Hagar oli ääneti.
"Lisäksi, sanotaan tässä loppupäätökseksi, en tahdo sitäkään olla
ilmoittamatta, että tallirenki Espoon kartanosta samaan aikaan on
ollut kyyditsemässä kahta rekeä Helsinkiin. Ensimmäisessä reessä oli
mies ja kaksi raskasta matka-arkkua ja toisessa vaimo, huomatkaa:
_yksi_ vaimo eikä _kaksi_. Renki muistaa sen aivan varmaan, sillä
miehellä oli ollut kova kiire, että oli ajanut hevosen turmioon ja
vahingosta maksanut rengille kuusi taalaria hopearahassa... Tämän on
Liljehöök saanut selville. Siinä on liika vähän valoa päästäksemme
perille pimeässä yössä, mutta liian paljon valoa uskaltaaksemme
huolettomasti nukkua. Minun mielestäni tämä lanka kehkeytyy mustaksi
petokseksi."
"Hänen armonsa presidentti tietää kentiesi jotakin neuvoa", vastasi
Hagar arasti.
"Olen tuuminut sitä. Miksikä emme ole lukeneet lakitiedettä? Mitä
auttavat meitä kaikki meidän kirjailiamme, jollemme niiltä saata
vangita yhtä ainoata ryöväriä? Oi, se on hävytöntä... Kipeä nainen
sellaisessa tilassa, viskattu kylmänä talvi-yönä ulos yksinäiselle
maantielle... Mutta yksi löytyy, joka tietää enemmän kuin sinun
risti-isäsi, presidentti Kurki. Minä annan kutsua tänne vaeltavan
juutalaisen. Jollei hän mitään tahdo tunnustaa, pitää häntä siihen
pakotettaman, vaikka hän seitsemän kertaa olisi maailman ympäri
kulkenut ja lunnaiksi tarjoisi koko Ruotsin valtakunnan kullassa."
"Suvaitseeko armollinen röökinä, että heti menen tapaamaan hänen
armoansa presidenttiä?"
"Huomenna ehkä. Tänään on pidot vanhan marskin luona; hänen poikansa
on palannut Upsalasta. Minä tahdon lukea suomea, siksi, että minua
tullaan vaatettamaan. Siis, Hagarille... selitä minulle Genesiin 2
luku!"
He nyt yhä edelleen astuivat kapeata polkua noitten selittämättömien,
äsken syntyneen, maailmalle tuntemattoman kielen kiertävien
sokkelojen läpi. Kristiinalla oli ihmeellinen kyky antautua koko
ajatusvoimallaan siihen työhön, jonka hän oli tehtäväkseen ottanut,
samalla oli hän valmis ryhtymään aivan vastakkaiseen toimeen ja taas
silmänräpäyksessä palaamaan takaisin siihen, mistä lähtenyt oli.
Puolinainen harrastus, puolinainen tarkkuus oli hänen luonnollensa
vastenmielistä. Mukana kaikessa, taikka ei missään, se oli pääpiirre.
Se ei ollut vakaana vielä, mutta oli siksi kypsyvä.
Hän sanoi Hagarille tuollaisena tuttavallisena hetkenä, jolloin
he molemmat innostuivat uudesta suuresta löydöstä folianttien
aartehistossa:
"Uskotko sinä kirjoja?"
"Minä uskon, että tieto on meri ja jokainen kirja pisara meressä",
vastasi Hagar.
"Sinä erehdyt. Olemus on meri, tieto ei ole muuta kuin sen pinnalla
oleva utu. Mitä on kirja? Kreikkalaiset sanovat: _Skia kapnu_, sauhun
varjo."
"Hesiodus sanoo nuot sanat ihmiselämästä."
"Mene metsään Hesioduksinesi! Kun minä olen imenyt kirjojen aarteet,
viskaan minä ne tuleen kaikkityyni ja rupean elämään. Sinä rotta,
joka nakertelet kirjankantta toisensa perästä pimeässä kolossasi,
tiedätkö mitä eläminen on? Tiedätkö mitä on olla nuorena, ja
hengittää sydämmen ilolla elämän ilmaa, sekä olla kaikkien noitten
nautintojen määrääjänä, mutta valita niistä parhaat; ja mennä
maailman läpi voitosta voittoon, kunniasta kunniaan ja, kun on
voittanut kaikki, viskata se taas nauraen pois, ikään kuin rievun?
Löytyykö tuollaista kirjoissa, sano?"
Hagar oli vaiti. Taaskin tunsi hän kai'un omista ajatuksistaan,
sellaisina hetkinä, jolloin hän oli kapinassa kaikkea vastaan. Onkalo
kuningattaren ja nimettömän välillä ei ollut niin syvä, että se olisi
estänyt molempien ajatuksia huomaamatta valumasta toinen toisiinsa.
"Ei", jatkoi Kristiina kiivaasti, "sitä ei kirjoissa ole, ja minä
tahdon elää. Tee kuin minä, sinä... älä orjaksi mene koskaan. Minä
tahdon tehdä sinua rikkaaksi, jollet sitä ole ennestään. Minä
tahdon tehdä sinua niin ylhäiseksi, ettet tunnusta ketään itseäsi
ylhäisemmäksi paitsi minua. _Minua_ täytyy sinun tunnustaa; ilman
minua sinä et ole mitään. Tahdotko olla minun korottamani, tahi
tahdotko olla se piikivi, jonka eräs kuningatar otti ylös sannasta,
sen vuoksi että se kiilsi ja viskasi pois, kun se oli ainoastaan
kissankultaa?"
"Tahdon totella armollisen röökinän käskyjä... olla uskollinen enkä
sitoa itseäni orjuuteen."
"Älä käännä sanojani! Sinussa on jotakin, mitä ei löydy noissa
muissa, jotakin, josta minä pidän. Älä tuo esiin mitään, jota minä en
voi kärsiä! Huolinko minä sinun opistasi? Se on kaikki lörpötystä;
sinä et mitään tiedä, sinun ansiosi on, ett'et mitään ymmärrä. Mitä
varten minä muuten olisin sinun ottanut? Kahden vuoden kuluttua
annan sinulle nimen ja opetan sinua elämään. Sitten, kun olen sinuun
väsynyt, naitan sinun jollekulle lammas- tahi härkäpää-perheen
jäsenelle."
"Silloin minä alammaisesti kiitän ja vastaan, ett'en ole ollut
oppimaton teidän armonne koulussa."
"Minä naitan sinun. Saat nähdä, kuinka minä naitan ruhtinattaria
ja hovineitoja. Mitä heihin koskee _minun_ tieni? Minä olen itse
kaskiani, minä. Sinä hullunkurisine tähtinesi, selitä minulle,
miksikä pyrstötähti on erillainen kaikista muista tähdistä! Etkö
tiedä, että minä olen ennusmerkki?..."
Kuningatar Kristiina ei päässyt suomenkielessä pitemmälle, kuin että
hän toisten raamattujen avulla saattoi lukea uutta raamattuansa.
Mutta hän oli kielitaitoansa lisännyt, tämä oli nyt kymmenes kieli,
ja siitä hän oli pitänyt muistissa tarpeellisen sanavaraston
voidaksensa hämmästyttää suomalaisia valtaneuvoksia tahi suomalaisia
valtiopäivämiehiä armollisella puhuttelulla heidän kielellänsä.
Siinähän kuitenkin oli jotakin, kunniaa ja valtioviisautta varten.
Löytyi todellakin miehiä, joita tarvittiin ja joita hän tahtoi
voittaa, ja näitten korvissa tämä kieli kaikui kotimaan säveliltä,
miehiä, jotka Ruotsin nuoren kuningattaren monista rakastettavista
avuista pitivät kaikkein ihmetyttävimpänä sitä, että hän osasi
puhutella heitä Suomenmaan kielellä.