Mitä hän tahtoi?
Vähän aikaa tämän jälkeen, Joulukuun alussa, ilmaantui vaeltava
juutalainen Tukholmaan. Hän koetti täällä, kuten kaikkialla, välttää
uteliaitten huomiota; hän ei koskaan näyttäytynyt päivän valossa.
Toisinaan joku kuljeksia luuli nähneensä liepukan juutalaisen
ruskeasta viitasta, kun hän ajoi kumureessä, joka nopeasti ohitse
kiisi. Vuoden aika soi hänelle kyllin pimeyttä, jossa hänen sopi
liikkua vapaasti. Luultiin, että noitten suitsevien öljylyhtyjen
lähellä, jotka pimeän tultua sytytettiin linnan porttien tahi
ylhäisten palatsien edustalla, oli nähty ja tunnettu hänen pitkän,
laihan olentonsa kulkevan palvelian seuraamana noilla vahvoilla
askeleilla, joilla hän oli maailman ympäri vaeltanut. Mihin hän
seisahtui, siellä koirat ulvoivat; missä hän kulki, sieltä katupojat
pakenivat. Pää pään vieressä näkyi akkunoissa ja kauppiaitten ovilla,
kun luulivat näkevänsä hänen varjonsa kuvautuvan valaistuille
seinille, ja kuiskaavat äänet sanoivat toisillensa: tuo on hän.
Kummittelian maine oli kulkenut hänen edellään kansan seassa ja
pelottanut heitä. Hän oli jonkinlaisena enteenä ajan ilmassa: jotakin
oli tulossa, luultavasti rutto.
Eräänä iltapäivänä hämärän aikana tämä epäluulonalainen muukalainen
näyttäytyi valtaneuvos, presidentti Kurjen vierashuoneessa ja otti
esiin silloin tuntemattomien käyntikorttien asemesta Danzigin
pormestarin antaman suosituskirjeen. Kurki yhä piti hovia myöskin
Tukholmassa; sisäänpääsö myönnettiin tavanmukaisilla menoilla.
Keskustelu kävi saksaksi ja ilman tulkkia.
"Nimeni teille lienee tuttu", alkoi muukalainen tuolla karttavalla,
varovaisella äänellä, jolla hän oli puhutellut useita ylimyksiä jo
ennen kuin Kurkea.
"Ruben Zevin nimi on Euroopassa kaikkialla tunnettu ja me luemme
itsemme sen maan-osan asukkaiksi", vastasi presidentti kohteliaasti,
mutta käskemättä vastatullutta istumaan. Valtaneuvoksena kun
oli, odotti hän saavansa jotakin salaviittausta annettavasta
valtiolainasta Ruotsin kruunulle, eikä raharuhtinaalle sopinut olla
aivan kohtelias, kun häntä ei välttämättömästi tarvinnut.
"Kuusitoista vuotta sitten suvaitsi teidän armonne osottaa
hyväntahtoisuutta kahdelle tuntemattomalle, turvattomalle lapselle,
ja myöhemmin olette ottanut taloonne toisen heistä, Hagar nimisen
tytön."
"Mitä?" huudahti presidentti hämmästyneenä. "Tunnetteko te Hagar
Ringin?"
"Hagar Ring on minulle tuntematon, mutta minä olisin teidän
armollenne hyvin kiitollinen, jos hyväntahtoisesti antaisitte minulle
tietoja eräästä Hagar nimisestä tytöstä, jonka teidän armonne on
vienyt mukanaan Turusta Tukholmaan. Teidän armollanne on oikeus
vaatia jonkinlaista selitystä. Minä tahtoisin perintö-asian vuoksi
saada hänen sukuperästään varman tiedon."
"Perintö?" vastasi presidentti uudesti kummastellen. "Tuolla tytöllä
olisi sukuperä ja perintö-asia? Te ette siis tiedä..."
"Minä tiedän kaikki, paitsi sen rasian sisältöä en tunne, joka
tallentaa hänen äitinsä kalleudet. Siitä riippuu paljon. Ainoastaan
ne saattavat todistaa Hagarin sukuperää, ja minulle on sanottu, että
teidän armonne on hyväntahtoisesti ottanut rasian talteensa. Onko
luvallista katsoa sitä?"
"Vahinko on, että rasia säilytetään ala-ikäisten perintönä sinetillä
kiinni pantuna Turun hovi-oikeudessa."
"Ja tuosta ei minulle Turussa kukaan maininnut! Tahtoisin antaa
puolet harvoista jäljellä olevista päivistäni nähdäkseni noita
kalleuksia, mutta uusi matka meren yli tänä vuoden-aikana... Eikö
mitään keinoa löydy, millä rasia saataisiin Turusta Tukholmaan?
Kustannukset, vaikka mimmoiset olisivat, eivät saa olla esteenä."
Presidentti mietti.
"Ala-ikäisten perintö... hovi-oikeuden sinetti. Oletteko valmis
panemaan takaukseksi 12,000 taalaria sen varalle, että kalleudet
hukkuisivat matkalla tänne?"
"Hoh, herra presidentti", hymyili raharuhtinas. "Miksi ei 100,000,
jos sen tarpeelliseksi katsotte? Sitä aikaa, joka minulta odotukseen
menee, ei saata sillä summalla palkita."
"No niin, te annatte 12,000 taalaria rahakammarin kuittia vastaan
sekä kustannatte sananlennättäjän, joka huomenna aamulla koettaa
päästä meren yli Turkuun, jossa hän minun antamallani valtakirjalla
koettaa saada hovi-oikeudesta rasian. Valitettavasti ette voi ostaa
merta eikä jäitä. Matka saattaa kestää kahta viikkoa vähemmän, mutta
sitä saattaa myöskin kestää kahdeksan tahi kaksitoista viikkoa."
Juutalainen kohotti olkapäitään.
"Aika on kallis, teidän armonne, mutta välistä täytyy tuhlatakkin.
Uskallanko vieläkin anoa suosiotanne? Saanko nähdä tytön?"
"Hagar on tätä nykyä kuningattaren palveluksessa ja asuu linnassa."
"Voih, suurivaltaisen Kristiina kuningattaren luona! Niin korkealle
ei halpa muukalainen pääse. Onko mahdollista kutsua tyttöä tänne,
sekä saada häntä nähdä täällä, teidän armonne luona?"
Presidentin käytös kävi ylpeäksi.
"Hyvä herrani, minä autan muukalaista, missä minun sopii, mutta minun
huoneeni ei ole mikään kokouspaikka. Onko mitään muuta, millä teitä
voin auttaa?"
Juutalainen kumarsi, hymyillen melkein huomaamattomasti.
"Olen teidän armollenne äärettömän kiitollinen siitä avusta, jota
teidän armonne jo on suvainnut minulle osottaa. Suokaatte minun
muistuttaa eräästä vähäpätöisestä tapahtumasta. Luulen että se oli
vuonna 1610, toukokuussa. Teidän armonne oli silloin nuori ja olitte
Pragissa opintoja harjoittamassa. Vekselit joutuvat usein hukkaan
pitkillä matkoilla. Teidän armonne oli Pragissa tuntematon ja
satunnaisesti rahapulassa. Miekkansa nuori aatelismies viimeiseksi
panee panttiin, mutta minä pelkään, että miekka oli matkalla eräälle
minun uskonheimolaiselleni, kun teidän armollenne tarjottiin laina
ilman panttia..."
"Tuhannen florinia, niin. Ja ilman panttia. Oletteko te sama mies?"
"Vähäpätöinen asia. Teidän armonne maksoi kuukauden perästä lainan ja
kolmen prosentin koron."
"Teidän uskonheimolaisenne pyysivät kuusi prosenttia kuukaudessa...
Minä pyydän, istukaa, herra Zevi, ilolla tahdon puolestani osottaa
teille avuliaisuutta, missä saatan."
"Teidän armonne on jo yltäkyllin palkinnut vähäpätöisen apuni. Minä
vetoon nyt siihen suureen hyväntahtoisuuteen, jota teidän armonne
on suvainnut osottaa lapsi Hagarille. Tämä koskee hänen parastansa.
Saatanko saada häntä nähdä?"
"Hänen pitää, kuningattaren luvalla, olla täällä huomen aamulla kello
8. Sopiiko se teille?... Ei, ei huomenna, huomenna on kuningattaren
syntymäpäivä. Mutta nyt illalla... Nyt oitis. Minä lähetän
vaununi..." Presidentti soitti. "Pape, anna asettaa hevoset vaunujen
eteen. Aja linnaan ja ilmoita nöyrästi kunnioittava tervehdykseni
vahtia pitävälle valtio-rouvalle ja sano, että minä tunnin ajaksi
toivon saavani Hagar Ringin luokseni. Tuo Hagar tänne!"
"Teen, kuten teidän armonne käskee", vastasi kumarrellen tuo
aina juhlallinen hovimestari, katsellen pitkään ja pelästyneenä
muukalaista. "Jumala varjelkoon!" huudahti hän, päästyään ulos
ovesta, "kuka tänne on raahannut Jerusalemin suutarin?"
"Mi-mi-mitä sanoo hovimestari? Onko se Je-Je-Jerusalemi?" änkötti
kammaripalvelia Juho Qvast, joka oli tuohon syyllinen ja oli melkein
pelästyksestä lattiaan pudottamaisillaan hopeiset haarakkaat
kynttiläjalat, joita hän sytytettyine kynttilöineen oli viemässä
vastaan-ottohuoneeseen. Kammaripiika Sabina Girs juoksi kertomaan
uutista opettajattarelle neiti De Meranille ja tämä vei uutisen
armolliselle rouvalle. Uutinen levisi talossa ja koko korttelissa.
Kukapa olisi saattanut uskoa mitään sellaista? Suutari istui hänen
armonsa presidentin luona. Rutto oli tullut taloon.
Valtakunnan ylimysten joukossa oli harva niin oppinut ja niin
lavealti kulkenut kuin Juho Kurki. Mutta jos hän tunsikin Euroopan,
niin Ruben Zevi tunsi sen ja muut maan-osat paremmin kuin hän.
Vilkas keskustelu syntyi Hagaria odotettaissa. Presidentti ymmärsi,
että tuo aina kumartava, aina kovin varovainen vanha juutalainen
kuitenkin oli valtiomies, joka tunsi kaikki ajan polttavat kysymykset
ja poliitilliset koukkutiet. Siitä vähästä, mitä Ruben Zeviä saatiin
ilmoittamaan, tuli tarpeeksi näkyviin, että hän tiesi kaikki sekä
oli ollut mukana kaikessa. Hänen kätensä oli näkymättömänä kaikissa
ajan Gordion solmuissa ja sitoi yhteen tahi sekoitti kaikki niiden
langat. Hän tunsi hallitsiat, Richelieun, Trautmannsdorffin,
prelatit, sotapäälliköt, rahakauppiaat, jalkavaimot, hovijuonet ja
ajan juorut paremmin kuin kukaan muu. De Geer oli oikeassa: tämä mies
saattoi luoda Ruotsille uuden vallan Afrikassa tahi jollakin muulla
ilmansuunnalla. Tämä mies tulisi olemaan äärettömine apulähteineen
verraton liittolainen sille valtiolle, jonka onnistuisi voittaa
hänet puoleensa. Miksikä ei valtiokansleri terävällä valtiomiehen
silmällään havainnut tätä juutalaista Regensburgissa? Ruben Zevi
oli Ruotsille voitettava, mutta miten? Jos tarjoisi hänelle kultaa?
Sitä hänellä oli kyllin, vaikka ostaisi kaikki Pohjan vallat...
Arvoluokat, arvonimet, kunniapaikat? Jos hän niitä olisi halunnut,
mikäpä olisi estänyt häntä niitä itsellensä toimittamasta? Valtaa?
Eikö hän hallinnut ruhtinaita ja valtakuntia rahan kaikkivallalla?
Hänelle täytyi jotakin muuta tarjota, mutta mitä?
Kurjen kekseliääseen päähän johtui ajatus. Oxenstjerna ja
useimmat valtiomiehet varmaankin sitä nauraisivat, mutta kokemus
osotti, että voimia, jotka vastustivat kaikkia muita siteitä,
saattoi sitoa kukkaisvitjoilla. Eikö rakkaus usein välikappaleena
palvellut valtioviisautta? Saattoihan havaita toisia intohimoja,
jotka olivat vähemmän väkevää, vähemmän vaarallista laatua.
Miksikä Ruben Zevi oli riistänyt itsensä irti yli koko maailman
levinneistä asioimistoimistansa ja lähtenyt näin kelirikon aikana
tälle pitkälle, vaivalloiselle matkalle Suomeen ja Ruotsiin?
Perintö-asiaa varten, sanoi hän. Mitkä perintö-asiat tuolle
Kroesukselle saattoivat olla niitten miljoonain arvoisia, joita hän
poissa olonsa takia pani alttiiksi? Ennen tässä olisi voinut olla
jotakin tärkeätä valtiollista tarkoitusta. Mutta hän ei etsinyt
hallitsevia, hän tuli kysymään vähäpätöistä, nimetöntä tyttöä,
joka ei saattanut olla minkäänlaisessa yhteydessä valtiollisten
tarkoitusten kanssa. Ja hänen tähtensä tuo mies, jota kaikkialla
tarvittiin, ei empinyt uhratessaan kallista aikaansa määräämättömän
pitkälti. Niin käsittämättömältä, kuin tämä saattoi näyttääkin, oli
hänessä kuitenkin joku voimallinen tunne, joka sitoi häntä tuohon
nuoreen henkilöön. Siitä täytyi saada selkoa; Hagarilla tuli sitoa
kosmopoliitti Ruotsiin.
"Hagar viipyy", virkkoi presidentti huolettomalla äänellä. "Hän
hämmästynee varmaankin, kun kuulee, että joku ulkopuolella minun
perhettäni vaivaa itseänsä kysymällä häntä. Te mainitsitte
perintö-asiaa. Tiedättekö ehkä jotakin hänen sukulaisistaan tahi
sukuperästään?"
"Kentiesi. Siitäpä kalleuksista saadaan varmuutta."
"Hänen äitinsä kuoli tuntemattomana; hänen isästään ei ole löydetty
pienintäkään jälkeä. Tietysti olisi meille, hänen ystävilleen kovin
hauska tietää, mitä te tunnette tytön vanhemmista."
Juutalainen huokasi.
"Teidän armollanne on oikeus saada vilpitön vastaus. Mutta suokaa
minun nyt vastata ainoastaan: jos hän on se, jonka luulen hänen
olevan, on hän minun sukuani ja minä olen velvollinen hänestä huolta
pitämään."
"Sepä minua ilahuttaisi, jos tämä lahjakas tyttö löytäisi
sukulaisen. Tiedättekö, herra Zevi, että Hagar opissa on oikea ihme
ja sen vuoksi on päässyt meidän oppineen nuoren kuningattaremme
kirjastonhoitajaksi? Hän saattaa teille kääntää Mooseksen kirjat
heprean kielestä."
"Minulle on jotakin sellaista kerrottu Turussa. Tietääkö teidän
armonne, onko hänen veljensä, joka Niemandiksi nimittää itsensä,
Ruotsissa?"
"Niemand? Urban Niemand? Muistaakseni se oli hän, joka linnanpalossa
vahingoittui ja makaa haavoitettuna sairaalassa Norrtullinkadun
varrella... Vihdoinkin! Tuossapa on Hagar."
Ovet avattiin. Pape loi salaisen katseen huoneeseen ja näki
kummittelian vielä istuvan siellä. Hovimestari olisi rikkonut kaikkia
vanhan ystävän ja suojelian velvollisuuksia vastaan, jollei hän
matkalla olisi kertonut suojeltavalleen, että Jerusalemin suutari
istui hänen armonsa presidentin luona ja luultavasti otti mittaa
seitsemän penikulman kenkiin. Neidin ei pitäisi nauraa; hänen tulisi
vain katsoa, ett'ei suutari veisi häntäkin, samalla kuin hän mittaa
otti.
Hagar tuli niin onnellisena, kuin hän yhä vieläkin tunsi olevansa,
huolimatta kaikista vastuksista, joita hänellä oli Beata rouvan
takia, tuli nuoruuden kukoistuksessa keveillä keijukaismaisilla
askeleilla, joka liikenne nuorteana, sujuvana, talvi-ilmassa
puhjenneet ruususet poskillaan ja tuo omituisen syvä katse oli
hänen loistavissa, kauniissa, tummissa silmissään. Oliko tämä hänen
kuudentoista vuotensa tähden, tuon paremmin hoidetun hovipuvun
takia, taikka oliko hän, johon kaikki vaikutti, oppinut hovissa
käytöksen, jota hän ennen ylenkatsoi; hänen suojeliansa ei koskaan
ollut huomannut kuten nyt, että tuo ennen kovin vallaton lapsi oli
kasvanut kukoistavaksi neidiksi. Hagar juoksi hänen nojatuolinsa luo,
ja lankesi puolittain leikillä puolittain kunnioituksella toiselle
polvellensa hänen eteensä, samati kuin juhlallisissa tilaisuuksissa
kuningattaren edessä oli tapana tehdä, ja suuteli hänen kättänsä.
Vanha juutalainen katseli häntä ääneti ja liikkumattomana. Kyynel
tipahti hänen silmäkulmastaan ja vieri huomaamattomana alas pitkin
hänen kuihtunutta poskeansa.
"Hagar", sanoi presidentti, sitte kuin hän oli tervehdykseen
vastannut suutelemalla tyttöä hänen otsallensa, "täällä on kaukainen
vieras, joka on toivonut saada nähdä sinua. Herra Ruben Zevi,
rahakauppias Regensburgista."
Hagar nousi, teki kankean kumarruksen sekä jäi seisomaan. Hän ei
uskonut Jerusalemin suutaria olevan, mutta tuo kummallinen vanha
muukalainen, joka aivan lakkaamatta häntä katseli, synnytti hänessä
epämääräistä pelkoa.
"Anna tänne kätesi, lapseni", sanoi hän ja äänensä vapisi. "Olen
tuntenut äitisi." Hän tarttui vastahakoisesti tarjottuun käteen ja
piti sitä omassaan. "Se on hänen kätensä, veljelläsi on toisen."
"Otsa ja silmät molemmilla ovat hänen. Veljesi on enemmän hänen
näköisensä kuin sinä; jotakin vierasta on huuliesi ympärillä,
hiuksesi eivät myöskään ole niin kiiltävän mustat. Mutta sinä olet
kuitenkin hänen kuvansa, koko olentosi, vartalosi ja, kaikista
enemmän, on käyntisi hänen, on ikään kuin minä hänen edessäni näkisin
vielä tänä päivänä. Sinä et saata tuntea minua, kuten minä tunnen
sinun, mutta jos tietäisit..."
Hän hillitsi itsensä, jätti tytön käden ja otti ristiraitaisen
silkkinenäliinan taskustaan ja pyyhkieli silmiään.
"Teidän armonne", sanoi hän, "suokaa anteeksi vanhukselle! Olen
teille kiitollisempi, kuin sanoin selittää saatan. Kun olen
tämän lapsen nähnyt, tahtoisin sanoa: lähettiläs on liikanainen,
en tarvitse useampia todistuksia. Mutta tämä on tarpeellista
muitten vakuuttamiseksi, vaikk'ei minun. Tämä koskee monimutkaista
perintö-asiaa. Näitten lasten tulee monen kadehtian ja mahtavan
vastustajan edessä todistaa, että ovat oikeat ja aviolliset. Sen
vuoksi... minä pyydän, tehkää hyvin ja laatikaa valtakirja; me
lähetämme sananlennättäjän. Ja vielä lisäksi minun täytyy vaivata
hovi-oikeutta minun kustannuksellani valalla kuulustamaan kaikkia
niitä elossa olevia todistajia, jotka olivat läsnä lasten syntyessä.
Tämä koskee suuria omaisuuksia, joita ei saa menettää."
"Se koskee myöskin nimeä, herra Zevi. Antakaa näille lapsille
kunnioitettu nimi, se painaa vaa'assa yhtä paljon kuin suuret
omaisuudet. Minä toivon, että ovat syntyneet laillisesta
avioliitosta, joka todistaa heillä nimen olevan."
"Nimi?" matki juutalainen. "Mitä on nimi, joka annetaan ja saadaan,
sen rinnalla, joka tehdään? Pyytäkää, että he itse nimensä luovat.
Mutta suokaatte anteeksi, näin on meidän tapamme maailmaa katsella.
En sillä tahdo halventaa niin jalosukuista nimeä, kuin teidän armonne
nimi on."
"Minä annan kutsua ne todistajat, joita haluatte, sekä laillisesti
panna kirjaan heidän todistuksensa. Onko vielä mitään, jolla teitä
voin auttaa? Tahdotteko ehkä hänen jaloutensa valtiokanslerin
puheille?"
"Olen kutsumusta noudattava, jos hänen jaloutensa minua sillä tahtoo
kunnioittaa. Saanko jälleen nähdä tyttöä?"
"Koska vain tahdotte ja täällä, jos kuningatar suostuu. Te olette
kerran auttanut minua, herra pankkiiri, ja ellen erehdy, olette
myöskin ollut asioissa Ruotsin kruunun kanssa. Saatatte olla varma
siitä, että mieltänne noudatetaan täällä Tukholmassa, missä suinkin
on mahdollista. Ilahuttavaa olisi, jos tyytyisitte täällä oloonne
ja saavuttaisitte matkanne tarkoituksen. Mitä lapsiin tulee", tässä
hänen äänensä muuttui kuiskaukseksi, "täytyy minun muistuttaa, että
kaikki riippuu siitä, ovatko lapset syntyneet avioliitosta. Ruotsin
laki ei myönnä mitään perintö-oikeutta aviottomille."
Jos presidentti Kurki näillä sanoilla koetti saada lähempiä
selityksiä lasten syntyperästä, havaitsi hän itsensä pettyneeksi.
Ruben Zevi nousi ääneti istualta, kumarsi syvään presidentille ja
kurkotti kätensä Hagarille hyvästijätöksi. Silloin kuului pienoinen
ääni viereisen huoneen raollaan olevasta ovesta:
"Äiti, nyt suutari ottaa Hagarin!"
Tämän huudahti nuorimman edellinen tyttö, pieni Karin, joka piti
kiinni äitinsä hameesta ja pelästyneenä hämmästyksellä katseli
muukalaista. Kaikkien silmät kääntyivät sinne päin.
Ovi suljettiin samassa silmänräpäyksessä. Juutalainen läksi
olematta huomaavinaan huudahdusta; äiti ja tyttäret astuivat sisään
tullaksensa vakuutetuiksi, että tuo vaarallinen vierailu oli
onnellisesti päättynyt. Perheen-isä oli vahingoittumatta paikallaan
ja Hagar samati.
"Mitä hän tahtoi?" kysyi presidentin rouva.
"Niin, mitä hän tahtoi, teidän armonne?" toisti Hagar. Pape seisoi
ovella ja herkisti korviansa.
"Hän ehdotti pientä kävelymatkaa maan ympäri ja lupasi tuoda minun
takaisin kahdensadan vuoden päästä, mutta minä pelkäsin, että
olisitte käyneet malttamattomiksi ja menneet naimisiin sillä aikaa",
puheli presidentti leikillään.