Minä lähetän sinulle ruusuja pyhästä maasta.
Myöhään syksyllä 1642 kulki moniaalla etelä Suomessa huhu, että
vaeltava juutalainen oli nähty. Satu Jerusalemin suutarista,
Ahasveruksesta, joka kielsi Vapahtajaa levähtämästä porttinsa
vieressä hänen ollessaan matkalla Golgatalle, ja sen vuoksi
tuomittiin rauhattomana kulkemaan maailman loppuun asti, oli saanut
alkunsa kuudennellatoista vuosisadalla ja löytyy seikkaperäisesti
kerrottuna, vaikka tekiä: I.H.R., joka tuosta on kirjoituksen tehnyt
ja pannut siihen päivämäärän: Räävelissä Huhtikuun 11 päiv. 1604,
on tuntematon. Tämän kertomuksen mukaan on moni todistaja nähnyt ja
puhutellut vaeltavaa juutalaista Hampurissa talvella 1547, Madridissa
1555 ja aina jonkun ajan perästä monessa maassa, esimerkiksi
Venäjällä, Puolassa, sekä mainittuna vuotena 1604 myöskin Räävelissä.
Kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana hän oli useissa paikoin nähty
Saksanmaalla. Kaikki sotamiehet, jotka siihen aikaan palasivat
sodasta kotiseuduillensa, tiesivät kertoa Jerusalemin suutarista, ja
muutamat väittivät itse nähneensä hänen.
Kun sitten marraskuussa 1642 pitkä, valkohiuksinen, oudonnäköinen
vanha mies, jonka puku ja kieli olivat vieraat, äkki-arvaamatta
näyttäytyi Tammisaaren kaupungissa, niin oli jotenkin luonnollista,
että kansa hänessä luuli näkevänsä vaeltavan juutalaisen. Hän tuli
ikään kuin merestä nousneena, ei tiedetty miten eikä mistä, sillä
merenkulku oli jo siksi vuodeksi lopetettu ja jäätä oli rannoilla.
Joku kyllä luuli nähneensä Danzigista tulleen jaalan kuunvalossa
yöllä laskevan rantaan sataman syrjäpuoleen ja jälleen kohta
purjehtivan pois. Mutta mitäpä vaeltava juutalainen aluksella olisi
tehnyt? Olihan hänelle vähäpätöinen asia kävellä meren ylitse!
Tuo vieras vanha mies, jota seurasi kaksi palveliaa, yhtä
kummallisesti vaatetettua ja yhtä vakaita kuin hän itse, meni
erääseen majataloon, söi vaatimattoman aterian kuten muutkin
kuolevaiset ja lähti sen jälkeen papin luo. Siellä hän pyysi katsella
entisen kirkkoherran, Sigfrid mestarin jälkeenjääneitä papereita,
ja kun nämät enimmiten sisälsivät tähteinselityksiä, joita ei
kukaan muu ymmärtänyt, niin olihan selvää, että Jerusalemin suutari
näistä koetti saada tietää, milloinka hänen vaelluksensa loppuisi.
Seuraavana päivänä hän jälleen oli kadonnut, maksettuansa runsaasti
yösijastaan, joka kyllä oli jotenkin odottamatonta suutarilta ja
juutalaiselta.
Melkein samaan aikaan -- aivan samaan aikaan, vakuutti kansa,
sillä miksi ei vaeltava juutalainen saattaisi monessa paikassa
ilmaantua yhtä haavaa? -- nähtiin tuo vieras Karjassa. Iltavalkea
rätisi suuressa takassa Kaskaksen torpassa, jossa Dordei valmisti
illallista, ahkeraan sekoittaen padassa kiehuvaa velliä. Padasta ei
nyt kuitenkaan noussut tuo miellyttävä höyry, joka on nälkäisten
lasten ihastus köyhässä torpantuvassa; siinä oli jotakin liikanaista,
se oli tuo selvästi näkyvä lisä: puoleksi pettua jauhoissa. Viljasta
oli tullut kato, vouti oli pantannut rästissä olevat viljakapat; sota
vaati armotta veronsa. Dordei oli sama reipas, lukuisan lapsijoukon
äiti, kuin ennenkin, jolta ei koskaan neuvoa puuttunut. Minkätähden
valittaa siitä, että leivässä oli puoleksi pettua? Löytyihän muita,
jotka söivät pelkkää pettua, ja oras lupasi tulevaksi vuodeksi
parempaa satoa. Tuomas veisteli yhdellä kädellään reen-anturaa; se
kävi huonosti ja hitaasti, kirves oli tylsä, veitsi ei tehnyt niin
tasaisia lastuja kuin ennen. Vanhin tytär Sigfrida kehräsi. Nuorempi
sisar karttasi villoja. Maunu veisteli nuolia. Vähemmät lapset
tekivät itselleen kiharoita päähänsä höylänlastuista. Pimeys ja
köyhyys kurkistivat sisään tuvan ainoasta akkunasta, mutta ne näkivät
kansaa, joka oli tottunut itsensäkieltämiseen.
Ulkona rupesi lunta satelemaan. Ovi avattiin. Kummallinen, vanha mies
astui sisään, valkoisena lumesta, ja hänen perässään kaksi palveliaa.
Ajat olivat vaaralliset. Tuomas katsoi ylös työstään ja asetti
kirveen viereensä. Dordei lakkasi velliä sekoittamasta. Muukalaiset
havaitsivat, etteivät olleet tervetulleita pimeän ennätettyä.
Toinen palvelioista, joka myöskin oli tulkkina, pyysi isäntänsä
nimessä yösijaa.
"Me -- tulemme pitkiltä matkoilta tärkeitä asioita varten, tyydymme
vähään ja maksamme hyvin."
Dordei jatkoi sekoittamistansa.
"Menkää Uuskylään, se on tässä lähellä! Meillä on köyhyyttä ja
ahtautta. Poikasia on jokaisessa variksen pesässä."
Tulkki keskusteli hetken aikaa herransa kanssa. Hän laski tuvan
pöydälle vieraalla kielellä kirjoitetun passin eli matkakirjan ja sen
viereen kultarahan.
"Me olemme kunniallista väkeä ja maksamme olkivuoteesta yhtä paljon
kuin muut herrasvuoteesta."
Dordei katsoi vieraaseen, katsoi Tuomaaseen; kultaraha on suuresta
arvosta sille, joka sekoittaa pettua velliinsä. Tuomas veisteli
reen-anturaa eikä nostanut silmiään lattiasta. Nuorin lapsi rupesi
itkemään.
"Paras on, että lähdette Uuskylään", toisti Dordei vielä.
Tulkki yhä keskusteli vanhan miehen kanssa, joka käskemättä oli
istunut rahille. "Isäntäni sanoo, että hänellä on teille terveisiä
Urban Niemandilta."
Dordeille tuo oli yhden tekevää, hän ei tuntenut ketään sen
nimellistä henkilöä.
"Hän joka on syntynyt teidän tuvassanne. Hän, joka teiltä tuli
herra Aake Tottin luo. Hän, joka miehen ampui kuoliaaksi ja pakeni
Saksanmaalle. Hän, jolla oli Hagar niminen kaksois-sisar. Hän, jonka
äiti kuoli täällä torpassa."
"Isä, isä!" huudahti Dordei ja nosti hämmästyksestä kauhansa,
jonka sisällys valui valkeeseen. "He tuovat, sanomia Bennusta ja
Hagarista!" Lapset tunkivat uteliaina esiin. Kukapa ei Hagaria olisi
muistanut!
"Isäntäni sanoo, että hän on sen onnettoman naisen sukulainen, joka
kuoli tässä torpassa, sekä että hän tahtoo jokaista tietoa tuosta
naisesta kullalla palkita."
"Istukaa!" Ja Dordei nosti padan valkealta sekä teki tilaa
muukalaisille. Kaikki, mitä tapahtui tuona surullisena yönä
kuusitoista vuotta takaperin, muistui niin selvästi hänen mieleensä,
ikään kuin olisi se ollut eilen.
Näitten matkustajien täytyi saada yösijaa, vaikka hän itse makaisikin
kylmässä ullakossa. Eiköhän saattaisi valmistaa vuoteita lattialle?
Tommu toimittaa olkia. Sigfrida juoksee Uuskylään tuomaan sauhutetun
lampaankäpälän, puhdasta ruisleipää, voita ja maitoa: huomennahan
olisi vara maksaa tuota kaikkea. Miehelle, joka antoi hänen vallita,
kuiskasi Dordei: "minä en tänä yönä silmiäni ummista."
Tuon talonväelle ja vieraille hyvin erilaisen aterian päätyttyä,
aljettiin tulkin avulla keskustelu, jota vanhan muukalaisen
kysymykset ja vaikeroimiset usein katkaisivat. Dordeilla oli hyvä
muisti ja hän oli myöskin hyvä suustaan. Hän puhui kaikesta, mitä
hän oli nähnyt sinä yönä, jolloin Sigfrid mestari, Lydik Larsson
ja mustalainen olivat vierailleet Kaskaksen torpassa. Sellaiselta
kerjäläinen näytti, sillä tavalla hän puhui, ja siten hän hoiperteli
nuot muutamat askeleet ovelta ja tuossa, täällä kangaspuitten takana
hän vaipui alas oljille, josta hän ei milloinkaan enään ollut nouseva.
"Valmista minulle siihen vuode!" sanoi vanhus katkaisten hänen
puhettaan. "Oi, minun Ruthini, minun sydänkäpyni ja huolilapseni,
sinä kauniin Saronin kukka, sinä puhtahin kaikesta, joka tässä
syntisessä maailmassa on taivasta kohti katsellut... täällä sinun
piti kuoleman, yksin, köyhänä, ja ylenannettuna!" Ja hän viskasi
itsensä surunsa valtaamana kovalle lattialle, suudellen kerta
toisensa perästä sitä karkeata lattiapalkkia, jonka päällä hänen
rakastettu lapsensa oli viimeisen kerran hengähtänyt...
Seuraavana aamuna meni hän Tuomaan ja Dordein kanssa Karjan
kirkkopihaan. Ei patsas eikä risti osottanut, missä hauta oli, johon
tuntematon nainen ennen muinoin oli tullut kätketyksi ja unhotetuksi
erääseen nurkkaan kuolleitten yömajaan, jossa he odottavat aamun
tuloa. Muutamia lakastuneita lehtiä sekä ohut lumi, ikään kuin
jäätyneistä kyyneleistä, peitti tuntemattoman lepopaikan vieraassa
maassa. Kaikki ylhäisemmät kuolleet makasivat haudattuna kirkon
lattian alla. Tuo ahdas kirkkotarha aukasi kammionsa ainoastaan
köyhille, alhaisille, niille, jotka istuen alimpana maailman pidoissa
odottavat ylentymistänsä...
Muukalainen viskasi itsensä alas maahan ja suuteli lunta, samati kuin
hän oli suudellut lattiaa. Oli ikään kuin lumen jäätyneet kyyneleet
olisivat sulaneet tuosta polttavasta kyyneleestä. Sitte hän jälleen
nousi, pisti Dordein käteen raskaan kukkaron ja sanoi: "Hän oli
Israelin tytär. En tahdo sinua loukata, hyvä vaimo, joka olet ollut
armelias hyljättyä kohtaan, mutta ymmärräthän sinä, ett'ei meistä
kukaan halusta lepää ympärileikkaamattomien joukossa. Lupaa minulle,
että toimitat hakatuista kivistä aitauksen tämän paikan ympäri, ja
istuta aitauksen sisäpuolelle ruusupensaita, joita minä keväällä
sinulle lähetän pyhästä maasta. Israelin Jumala lisätköön menestystä
sinulle ja sinun huoneellesi, kuten David sanoo 37:sä psalmissa:
vanhurskaan siemen on siunattu!"
Muukalaiset jatkoivat matkaansa länteen päin. Heidän matkakirjassaan
oli Dordei lukenut tuon kummallisen nimen Ruben Zevi. Juutalaisia!
Dordei teki ristinmerkin; oli vielä tässä maassa tapana tehdä
ristinmerkki. Mikähän muu tuo vanha juutalainen saattoi olla, kuin
Jerusalemin suutari? Ja hän oli vieraillut Kaskaksen torpassa, --
hän, joka oli elänyt kuusitoistasataa vuotta, -- hän, joka oli nähnyt
Vapahtajan, -- hän, joka oli kieltänyt Jumalan Pyhän levähtämästä,
kun hän kantoi ristinsä taakkaa, -- hän, joka kulki rauhatonna ympäri
maailmaa polvesta polveen! Ja tuon rauhattoman kummittelian tytär
makasi haudattuna täällä; hän ei saattanut olla isäänsä paljoakaan
nuorempi, vaikka hän näytti olevan tuskin kahdenkymmenen vuotias!
Bennu ja Hagar olivat niin kummallisen suvun lapsia! Ja hän, Dordei,
oli saanut rahoja, istuttaaksensa ruusuja kummittelian haudalle!...
Mitäpä hänen tuli tehdä? Hän antoi tuon raskaan rahakukkaron pudota
lumeen ja katsoi, vasten tapaansa, neuvottomana Tuomaaseen.
Tuomas nosti ylös kukkaron ja tarkasteli miettiväisenä sen
sisällystä, hajahtiko se ehkä kristityn vereltä, taikka oliko se
kentiesi täynnä kuolleitten luita? Siinä oli kiiltäviä kultarahoja
niin paljon sekä niin suuresta arvosta, että tämä summa oli monta
vertaa suurempi, kuin niitten ylhäisten herrojen tervetulleet
lahjat, jotka kerran annettiin lasten kasvattamista varten. Tämä
köyhä torppari ei milloinkaan, edes unissaan, ollut niin suurta
aarretta nähnyt. Nyt saattoivat he vaatettaa lapset, lähettää heitä
kouluun, syödä puhdasta ruisleipää. Nyt saattoivat he ostaa Kaskaksen
torpan... Nyt saattoivat ostaa Uuskylän talon!... Jos vain rahat
olivat oikeita?
Kiusaus oli kova. He seisoivat vielä tuossa lumen peittämässä
kirkkopihassa, tuuli vinkui lehdettömien puitten oksissa, Uuskylän
isäntä ajoi heidän ohitsensa maantiellä, vei ruukita myllyyn. Vihdoin
sanoi Dordei: "Mennään papin luo!"
Ja he kulkivat sitä tietä, jota monen monta tässä maassa on kulkenut
heitä ennen ja jälkeen, omantunnon huolissa ja epätietoisina
ajallisissa ja iankaikkisissa asioissa -- he läksivät papin luo
neuvoa pyytämään. Tiellä tuli uusi pula heidän mieleensä. Jos
ilmoitamme papille, että meillä nyt on näin paljo rahoja, ottaa vouti
meiltä kolmenkertaiset verot, vallesmanni tekee tarkastuksen meillä
eikä kukaan usko, että me rehellisesti olemme näin paljon rahoja
saaneet. "Anna minun toimia!" sanoi Dordei päättävästi, ottaessaan
kultarahan kukkarosta, jonka hän sitten varovaisesti jälleen tallensi
hameensa taskuun.
Harva Suomen papeista tähän aikaan oli vähemmän taika-uskoinen
kuin kansa itse. Vanha Pietari Mathiaksenpoika Tavia, jolta Dordei
ennen kovin huonolla menestyksellä oli neuvoa kysynyt, oli nyt yhtä
vakuutettu kuin hän, että vaeltava juutalainen oli näyttäytynyt
Karjassa. Se jotakin merkitsi, se oli jonkinlainen ennustus.
Tulevana pyhänä täytyi rukoilla kirkossa tuon onnettoman vaeltajan
sielun puolesta. Mitä kultarahaan tuli, jonka Dordei näytti, piti
kirkkoherra viisaimpana antaa se pitäjään köyhille, kuin tahrata
käsiänsä sellaisella epäiltävällä kalulla.
"Täällä pitäjässä ei ole monta köyhempää, kuin me", rohkeni Dordei
väittää.
"Noh, antakaa kultaraha kirkolle, ja Herra on teille pellostanne
antava kahdenkertaisesti sen takaisin", vastasi pappi, hänessä kun
vielä oli jäännös katolilaisten mielikuvituksesta, että hurskaitten
almut ihmisiä autuuteen auttavat.
Pariskunta lähti yhtä neuvotonna, kuin tullutkin oli. Antaa,
kirkolle? Kirkko oli rikas, mutta he söivät pettua. Siinä oli
kova taistelu Mammonan ja Dordein omantunnon välillä. "Arvoisa
isä pyytää kynttä pikkusormesta; jos hän olisi tietänyt tuosta
suuresta rahamäärästä, olisi hän vienyt koko käden. Mutta Raamattu
sanoo, että Herra antaa elatuksen korpin pojille. Kun hän nyt on
antanut meille poikaset ja asettaa elatuksen heidän viereensä, niin
miksikä antaisimme heidän nälkää nähdä? Minä sanon sinulle jotakin,
Tuomas. Me teemme tämän rahamme kanssa ihan, kuten pappi on sanonut,
niin silloin Jumala saa omansa. Sen jälkeen otamme toisen rahan
kukkarosta, ostamme sillä rukiita ja annamme lastemme syödä vatsansa
täyteen. Häpeä kielelleni, jos se on synti. Lopun annamme olla
koskematta arkussa siksi, että saamme paremmat tiedot."
Vähän aikaa Karjassa käyntinsä jälkeen ilmaantui vaeltava juutalainen
Turkuun, ja kaikkialla etsien kahden lapsen jälkiä, joita harvat,
tahi ei kukaan tunteneet. Poismuuttaneen presidentti Kurjen jäljelle
jäänyt palvelia johdatti häntä erään kummallisen tytön jäljille,
joka oli asunut presidentin luona, lukenut professorien johdolla ja
seurannut suojeliaansa syksyllä Ruotsiin. Juutalainen oli väsymätön.
Hän meni Martin Stodiuksen, mystikon luo, joka oli opettanut
Hagarille heprean kieltä ja luonnontiedettä, Johan Terseruksen luo,
tuon sittemmin lavealla kiitetyn ja moititun piispan luo, joka
hänelle oli latinaa ja kreikkaa opettanut, sekä Simo Kexleruksen luo,
joka oli hänelle opettanut korkeampaa luvunlaskua. Nämät oppineet
herrat kertoivat hänelle kummallisia asioita. Stodius oletti löytyvän
erään _spiritus familiariksen_, joka opetti tytön ymmärtämään
kirjan, niin pian kuin hän sen aukaisi. Kexlerus sanoi olleensa
vastausta vailla kuullessaan hänen matemaatillisia todistuksiansa.
Terserus, joka heistä oli tarkkasilmäisin, muistutti nauraen, että
tyttö oli _fenomenon_, joka viimein ei kuitenkaan ollut mitään muuta
kuin _ingeinium velox_, nuori neito, jolla oli tavattoman nopea
käsitysvoima.
Vuoden-aika oli mitä epä-edullisin, mutta kuitenkaan ei vaeltava
juutalainen suonut itsellensä lepoa. Eräänä päivänä oli hän kadonnut
Turusta, kuten hän muilta seuduinkin oli kadonnut, ja vähän aikaa sen
perästä hän ilmaantui Tukholmaan. Mitenkä hän oli tullut yli pimeän,
myrskyisen, jäisen meren, sitä ei kukaan tietänyt. Mahdollista oli,
että hänen oli onnistunut raivata itsellensä tietä Ahvenanmaan kautta
tuollaisessa rohkeassa jää-veneessä, joka purjehti aukeilla ulapoilla
ja vedettiin yli jäätyneitten. Mutta tähän aikaan tarvitsi posti
välistä kuukausia päästäksensä Tukholmaan. Ja mitähän Jerusalemin
suutari teki veneellä? Hän veti seitsemän penikulman saappaat
jalkaansa ja lähti kävelemään meren yli.