Kolme kruunua on Ruotsin kilvessä,
mutta ainoastaan yksi jalopeura.
Tukholma oli iloisessa liikkeessä; Breitenfeldin luona saavutettu
toinen voitto vietettiin jumalanpalveluksella, kunniatervehdyksillä
kuningattaren luona ja yhteisen kansan huvittamisella. Torstensonin
nimi oli joka miehen huulilla; tuntui siltä, kuin olisi taas eletty
suuren Kustaa Aadolfin päivinä.
Seuraavana aamuna, kun vielä oli pimeä, lähti Hagar toiselle
linnaretkellensä, saatuansa suojeliansa valtaneuvos Kurjen
suostumuksen mennäksensä kuningattaren palvelukseen.
Hän tuli sisään astuessaan vastaanotto-huoneeseen, sen odottamana,
jota hän tässä ei suinkaan olisi halunnut nähdä. Kaksi terävää silmää
oli eilen havainnut hänen niitten joukossa, jotka Niemandia olivat
kuuntelemassa, ja nämät ottivat nyt häntä vastaan katseella, jonka
melkein saattoi selittää näin: Mitä sinä täällä teet, velho?
Kuningatar Kristiina osasi monta vierasta kieltä, myöskin
silmäkieltä; hän selitti pian kyllä rouva Beatankin silmäkielen.
"Neiti Hagar Ring", sanoi hän, "on ottanut tehdäksensä luettelon minun
kirjastostani. Minä pyydän teidän lemmellisyyttänne asettamaan hänet
kirjastoni vieressä olevaan siniseen kammariin, jotta hän olisi
lähellä toiminta-alaansa."
"Tunteeko teidän majesteettinne tätä nuorta henkilöä?" kysyi Beata
rouva nyreästi.
"Varsin hyvin. Eräs valtaneuvos Kurjen sukulainen."
"En tunne yhtäkään tämän perheen sukulaisista, jolla olisi nimenä
Ring. Uskallanko kysyä sukua?"
"Isä on päällikkönä Taivaanlinnassa Saksanmaalla, lienee
kai tuttukin. Äiti syntyisin Tähtituli. Hyvää sukua, teidän
lemmellisyytenne."
Ilveily, joka tässä sukuluettelossa tuli ilmi, ei jäänyt
tarkka-älyiseltä Beata rouvalta huomaamatta. Hän muistutti,
että hänen majesteettinsa palveliain aina tulisi tuoda mukanaan
papinkirja, jotta heitä saatettaisiin kirjoittaa linnan kirjoihin, ja
he saisivat nauttia linnanväen etuoikeuksia.
"Olkoon niin", vastasi Kristiina. "Minä annan neiti Hagarille
papinkirjan. Minä olen ruotsalaisen kirkon päämies."
"Ei vielä, teidän majesteettinne. Täytyy myöskin olla todistus
hyvästä maineesta ja kristillisestä elämänlaadusta. Minä näin tuon
kevytmielisen tytön halailevan erästä rakuunaa tuolla etuhuoneessa."
"Mitä?" sanoi Kristiina, katsahtaen kuninkaallisella katseella
syytettyä.
"Sehän oli Bennu-veljeni, jota he nimittävät Urban Niemandiksi",
vastasi Hagar hämmästyneenä.
"Teidän lemmellisyytenne kuulee sen nyt", jatkoi Kristiina
ylpeydellä, joka osotti, että kotkanpoikanen oli saanut siivet eikä
aikonut antaa niitä leikata. "Kun minä todistan palvelusväkenä hyvän
maineen ja kristillisen elämänlaadun, niin arvelen, että siinä on
kylliksi todistusta."
"Minä uskallan vastaiseksi toisin jugerata ja jos teidän
majesteettinne pysyy aikomuksessaan ottaa tätä epäluulon alaista
nuorta henkilöä palvelukseensa, on _minun_ palvelukseni liikanainen.
Minä olen alammaisuudessa pyytävä eroni asianomaisilta."
Kristiina empi. Näin pitkälle hän ei olisi tahtonut vastakynttä
vetää. Mutta nöyryyttää itseänsä näitten vallanhimoisten
Oxenstjernojen edessä, -- ei milloinkaan!
"Teidän lemmellisyytenne", sanoi hän, "arvattavasti ei tahdo
apuansa kieltää minulta ja valtakunnalta epäluulon takia, johon
ei ole vähintäkään syytä. Neiti Hagar Ring kirjoitetaan minun
palvelusväkeeni ja muuttaa siniseen kammariin, kuten sanottu on.
Teidän lemmellisyytenne, joka on herättänyt _soupçonin_, tulee se
todeksi näyttää, ja jos jotakin sopimatonta havaitaan, kuten teidän
lemmellisyytenne luulee, tahdon minä asettaa asian valtioholhojain
tarkastuksen alle."
Beata rouva osotti kankealla kumarruksella alammaisen
kunnioituksensa ja lähti, luomatta katsettakaan vihansa esineeseen.
Ylihovimestarittaren virka kävi hänelle yhä kärsimättömämmäksi. Mutta
todistukset hänen epäluulonsa oikeuttamisesta tuota uutta suosikkia
vastaan eivät olleet helposti saatavana. Niihin yhdistyi eräs kellari
ja noitumisjuttu, joka perustui palveliain juoruun. Pikemmin voitiin
epämiellyttävä henkilö saada pois tieltä epätietoisen syntyperän
vuoksi. Tähän aikaan ja tässä uhkeamielisessä aatelistossa ei ollut
mitään niin arkaa kohtaa, kuin syntyperä ja perhe.
Tuo viaton, vallan kukkuloilla olevan kovan toran esine, tunsi
itsensä onnettomaksi ja pettyneeksi. Hagar ymmärsi varsin hyvin,
että hänen haltianansa ja taloudellisissa suhteissa kuningattarenkin
haltiana löytyi tästälähin mahtava, leppymätön vihollinen, yksi
Oxenstjernoista, ja näitten kahden suurivallan välillä hän musertuisi
helpommin kuin ruoko. Eikö hänen täytyisi nöyryyttää itseänsä tuon
mahtavan rouvan edessä ja kerjätä hänen suosiotansa? Ei, ne jotka
Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä. Parempi olisi
paeta entisen turvaajansa luo, tahi Suomen metsiin paimentamaan
lehmiä Kaskaksen torpassa! Paeta, nähdä nälkää, kärsiä, kuolla
pimeydessä, mutta ei alentaa itseänsä!
Nuori kuningatar arvasi nämät ajatukset, jotka olivat kaikuna hänen
omistansa.
"Ole huoletta", sanoi hän, "minä olen sinua suojeleva. Etkö ymmärrä,
sinä pieni kuorimato suomalaisesta kaskimaasta, että tämä kina käy
korkealle yli sinun pääsi? Sinä saatat tulla ja mennä, ilman että
lehti liikkuu Ruotsin valtakunnassa. Minua he tahtovat kohdella kuten
lasta ja unohtavat, että olen kasvanut heidän mittansa ohitse. Vielä
kaksi vuotta, ja heidän täytyy taivuttaa ylpeät niskansa; saatpa
nähdä, saatpa nähdä! He eivät vielä minua tunne, mutta he tuntevat
minua kylliksi pelätäksensä minua. Jokaisessa auringon laskussa
tipahtaa yksi päivä pois heidän lyhyestä mahtavuuden ajastansa ja
minun mahdittomuudestani. Ketä sinä pelkäisit? Sinun pitää jo tänään
alkaman työsi."
"Antakaa minun mennä! Armollisin röökinä, antakaa minun mennä! Minä
en pelkää; minä saatan mennä valkeeseen, jos te vaaditte, mutta minä
en saata joka päivä tekeytyä nöyräksi tuon pahan rouvan edessä, jolla
on valvonta linnan hoviväen ylitse. Jos armollinen röökinä tietäisi,
mitenkä hän minua kohteli Norrköpingissä, kun minä en tahtonut
ilmaista hänelle röökinän salaisuutta! Kun minä olin vähäinen lapsi,
ei kukaan uskaltanut antaa minulle vitsaa, ja _hän_ uhkasi minua
vitsalla, niin, vieläpä kaakinpuullakin. En ole vielä koskaan ennen
ollut vankina, mutta _hän_ telkesi minun seitsemäksitoista tunniksi
ruoatta kylmään, pimeään kellariin. Nyt hän tahtoo tehdä minua
huonomaineiseksi, ehkäpä vielä velhoksikin..."
"Ei", sanoi Kristiina miettivästi, "ei velhoksi, sitä hän ei saata
todistaa, mutta ehkä henkilöksi, jonka syntyperä on avioton eli
häpeällinen. Hagar... tarpeellista on, että sanot minulle kaikki,
mitä syntyperästäsi tiedät."
Hagar kertoi kaikki, mitä hän tiesi tuosta olemisensa pimeästä
arvoituksesta. Joka sana pisti hänen suljetun sydämmensä lävitse,
kuten keihään pistos, mutta hänen täytyi puhua, se koski elämää.
Kristiina tunsi maailmaa jotenkin; hän vertaili tapahtumia tyynesti
ja aprikoiden.
"Sinä olet siis ainoastaan Kurjen kummityttö? Äitisi oli
ulkomaalaista syntyperää, köyhäksi riistetty pakolainen, mutta
rikkaasta suvusta. Isäsi... Annappas kun tuumaan, 1626? Päivämäärä?"
"Yöllä vasten joulukuun 8:tta."
"Mitä? Sehän oli samana yönä, kuin minä synnyin Tukholman linnassa."
"Niin on minulle sanottu."
"Samojen tähtien alla?"
"Sama tähti, joka puhui armolliselle röökinälle unissa, on myöskin
puhunut minulle ja veljelleni... hänelle, joka nimittää itsensä
Niemandiksi... hänelle joka oli täällä eilen. Hän oli täällä ennen
auringon nousua, kuten tähti oli ennustanut. Katsokaa, se jonka
tapahtuman piti, tapahtui kuitenkin! Me olimme täällä kaikki kolme!"
"Kolme, sanot sinä? Tiedätkö, Hagar Ring, että, jos minä olisin
kuningas Herodes, antaisin minä surmata sinun, niin oppinut kuin
oletkin, ja veljesi, vaikka onkin tuima! Vaarallista on tähtien
kanssa leikitellä: ei saa löytyä muuta kuin yksi Jupiterin turvatti
Ruotsin valtakunnassa. Hoh, ole huoletta: minä en ole Herodes,
enkä myöskään Herodias; sinä ja veljesi saatte molemmat elää sillä
ehdolla, että te ette rupea mihinkään salaliittoon. Unen-näköjä,
nuo tuollaiset tähdistä, jotka valuvat alas ja hedelmöittävät
ihmis-elämää! Mutta salaliitot valtaistuinta ja hallitsiasukua
vastaan eivät ole mitään unennäköjä, ne ovat maailmanhistoriaa.
Jos sinä tulet olemaan minun lähelläni -- se kyllä on mahdollista,
en tiedä sitä vielä -- niin löytyy niitä, jotka käyttävät sinua
aseenaan. Ole silloin suora ja sano minulle kaikki, _kaikki_, sinä
ymmärrät! Älä pöyhkeile, jos tahdot elää! Älä ajattele, että meitä
on kolme! Minä sanon sinulle, muurahainen, että kolme kruunua on
Ruotsin kilvessä, mutta ainoastaan yksi jalopeura... Sellainen pieni
mateliainen kuin sinä, luulet olevasi Jupiterin turvatti!... Hyvä,
sinä tiedät nyt kuka _minä_ olen ja kuka _sinä_ olet, yhtä kuin
Beata-rouvan se pitää tietämän. Aseta itsesi sen mukaan, niin minä
sinua autan. Sinä olet ainoa nainen, jota minä saatan kärsiä, paitsi
Ebba Sparrea... Mutta meidänhän piti tutkia sinun syntyperääsi...
1626? Se oli kuningasvainajan puolalaisen sodan aikana Liivinmaalla.
Äitisi varmaankin oli sieltä, mutta isäsi joko ruotsalainen tahi
suomalainen, koska tuo liiviläinen oli tullut Suomeen. Ja lisäksi:
isäsi on arvattavasti ollut ylhäistä sukuperää, sillä alhaisella
henkilöllä ei olisi ollut mitään syytä olla itseänsä ilmoittamatta
tuollaisen hälinää nostavan tapahtuman perästä, kuin tuo äitiäsi
koskeva oli. Täytyihän hänen siitä saada tietoa, jos hän vain vielä
elossa oli."
"Minä olen vakuutettu siitä, että hän oli kuollut", virkkoi Hagar,
joka liikutettuna, mutta ilman kyyneleitä kuunteli noita arvelemisia.
Kuningattaren ensimmäinen kiivaasti esiintuotu vaatimus, että
ainoastaan hänellä oli oikeus olla Jupiterin turvattina, herätti
Hagarin sydämmessä salaista vastusta. Mitäpä tähdet kysyisivät sitä,
kaitsivatko mökkejä tahi kuninkaanlinnoja?
"Ei ole luultavaa, että isäsi on kuollut", jatkoi Kristiina, kylmästi
aprikoiden mahdollisuuksia. "Hänen olisi silloin täytynyt olla
äsken kuollut ja äidilläsi olisi ollut surupuku yllään eikä olisi
lähtenyt yksin vieraaseen maahan talvis-aikaan. Luultavampaa on, että
hän, jonka olisi pitänyt olla hänen suojeliansa, oli hyljännyt ja
häpeällisesti pettänyt äitisi, mutta hänellä oli kai ollut syynsä,
jonka vuoksi hän sen oli tehnyt. Minusta näyttää siltä, kuin kaikki
osottaisi, että isäsi on ollut upseeri, joka on pettänyt vaimonsa...
tahi rakastajattarensa. Siitähän vihdoin kaikki riippuu."
"Armollinen röökinä... Minä pyydän... Älkää enään!"
"Kyllä, tässä on kunniasta ja nimestä puhetta. Sinä sanot, ett'ei
mitään tiedustelemisia ole pantu toimeen, paitsi että kiitos on
kuolleelle tehty kirkossa. Sellainen velttoisuus on minusta hyvin
kummallinen. Siellä täytyy kuitenkin löytyä ihmisiä naapuristossa,
jotka ovat nähneet äitisi maantiellä kulkevan ja jotka ovat
edellisenä yönä pitäneet häntä luonaan. Mitä varten ovat he niin
kokonaan olleet puhumatta, mistä hän oli tullut sekä mitä hän ehkä
oli puhunut? Ovatko he olleet osalliset rikokseen sekä lahjottu sitä
salaamaan? Taikka ovatko he vain tuijottaneet ilmaan, kuten nuot
suomalaiset häränkallot tavallisesti tekevät, ennenkuin mitään heidän
silmistään löytää tiensä kieleen? Minä annan kirjoittaa Uudenmaan
läänin maaherralle, Knut Liljehöökille, että hän tarkoin koettaisi
kaikesta, mitä tähän asiaan kuuluu, saada selkoa Karlshaminassa,
taikka mikä sen pitäjään nimi on?"
"Karja."
"No niin, Karjassa ja pitkin koko Suomen lahden rannikkoa. Beata
rouva ei sinua kynsiinsä saa. Jos sinä olet aatelinen tahi aviollista
sukuperää, niin pitää sinulle osotettaman sitä kunniaa, kuin
tuleekin. Jos olet lokkilintu, jolla ei mitään pesää ole, täytyy
sinun odottaa kaksi vuotta ja, jos olet minulle uskollinen, niin minä
en unohda antaa sinulle sekä nimeä että kunniaa. Mene nyt sinulle
määrättyyn asuntoosi, ja ole piikojen kanssa sovussa; he eivät pyydä
mitään parempaa, kuin kiusata Beata rouvaa. Minä käyn ratsastamaan
ruhtinattarien parissa; tahdon myöskin nähdä Niemandin ratsastavan,
koska hän on päässyt eheänä siinä, missä Duvall on ratsastanut
kumoon."
Kello 9 lähti kuningatar Caballeronsa selässä ratsastamaan lukuisan
seuran saattamana. Missä hän vain näyttäytyi, tervehtivät häntä
riemuitsevat väkijoukot, jotka vielä kulkivat voitonhuumauksissa.
Niemand ratsasti seurueen joukossa uudessa asussaan ja kutsuttiin
välimmiten kuningattaren rinnalle. Hän näytti vähäisemmältä ja
heikommalta kuin eilen; hän oli kalpea ja kipeä: tuo talvimatka
olisi saattanut murtaa haavoittumattomankin miehen. Hänen pieni
vartalonsa ensin vähän nauratti henkivartiaston pitkiä miehiä, hänen
suosiossa olemisensa herätti heidän kateuttansa. Mutta sotilaat
olivat kuulleet, että hän oli oppinut ratsastamaan Aake Tottin luona.
Sepä nimi, jolla on pysyväinen sointu kaikkien Ruotsalaisten ja
Suomalaisten ratsumiesten korvissa. Aake herran oppilaana oleminen,
silläpä vaikutus, kuten hopeahihnasilla, se laski loisteen sekä
miehen että hevosen ylitse.
Niemand oli saanut valita hevosen hovitallista; hän oli ymmärtänyt
valita parhaan ja hän ymmärsi myöskin sillä ratsastaa. Ei
mitään tarpeetonta uljuutta, kaikki kävi varmasti, vakavasti ja
luonikkaasti. Kummallisesti hevonen totteli ohjaksia! Henkivartijain
entinen nauru muuttui ihmettelyksi; kuningatar itse, joka kyllä
istui vakaasti satulassa, katseli poikaa teeskentelemättömällä
mieltymyksellä. Hänpä osasi ratsastaa, hän.
Ratsastusmatka kävi sillan yli Norrmalmiin, Arttilleriapihaan ja
silloin autiona ja asumattomina olevien "Ladugårdslandet" seutujen
yli. Jos Tukholmankin asutut kadut silloin olivat niin huonot, että
niitä pitkin oli vaikea ajaa, mm näillä raivaamattomilla, vuoroon
suoperäisillä ja vuoroon kivisillä syrjäteillä oli vielä pahempia
esteitä edessä. Kristiinaa huvitti poiketa tieltä pois, laukata ylös
vuoren kukkulalle tahi ajaa vesilätäköitten yli hätöittääksensä
naisseuraajiansa, ja tämä ei tapahtunut ilman vahinkoa. Ruhtinatar
Kristiina Magdaleena, joka kohta oli morsianna seisova, vaipui
rämeikköön, josta sulhanen, Baden Durlachin rajakreivi Fredrik,
hänen pelasti. Ruhtinatar Eleonoora Katariina nyrjähytti jalkansa;
hovineidet kulkivat kiertoteitä välttääksensä pensastoja ja
kivikkoja, he jäivät jälkeen ja saivat kärsiä pilkkaa. Nybrovikin
luona oli vanhan linnan jätteitä. Kristiina seisahtui erään
muurin luo, jonka yli ratsastaminen näytti mahdottomalta ja kysyi
hoviherroiltaan, uskalsiko kukaan tehdä hevosellaan hyppäystä.
Nuori Kustaa Bonde koetti; hänen hevosensa piti vastaan. Kapteeni
Lauritsa von der Linde, joka sodasta oli kotiin palannut, koetti
hurjaa hyppäystä. Siinä oli vain tuuman verta vailla, ett'ei päässyt
ylitse, mutta se tuuma oli vähällä katkaista urhoollisen kapteenin
sotilasretken ja tulevan vapaaherrallisen arvon. Kun hän onnellisesti
hevosensa alta vedettiin esiin, otsa raamukkeessa, epäilivät
rohkehimmatkin, uskaltaisivatko uudestaan koettaa tuollaista
arveluttavaa hyppäystä. Pieni Niemand ratsasti esiin, kannusti
hevosensa juoksemaan kovaa ravia raunion ulkosyrjään asti, hyppäsi
satulassaan seisaalle ja teki kuperikeikan muurin yli. Ei yksikään
nuoralla tanssia olisi tuota temppua paremmin tehnyt.
"Tuo on tanssi- eikä ratsastustaidetta", väittivät hoviherrat.
"Tehkää samoin, hyvät herrat!" nauroi kuningatar.
Lahden rannalla oli ohut jääpeite ja Kristiina oli vallattomalla
päällä. Hän ratsasti jäänsyrjälle, otti sormuksen sormestaan ja
viskasi sen ulospäin jäälle niin pitkälle kuin jaksoi. Sormus kieri
edelleen tuulen viemänä ja seisahtui kahdenkymmenen sylen paikoille
rannasta.
"Kuka tuo minulle sormukseni takaisin?" kysyi kuningatar.
Muutamat herroista astuivat alas satulastaan ja koettivat seipäillä
jään vahvuutta. Sen havaittiin mahdollisesti kannattavan kuuden
vuoden ikäistä lasta.
"Niemand on köykäisin; Niemand ulos!"
Mutta Niemand ei lähtenyt; hän istui liikkumattomana satulassaan.
Kiihkoisena voittamaan kuningattaren suosiota, veti ranskalainen
Beschon niminen luutunsoittaja lautoja rannalta ja laski ulos
lautaportaat. Hän oli tullut niin lähelle sormusta, että hän
melkein kurotetulla kädellään saattoi siihen tarttua, hän kumartui
eteen päin, oikasi itsensä, venyttihe vielä pitemmäksi... Vihdoin
puuttui ainoastaan kämmenen levy. Silloin oli Beschon rikkonut
tasapainon lain ja makasi koipiansa sätkytellen vaipuneena särjettyjen
jäänkappaleitten väliin.
Kaksi vastakkaista huutoa kuului katseliain joukosta; toinen
ääntevä: apuun! Toinen, kuten sopivinta olikin, hiljaisella äänellä:
musikantti pohjaan vain! Beschonia ei kukaan hyvin kärsinyt hänen
mielisteleväisyytensä vuoksi eikä myöskään siitä syystä, että
häntä suosi Eleonoora Katariina, joka sittemmin sai katua tuota
suosiollisuuttaan.
Muutamia seurueesta juoksi ulos portaille ja heidän onnistui, vaikka
ei vaaratta, pelastaa ranskalainen. Märkänä ja viluisena Beschon,
niin pian kun hän oli päässyt kuivalle maalle, teki alammaisen
kunniatervehdyksensä kuningattarelle.
_"De votre majesté le très humble serviteur!"_
"Niin, minä kyllä näen, että Beschon on märkä", vastasi Kristiina
hillitsemättömällä ilolla, "mutta missä on sormukseni?"
Tuo onneton, hän oli unhottanut sormuksen, kuten vaaran hetkenä
kaikki unohtuu paitsi pelastus. Toinen oli ehtinyt ennen häntä: pieni
kersantti oli puikahdellut hänen pelastajiensa välitse, onkinut
kuninkaallisen pantin uivalta jäänlohkareelta ja kunniaa tehden
kurotti hän nyt miekkansa kärjellä kuningattarelle sormuksen.
"Niin, mitäpä tahdotte, että minä tekisin, rakas Beschon?" sanoi
kuningatar, ollen yhä hyvällä tuulella. "Kunnia on urhoollisen, mutta
voitto viisaan. Te suvaitsette ottaa vastaan ihailuni ja kersantti
Niemand sormukseni."
Tämän pienen seikkailun jälkeen ratsastajaseura ajaen täyttä laukkaa
palasi linnaan, jossa annettiin päivällistä kaikille kuninkaallisessa
ruokapöydässä. Sanotaan, että ruokahalu tällä kertaa oli sellainen,
jota tuntee ainoastaan silloin, kun on marraskuun kylmässä ja
ankarassa tuulessa tehnyt kovan ratsastusretken nuoren kuningattaren
ja kihlatun pariskunnan ollessa seurueen etupäässä.
Aterian jälkeen kutsutti kuningatar luoksensa kersantti Niemandin ja
Hagar Ringin. Kersanttia hämmästytettiin kysymyksellä: "sinun nimesi?"
"Urban Niemand, kersantti..."
"Niin, minä tiedän. Tiedän myöskin ikäsi ja syntymäseutusi. Mutta
mistä sait nimen Urban? Sitä ei meillä käytetä."
"He sanoivat sen antaneensa paavin mukaan."
"He? Kutka he?"
"Nunnat, jotka kastoivat minun toiseen kertaan Ingolstadtissa."
"Mitä? Oletko sinä uudestaan kastettu katolilaiseksi?"
"He sanoivat niin. Minä en itse mitään tiedä."
Kristiinan veri kuohahti.
"Sinä kurja uskonheittiö! Olet kuudentoista-vuotias, olet saanut
kristillisen kasvatuksen, palvelet mainiona _minun_ urhoollisessa
sotajoukossani ja annat kastaa itsesi uudestaan, tullaksesi
katolilaiseksi! Etkö siis tiedä, että se, joka luopuu uskostansa,
pettää omantuntonsa, kunniansa, isänmaansa, eikä ansaitse, että
rehellinen mies häntä uskoo! Jumalani, olla lutherilainen ja ruveta
katolilaiseksi! Sehän on lähtemistä päivän valosta pimeään yöhön.
Mitenkä tulit sinä noin surkealle harhatielle?"
"Olin haavoitettu ja kipeä. Annoin heidän tehdä kanssani, mitä
tahtoivat."
"Hänen kasvatuksensa herra Aake Tottin ratsumiesten joukossa oli
kaikkea muuta kuin kristillinen", uskalsi Hagar lisätä.
"Noh", jatkoi Kristiina tyvenempänä, "etkö ole tuntenut mitään halua
palata takaisin oikeaan evankeliseen oppiin? Etkö tiedä, että me
taistelemme lutherilaisen uskonamme puolesta paavia ja perkelettä
vastaan? Etkö häpeä luopua uskosta, jonka puolesta kuningasvainaja
meni kuolemaan?"
"Minä tahdon halusta olla luterilainen, jos teidän majesteettinne
tahtoo niin määrätä."
"Määrätä? Voiko määrätä uskoa kenellekään? Minä saatan määrätä sinua
menemään kuolemaan rehellisen sotilaan tapaan, mutta minä en voi
määrätä sinua uskomaan pilkkuakaan katekismuksesta, joll'ei Jumala
ja sielusi autuus sitä vaadi... Hän pitää minua paavina, tuo! Minä
valvon öitä, näyttääkseni vääräksi reformeerattujen harhaoppia,
ja nyt omat sotamieheni antavat itsensä kastaa paavilaiseksi!...
Mitenkä se paikka oli, Hagar, jonka sinä kerroit _Petri Ravennelii
Bibliotheca sacrasta_?"
Hagar luki muististaan latinalaisen lainalauseen tuon silloin mainion
jumaluus-opin tutkian väitöskirjoituksista katolilaisia vastaan.
"Niin, eikö ole sillä tavalla? _Ccos cci curant, insanos
insani_... [Sokeat parantavat sokeita ja tyhmät tyhmiä.] Mutta hän
ei latinaa ymmärrä, tuo veliraukkasi... Niemand, minä puhun hänen
arvoisuudellensa Johannes Mathiaksenpojalle, että hän valaisee pimeän
järkesi... Kuka oli isäsi?"
Nuorukainen oli ääneti.
"Etkö sitä tiedä? Minä sanon sen sinulle. Sinun isäsi oli upseeri,
joka hylkäsi vaimonsa. Älä koskaan, Niemand, naista hylkää,
jolle olet antanut sanasi ja lupauksesi! Se on kuolemansynti; se
tulee vielä kostamaan sinulle ja lapsillesi. Etkö tiedä mitään
vanhemmistasi?"
"Hän sanoi, että minä olin hänen tyttärenpoikansa."
"Kuka hän?" Kristiina kävi kärsimättömäksi. Hän oli nyt saanut
arvoituksen selitettäväkseen, joka sukkelaan vei hänen ajatuksensa
siksi, että se työnnettiin syrjään toisen edestä.
"Hän, jota he nimittävät Ruben Zeviksi Regensburgissa. Eräs
juutalainen."
"De Geer tuntee hänen. Rikkahin koronkiskoja Euroopassa.
Juutalaisilla on kaksi ansiota: viisautta ja rahaa. Ja sinä olisit
Ruben Zevin tyttärenpoika? Mistä hän sen tiesi?"
"Eräästä kuvasta ja rintaneulasta. Se oli se, jonka kreivinna Brahe
antoi minulle Lavilassa. He olivat varastaneet minulta neulan, kun
makasin kuolleena Neunburgissa ja juutalainen antoi sen minulle
takaisin."
"Neunburgissa? Näytä minulle neula!"
Niemandin täytyi pyytää Hagaria auttamaan, sillä neula oli kiinni
ommeltu hänen ihotakkinsa nahkavaruksen alle. Sillä aikaa kun
tämä puku-asia huoneverhon takana valmistettiin, alkoi jo ruveta
hämärtämään. Kammarineito Fiken astui sisään lamppua sytyttääksensä,
mutta hänen käskettiin odottaa etuhuoneessa. Kristiina katseli
hämärässä tuota hienosti tehtyä hopealiljaa.
"Mikä erinomainen työ! Mistä kreivinna Brahe on neulan saanut?"
"En tiedä. Aake herralta, luulen... Kenraalimajuri Slange on tuntenut
isäni... Se oli isäni, joka ratsasti hänen ylitsensä", kiirehti
Niemand lisäämään, muistaessaan viimeiset sanat, jotka hän luuli
kuulleensa Slangen huulilta.
"Isäsi elää. Hagar, kirjoita muistiin kaikki, mitä veljesi tietää
neulasta ja juutalaisesta! Me olemme päässeet suden ja ketun
jäljille. Jospa nyt minulla olisi tuo juutalainen Tukholmassa...
Kersantti Niemand! Sinä olet Neunburgissa haavoittunut ja
Breitenfeldissä samoin. Sotamarsalkka on kunnioittanut sinua
asettamalla sinut päällikkyyteen noin nuorella iällä. Sinä olet
tuonut perille voitonsanoman... sinä et huonosti ratsasta. Pyydä
minulta armon-osotusta sillä ehdolla, että palaat lutherilaiseen
uskoon!"
Kersantti Niemand oli ääneti, tehden kankeana sotakunniaa. Mitäpä
hän pyytäisi? Hänelläpä oli suuressa määrässä kaikkea, mitä hän oli
toivonut. Hetken oltuaan hämillään ja ääneti luuli hän tehneensä
onnellisen keksinnön.
"Teidän majesteettinne", sanoi hän "olkaa armollinen ja antakaa
Hagarille kirja! Hän on rakastunut kirjoihin."
Taaskin Kristiina nauroi, kuten kuudentoista vuotisena nauretaan.
"Etkös ole se poika, joka käen kukuntapuun alla istui ja pyysi
elääksensä siksi, kuin kuolisi? Kirja Hagarille? Sämpylöitä
leipurin lapsille? Eikö hänellä ole hyllyt täynnä kirjoja.
Valitse, kirjatoukka! Hagar, ketä sinä kunnioitat nerokkaalla
valitsemisellasi: Ciceroa vai Platoako?"
"Kiitän alammaisesti. Jos armollinen röökinä saattaa olla ilman
_vulgataa_... siinä on kummallisia kuvia... Minulla ei koskaan ole
ollut kuvakirjaa."
"En kehu makuasi, mutta ota _vulgata_ Aadamin kylkiluineen sekä
seitsemine vihanmaljoineen... kun vain et rupea paavilaiseksi, kuten
veljesi... Etkö pyydä mitään itsellesi Niemand?"
"Pyydän kuolla teidän majesteettinne puolesta", vastasi
poika teeskentelemättömästi, aavistamatta sitä ritarillista
kohteliaisuutta, jonka nuo yksinkertaiset sanat sisälsivät.
Ruotsin nuori kuningatar tunsi itsensä hetkellisesti liikutetuksi.
Kentiesi ajatteli hän niitä tuhansia, jotka nyt hänen kunniansa,
hänen mahtinsa ja hänen valtakuntansa edestä kaatuivat
taistelutanterella tahi hivuivat pois sotasairaaloissa. Hän kurkotti
kätensä suudeltavaksi kersantille. Sitten virkkoi hän leikillisellä
äänellä:
"Onnellinen sinä, joka saat taistella eteläisemmän auringon alla!
Katso, meidän lyhyt marraskuinen päivä jättää meidän jo pimeään.
Ja tuolla... tuolla on tähti, joka loistaa meidän kolmen ylitse!
Jupiterin tähti! Kolme kruunua, mutta yksi jalopeura!"
Ja tuo suuri, kirkas tähti loisti linnan pimeästä akkunasta sisään
yli merellä uivan lastun, yli kenttien verta vuotavan varsan, yli
Ruotsin valtakunnan kruunun, joka oli asetettu kesyttömän tytön
kiiltävälle otsalle. Muutaman lyhyen hetken näki se nuo kaikki kolme,
-- se, joka ei ollut rakkaus, vaan ainoastaan valta, -- sitten heidän
jälleen piti valuman pois tuntemattomaan etäisyyteen vaihdellen,
kuten sekin, asemaansa taivaanrannalla.