Se oli lapsensatu, mutta koski urhotyötä.
Aksel Oxenstjerna ei nyt tullut kuningattarensa luo
valtiohuolestuttajana, vaan voitonsanoman tuojana. Hän näytti
nuoremmalta, hänen vartalonsa oli suorempi, hänen ryhtinsä
pontevampi, hänen muuten tyvenessä, ajattelevassa katseessaan
kuvastui nyt nuoruuden ilo. Hän oli kantanut vanhoilla hartioillaan
raskaita taakkoja, hänen oli täytynyt usein etsiä tietä siinä,
missä ei kukaan muu löytänyt polkua eikä pelastusta, hän oli niin
monta epätoivon kiusausta tallentanut poveensa ja ollut toivovinaan
siinä, missä ei mitään toivoa enään ollut, että hänelläkin kerran
oli oikeus ilmaista uhkuvia voitontunteitaan. Hän ei unhottanut
ainaista stereotyypillistä, alammaista kunnian-osotustansa, kun hän
seisoi itsevaltiaan edessä, mutta hän ei odotellut hallitsiattaren
kysymyksiä, hän oikasi vartalonsa koko pituudelleen tuon juhlallisen
tervehdyksen jälkeen ja huudahti iloisesti:
"Jumalalle kunnia olkoon! Minä onnittelen teidän majesteettianne
ja valtakuntaa, suuri voitto on voitettu!" Myöskin Kristiina tässä
silmänräpäyksessä unhotti _doxan_ ja kaiken teologian, hän unhotti
sen juhlallisen tervehdyksen, jolla hän tavallisesti otti vastaan
valtakunnan etevintä palveliaa, hyppäsi seisaalle, tarttui kanslerin
käsivarteen ja huudahti hänen ikäisensä innolla: "Torstenson? Jumalan
kiitos!"
"Sotamarsalkka Torstenson ja Ruotsin sotajoukot ovat arvollisesti
viettäneet kuningasvainajan muistoa saavutettuansa tämän toisen
voiton Leipzigissä ja Breitenfeldissä. Tunti on kulunut siitä, kuin
sananlennättäjä tuli. Arkkiherttuan koko armeija on kaadettu ja
hajoitettu, 5,000 on kuollutta ja 4,500 vankina... Me olemme ottaneet
190 lippua, 46 tykkiä, koko kuormaston... Leipzig on tuota pikaa
meidän käsissämme. Lokakuun 23 päivänä on Jumala Ruotsin aseille
antanut tämän voiton. Sananlennättäjän oli täytynyt Hampurissa
viivähtää. Meidän tappiomme..."
"Ei nyt mitään tappioistamme! Ei nyt! Ei mitään suruharsoa voiton
ylitse! Elääkö sotamarsalkka?"
"Hän elää eikä ole haavoitettukaan."
"Siinä kylläksi. Torstenson on sotajoukon arvoinen. Suvaitsetteko,
teidän jaloutenne, istua tähän? Raportti? Antakaa minun nähdä tuo
paperipala, joka valtakunnan korottaa vaarasta voitonriemuun!"
Hän melkein veti valtiokansleria istumaan vieressään olevaan
nojatuoliin. Edellisten päivien levoton jännitys oli ollut niin suuri
epäluotettavien ja ristiriitaisten huhujen takia, joita Saksanmaalla
olevien sotajoukkojen tilasta oli kulkenut, että ensimmäinen tieto,
kun se vielä lisäksi oli voitonsanoma, syrjäytti kaiken muun, kuten
räjähyttävä miina. Kuningatar yksin oli rohjennut nauraa ja lukea
jumaluusoppia: nyt oli voitto hänenkin voittanut.
Tämän valtio-uutisen tultua oli Hagar unohtunut niin kokonaan,
kuin kanervainen kulovalkeassa. Valtiokanslerin tulo siirsi
silmänräpäyksessä hänen entiseen asemaansa tässä maailmassa,
jossa hän oli tyhjää mitättömämpi. Hänellä oli kyllin ymmärrystä
käsittääksensä, että hän täällä oli liikanainen, ja syrjäytyi niin
kauas kuin mahdollista. Mutta kuninkaallinen asunto oli hänelle
tuntematon; hän näki kolme ovea, tunsi yhden, jonka kautta hän oli
tullut sisälle, ja hiipi kuulumattomasti ulos.
Hän tuli puolipimeään etehiseen, jota suuresta avonaisesta takasta
tuleva valo heikosti valaisi. Lieden edessä istui kammaripiika
Fiken Lång, kiinnittäen nauhasolmukoita kenkiinsä, sillä välin, kun
hän vartoi kuningattaren soittokellon kilistystä. Uloskäytävässä
seisoi kammaripalvelia Johan Holm, joka äsken oli vastaan ottanut
valtiokanslerin ja nyt näytti olevan valmis osottamaan uloskäytävää
tuolle vieraalle tytölle. Hän pettyi; tyttö ei mennyt, hän ei vielä
ollut määräkäskyjänsä saanut. Aika kävi Holmille pitkäksi: hän
puhdisti salavihkaa vaskitorvea, jonka hän piilotti takkinsa alle,
kun joku tuli näkyviin.
Hagar istahti lieden eteen vastapäätä kammaripiikaa. Hänen täytyi
lämmittää itseänsä, hänen oli vilu. Hän ei ennen ollut huomannut,
että ilma kuningattaren folianttien välissä oli hyvin viileä.
Mieleensä muistui, että häntä oli viluttanut myöskin ensimmäisen
kuninkaallisen kohtauksensa jälkeen, kun hän istui veneen keulassa
matkalla Norrköpingiin. Tuo nuori, loistava kuningatar, joka oli
oppinut, oikullinen ja viehättävän jalomielinen, kun hän tahtoi,
-- mistäpä se tuli, että vilutti -- ei hänen läheisyydessään, ei
silloin, kun hän viehättävästi puhui ja nauroi, sillä silloin saattoi
unohtaa kaikki, -- mutta jälestä päin?
Hagar vaihteli muutamia sanoja kammaripiian kanssa. Hän sai vain
lyhyitä vastauksia. Tyttö oli uninen ja väsynyt; hän oli valvonut
siinä paikallaan myöhään illalla, ja kello 3 aamulla täytyi hänen
jälleen olla kuuntelemassa, josko kuningatar soitti kelloansa.
Pieninkin torkahdus olisi vienyt häneltä viran. Ylihovimestaritar
rouva Beata Oxenstjerna oli tuleva aamutervehdyksellensä kello 7, ja
onneton se palvelia, joka ei silloin virkkuna ollut paikallaan, kun
suuren seinäkellon käki kukkui!
Fiken Långin jyrkät vastaukset olivat kuten kylmä ruiskutus
kuningattaren äsken onnelliselle uudelle suosikille. Beata rouva!
Kaakinpuu! Vitsa! Kellari!... Ja palvella, ehkäpä jo alussa vihattuna
tämän rouvan jokapäiväisen hallinnon alla! Hagarin ei tarvinnut kysyä
enempää tulevasta palveluksestaan. Kammaripiian väsynyt muoto antoi
syytä siihen luuloon, että hänen palvelus-aikansa viikossa kestäisi
seitsemän päivää ja yhtä monta yötä.
Näitä ajatellessa heräsi metsälinnun luonne...
"En olekkaan niin yksin nyt kuten kellarissa", ajatteli hän
itsekseen. "Jos Beata rouva on mahtava, on kuningatar mahtavampi
kuitenkin. Hän on minulle sanonut, että ne, jotka Jumala on
aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä... Nimeni pitää hänen luonaan
olla von Doxa." Ja kun Hagar muisti tuon kummallisen keksinnön,
täytyi hänen nauraa; hänpä saattoi nauraa melkein yhtä iloisesti kuin
kuningatar itse, vaikka ei hetikään niin usein. Elämä oli kietonut
hyvin erilaiset siteet näitten yhden-ikäisten huulilla hymyilevän
veitikan ympäri.
Fiken Lång loi silmänsä punaisista nauhan solmukoistansa Hagariin
ja katseli häntä hämmästyneenä. Olikohan ihminen hullu? Tulee
kuningattaren puheilta, istuu lieden eteen sen sijasta, että hänen
olisi tullut lähteä matkoihinsa; istuu siinä nauramassa!
"Älä herätä häntä tuolla syrjässä. Hänen armonsa valtiokansleri on
määrännyt, että hänen pitää saaman nukkua", mötisi kammaripiika.
"Onko siellä ketään?"
"Sananlennättäjä, luullakseni."
Hagar havaitsi, katseltuaan osotettuun suuntaan, ihmis-olennon
pitkänään makaavan kovalla lepolavitsalla siinä pimeässä huoneen
osassa, jota suuri takka varjosti. Itse kuninkaallisessa linnassa
saattoi aivan lähellä loistohuoneita nähdä mitä yksinkertaisimpia
huonekaluja, aivan samati, kuten ajan tapa asetti yksinkertaisen
kotielämän julkisen loiston kanssa rinnatusten. "Mistä hän on tullut?"
"En tiedä. Saksanmaalta, luullakseni."
Hagar oli kuullut valtiokanslerin ensimmäisen sanoman voitosta.
Hän piti varansa, ett'ei hän huomaamatta mitään tuosta maininnut.
Hän katseli nukkuvaa, joka oli -- viittaan verhottu. Tuo tuli
Saksanmaalta. Tiesikö hän jotakin hänen kaksoisveljestään, Bennusta,
ainoasta elävästä olennosta, jonka merellä uiva lastu saattoi
omaksensa mainita? Kahteen vuoteen ei sisar ollut veljestään
tietänyt, elikö hän vai oliko kuollut.
Hetki kului. Vielä ei näkynyt valonsädettä syyspäivän myöhäisestä
auringosta. Seinäkellon käki kukkui 7 kertaa, ja seitsemännellä
lyönnillä astui rouva Beata Oxenstjerna sisään. Kammaripalvelia
piilotti torvensa, Fiken Lång oikaisi itsensä kankeaksi kuin tikku.
Hagar oli siirtänyt tuolinsa valkeanvalosta paremmin varjoon ja
käänsi itsensä pois päin.
"Kuinka röökinä on maannut tänä yönä?"
"Kuten tavallisesti. Pani maata kello 11, nousi vuoteeltaan kolmen
jälkeen. Ebba neiti meni kello 10. Röökinä on lukenut aamulla vieraan
neiden kanssa."
Beata rouvan terävät silmät tunkivat läpi varjon sinne, missä Hagar
istui; vieraat neidot eivät olleet hänen mieleisiään. Onneksi hän
kuitenkin havaitsi kaksi oikoilevaa säärtä lepolavitsalla.
"Mikä nyt, Fiken? Kuka uskaltaa..."
"Hänen armonsa valtiokansleri toi tänne sotilaan ja käski hänen panna
maata lavitsalle."
"Sananlennättäjä! Onko hänen armonsa sisällä röökinän luona?"
kysyi ankara rouva uteliaasti ja aikoi tarttua lukukammarin oven
vääntimeen, kun häntä hillitsi vastaus:
"Hänen armonsa on siellä sisällä ja hän määräsi, ettei kukaan pääsisi
sisälle, ennenkuin hän taikka röökinä soittaa."
Ovenvääntiöön tarttunut käsi laskeutui alas, Beata rouva empi.
Uteliaisuus oli suuri, hänen ylihovimestarilliset ja sisarelliset
oikeutensa eivät myöskään olleet vähäiset, mutta valtiotoimissa
täytyi totella.
"Tulen takaisin kello 8", sanoi hän vastahakoisesti ja unohtaen
valtiotoimien takia vieraan neidon, joka täten pääsi vaarallisesta
tutkimuksesta. Huoneen ilma tuntui keveämmältä, kun viimeinen
liepukka valtiorouvan hameesta oli kadonnut. Kammaripiika iski
salavihkaa silmää Holmille, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: minä
leikkasin varikselta siivet!
Ei ollut viittä minuutiakaan kulunut tämän jälkeen, kun kello kilisi.
Se oli valtiokansleri, joka soitti; palvelia tunsi käden. Holm meni
sisälle ja palasi oitis; häntä oli käsketty herättämään sotilasta
sekä saattamaan häntä kuningattaren luo.
Oxenstjerna oli sanonut Kristiinalle, sitte kuin kuningatar
väsymättömästi kyseltyään oli sanasta sanaan raportin läpi tavaillut
paitsi ilmoitukset kuolleista ja haavoitetuista:
"Kaikesta tästä minun armollinen röökinäni olisi saattanut saada
elävän todistuksen sotamarsalkan sanansaattajalta, kapteeni
Duvallilta, jolla myöskin oli urhea osansa tappelussa, hän ennätti
tänne kello viisi aamulla. Mutta Duvall on matkansa vaivoista
paremmin kuollut kuin elävä: hän on ratsastanut yöt päivät siellä,
missä hän ei huonon kelin takia päässyt kulkemaan rattailla eikä
reellä, on kahdesti hevosineen kaatunut ja toisella kertaa katkaissut
kylkiluunsa. Hän ei itse kyennyt, vaikka henkensä edestä olisi
koettanut, tulla kuningattaren puheille, kuten halunsa olisi ollut.
Hän pyysi minua hänen sijastaan tuomaan tänne hänen ordonanssi- eli
käskyläis-upseerinsa, erään nuoren Niemand nimisen kersantin, joka
tappelussa on haavoittunut. Niemand odottaa täällä ulkopuolella; olen
antanut hänen maata etuhuoneessa siksi, että häntä kutsuttaisiin
sisään, koska tuo poika raukka väsymyksestä tuskin koossa pysyy. Ja
lienee hän kyllä vähän hämmennyksissään, mutta minä tuumaan, että
armollinen kuningattareni tahtoo kuulla häntä nyt oitis, kunnes
Duvall jälleen saattaa puhua."
Tämän jälkeen oli Oxenstjerna kuningattaren luvalla soittanut ja
heidän edessään seisoi samassa poika, jonka rääsyinen ratsastus-puku
oli kaikkein mahdollisten ja mahdottomien teitten tahraama, aivan
tietämättömänä siitä, missä hän oli.
"Niemand, sinä olet kuningattaren luona!" huusi valtiokansleri
hänelle, ravistaen häntä olkapäistään.
Turha vaiva. Nuorukainen nukkui. Hän kulki, mihin häntä kuljetettiin,
seisoi mihin asetettiin, mutta nukkui.
"Holm!" huudahti kuningatar.
Palvelia tuli.
"Sinä olet ollut torvensoittaja, samati kuin olet ollut räätäli.
Toitota hyökkäykseen!"
Holm ei ollut hidas ottamaan torveansa takintaskustaan ja puhalsi
ratsuväelle kuuluvan hyökkäysmerkin.
Vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Nukkuva kumartui eteen päin,
valmiina aika laukkaukseen, teki liikkeen kantapäillään ikään kuin
kannustaaksensa hevostaan ja avasi silmänsä. Hänellä oli tummat,
kauniit silmät, jotka ollen vielä unen verhossa tirkistelivät
ympärillä seisovia, ikään kuin eivät olisi tietäneet oliko tämä unta
vai todellisuutta.
Kuningatar nauroi.
"Niemand, ei tarvita ohjia eikä kannuksia! Älä hakkaa meitä; me
olemme ystäviä. Etkö näe ruotsalaisia värejä. Sellaisena tahdon
nähdä rehellisen sotilaan, suorastaan tulesta ja taistelutanterelta
tulleena. Sano meille, mistä tuon suuren ruman arven olet saanut
vasempaan ohimoosi?"
"Hänen majesteettinsa suvaitsee kysyä, mistä olet saanut arven
ohimoosi", toisti Oxenstjerna antaaksensa nuorukaiselle aikaa
tointumiseen.
Niemand tarvitsi tuskin minuuttia, siinä missä moni muu hänen
ikäisensä olisi tarvinnut viisi. Hän oikaisi itsensä, teki
sotilaallista kunniaa ja vastasi:
"Sotakentällä Breitenfeldin luona kenraalimajuri Slangen hevosen
alla.".
"Hevosenkenkä? Ja Slange ratsasti ylitsesi?"
"Kenraalimajuri kaatui ja viholliset ajoivat ylitsemme."
"Mitä? Meidän ruotsalainen Leonidaammeko kaatunut?"
"Sotajoukoillamme ja valtakunnallamme on syytä valittaa suuremmasta
vahingosta", virkkoi valtiokansleri, Liljehöökiä tarkoittaen.
Nuoren kuningattaren katse synkistyi. Hän käsitti kansallisen
vahingon, ja hän saattoi, kun tarvittiin, sopivalla tavalla ilmituoda
tämän käsityksensä, mutta nyt oli voittopäivä; nyt hän tahtoi
häiritsemätöntä iloa nauttia.
"Ei", sanoi hän, "vahingot sitten! Torstenson elää. Niemand, kuka
sinun on kersantiksi tehnyt? Jollet hevosenkengästä merkkiä kantaisi,
näyttäisit minusta vielä keppihevosen ratsastajalta."
"Sotamarsalkka on tappelun jälkeen ylentänyt minut kersantiksi
Uudenmaan rakuunoihin ja käskenyt minut palvelemaan esikunnassa",
vastasi Niemand uudestaan kunniaa tehden. Vastauksesta ei puuttunut
pientä ylpeyttä, joka osotti, että hän, kuten kaikki pojat, oli arka
miehuullisen arvonsa puolesta.
"Pieni, mutta ponteva!" nauroi Kristiina samalla, kun hän nähtävällä
mieltymyksellä tarkasteli tuota reipasta nuorukaista hänen
epähovimaisessa puvussaan. "Koska sotamarsalkka sinulle noin nuorella
iällä on antanut päällikkyyden, on hänellä siihen varmaankin ollut
hyvää syytä. Sinä ratsastit kaljamossa tänne vahingoittumatta,
kun Duvallin hevonen kahdesti kaatui? Duvall on tunnettu hyväksi
ratsastajaksi."
"Kapteeni Duvallin hevonen oli tylsissä kengissä, minä olin omani
kengät nauloittanut."
"Hyvä. Huomenna, kun oikein olet herännyt, pitää sinun ratsastaman
minun seurassani ulos. Mutta kerro minulle nyt tappelusta!"
Niemand kertoi, mitä hän tiesi, enemmän kumppanien puheista, kuin
omasta kokemuksestaan, hän kun oli maannut tainnoksissa tanterella.
Hän kertoi, kuten poika kertoo vilkkaasta painielemisesta.
Tapahtumien tärkeys ja ruotsalaisten aseitten menestys täydensi
kertomuksen vajavuudet. Se oli lapsen satu, mutta koski urhotyötä.
Kuunteliat ottivat varteen jokaisen sanan, äänettömällä jännityksellä
ja usein myöskin liikutuksella. Voiton uutinen oli äkkiä linnassa
levinnyt, ei tietty miten. Pian tunkeili etuhuoneeseen aina taajeneva
kuunteleva joukko, mikä halusi jotakin saada onkeensa tuosta
suuresta uutisesta. Kuningattaren viittauksesta avattiin ovet ja tuo
rauhallinen lukukammari täyttyi kuningaslinnan uteliaista asukkaista.
Hagar seurasi muita. Hän katseli sykkivin sydämmin nuorta ratsumiestä
sekä hänen pahoin pideltyä ja kuitenkin reipasta olentoansa. Niemand?
Sehän on sama kuin Ei-kukaan, käännös vain, ja Bennu oli sanonut
tahtovansa ottaa nimekseen Ei-kukaan. Oliko tuo hän, vai eikö? Ei, se
ei ollut tuo pelästynyt, kaikkien omantunnon raivotarten hätyyttämä
poika, jolle sisar kaksi vuotta sitten oli sanonut jäähyväiset Skurun
laiturilla. Ja kuitenkin... Se ei saattanut olla kukaan muu kuin
Bennu! Ja hän ei saattanut langeta veljensä kaulaan, hän ei saanut
sanoa veljelleen niin, kuten ainoastaan sisar voi sanoa: Sinä olet
siinä! Minä tässä! Tunnetko minua?
Niemand oli puhunut kaikesta ja kaikista paitsi itsestään, kun
kuningatar vihdoin tahtoi kuulla enemmän Slangen kaatumisesta.
Ja kertoja puhui siitä jättiläismäisestä vihollis-ratsastajasta,
joka sulloi kaikki, -- sekä turhista koetuksistansa saada Slangea
henkiin... ja mitenkä hän, Niemand, tuli kumoon ratsastetuksi ja
makasi tunnotonna Breitin raskaan ruumiin alla... mitenkä hän näki
tähden astuvan alas luoksensa ja puhuvan kummallisia sanoja...
Kello oli 7 ja 8 välillä aamulla; linnan-akkunain lävitse näkyi
heikko valonsäde päivän ensimmäisestä koitosta pimeän marraskuun
taivaalla. Äkkiarvaamaton tunne valtasi Hagarin. Tähti? Hänen
tähtensä, Hagarin tähti, kuningattaren tähti? Beata rouva puhui
valtiokanslerin kanssa, arvattavasti siitä, miten sopimatonta oli
laskea noin paljo väkeä kuninkaallisiin huoneisiin. Eikö olisi
mahdollista päästä huomaamatta kuningattaren luo ja kuiskata hänen
korviinsa: Armollinen röökinä, aurinko ei vielä ole noussut ja se on
tapahtunut, mitä tähti on ennustanut!
Hagar tunki lähemmäksi, sanat polttivat hänen huulillaan: Se on
veljeni, joka nimittää itsensä Niemandiksi. Hän on nähnyt tähden,
hän on kolmas! Silloin kääntyi Kristiina Hagariin päin niin
majesteetillisena, kuin hän jo nuorella iällään välistä saattoi olla.
Siinä seisoi kuningatar, ei ollut mitään tilaa enään alammaisten
tuttavuudelle. Hagar syrjäytyi.
Niemand oli lopettanut kertomuksensa, ja Beata rouva kiirehti
toimittamaan ihmisiä pois lukukammarista. Käsky annettiin, että
kirkoissa _Te deumia_ veisattaisiin sekä luettaisiin kuninkaallinen
julistus voitosta. Kammariherra Klaus Wrangel lähetettiin kysymään,
mitenkä kapteeni Duvall jaksoi.
"Holm", sanoi kuningatar kammaripalvelialleen, "vie kersantti Niemand
linnanvahdin luo, anna valmistaa hänelle hyvä aamiainen ja mukava
vuode! Niemand, sinä asut linnassa, niin kauan kuin Tukholmassa
olet. Annappas nähdä, että huomenna olet täydellisesti unesta
virkkamustunut ja istut vakaana satulassasi. Tässä, ota nämät uutta
vaatetusta varten!" Hän kurotti pojalle kultarahakäärön.
Niemand luuli vielä uneksivansa, kun kaksi käsivartta etuhuoneessa
kietoutui hänen kaulansa ympäri ja ääni hänen takanaan sanoi hänen
korvaansa: "kuka minä olen?"
Hän katsoi taaksensa. Hän oli nähnyt pelkkiä tuntemattomia
ympärillään, mutta tämä solakka, kaunis tyttö, puolta päätään pitempi
häntä itseään, katsoi häneen niin tutuilla, niin uskollisilla
tummilla silmillä, että hän heti huudahti: "Hagar!" He eivät
itkeneet, he eivät hellien huudahduksien takia itseänsä unohtaneet,
mutta heillä oli kuitenkin sydän, näillä kahdella, nyt ainakin, ja
varsinkin toisiansa kohtaan.
Kohtaus tuli tällä kertaa lyhyeksi; he päättivät pian jälleen
nähdä toisensa, kun Hagarin tuleva toimituspaikka linnassa oli
määrätty. Hagar istui jälleen odottamaan. Kärsivällisyys ei kuulunut
Hagarin? asioihin. Kun hän vielä oli odottanut pitkän tunnin ja
jo oli luullut, että kuningatar oli hänen unhottanut, nyt kuten
Norrköpingissä, kutsuttiin häntä kellon kilinällä sisään.
"Minulla ei tänään ole mitään aikaa sinua varten", sanoi kuningatar.
"Ruotsalaisten aseitten voitto kutsuu minua _Te deumia_ veisaamaan
Isoon kirkkoon. Tule takaisin huomenna aamulla kello 7, ja laita
itsesi valmiiksi astumaan virkaasi."