Net jotka Jumala on aateloinnut,
eivät saa alentaa itseänsä.
Viiden aika aamulla ei ollut mikään aikainen tunti Kristiinan
aikakautena, jolloin työpäivä tavallisesti alkoi kello 4 ja
ahkerimmilla kello 3. Oli pilkkopimeä, kun Hagar, jota presidentti
Kurjen kammaripiika lyhtyineen sekä aseella varustetut palveliat
seurasivat, mennä hapuili pitkin Tukholman kapeita ja likaisia
katuja. Se lyhyt matka, mikä hänellä oli kuljettavana Kurjen
Ritariholmissa olevasta asunnosta nykyisen Ritarihuonetorin sekä
Isonkirkonmäen yli linnaan, oli tähän vuorokauden aikaan kaikkea
muuta kuin hauska. Luoteinen tuuli puhalsi Mälarin aukeilta
ulapoilta vinkuen sisään molempia virtoja pitkin, peitti katot
lumirännällä, kitisteli viirejä, tärskytteli akkunaluukkuja ja
valmisteli piiritanssilla kuninkaallisen linnan ympärillä itseänsä
jatkamaan matkaansa merelle. Katu-ojat olivat puroina, vesilätäköt
kimaltelivat lyhdynvalossa kaikkialla, noilla kuoppaisilla kaduilla.
Kulkiain täytyi siellä täällä välttää odottamattomia esteitä, jotka
kursailematta telkesivät heiltä tien: pitkä-aisaiset rattaat, kumoon
kaadettu vesisaavi, runsuläjä, kuollut kissa ja, pahin kaikesta,
joukko hirsiä ja tiilikiviä rakennuksista, joita Klaus Fleming oli
antanut hajottaa oikaistaksensa Isonkirkonmäkeä. Uudempi Tukholma
oli tekeillä tämän tarmokkaan linnan ylipäällikön toimesta, joka
äsken oli antanut järjestää Norrmalmin sekä laatinut nykyiselle
kuningattarenkadulle sen suunnan. Uudet asunnot kohosivat hitaasti
tahi olivat aivan kohoamatta, sillä sota nielasi kaikki varat.
Vaarallista oli kulkea Tukholman valaisemattomia katuja yön-aikana;
kuultiin puhuttavan ryöväyksistä ja murhista. Ei kukaan uskaltanut
lähteä ulos aseettomana noihin pimeisiin sokkeloihin. Kurjen palvelia
kulki paljastetuin miekoin, valmiina koska hyvään vastustamaan
hyökkäystä. Yön vaarallisimmat tunnit olivat jo kuitenkin ohitse.
Akkunoista loisti kynttiläin valo. Ei kukaan häirinnyt kulkiain
matkaa soraläjien välissä.
Hagar ilmoitettiin linnanvahdin luona ja hän pääsi heti puheille.
Hän näki kuningattaren lampun valossa tutkivan suurta kirjaa, jossa
oli vanhat, kuvilla varustetut puukannet. Toisia kaikenmoisia
eri suuruisia kirjoja, vieläpä 1500 luvun tunnetuita pieniä
pergamenttinidoksiakin oli huolettomasti sinne tänne sälytettynä
suurelle santelipuiselle pöydälle.
"Sanoinko minä kello 5?" kysyi kuningatar sisään tulialta päätään
nyökäten ja häneen hätimiten katsahtaen.
"Sanoitte, teidän majesteettinne."
"Minun olisi pitänyt sanoa kello 4. _Aurora musis amica_. [Aamurusko
on runottaren ystävä.] Meillä ei nyt ole pitkästi aikaa; minä odotan
valtiokansleria kello 6. Mutta se ei tee mitään; sinun sopii jäädä
linnaan, ollaksesi lähellä, kun minä saan aikaa."
Ja taaskin hän lukuihinsa vaipui ääneti, eikä näyttänyt huomaavankaan
vastatullutta, jolla nyt oli hyvä aika tarkastella lukuhuonetta,
eli vähäistä kirjastoa, joksi sitä nimitettiin. Siinä oli neljä
avonaista, tammesta kyhättyä kirjahyllyä, joittenka vinossa ja
jotenkin epäjärjestyksessä olevaa sisältöä nähtävästi usein oli
käytetty; -- ennen mainittu pöytä, jossa oli neljä laatikkoa,
pyöreäksi sorvatut jalat sormuksenmuotoisine koristeineen ja alhaalla
vahvat nuoran muotoon sorvatut poikkipuut; pienenlainen pöytä,
jonka marmorilevyinen kansi oli hopeisilla korkokuvilla koristettu;
neljä punaisella sametilla päällystettyä ja silkkihepelöillä
koristettua nojatuolia ilman käsinojaa, kahdeksan pienenlaista
komeasti koristettua selkätuolia, joissa oli sileä istuinlauta,
mutta kuningattaren oma kirjoitustuoli oli sileä, mustasta
ebenholtsista; sitten löytyi kaksi kalleutta: pieni kahdessa osassa
oleva puusta, norsunluusta ja hopeasta kokoonkyhätty kirjekaappi,
jota karyatiidit eli naiskuvan muotoiset pronssipylväät kannattivat,
sekä pitkä, matala vaski-arkku ylt'ylitse täynnä erinomaisia
koristeita ja todenmukaisesti aiottu tallentamaan tärkeitä papereita;
vihdoin, jotenkin epämukava triton kuorikkolamppuineen, muutamia
vahakynttilöitä, vesikarahviini lasineen, paperikoppa ja pienet
kultaiset kirjoitusneuvot. Siinä huoneen osaksi yksinkertaiset,
osaksi kalliit irtonaiset kapineet. Kirjahyllyt olivat
kirjakiihkoiselle nähdä, mitä kultakasat saiturille: kiusaajina
kateuteen. Oi jospa olisi kuningatar, jonka vain tarvitsee ojentaa
kätensä hallitaksensa kaiken maailman viisautta!
Äkkipäätä kääntyi Kristiina tuon köyhän tytön puoleen, joka kadehti
häntä ja huudahti:
"Jos sinä osaat kreikkaa, sinä, niin kerro minulle kaikki
kommentaattorien selitykset _doxa_ sanasta!"
Hagar ei sitä sanaa tuntenut paremmin eikä huonommin kuin muitakaan
sanoja. Hän vastasi, että se Homeroksessa löytyi _odotusta_
merkitsemässä; Platonin oli hän havainnut sillä tarkoittavan
_oppilausetta_. Toiset taas käyttivät sitä henkilön _arvon_
merkityksessä ja muutamissa kohden _kunniaa_; mutta oikein kyllä
oli muistutettu, että tässä sanassa on jotakin epämääräistä, ja
kaksikielistä, niin että samati kuin oppilause saattoi olla taru,
saattoi myöskin arvo olla huono arvo.
Kristiina katseli häntä tarkastellen. Tämä toinen tutkinto oli
päättynyt yhtä onnellisesti, kuin edellinen eilen.
"Katsos tässä", sanoi hän ja viittasi Hagaria tulemaan pöydän luo.
"Meidän latinalainen _vulgatamme_ kääntää sen samati kuin Lutherus,
_gloria_ sanaksi. _Mulier autem viri gloria est_. Vanhin saksalainen
käännös, tehty 1483 sanoo kuten Lutherus: Das Weib aber ist die Ehre
des Mannes. Se on vulgata, ei mitään muuta." Hän osotti värssyä
tuossa vanhassa kuvilla varustetussa kirjassa, jonka puukannet olivat
veistoksia täynnä ja jota hän äsken ahkerasti oli tutkinut.
"Minun luullakseni", jatkoi hän miettivästi, "tuo käännös: vaimo
on miehen kunnia on tullut siihen viskatuksi kultaisena viittana
peittämään orjattaren kahleita. Paavali ei ole saattanut muuta
tarkoittaa, kuin että vaimon maine lankeaa miehen päälle, olkoon se
sitte hyvä tahi paha. Hän saattaa olla miehen kunnia, mutta myöskin
hänen epäkunniansa. Mutta joko hän on sitä tahi tätä, on hän olemassa
miehen tähden. Mitä tuosta sanot Saara? Mikä nimesi on?"
"Hagar."
"No mitä, Hagar, tuosta sanot?"
"Armollinen röökinä sen paremmin tietää. Minä en ole sitä ennen
ajatellut."
"Vai niin! Sinulla ei ole ollut yhtään kosiaa, sinulla?"
"Ei." Hagar punastui. Hän oli paljon hokemattomampi tuollaisissa
asioissa, kuin hänen kuninkaallinen yhden-ikäisensä. Kukapa meren
uiskentelevaa lastua kosimaan menisi?
"Hyvä. Etsimätön ja vapaa. Onpa hirveätä, antaa itseänsä ruumiineen
sieluineen miehen valtaan. Emmekö me ole yhtä vapaasyntyiset
kuin hän? Jos meidän käsivartemme onkin heikompi, niin eiköhän
meillä ole yhtä vahva tahto, kuin hänelläkin? Miksi olisimme hänen
alammaisiansa?"
"Papit niin sanovat", vastasi Hagar, jonka sydämmessä Kristiinan
uudelleen kerrotut kapinalliset tunteet saivat tenhoavan vastakai'un.
"Papit!... Oletko sinä papin tytär, sinä? Mene tiehes, sinä,
pappiesi Saaran kanssa, mikäpä hän muuta oli kuin itämainen orjatar?
Näetkös, kaikki nuo raamatunkäännökset", hän osotti noita suuria
kirjoja, "olen minä selaillut läpi kannesta kanteen, tutkiakseni sen
oikeaa sanallista merkitystä, jota nimitetään jumaliseksi laiksi.
Ensiksikin, Aatamin kylkiluu! Tässä se on kuvattuna; mikä hirvittävä
kuva! Ja samaan tapaan on kirjoitettu joka paikassa, aina tuohon
kaksinkieliseen _doxa_ sanaan asti. Mitä minun pitää uskomaan? Etkö
_sinä_ mitään tiedä? Sinä sanoit Platoa lukeneesi?"
"Minä luin hänen _Symposioniansa_ professori Terseruksen johdolla
Turussa."
"Kerro minulle, mitä Plato sanoo miehestä ja vaimosta!"
"Tiedän kovin vähän. Hän puhuu enimmiten miesten ystävyydestä ja
harvoin naisista. Hän sanoo, että puhdas rakkaus vapauttaa, koska se
yhdistää kaikki ja poistaa erotukset."
"Ja sinä luulet puhdasta rakkautta löytyvän?"
Hagar oli ääneti. Tuo onnellinen, hän ei kysymystä käsittänyt.
"Vanhako olet?"
"Täytän kolmen viikon kuluttua kuusitoista vuotta."
"Etkä vielä tiedä rakkaudesta mitään? Se on minusta yhdentekevää.
Toivoisinpa tietäväni yhtä vähän kuin sinä. Pelikaani! Luet Platoa
etkä tiedä enemmän kuin sukkavarras rakkaudesta! Menisinpä vedolle
siitä, ett'et sinä ole lukenut säettäkään _Ovidiuksesta_ tahi
_Tibulluksesta_?"
"En olekkaan, armollinen röökinä."
"Niin näes, olinpa varma siitä. Saat lukea minun kanssani Ovidiusta
ja Tibullusta. Se on hauskaa. Sinun pitää muuttaman linnaan. Miksikä
tahdot tulla? Kammaripiiakseniko?"
"Saanko siivota armollisen röökinän kirjastoa? Pyyhkiä kirjoista
tomun? Sytyttää lukulampun? Tehdä kirjaluetteloa?"... Hagarin tummat
silmät loistivat ihastuksesta. Hän tahtoi suudella kuningattaren
hameenpalletta, mutta Kristiina esti häntä.
"Ainoastaan taitamattomilla on oikeus nöyryyttää itseänsä. Ne,
jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä, varsinkaan
aatelittomien edessä", vastasi hän kauniilla ylimyskatseella.
"Ja sitä paitsi tarvitsen minä sellaisen, kuin sinä olet...
kirjasivistyksessä oppineen, mutta lapsen maailmankokemuksissa.
Minulla on liika monta valtioviisasta, on sukulaisia ja ystäviä,
palveliattaria... espanjalaisia kanoja, jotka vain höyhentensä
puolesta eroavat toisista. Onnipa, Hagtorn, tahi mikä nimesi on,
ett'et ole mies! Minä kentiesi rakastuisin sinuun niin, että minun
vihdoin täytyisi ratsuruoskallani ajaa sinut pois. Mutta nyt olet
sinä, kuten minä, yksi noista vapaasyntyisistä orjattarista, jotka
ravistavat käsikahleitaan."
"Teidän majesteettinne on kuningatar."
"Niin, muistuta minua tuosta, jos sattuisin sen unhottamaan! Minä
nauran usein. Minä nauran koko maailmaa; älä itseäsikään poikkeuksena
pidä! Sinä olet niin naurettava _Platoinesi_ ilman rakkautta ja
_Tacituksinesi_, joka saa hevoset pelästymään. Kun minä tulen
lailliseen ikään, niin aateloitsen sinun ja annan sinulle nimen: von
Doxa, sekä panen kilpeesi Minervan pöllön. Mutta sinä olet Kurjen
sukua; oletko sinä aatelinen? Kuka isäsi on?"
Taaskin Hagar oli ääneti. Tuossa oli jälleen tämä suuri kysymys, joka
hänelle oli elin-asiana, siinä oli itsetunnon hiljainen, toivoton
taistelu vasten nöyryyttävää vastausta.
"Armollinen röökinä on itse sanonut", lausui hän vihdoin hiljaisella,
mutta vakaalla äänellä, "että ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät
saa alentaa itseänsä. Minä en koskaan ole tuntenut isää enkä äitiä.
Minä olen pudonnut tähdistä."
Jos Kristiinan povessa olisi sykkinyt naisen sydän, olisi hän
huomannut pidätetyn kyyneleen turvattinsa silmäpielessä, mutta
hän ei sitä huomannut. Hän vain kohotti olkapäitään ja vastasi
huolettomasti: "Siinä on myöskin aateliskirja. Jupiter ja Mars ovat
olleet kummina kehtoni ääressä. Kummallista! Minä uneksin viime yönä,
että suuri, kirkas tähti laskeutui alas vuoteelleni. Sillä ei ollut
mitään olentoa, se oli pelkkää valoa, se virtaili minuun niin, että
me olimme kuin yksi. Minä elin siinä ja se minussa, ja minä kuulin
sanoja, jotka olivat ainoastaan valon heijastuksia. Sinä olet minun
kuuni, sanoi se, ja minä olen sinun aurinkosi. Teitä on kolme, jotka
minulle kuulutte, ja ennenkuin aurinko nousee, tulevat nuo kolme
näkemään toisensa silmästä silmään."
Hagar alkoi tarkasti kuunnella. Hän unhotti nöyryytyksensä, hän
muisti tähtensä Tuurholman ajoilta ja Andromedan peräkannelta.
"Armollinen röökinä!" huudahti hän. "Minä tunnen tähden. Se on
puhunut myöskin minulle!"
"Unia!" jatkoi Kristiina samalla huolettomalla äänellä, "Usvat
nousevat maasta, sakenevat ja tivistyvät pyrstötähdiksi. Usvat
nousevat aivoihin ja tivistyvät unelmiksi. Monet sanovat, että
tähdet johtavat ihmisten elämänjuoksua; siitä asiasta en minä
tahdo mitään sanoa. On tunnettu asia, mitenkä Tyko Brahe ennusti
ennen kuningasvainajan aikaa, että Suomessa oli syntyvä suuri
sotapäällikkö, joka valloittaisi koko Pohjolan. En tiedä, onko se
oikein selitetty siten, että se olisi tarkoittanut herravainajata,
minun isääni, joka kylläkin suuri oli, mutta jonka kuitenkin
täytyi jättää minulle ja muille jälkeläisillensä osan pohjoisista
valloistaan anastettavaksi. Ehkäpä se oli minua, kuin ennustus
tarkoitti, koska vanhempani olivat Suomessa yhdeksän kuukautta ennen
syntymistäni; mutta minä ajattelen, että jätämme tämän tulevien
aikojen selitettäväksi. Minun tähteni kertoi, että jotakin tapahtuisi
tänään, ennen auringon nousua. Ei ole pitkä siihen nyt enään, ja jää
se ehkä kyllä tapahtumatta... Mutta nyt olen minä joutunut ojaan tuon
surkean _Doxa_ sanan vuoksi. Minun oli aikomukseni raamatusta etsiä
reformeerattujen harhailuja..."
Sattui hyvin Hagarille, että hän jumaluus-opillisten aikakauskirjojen
joukossa, joita kotiin palanneet sotilaat aikoja sitten olivat
jättäneet jälkeensä Kaskaksen torpan tienoille, myöskin oli löytänyt
reformeerattua oppia kumoavia väitöksiä. Hänen hyvä muistinsa oli
vielä säilyttänyt tarpeeksi tuota lapsuuden aikana vaikeasti sulavaa
luettavaa, voidaksensa auttaa kuningatarta hänen etsimisissään.
Hagar muisti monta kirjailiaa, heidän teostensa nimet sekä heidän
esiintuomiansa raamatunlauseita. Ei mikään saattanut Kristiinalle
olla mieluisempaa tässä jumaluusopillisessa väittelykysymyksessä,
joka tällä haavaa anasti hänen äärettömän tutkimushalunsa. Nuo
molemmat lukiat olivat kiintyneet vilkkaaseen keskusteluun näistä
asioista, ja kuninkaallinen suosio näytti olevan suuresti enenemään
päin, kun valtiokansleri, jota oli odotettu, kuningattarelle
ilmotettiin tulleeksi.
"Ah", huudahti Kristiina, samalla kun hän kärsimättömästi paiskasi
puukantisen foliantin kiinni, "tuo vanha valtiohuolestuttaja
vaivaa minua taas veronvapaaksi ostamisillaan ja valtiovaraston
puutteilla..."