Olen antanut lupauksen...
Kristiina kuningattaren lyhykäinen sairaus Norrköpingissä ei jättänyt
muita jälkiä kuin ne vaikutukset, joita hän säilytti nuoruuden
vahanpehmeässä sydämmessään. Finspängissa käytyään oli Kristiina
matkustanut Nyköpingiin saattaaksensa hautaan hovimestarittarensa
Kirsti Niilontyttären, ja sieltä palannut takaisin Tukholmaan.
Kuukauden paikoilla tämän jälkeen, lokakuussa 1642, Kristiina
kutsutti linnaan rippi-isänsä ja opettajansa, hovisaarnaajan,
_collegium illustressa_. Tukholmassa olevan jumaluusopin professorin,
Johannes Mathiaksenpojan, jolta hän vieläkin luettaviensa vuoksi
kysyi neuvoa, vaikka hänen säännöllinen oppi-aikansa jo vuosi sitten
oli loppunut.
Tuttavallista kahdenkeskeistä keskustelua pidettiin puolenpäivän
jälkeen hämärän aikana kuningattaren kirjastohuoneessa. Ovet olivat
suljettuina. Ei yhtään kuunteliaa missään. Espanjalainen villakoira,
Fido, Ludvig XIII lahjoittama, venyttelihe mukavasti lattiamatolla
kirjoituspöydän alla ja haukahteli unissaan. Palvelusvuoroaan
toimittava hovineitsyt istui yksinään viereisessä huoneessa, kutoen
sukkaa.
Johannes Mathiaanpoika oli kalpea, laiha, paljosta lukemisesta
köyristynyt mies, joka näytti olevan 60 vuotias, vaikka hän ei
vielä ollut 50 vuotta täyttänyt. Hänen pitkä, musta, otsalta jaettu
tukkansa, oli jo, samati kuin leukapartansakin ja hänen ohuet
viiksensä, ruvennut nähtävästi harmaaksi käymään. Siinä kun hän
istui nojatuolissa liikkumattomana, tarkasteli hänen lempeä, tyven
katseensa Kristiinaa, kuin tämä hänen nuori oppilaansa vuoroin
asettui istumaan hänen viereensä, vuoroin malttamattomana kulki
pitkin lattiaa edes takaisin.
"Minun mielestäni", sanoi hän, "jos armollinen röökinä välttäväkisin
tahtoo lukea kirkko-isiä, on Gregorius Nazianzenus nuorisolle aluksi
sopivin, hänen kukilta tuoksuvan kirjoituskielensä vuoksi."
"Huolinko minä hänen kukkaistuoksustaan", huudahti tuo kuninkaallinen
oppilas ylenkatseellisesti. -- "Osottakaa minulle yksikin, joka voi
vääriksi todistaa reformeerattujen erehdyksiä!"
"Niistä ei kirkkoisät tiedä mitään; sitä tulee etsiä Philippus
Melanchtonista", vastasi opettaja.
Kristiina jäi seisomaan hänen eteensä ja sanoi erityisellä
pontevuudella:
"Calvin ja hänen lahkolaisensa ovat kuitenkin väärässä."
"Ovat niin, hyvinkin erehdyksessä, mutta eivät kuitenkaan uskon
perustuksessa. Toivonpa Jumalaan, että mikä siinä heitä meistä
erottaa, ja kirkkoa huolestuttaa sen nykyisessä elämäntaistelussa, on
hyvällä tasoittuva."
"Jumala siitä varjelkoon, teidän arvoisuutenne! Me olemme me ja he
saavat olla heinä, kumpikin erillään toisistamme. Eikä luterilainen
neitsy koskaan saata avioksensa ottaa reformeerattua prinssiä."
Johannes Mathiaanpoika hymyili. Tähän siis hänen oppilaansa tahtoi
tulla kirkko-isineen.
"Se on tuskin luultavaa, ilman että tuo reformeerattu prinssi kääntyy
morsiamen luterilaiseen uskoon."
"Kääntyy, sanoo teidän arvoisuutenne?" Ja Kristiina seisattui taas,
tehden ylenkatseellisen liikkeen. "Mitenkä ihminen voi luottaa
henkilöön, joka on uskonsa hyljännyt?"
"Se ihminen saattaa olla paremmin valaistu sekä mennä parempaan
uskoon."
"Ja teidän arvoisuutenne pitää pysyväisyyttä uskossa niin vähässä
arvossa! Mitä Jumala huolii siitä, mitä me pidämme parempana tahi
huonompana, kun vain pysymme lujina vilpittömällä sydämmellä?"
"Mutta silloinhan myöskin Calvinilainen saattaa autuaaksi tulla
väärässä uskossaan."
"Kentiesi, koska teidän arvoisuutenne sen sanoo. Mutta
Brandenburgilaista vaali-prinssiä minä en koskaan tässä elämässäni
ota."
Julkisena valtiosalaisuutena ja kaikkien Eurooppalaisten hovien
juoru-aineena oli, että Brandenburgin vaaliruhtinas tähän aikaan
säännön mukaisesti oli pyytänyt Kristiinaa vanhimman poikansa ja
kruununperillisen Fredrik Vilhelmin, tuon sittemmin kuuluisaksi
tulleen "suuren vaaliruhtinaan" puolisoksi. Tätä liittoa oli ajateltu
jo kuningattaren lapsuudessa, jolloin hänen isänsä eli, ja sekä hän
että holhojahallitus piti sitä erinomaisen tärkeänä valtiollisena
asiana, koska Ruotsi tämän kautta panisi valtansa alle melkein kaikki
Itämeren rannikot. Tuo kysymys oli lykätty tuonnemmaksi, mutta tuli
nyt taas esiin, vaatien koko painollaan ratkaisevaa vastausta.
Hetki oli tähdellinen; holhojat empivät; Kristiinan myöntymisestä
tai kieltämisestä riippui vallantilan muutos pohjoisessa. Sen
vuoksi hän nyt oli kutsunut luoksensa ainoan neuvonantajansa,
johon hän täydellisesti luotti, ei sentään kuullaksensa hänen
neuvoansa, sillä päätös oli tehty, mutta varustaaksensa itseänsä
niillä puolustus-syillä, joita hänen oppinsa, viisautensa ja harras
uskollisuutensa saattaisi keksiä.
Johannes Mathiaksenpoika tunsi oppilaansa ja epäili, että hänen
vastauksessaan Brandenburgilaisen vaaliruhtinaan kosimiseen piili
muita sydämmen lempikysymyksiä, jotka olivat enemmän arkaa laatua.
Hän oli vähän aikaa vaiti ja kysyi sitten varovaisesti, oliko
armollinen röökinä jonkun omantunnon-asian tähden häntä kutsunut.
"En juuri sitä varten", sanoi kuningatar kainoudella, joka hyvin sopi
hänen nuorelle iälleen, mutta joka hänessä oli hyvin harvinainen.
"Teidän arvollisuutenne ymmärtää, etten minä saata ottaa vastaan
vaaliprinssin tarjoumusta, niin edulliselta kuin se mahdollisesti
näyttäisikin valtakunnalle. Ottaisinko minä Calvinilaisen? En
koskaan! Mitä papisto siitä sanoisi?"
"Papisto sanoisi prinssille: rupea luterilaiseksi!"
"Minä olen sanonut ajatukseni tuosta asiasta. Vaikka saisin kaikki
valtakunnat, mitä maailmassa on, niin en tahtoisi houkutella ketään
uskontoansa vaihettamaan. Mutta eikö teidän arvoisuutenne luule, että
Brandenburgilaisilla on kummallinen ja omaa mieltänsä noudattava
luonne? Äiti raukallani on monta hyvää ominaisuutta ja hän rakastaa
minua hartaasti, mutta teidän arvoisuutenne tuntee hänen onnettoman
raskasmielisyytensä..."
"Se ei suinkaan ole mennyt perintönä hänen korkealle
jälkeläisellensä. Fredrik prinssin sanotaan olevan järkevä nuori
mies."
"Sitä paitsi", jatkoi Kristiina ykspäisesti, "ei ole mikään
toivottava asia, että hallitseva vaaliruhtinas olisi Ruotsin
kuningattaren puoliso. Hänen kätensä tavottelisi kuningattaren
kruunua eikä taukoisi, ennenkuin hän sen olisi anastanut. Kuningas
Sigismundin ajat olisivat silloin pian odotettavissa.
"Sitä tulee hallitsevan kuningattaren ja valtion neuvonantajien
estää. Minä köyhä palvelia en siinä suhteessa tahdo mitään ennustaa,
mutta kyllä tiedän toisen arveluttavan asian, joka on armollisen
röökinän ja Brandenburgin vaaliprinssin välillä."
"Mikä se on? Minä pyydän, teidän arvoisuutenne, älkää salatko sitä,
paljon siitä riippuu!"
"Armollinen röökinä ja vaaliruhtinas ovat sisarustenlapsia."
Kristiina punastui. _Tämä_ syy ei kuulunut niihin, joittenka vuoksi
hän aikoi antaa rukkaset.
"Minä tiedän, minä tiedän", sanoi hän, ja kulki jälleen kiivaasti
edes takaisin. "Tänään papit sanovat yhtä, huomenna toista. En
koskaan olisi luullut teidän arvoisuutenne tuovan esiin tuollaisia
syitä."
"Se on monen mielipide", vastasi teoloogi levollisesti.
"Olemmeko me katolilaisia? Jos se on kielletty polvi, mitenkä siis
kirkko tavan takaa saattaa antaa vapautusta siitä? Ja joll'ei se ole
kielletty polvi, miksikä siis ihmiset kieltävät, mitä Jumala sallii?"
"Suvaitseeko armollinen kuningattareni vanhan Herran palvelian puhua
niin, kuin hän puhuisi rippilapsillensa?"
"Rakas isä, minä en muuta pyydäkkään", vastasi Kristiina ja
istahti hänen viereensä, koettaen kiitettävällä tavalla näyttäytyä
levolliselta.
"No niin, minun ajatukseni on, vaikka monet ovat toista mielipidettä,
ett'ei meidän luterilaisen kirkkomme pitäisi, kuten katolilaiset
ja kreikkalaiset, estää kristillistä avioliittoa epäilyttävien
asetuksien vuoksi, jotka houkuttelevat heikkoja syntiin. Minun halvan
ymmärrykseni mukaan, on Ruotsin kuningatar esteetön ottamaan yhden
orpanansa, mutta koska kaksi on olemassa, jotka tuollaiseen korkeaan
arvoon saattaisivat päästä, olen minä sitä mieltä, että olisi hänen
majesteetillensa parempi ja valtakunnalle hyödyllisempi valita se
niistä kahdesta, joka ei ainoastaan etevämpien ominaisuuksien, vaan
myöskin kotimaisen sukuperänsä ja uskontunnustuksiensa takia on
siihen mahdollisempi."
Kristiina nousi seisomaan, mutta istahti jälleen. Hän koetti nauraa,
mutta se onnistui huonosti. Poskiensa punastus harmitti häntä. Hän
siirti tuolinsa siten, että sen selkä oli vasten hänen opettajansa
nojatuolia, sekä istui siinä asemassa ja sanoi:
"Mitä teidän arvoisuutenne arvelee katolilaisten uskonopista, että
ihmisen pitää sanomaan kaikki rippi-isälleen?"
"Meidän luterilainen kirkkomme ei tunnusta salarippiä sakramentiksi,
se kehottaa uskovaisia tunnustamaan syntinsä Jumalalle. Kristillistä
kuitenkin on, tunnustaa rippi-isälleen sen mikä omaatuntoa vaivaa."
"Joll'ei teidän arvoisuutenne katso tänne, tahdon minä tunnustaa
yhden synnin, joka vaivaa omaatuntoani."
Johannes Mathiaksenpoika empi. Hän ei nähnyt puhujaa, mutta tämän
ääni tuntui puolittain nauravalta, puolittain itkevältä.
"Mitä ikänänsä rippilapsi tahtoo uskoa sielunpaimenellensa", sanoi
hän vihdoin vakavasti, "se pitää säilytettämän vilpittömässä
vaitiolossa ripin salaisuutena."
"Olen antanut lupauksen", jatkoi Kristiina hiljaisella äänellä, ikään
kuin hän olisi pelännyt, että villakoira, joka matolla makasi, olisi
hänen sanansa ilmaissut. "Se oli Rönössä Itä-Göötanmaalla. Minä olin
silloin 10 vuotias, hän 14. Me leikimme laivoilla purossa, joka oli
linnan tien varrella. Minä putosin puroon, hän auttoi minun sieltä
pois ja kantoi minua niin märkänä, kuin olin ylös niitä korkeita
portaita pitkin, jotka linnaan veivät. Hän tuli yhtä märäksi kuin
minä itse olin. Lupaa minulle nyt, että tulet morsiamekseni, sanoi
hän, kantaessaan minua siellä ylhäällä. Minä lupasin... Mitä minä
paremmin olisin ymmärtänyt? Mehän usein olimme leikkineet sulhasta ja
morsianta... Mutta sinun pitää olla kaikkina aikoina minun, lisäsi
hän vielä. Niin, sanoin minä, kaikkina aikoina... Etkä sinä rakasta
koskaan ketään muuta? En, sanoin minä..."
Hän vaikeni; salatunnustus oli vasten hänen luontoansa. Kun rippi-isä
ei mitään vastannut, jatkoi hän:
"Sitten on hän monta monituista kertaa asettanut saman kysymyksen
minulle. Olen vastannut välistä myöntävästi, välistä kieltävästi.
Olen kovin epävakainen ja hän vielä enemmän. Ja te tiedätte, arvoisa
isä, kuinka kovaluontoinen minä välistä olen. Olen ollut häneen niin
suuttunut toisinaan, että olisin tahtonut häntä lyödä. Kammaripiiat
ovat kertoneet minulle hänestä asioita, joista minä häpeäisin puhua.
Sellaisia miehet ovat, isä Johannes! Oi, tämä on paha aika, jossa
me elämme; prinssit eivät ole hiukkastakaan paremmat, kuin muut
herrasmiehet. Eikö se ole häpeällistä? Ja nyt sodassa taas! Ikään
kuin emme tietäisi, miten sitä sodassa eletään!"
"Jaa, paha aika tämä kyllä on; mutta piikojen juoruihin ei ole
luottamista", huokaili rippi-isä. "Ei pidä tuomita nuorta miestä
häntä kuulematta."
"Olin kymmen-vuotias silloin", jatkoi rippilapsi, korottaen ääntänsä,
"ja minä olen sittemmin saanut paremman ymmärryksen. Olen ajatellut
välistä, että paras ehkä olisi, jos minä pysyisin omassa vallassani.
Miksikä naisen tarvitsee antaa itsensä kokonaan miehen valtaan? Se
on ihmisten laki eikä Jumalan, sillä Jumalan edessä hän on yhtä
vapaasyntyinen, kuolematon henki, kuin mieskin. Isää ja äitiä tulee
totella, neuvoa pitää kuulla eikä jörötellä ylpeydessä, mutta missä
löytyy se kirjoitettuna, että minun pitää totella miestä? Sitä
paitsi, koska Jumala on antanut minun syntyä näin korkeaan virkaan,
niin mitenkäpä hallitseva kuningatar alammaistansa tottelisi? Eikö
ole parempi, että hän jää neitsyeksi koko elämän-ajakseen?"
Johannes Mathiaksenpoika käänsi nojatuolinsa, ajattelematta mitä hän
teki, katsoi suoraan rippilapsensa kiiltäviin silmiin ja vastasi:
"Eikö Saara ollut kuningattaren vertainen ja esi-äiti kansalle, joka
on lukuisa, kuin meren santa? Kuitenkin on hänestä kirjoitettu, että
hän kutsui miestänsä Abrahamia herraksi..."
"On myöskin kirjoitettu, että Abrahamilla oli monta vaimoa. Jos se on
laki, että naisen pitää olla miehellensä alammainen sen vuoksi, että
Saara nimitti miehensä herraksi, niin täytyy sekin olla lakina, että
miehellä saa olla monta vaimoa."
"Avioliitto on Jumalan säätämä keskinäiseksi avuksi, eikä sitä
varten, että väkevämpi sortaisi heikompaa. Ja se tottelevaisuus, joka
vapaaehtoisesti syntyy rakkaudesta, ei ole mitään sortamista."
"Mutta jos nyt nainen on yhtä vahva kuin mies, ja vahvempikin, kuka
on sitten käskiä, kenenkä tulee totella?"
"Luomisen järjestyksen mukaan on nainen heikompi ruumiiltaan, vaikka
tuossa heikossa rakennuksessa saattaa asua vahva sielu. Hän on luotu
isänsä tyttäreksi, veljensä sisareksi, miehensä vaimoksi ja lastensa
äidiksi. Se on kaikki rakkauden tottelemista, joka ei alenna ihmistä,
vaan päin vastoin ylentää."
Kristiina nousi istualta ja puhui harmista vapisevalla äänellä:
"Olenko minä heikko, minä? Oi, jospa minä olisin" -- hän tahtoi
sanoa: Oi, jospa minä olisin mies! Mutta hän hillitsi itsensä ja
jatkoi: "Oi, jospa olisin syntynyt toisessa ajassa, jolloin toinen
osa ihmisistä ei enään toista sorra! Minulla ei ole isää, ei veljeä,
enkä minä myöskään tahdo mennä miehen kahleisiin. Lastensa äiti!
Minä ymmärrän; valtakuntani tarvitsee kruununperiää. Jos minä menen
naimiseen, kuka sanoo, että minä Augustuksen synnytän maailmaan? Kuka
takaa, etten yhtähyvin saata synnyttää Neroa?"
Johannes Mathiaanpoika tarttui hänen käteensä, siinä kun hän seisoi
harmistuneena, hehkuvin poskin rippi-isänsä edessä, ja vei nöyränä
hänen kätensä huulilleen.
"Rakkahin röökinä", sanoi professori ja hänen lempeät silmänsä
olivat kyyneleitä täynnä, "kun minä kuulen teidän puhuvan noin kovia
sanoja, ajattelen minä isävainajatanne, joka oli suuri voimassaan,
mutta vielä suurempi lempeydessään, ja teidän äitiänne, joka suurella
rakkaudellaan oli hänelle alammainen. Tuota hänen rakkauttaan saa
nyt Ruotsi Jumalan sallimuksesta kiittää siitä, että heillä on jalo
kuningatar, jonka ainoastaan tarvitsee tulla isänsä kaltaiseksi
lempeydessä, jättääksensä jälkeensä hänen mainehikkaan nimensä.
Minä en enään tahdo vanhan palvelian neuvoilla olla vaivoiksi tässä
tukalassa asiassa, koska rakkahin röökinäni on mielessään iäksi
päättänyt, olla avioliittoon menemättä, vaikka se olisi suotava
valtakunnan hyväksi, eikä ketään arvollisempaa taida olla saatavissa,
kuin hänen ruhtinaallinen armonsa, nuori herra Kaarle Kustaa. Mutta
tässä pitää armollisella röökinälläni häiritsemättä olla vapaa
kuninkaallinen tahtonsa, ja on se ehkä paras, ett'ei siitä asiasta
enään mitään puhuta."
Kristiina rauhoittui ja nauraen osotti hän villakoiraa, joka
uhkaavana oli noussut matolla oikoilemasta ja näytti olevan valmis
puolustamaan hallitsiatartansa.
"Couche, Fido!... Siinä näette, arvoisa isä, että järjetön
luontokappalekkin tahtoo vapauttani puolustaa. Älkää pahastuko,
jos minä kiivaudessani olen sanonut teitä vastaan! Ei löydy iäistä
ihmistä, jolle minä olisin ilmaissut, mitä minä teille olen
puhunut, eikä ketään, johon minä niin luotan. Istukaa vielä kerran
ja kuunnelkaa minua maltillisesti! Enhän ole vielä sanonut teille
kaikkea. Teidän pitää vielä neuvoa minua siinä, mikä tärkeintä on."
Näin sanoen asetti hän jälleen tuolin seljät vastatusten, ja sitte
istuivat molemmat.
"Te tiedätte", sanoi hän, "että minä synnyin niin tumma-ihoisena,
kuin poika, sekä että ne, jotka ensin minun näkivät, luulivat minua
prinssiksi. Minun lempeä isäni soi minulle anteeksi, että olin hänen
toivonsa pettänyt, mutta äitini ei koskaan saattanut oikein minulle
sitä anteeksi antaa... Minä itse en myöskään. Olen mielestäni aina
ollut vaihdokas. Jos olisin taika-uskoinen, niin luulisin velhon
istuneen ensimmäisen kehtoni ääressä ja viskanneen siihen tytön
prinssin sijasta, jonka olisi pitänyt periä isänsä mainetyöt. Olkoon
tämän asian miten hyvään, minä olen aina pitänyt järkeä paremmassa
arvossa kuin satuja. Mutta vielä tässä hetkessä en ole oikein minä
itse; en ole se, jolta näytän, vaan toinen, jonka tulisi olla
prinssi, mutta joka on puettu naisen vaatteisiin. Saatte uskoa minua,
kun sanon, ei ole hyvä olla kahtena: sellaisena kuin on olemassa ja
sellaisena kuin pitäisi oleman. Se synnyttää epätasaista luontoa ja
monta sopimatonta halua. Mitä minulle olette sanonut naisista, että
ovat heikkoja, sitä en tahdo kieltää; en voi koskaan kärsiä niitä
siten, kuin minä kärsin vahvoja miehiä, ja se johtuu juuri siitä,
että itsessäni tunnen tuon vaihdetun prinssin luonnetta. Sanokaa
minulle, onko se syntiä? Onko se kapinaa Jumalan sallimusta vastaan?"
"Jos se on nureksimisesta ja kärsimättömyydestä, niin on se
varmaankin syntiä, ja silloin tulee rakkaan röökinäni rukoilla
Jumalalta nöyryyttä, että voisitte tukehuttaa sellaiset mielen
mahtivaikutukset. Mutta jos se on ainoastaan rohkeamielisestä
sankarisydämmestä, kuten Deborahin, silloin tulee tätä pitää
erityisenä Jumalan lahjana, joka on annettu kuningattarelle suuria
toimia varten."
"Usein se silläkin tavalla on, mutta toisinaan on se kateudesta ja
ylpeydestä. Minä kuitenkin ajattelen, että kun kerran hallintoon
astun ja hallitsen paremmin miehen kuin naisen tapaan, on siitä
tuleva valtakunnalleni hyötyä. Mutta nähkääs, nyt minä palajan
takaisin lupaukseeni. Pitääkö minun siinä lujana pysyä, vai
saatanko siitä paremman ymmärrykseni mukaan luopua? Jos sen pidän,
seisoo rinnallani kuningas, joka on kuningatarta väkevämpi. Jos
lupauksestani luovun, koskee se omaantuntooni. Huomatkaa, minä olin
kymmenvuotias, silloin kun tuon välipuheen teimme. Onko synti, että
täysikasvuinen peruuttaa lapsen lupauksen?"
"Jos tämä on omantunnon asia, niin ei ole mitään puolustusta", lausui
hovisaarnaaja miettivästi, sillä kysymykseen ei ollut helppo vastata.
"Jos se on kuninkaan sana, on vastaus yhtä selvä. Mutta kysymyksenä
on, josko lapsen sana on kuninkaan sanana pidettävä. Tässä
tapauksessa tahtoisin paljoa halukkaammin vastata myöntävästi, kuin
kieltävästi, mutta omatuntoni vaatii minua vastaamaan kieltävästi."
"Siis voin lupauksestani luopua? Hyvä."
"Jumalan ja valtakuntanne tähden, rakkahin röökinä, älkää kiirehtikö
päätöstä tehdessänne! Te olette kovin nuori vielä, antakaa
ajan vallita! Kysykää ensin Jumalalta neuvoa ja sitten omalta
sydämmeltänne! Kentiesi se antasi _myöntävän_ vastauksen."
Kristiina oli kauan ääneti. Siellä, hänen sisällisissä salatuissa
syvyyksissään, aalto aaltoa ajeli ja toinen työnsi edeltään toista.
Oli melkein pimeä huoneessa, kun hän hiljaa, tuskin kuuluvasti
kuiskasi:
"Mutta jos minä häntä rakastan?"
"Niin Jumalan nimessä vastatkaa _myöntävästi_! Silloin on
täysikasvanut neito vahvistanut, mitä lapsi on luvannut."
Hän oli jälleen ääneti. Jos Johannes Mathiaksenpoika olisi ollut
älykäs hovimies, olisi hän käskenyt vastaamaan _kieltävästi_, ja
silloin kuningatar luultavasti olisi vastannut _myöntävästi_. Mutta
kun hän käski vastata _myöntävästi_, nousi kuningattaren sydämmeen
vastustajahenki, ja hän vastasi:
"Ei, se ei käy päinsä, se ei saata tapahtua."
"Miksikä kysyä köyhältä palvelialta?" jatkoi hovisaarnaaja.
"Armollinen röökinäni toimii kuitenkin kuninkaallisessa vapaudessaan,
kuten hän itse parhaaksi näkee."
Kristiina soitti.
"Sytytä lamppu!" sanoi hän sisään astuvalle hovineidolle.
Salarippi oli loppunut. Rippilapsi oli jälleen kuningatar, rippi-isä
alammainen. Kristiina oli paljastanut pienen sopukan sydämmestään,
joka kaikilta muilta oli salassa. Katuiko hän, että oli ollut noin
tavattoman avosydämminen? Jos hän sitä katui, tahtoi hän korvata
vikansa.
"Kiitän teidän arvoisuuttanne", sanoi hän huolettomalla äänellä,
kun kammarineito jälleen oli mennyt, "minä seuraan neuvoanne.
Vaaliprinssin pitää huomenna saaman kohteliaan, mutta kieltävän
vastauksen. Torstenson on samalla ehkä saava vihollisen selkäänsä,
mutta Ruotsi on pääsevä toisesta Sigismundista. Hyvästi."
Johannes Mathiaksenpoika jätti syvällä kunnian-osotuksella,
mutta loukatulla mielellä kuninkaallisen oppilaansa. Hän antaisi
rukkaset vaaliprinssille? Siihen hän ei tarvinnut rippi-isänsä
neuvoa, tuskinpa hänen syitänsä; Kristiina oli sen jo päättänyt
häneltä neuvoa kysymättäkään. Jos hänellä oli jotakin tarkotusta
salaripillään, koski se Kaarle Kustaata, nuorta Pfaltz-Zveibrückenin
ruhtinasta, hänen lapsuutensa kihlattua, ja tässä sydämmen asiassa
ei neuvon-antaja päässyt pitkälle. Koeta ohjata hyrskyvää aaltoa!
ajatteli hän huolestuneena ja alakuloisena. Hän ei itse tiedä,
mitä hän tahtoo, ja pyytää kuitenkin, että muitten pitäisi se
paremmin tietämän. Jumala hallitkoon! Tyttö ei ole vielä täyttänyt
kuudettatoista vuottansa.