Ei... ei mitään pelkuruutta!
Huolenpito hovista maaseutukaupungissa ja sen lisäksi nuori, kaikkea
muuta kuin helposti johdettava kuningatar, joka vielä oli sairaskin,
oli niin anastanut Beata rouvan ajatukset, että hän seuraavana
päivänä vasta kello 10 edeltä puolisen, kun hän meni kyökkiin,
määrätäkseen päivällisistä, muisti tuon kohtauksen, joka siellä
tapahtui edellisenä päivänä.
"Noh", sanoi hän kyökkipiika Apollonialle, "koska lutus tuolla
alhaalla kattoon koputti?"
"Hän ei ole koputtanut, teidän armonne."
"Mitä? Istuuko hän vielä kellarissa?"
"Minä odotin teidän armonne käskyä."
"Eikö hän ole saanut mitään ruokaa?"
"Ei, kas, mitäpä hän olisi saanut?"
Vanki oli teljetty sisään kello 5 jälestä puolenpäivän, 17 tuntia oli
kulunut, ja Beata rouva ei ollut mikään sydämmetön hirmuvaltias. Hän
lähti Apollonian kanssa itse avaamaan vankilan ovea, ja otti mukaansa
palttuleipää ja sahtia.
Tuo pimeä, kostea kellari sai matalan holvatun kattonsa alle valoa
yhdestä ainoasta pienestä aukosta, josta kylmä syksytuuli sisään
tulvasi. Sillitynnyrit ja laareihin pannut juurikasvit levittivät
epämiellyttävää lemua ympärilleen. Kalkkia oli läjittäin yhdessä
nurkassa, märkää savea toisessa. Puoleksi lahonneitten hyllyjen
päällä seisoi ruukkuja; tiilisora ja särjettyjen savi-astijain
palaset peittivät multalattian. Siellä täällä oli pesupönttöjä,
saavi tahi kerinpuitten puolikas, parkitsematon lehmänvuota ja
tuntemattomia, ikävännäköisiä kapineita, joita hätimiten oli sinne
kokoon korjattu, kun hovia varten siivottiin, ja joittenka laatua ei
voinut puolipimeässä erottaa.
Ilma oli kellarissa ummehtunut, kostea ja kylmä. Hagarin ensimmäinen
ajatus, kun hän sisään teljettiin, oli pako. Tämä oli ensi kerta,
jolloin häneltä vapaus riistettiin. Hän tutki ovea, muuria, lattiaa,
kattoa ja aukkoa: ei mistään ollut mahdollista päästä ulos. Hän
kaatoi sillinelikon kumoon ja sai siten istumapaikan. Hänen mielensä
kiihtyi niin, että hän olisi tahtonut kaataa nurin koko talon, jos
olisi voinut, mutta siihen hänellä ei voimaa ollut. Kyyneleettömin
silmin ja katkerin mielin vietti hän muutamia tuntia siksi, että hän
väsymyksestä nukkui.
Kun hän heräsi, oli aukosta näkyvä heikko päivän valo kadonnut ja
nyt oli hänen ympärillään pilkkopimeä. Hänen oli vilu ja nälkä.
Jospa hänellä edes olisi ollut tulukset, kuiva tikku, lamppu tahi
talikynttilä! Mitä on ihmiselimen olemus ilman valoa? Pimeys on
tuo pelottava tuntematon, pimeys on enempi kuin kuolema, se on
tyhjä tyhjyys. Se elävä henki, joka asui Hagarin rinnassa, halasi
valonsädettä eikä saanut ainoatakaan. Hän tunsi väsymättömän halun
kartuttaa itseänsä, oppia taistelemaan ja toimimaan. Työttömyys häntä
rasitti ja veltostutti.
Hän nousi seisoalle ja rupesi hapuilemaan pimeässä kellarin
tavaroitten välissä. Ruukuissa oli kaikenlaisia sallaatti varoja,
kurkkuja, sipulia, y.m. Hän löysi myöskin porkkanoita, nauriita,
juurikoita. Hän puri niistä palasen, ne olivat mauttomia, mutta hän
söi muutamia; ne sammuttivat hänen nälkäänsä. Leipää ei löytynyt,
ei jauhojakaan eikä viljaa. Jospa hän olisi koettanut avata
sillinelikon? Miksikä ei? Se onnistui monen vaivan perästä, mutta
silli oli suolaista... Oliko hänellä juotavaa? Hän kuuli miten vesi
holvista tippui yhdessä nurkassa aina pitkien välihetkien kuluttua.
Lattialla oli vesilätäkkö, mutta veteen oli sekaantunut kalkkia. Hän
ei uskaltanut maistaa silliä, vaan istui jälleen nelikon päälle.
Tunnit kuluivat, sillä välin kun hän istui kuunnellen etäällä
kuuluvia epämääräisiä ihmis-ääniä. Kun ne taukosivat kuulumasta,
arvasi hän, että yö oli tullut. Kokonainen pitkä syysyö
yksinäisyydessä, äänettömyydessä, nälässä, pimeydessä ja kylmyydessä!
Hänen tarvitsi ainoastaan tarttua saavin tankoon, joka oli hänen
vieressään, ja sillä koputtaa kattoon, niin häntä kuultaisiin...
ja tultaisiin häntä vapauttamaan tästä hirveästä, leivättömästä
vankeudesta...
Tämä ajatus juolahti hänen mieleensä niin luonnollisesti, niin
itsestään, kuten sen tietysti pitikin tuleman tällaisessa
tilaisuudessa. Uudestaan ja aina uudestaan tuli se hänen mieleensä.
Se oli välttämätön, mutta sitä vastustettiin.
Hagar nauroi ääneensä. "Minun tarvitsisi vain kertoa, että kuningatar
on pudonnut hevosen selästä, että hän löi minua sekä että minä
melkein olin häntä takaisin lyömäisilläni... Mutta sitten minun
myöskin tulisi lisätä, että hän on kieltänyt minua mitään puhumasta.
Mikä voiton riemu tuolle ilkeälle rouvalle! Mikä rangaistus
kuningattarelle, joka lähetti minun tänne, eikä sitten hiukkaakaan
huoli siitä, että minua täällä kuoliaaksi kidutetaan. Semmoinen
nukkekuningatar! Onko hän parempi kuin minä sen vuoksi, että
hänen isänsä on ollut kuningas? Kukapa sen sanoo, ett'en minä ole
korkeampaa sukuperää kuin hän? On jotakin kummallista tuossa tähdessä
tuolla ylhäällä. Minä tunnen sen itsessäni. Minä näen sen loisteen
läpi kivimuurien. Mitä on se? Ja kuka olen minä?"
Kun Hagarin ajatukset kerran olivat ruvenneet kulkemaan tätä suuntaa,
pääsi hänen mielikuvituksensa vapaasti lentämään. Hän ei enään
tuntenut mitään tyhjyyttä eikä yksinäisyyttä. Hän oli kotonaan
noissa arvoituksentapaisissa avaruuksissa, joissa on etsintää ilman
määrää, kysymyksiä ilman vastausta. Oliko hän niissä onnellinen tahi
onneton, sitä ei hän tietänyt. Kentiesi toisinaan onneton, toisinaan
onnellinen. Hänen sielunsa oli kameleontti, joka lakkaamatta väriä
vaihteli. Hän oli yhtä vähän runollinen kuin soitannollinen ja
kuitenkin hänen ajatuksensa sai näitten heimolaisuudessa olevien
mielentilain muodon. Hän rupesi laulamaan. Jollei muun vuoksi, niin
kuitenkin ajan vietteeksi.
En tiedä kehtoan,
En minne tieni vie,
En mitä halajan,
Mi kohtaloni lie.
Sen tiedät tähteni,
Loisteessa taivaasi,
Sinä sanomaton,
Saavuttamaton, äänetön tähtöseni!
Kun yö on valoton,
Ja vaivat raskaita,
Mull' aarre toki on,
Ja tuki tiedossa.
Sen yksin tunteepi
Taivainen turvani,
Sinä sanomaton,
Saavuttamaton, äänetön tähtöseni!
Hän vaikeni, hämmästyneenä siitä uudesta, oudosta muodosta, jonka
hänen ajatuksensa olivat ottaneet. Ne jättivät häneen sellaisen
mielialan, jota hän ei ennen ollut tuntenut: ei ajatuksia enään,
eikä edes unelmia, eikä säveleitä, ainoastaan puoleksi tietämätöntä
vaipumista äärettömään sopusointuun, joka täytti hänen, koska se
täytti koko luodun maailman. Hän oli tullut sille lähteelle, josta
runous ja sävellys, olkoon se luovaa tahi vastaan-ottavaa laatua,
virtailevat ihmissydämmiin, -- tuon selittämättömän jonkin luo, jota
paitsi ei mikään taide ole mahdollinen.
Taaskin oli Hagar viettänyt tunnin näitten tunteittensa vallassa, kun
kova jano hänen toinnutti tajuihinsa. Jano oli nälkää kovempi. Hänen
päätänsä särki, hän vapisi vilusta. Antaisivatko he hänen täällä
kuolla janoon ja viluun? Saavintanko oli aivan lähellä... Ei, ei
mitään pelkuruutta!
Hän hapuili etsiäksensä lehmänvuotaa, jonka hän oli nähnyt jossakin
nurkassa, ja levitti sen sitten lattialle valmistaaksensa itselleen
yösijaa. Vuota oli kuiva ja kankea, hänen onnistui saada siitä liuska
ympärilleen ja sitte hän nukkui.
Mutta tässä vankilassa ei ollut mitään yölepoa. Hetken perästä hän
hypähti ylös, sillä jokin hyppäsi vikkelin, pehmein askelin hänen
kasvojensa ylitse ja näytti tahtovan piiloutua hänen poveensa. Se oli
hiiri ja Hagar kammoi hiiriä. Unen huumeessa sotki hän saavintankoa,
tarttui siihen, korotti sitä kattoa kohti, mutta malttoi mielensä,
viskasi jälleen tangon pois ja istui kyyryksissään vapisten
sillinelikon päälle odottamaan päivän valoa. "Ei mitään pelkuruutta!"
toisti hän. Vihdoinkin päivän sarastuksesta pieni juova tunki sisään
kellarin ahtaasta aukosta. Kellon olisi nyt pitänyt olla kuusi
aamulla, ja talonväki oli liikkeellä. Hän kuuli ääniä, kellarin ovi
avattiin, renki ja piika astuivat sisälle. Renki asettui uloskäytävää
vartioitsemaan sillä välin, kuin piika kokosi päivällä tarvittavia
varoja kellarista.
"Laskekaa minua ulos!" huusi Hagar, samalla kun hän koetti tunkea
ulos ovesta.
Vastaus oli kova tuuppaus takaisin.
"Soo, vai niin", sanoi renki virnistellen paremmin tyhmyydestä kuin
pahuudesta. "Sinäkö meidän armollisen röökinän olet noitunut? Lennä
ulos kivimuurin lävitse, jos olet sitä oikeaa laatua!" Samassa hän
katui ajattelematonta kehotustansa, jota velhon tietysti olisi
sopinut noudattaa, ja huusi palvelustytölle, että hän kiirehtisi:
täällä oli paholainen valloillaan.
Ovi teljettiin uudestaan, ja neljä pitkää tuntia kului siksi, että
Beata rouva vihdoin näyttäytyi ovessa. Hän havaitsi vankinsa kellarin
nurkkaan kyyristyneenä, liikkumatonna ja käärittynä lehmän vuotaan,
tämä kun oli ainoa riittämätön suoja kylmää ilmanhenkeä vastaan.
"Nukutko sinä?" sanoi tuo ankara rouva, salaisesti peljäten että
hänen vankinsa ehkä olisi kuoliaaksi paleltunut, tahi nälkään
nääntynyt.
Vaivoin Hagar oikasi konttaantuneita jäseniään ja seisoi
kuolonkalpeana, mutta ynseänä tuomarinsa edessä. "Laskekaa minua
ulos!" sanoi hän.
"No sepä hyvä, että kerrankin olet järkiisi päässyt", vastasi Beata
rouva, joka oli pitävinään tytön ynseätä pyyntöä suostumisena tuohon
tnnnustukseen, jota häneltä oli vaadittu. "Vastaa minulle vain, millä
tavoin kuningatar itsensä on vahingoittanut, niin sinä heti saat
vapautesi!"
"Laskekaa minua ulos! Minun ei ole mitään vastattavaa", sanoi Hagar
kiivaasti. Se vääryys, jota hän oli saanut kärsiä, pani hänen
raivostumaan.
"Sinun on nälkä. Kas tässä, syö! Apollonia, anna tuolle raukalle vati
ja lusikka; hän ei ole eilisestä asti mitään syönyt!" Beata rouva
puhui lempeämmällä äänellä, osaksi myötätuntoisuudesta ja osaksi
myöskin syystä, että toivoi tästä lähtevän parempaa vaikutusta.
Hagar oli nurjimmassa mielentilassaan. Hän työnsi pois vadin, joka
putosi lattiaan höyryävine palttuineen ja musertui.
"Pitäkää kehno ruokapalasenne! Mitä te minusta tahdotte? En ole
mitään pahaa tehnyt, ja te olette minun pitäneet teljettynä
täällä toista vuorokautta vilussa ja nälässä, tässä kurjassa
rotanloukerossa! Te olette ylhäinen rouva, te, mutta te ette ole
ylhäisempi kuin kuningatar, joka minua tänne kutsui. Minä valitan
hänelle, minä. Laskekaa minua ulos, ulos, ulos!" Ja Hagar tarttui
raivoissaan saavintankoon.
Se oli tarpeetonta. Tuo ylpeä ja miehekäs Beata rouva, joka
oli kurittanut monta ynsistelevää palveliaa omakätisesti, kun
niin vaadittiin, hän seisoi nyt hämmästyneenä katsellen tuota
villikissaa, joka näytti saattavan raappia silmät hänen päästään.
Kentiesi hän myöskin tunsi jonkunlaista neuvottomuutta siitä, että
hänen mahdollisesti täytyisi antaa selitystä helposti ärsytetylle
kuninkaalliselle turvatillensa. Hän jätti vastustamatta uloskäytävän
vapaaksi ja näki vangin rientävän torin yli satamaa kohti, jonne hän
katosi näkyvistä.
Hagar pakeni, hän ei tietänyt minnekkä. Maa, kaupunki, ihmiset,
kaikki oli tuntematonta. Vastaan tuleva poika katseli häntä
teeskentelemättömällä ihmettelyllä. Länsi-Göötalainen poika, reppu
selässä, unhotti kaupitella nappeja ja rihmoja. Haukkuva koira
hätyytti häntä. Lehmikarjaa näytti haluttavan koetella häneen
sarviensa voimaa. Hän tahtoi presidentti Kurjelle, eikä tietänyt,
oliko hän kaupungissa, vai missä hän asui.
Silloin huomasi hän Andromeda sotalaivan, joka nyt vihdoinkin
oli ennättänyt määräpaikkaansa ja venyi rannalla kytkettynä
satamasiltaan. Hagar pakeni prikiin. Hän oli pelastettu.