Älä kadehdi kuningatarta! Minä tiedän sen nyt...
olen tehnyt ensi kokeeni tänään.
Paitsi Kristiinan kuutta ensimäistä lapsuuden vuotta on ehkä hänen
kuudestoista vuotensa 1642, se joka tämän kuningattaren kirjavasta
elämästä on vähimmän tunnettu ja josta on vähimmän puhuttu. Hän ei
enään ollut se ihmelapsi, joka herätti suurta huomiota eikä vielä se
nuori impi, joka pian oli kummastuttava maailmaa. Hänen opintonsa
oli lopetettu, hänen luonteensa oli kehityksessään. Hän oli perivä
kruunun, mikä jokaisen voiton perästä sai suuremman loiston, mutta
hän ei sitä vielä kantanut, sen valta kuului vielä valtakunnan
hoitajille; hän itse seisoi sen varjossa odottamassa. Hänen
henkilönsä näytti joutuvan unohdukseen hänen arvonsa takia, jota ei
saatettu unohtaa. Kaikkein silmät olivat luotu Saksan sotaa kohden,
Torstensonin taisteluihin, vaaroihin ja voittoihin, ranskalaiseen
liittoon ja Tanskanmaan epäiltävään käytökseen. Mutta juuri tänä
Kristiinan kuudentenatoista vuotena tapahtui hänessä itsessään se
huomaamaton, vaan tärkeä muutos, joka luonnonlain voimalla siirsi
kuningatarlapsen, aivan kuten muutkin hänen ikäisensä, aamuruskosta
täydelliseen päivän valoon, lapsuuden unelmista ja mielipiteistä
nuoruuden kohinaan, joka on täynnä hehkuvaa elinvoimaa.
Norrköping, joka sijaitsee siinä, missä Motalan joki laskee
Bråvikiin, oli ennen Kustaa II Aadolfin aikaa ainoastaan varakkaitten
itägötalaisten markkinapaikkana, mutta kasvoi Louis de Geerin,
kuninkaallisten oikeuksien, sekä edullisen asemansa kautta
pikaa Ruotsin etevimmäksi tehdaskaupungiksi. Sen 4,000 asukasta
olivat ikään kuin puusta pudonneet siihen aikaan tapahtuneen
kuninkaallisen vierailun takia. Ala-ikäinen Kristiina kuningatar
oli siinä iässä, että hänen täytyi tutustua valtakuntaansa sekä sen
edistyttämislähteisiin. Hän läksi Norrköpingiin ja mukanaan oli
hänellä valtiokansleri, useita neuvoston jäseniä, ylihovimestaritar
Beata Oxenstjerna, joka oli naimisissa Kaarlo Bonden kanssa, sekä
orpanansa pfaltzkreivitär Maria Eufrosyne, yhdenikäisensä, neiti
Ebba Sparre sekä lukuisa seurue. Näinä päivinä ajateltiin huvia ja
hyötyä. Kuningatar tarkasteli rautatyölaitoksia, haarniskapajaa ja
tehtaita sekä muita huomattavia paikkoja. Hän oli tiedonhaluinen ja
kyseli lakkaamatta, hän tahtoi tietää, millä tavoin ruotsalaista
rautaa valmistettaessa tuo kummallinen jalostuttamistyö toimitettiin.
Vihdoin hän väsyi, aivan kuten muutkin hänen ikäisensä, ja silloin
pantiin toimeen hänen huviksensa Kolmordenin metsästysretki.
Miten se päättyi, tunnemme jo. Kammariherra Klaus Wrangel, joka
jahtia johti, tahtoi ajella hirviä, mutta metsä oli liika lavea
ja aika liian lyhyt. Tyydyttiin siis jäniksiin. Kuningatar ampui
satulassaan istuen jäniksen, joka juoksi täyttä vauhtia. Siinä
ei ollut kyllä, hän havaitsi ketun, kettu petti hänen, hän petti
metsästysseuransa, ja tämän loppu oli kuperkeikka.
Kun Kristiina palasi kaupunkiin, näytti hän kalpealta ja uupuneelta.
Ei se ollutkaan lastenleikkiä, tuo putoaminen satulasta sekä
jalustimissa laahaaminen. Hän ei ensi innossaan ollut minänsäkään
olevinaan, kun hän tahtoi pilkata takaa-ajajoitaan. Mutta kun
jännitys oli ohitse, vei luonto voiton. Hänen päätänsä, selkäänsä
ja rintaansa kolotti sanomattomasti. Vilkkaassa mielikuvituksessaan
luuli hän, että häneltä kylkiluu oli taittunut. Vaivoin hän Flemingin
avulla saattoi kulkea tuon lyhyen matkan satamalaiturilta torin
varrella olevaan de Geerin taloon, jossa hän asui.
Täällä hän herätti kovaa hämmästystä ja rouva Beata Oxenstjerna otti
hänen hoitoonsa. Kristiina ei rakastanut tätä kurittajaansa, jolla
perheen-emännän kaikkien avujen ohessa myöskin oli karkea käytös,
ja joka ei koettanutkaan salata, että hän vastenmielisesti alistui
tätä vallanpitäjien hänelle uskomaa arkaa tehtävää toimittamaan.
Koko hoviväki tuli liikkeelle ja pelästyi vielä lisäksi, kun
metsästäjät palasivat takaisin, jotka eivät tietäneet kuningattaren
putoamisesta hevosen selästä eikä hänen katoamisensa syytä, mutta
sitä paremmin Kolmordenin huonon maineen. Sven Akselson oli puhunut
epäselviä sanoja jostakin, joka olisi tapahtunut vuorenrotkossa.
Sen piti tapahtuneen, mutta ei kuitenkaan tapahtunutkaan: Siitä ei
kukaan viisastunut. Hovilääkäriä lähetettiin tuomaan ja hän määräsi
suonen iskemistä. Kylkiluista ei ollut yksikään poikki, mutta useita
raamukkeita havaittiin selässä ja olkapäissä sekä mustelma oikeassa
ohimossa. Kristiina ei tahtonut ilmoittaa, mistä hän ne oli saanut.
Ei kenenkään pitänyt iloitseman siitä, että hän oli oikullisuudestaan
tullut rangaistuksi.
Ruhtinatar Maria Eufrosyne oli myöskin levottomuudesta ja pelosta
varsin pahoin voipa. Ne molemmat kammarineitsyet, jotka seurasivat
mukana kuningattaren lähintä palvelusta varten, olivat puolikuolleina
kovan ratsastuksen ja pelästyksen takia. Tuima oli löydetty syömässä
eräällä metsänrinteellä. Kummallisia huhuja kulki suusta suuhun.
Kersti röökinä oli viety peikkojen luolaan, tahi vaivoin päässyt
sissien kynsistä. Hän oli tullut lumotuksi, -- "muserretuksi", kuten
sanantapa kansankielellä kuului. Metsästäjien muistiin johtui nyt
se vieras tyttö, joka heitä oli saattanut harhateille Åbyhyn ja he
pitivät häntä jotenkin epäluulon-alaisena. Häntä tuli kuulustella.
Mutta mistä hänen löytäisi?
Häntä ei kaukaa tarvinnutkaan etsiä. Ei kenelläkään ollut aikaa
muistella Hagaria. Tuntemattomana vieraassa maassa, ei hän uskaltanut
tunkea kuningattaren asuntoon, vaan istui talon portailla odottaen
uusia käskyjä. Siinä Sven Akselson hänen näki ja tunsi. Hän kyllä
vielä muisti, että Tuima oli pelästynyt siinä paikassa, jossa tyttö
oli seisonut pähkinäpensaan luona.
Hagaria äkkiarvaamatta valmistaumattomana kyseltiin, mutta hän ei
vastannut mitään. Hän muisti kuningattaren hartaan toivon, että hänen
seikkailunsa ei tulisi tunnetuksi sekä salasi järkähtämättömänä
kaikki muut asiat, paitsi sen, että hän oli saanut käskyn seurata
kuningatarta kaupunkiin.
Hän vietiin Beata rouvan luo, joka luuli häntä suomalaiseksi
kammarineitsyeksi. "No niin", sanoi tuo ankara rouva, saatuansa
Hagarin henkilöstä ne tiedot, joita hän luuli tarvitsevansa. "Sinä
olet suomalainen, sinä? Tiedätkö, mitä sinusta puhutaan? Sanotaan,
että sinä olet velho, ja olet käyttänyt pahoja juonia. Mutta
tiedätkö, miten velhoja rangaistaan? Niitä vitsoilla ruoskitaan ja
lavalla poltetaan. Ajattele sitä, sinä ilkipintainen elävä; älä
valehtele, vastaa kysymyksiini! Mitä Kersti röökinälle metsässä
tapahtui? Mitä varten hänen hevosensa tyhjin satuloin löydettiin?
Miksikä Klaus herralle valehtelit, että röökinä oli ratsastanut
Åbyhyn päin?"
"Minä luulin metsästäjien tarkoittavan hänelle jotakin pahaa",
vastasi tyttö viimeiseen kysymykseen sekä oli toisiin puuttumatta.
"No, entä sitten! Minä tahdon tietää mitä varten röökinä on
haavoitettu, ja kuka häntä on haavoittanut."
"Hän on ehkä puita vasten loukannut itsensä. Siellä Kolmordenin
metsässä on vaikea ratsastaa."
"Turhia puheita! Sinä tiedät enemmän, kuin tahdot ilmoittaa. Saanko
vastauksen vai enkö?"
Hagar oli vaiti.
"Akselson, tuo vitsa!"
Akselson ei ollutkaan hidas tuomaan pähkinä-vitsaa, joka siihen
aikaan aina oli saatavissa luvallista kotikuria varten. "Noh", sanoi
Beata rouva tarkoittavasti, "saanko nyt vastausta?"
Hagar oli yhä vieläkin vaiti. Se, joka muistaa Hagaria ja Bennua
siitä ajasta, jolloin Kaskaksen torpassa olivat, tietää, ett'ei
Dordei milloinkaan uskaltanut heitä vitsalla uhata, koska he siitä
kävivät tuhatta hullummiksi.
"Apollonia", jatkoi Beata rouva vahva-kouraiselle kyökkipiialle, joka
uteliaana seisoi ovella, puolittain pelästyneenä, puolittain iloiten
siitä, että tuo nuori velho saisi ansaitun kurituksen, "avaa tytön
hame ja paljasta hänen hartiansa!"
Apollonia läheni. Hagar juoksi takaisin päin, tarttui kaiteeseen,
joka oli seinän ääressä, ja huusi: "Koetappas koskea minuun! Minä
olen täällä kuningattaren käskystä, eikä kenelläkään muulla ole
oikeutta kuulustella ja kysellä minua!"
Kuningatar oli kyllä vielä ala-ikäinen ja ylihovimestarittarensa
hoidon alainen, mutta hän oli kuitenkin kuningatar. Beata rouva
mietiskeli. "Vie noidanpenikka kellariin, ja salpaa ovi! Hän pyytää
tutkimusta; sitä hänen saaman pitää, että korvissaan vinkuu.
Sinä siellä", lisäsi hän tytölle, "muista piiskuria! Ja muista
polttolavaa! Ja kun olet harkinnut asiaa, saat koputtaa kattoon!
Kyökkiin se kyllä kuuluu, ja minä tahdon sitte katsoa, mitä
puolestasi tehdä saatan."
Hagar vietiin ynseänä, mutta vastusta tekemättä talon kellariin,
jonka kostean holvin alla hän tuskin oikoisena saattoi seisoa, ja
suljettiin sinne parannukselle. Beata rouva toivoi, että hän piankin
nöyrtyisi. Aateliset edut antoivat tälle ankaralle, mutta oikeutta
rakastavalle rouvalle tuomiovallan, johon ei kuningasvaltakaan
saattanut koskea. Kerrotaan juuri 1642 vuosiluvulta, että
valtiokansleri oli antanut rangaista erästä palveliaa, vaikka
kuningatar oli rukoillut hänen puolestaan.
Kristiina makasi kuumeessa, joka enemmän oli syntynyt hermojen
kiihotuksesta, kuin ruumiin ulkonaisista tahi sisällisistä vammoista.
Ebba Sparre istui kuninkaallisen ystävänsä vieressä. -- "Kärsitkö
kovin?" kysyi hän, pestessään lyijyvedellä naarmua joka oli
haavoitetun oikeanpuolisessa olkapäässä, se olikin vasenta nähtävästi
korkeampi. Tuo kaunis Ebba sinutteli kuningatarta, kun kahden kesken
olivat.
"En yhtään", sanoi Kristiina. "Minä ennätin kuitenkin kaupunkiin
ennen teitä."
"Mutta hirveästi sinä meitä pelästytit! Dora on vuoteen omana,
Sidonia sylkee verta. Neito raukat ratsastivat itsensä kuoliaaksi.
Miksikä sinä meistä ratsastit pois?"
"Miksikä ei Wrangel ajanut esiin hirveä? Väsyyhän noihin kurjiin
jäniksiin. Minä havaitsin ketun, ja sitten... minua halutti itse
olla otuksena. Onhan hyvä totuttaa itseänsä. Monet koirat kruunua
nalkuttavat."
"Suo minun hautoa ohimoitasi! Mistä sait tuon sinermän?"
"Minä metsänhaltialle annoin korville, ja hän on luultavasti minua
kynsäissyt."
Ebban hämmästynyt katsanto osotti, ett'ei hän tuota aivan
mahdottomana pitänyt, kun samassa heidän puheensa keskeytyi,
Beata rouvan tullessa sisälle. Hän katsoi tarpeelliseksi kieltää
kuumesairasta puhumasta.
"Lääkäri", kuiskasi hän Ebballe, "tahtoo tietää, mihinkä ja miten
kuningatar on itseänsä loukannut. Onko hän sinulle ilmaissut mitään?"
"Hän sanoo metsänhaltian häntä kynsäisseen", vastasi Ebba Sparre
viattomasti.
"Hullutusta! Vaan meidän päivinämmehän usein kuulee puhuttavan noidan
tempuista. Minä olen ottanut epäluulonalaisen henkilön talteen; älä
puhu siitä mitään! Sairas täytyy jättää rauhaan."
Ikään kuin tämän määräyksen ivaksi, ilmoitettiin hetken kuluttua,
että valtiokansleri oli tullut eikä häntä saatettu estää kuningatarta
tapaamasta.
Tuo kuuluisa Aksel Oxenstjerna, kuningas ilman nimeä, oli siihen
aikaan 59 vuotias. Hän oli pitkävartaloinen ja voimakas, hiukset
harmaat, otsa korkea, silmät siniset ja hänen poskissaan hehkui
vielä nuoruuden heleä puna. Hyvin saattoi käsittää, että tämä mies
osasi käskeä: hänpä oli "se akseli, jonka ympäri maailma (lue: hänen
aikakautensa) pyöri"; mutta hän saattoi myöskin olla persoonallisesti
rakastettava, ja kuninkaallista perhettä kohtaan oli hän sitä
ainakin. Hänen oli jo täytynyt sanoa montakin karvasta totuutta
nuorelle kuningattarellensa ja hänen tuli myöhemmin sanoa hänelle
vielä paljoa enemmän; mutta hän ei milloinkaan unhottanut, että hän
puhui "suuren Kustaa Aadolfin tyttärelle".
Valtiokansleri ei salannut sitä, että hän oli tyytymätön Kristiinan
ajattelemattomaan metsästysseikkailuun, vaan tuli hänelle sitä
ilmoittamaan.
"Minä havaitsen", sanoi hän, "suurella mielipahalla teidän
majesteettinne epäterveyden. Sepä nyt on tullut noitten
vahingollisten huvien seuraukseksi, enkä tiedä muuta neuvoa,
kuin että otetaan opiksi toistaiseksi se, mitä nyt ei enään
voi tekemättömäksi tehdä. Teidän majesteettinne on myöskin nyt
onnellisesti siihen ikään tullut, jolloin järjen tulee vallita
ja itse tiedätte, kuinka kallis ja suuriarvoinen teidän korkea
persoonanne on koko valtakunnan menestymiselle. Ei todellakaan
löydy Ruotsin metsissä yhtäkään niin jaloa metsän-eläintä, että
se olisi ainoankaan naarmun arvoinen, joka teissä on, sillä
joll'ette nuoruuden rohkeassa innossa varokkaan omaa ihoanne, tulee
teidän kuitenkin ajatella, että koko ruumiillanne ja sielullanne
olette Jumalan ja Ruotsin kansan oma. Enkä ole minä tätä sanonut
pahoittaakseni teidän mieltänne, armollinen röökinä, koska te itse
kärsitte vahingostanne, josta minä nyt toivon ja Jumalaa rukoilen,
että piankin iloksemme pääsisitte. Vaan ottakaa se tulevaisuutta
varten varoitukseksi suosiolla vastaan, samati kuin sen teille
rakkaudesta, velvollisella arvonannolla sanonut on teidän ja teidän
suuren isänne uskollinen palvella, joka ei mitään parempaa tiedä,
kuin että hänen armollinen kuningattarensa tulisi onnelliseen
hallitukseen täällä ajassa ja sen perästä valittuin rauhaan."
Tämän jälkeen hän lempeästi hymyillen suuteli kuningattaren kättä,
ikään kuin anteeksi anoen, mitä hänen neuvossaan ehkä oli ollut
loukkaavaa. Aksel Oxenstjerna oli niin tottunut punnitsemaan
sanojansa, jotka tähän aikaan painoivat paljon Euroopan vaa'assa,
ettei meidän päiviemme pikakirjoittajien eikä kirjanpainajien olisi
tarvinnut panna kirjaintakaan lisäksi. Jos kuolevaisten joukossa
löytyi ainoakaan, jota kohtaan tuo isätön Kristiina saattoi,
ja jota kohtaan hänen tuli tuntea tyttären rakkautta, oli tämä
mies todellakin sellainen. Hän ei ainoastaan ollut etevin hänen
holhojistaan, joka oli kantanut hänen kruununsa taakkaa, vaan hän
oli aina kuningattaren ensimmäisistä lapsuuden ajoista ollut hänen
isällisenä neuvonantajanaan. Ja Kristiina ei saattanut olla häntä
kunnioittamatta; hän oli todellakin ainoa, jonka edessä Kristiinan
omapäinen luonne taipui, ainoa, jota hän -- ei ainakaan vielä --
uskaltanut vastustaa. Mutta rakastaa häntä kuten isää, taipua
tyttären vapaa-ehtoisella tottelevaisuudella hänen neuvojensa
mukaan, sitä ei hän taitanut. Siksi oli Oxenstjerna liiaksi paljon
Kristiinaa etevämpi, ja selitys Kristiinan arvotuksen tapaiseen
luontoon, sellaisena, joksi se alkoi muodostua hänen kuudentenatoista
vuotenansa, oli juuri siinä, ett'ei hän kärsinyt ketään rinnallansa,
vielä vähemmän itseään etevämpänä. Hän saattoi kunnioittaa, pitää
arvossa, ihailla, rakastaa toista tahi toista, jonka hän luuli
rakkauttansa tahi kunnioitustansa ansainneeksi, ja ne ovat paljo
erehtyneet, jotka ovat sanoneet, ettei hän koskaan voinut rakastaa
ketään eikä mitään muuta paitsi itseään. Mutta sitä hän saattoi
tehdä ainoastaan sillä ehdolla, että tuo kukaan eli mikään oli häntä
heikompi. Jos tahtoi nousta hänen suosioonsa, silloin ei ainoastaan
saanut näyttää niitä ominaisuuksia, joita hän piti korkeimmassa
arvossa, miltei tärkeämpi oli, että asettui häntä alemmaksi, se
hänen suosionsa menetti, joka tahtoi olla tasa-arvossa hänen
kanssaan tahi häntä etevämpi. Hän ei vaatinut alammaisuutta, vaikka
hänen luonteensa kiivaudessa välistä siltä näytti, sillä orjakin
saattoi nöyryyttää itseänsä ja hän ylenkatsoi orjia. Hän tarvitsi ja
tahtoi olla tuo "verraton", joksi hän sitten tuli, siinä sana, joka
ilmilausuu hänen yksinäisen suuruutensa.
Kristiina nousi istualle ja vastasi huolettomalla äänellä, joka ei
puhunut samaa, kuin hänen kuumeentapaisesti kiiltävät silmänsä:
"Minä ratsastin liian kiireesti, olen vain väsynyt, se menee pian
ohitse."
Valtiokansleri katseli häntä tutkistellen. Hän pelkäsi, että
Kristiina ehkä saisi uudestaan äkkinäisen kivun puuskan, sellaisen,
joka usein häntä vaivasi hänen kasvavalla iällään.
"Nyt on paras pysyä levossa", varoitti hän. "Kommissarius De Geer
odottaa tuolla ulkona, saadaksensa tietää, kuinka terveytenne
laita on. Hänen alammainen toivonsa on, saada kunnian vastaanottaa
armollisen kuningattarensa huomenna vieraana Finspångissa. Minä
vastaan hänelle, että tämä on toistaiseksi jätettävä, sillä matka
tuottaisi haittaa."
"Suvaitkaa, teidän lemmellisyytenne, vastata kommisariukselle, että
minä ilolla otan vastaan hänen kutsumuksensa huomiseksi", lausui hän.
"Onko sotamarsalkka Horn saapunut Norrköpingiin? Muistaakseni häntä
tänään odotetaan."
"Hän saapui tänne tänään", vastasi valtiokansleri, hämmästyneenä
tuosta, kun näki sairaan noin äkkiä voimistuvan.
"Minä toivon näkeväni hänen, teidän ja De Geerin tänä ehtoona
illallis-aterialla klo 7."
"Ei, sitä teidän majesteettinne nykyinen heikkous ei millään muotoa
salli", muistutti Oxenstjerna.
"Mitä? Teidän lemmellisyytenne tahtoo, että noin etevän sankarin,
joka äsken on Sveitsissä, Hollannissa ja Ranskassa otettu vastaan
suurilla kunnian-osotuksilla, paluumatkallaan täytyisi odottaa,
päästäksensä minun puheilleni! Hän ei ole Ruotsissa ollut
kolmeentoista vuoteen, enkä minä saata häntä muistaa; minä olin
lapsi, kun hän lähti sotaan. Kutsukaa häntä illallis-aterialle; minä
olen täydellisen terve. Ja asessori Stjernhjelm, eikö hän eilen
saapunut tänne Tartosta? Minä toivon saavani nähdä hänet myöskin. Hän
tulee nyt olemaan valtakuntamme muinaislöytöjen tutkia. Minä tahdon
häneltä kysyä, saattaako hän asettaa uuteen kuntoon Stäketin. Nuot
rauniot ovat kummalliset; olin vähällä saada niskani poikki, kun
kävin siellä kesällä."
Kuningatar puhui pikaa ja kärsimättömästi; kuumetta oli sanoissakin.
Valtiokansleri vaihtoi silmäyksiä sisarensa kanssa, jonka levottomuus
kuningattaren suhteen nähtävästi ilmaantui, mutta katsoi parhaaksi
olla Kristiinalle vastaansanomatta _tällä haavaa_. Kuume olisi
saattanut käydä kovemmaksi. Siis päätettiin, että mainitut
kolme herraa kutsuttaisiin hovi-aterialle samana iltana, ja jos
kuningatar, kuten arvata saattoi, olisi estetty olemasta läsnä, niin
valtiokansleri sekä hänen sisarensa osottaisivat kunniaa vieraille.
Mutta hän oli läsnä. Hän ei _tahtonut_ olla kipeänä, hän ei
_tahtonut_ olla satulasta viskattuna, hän ei _tahtonut_, että
luultaisiin hänen saaneen rangaistusta ajattelemattomasta
ratsastuksestaan. Ei kukaan saisi aavistaa, miten vilunväreet kävivät
hänen jäsenissään eikä miten uuvuttava voimattomuus kerta toisensa
perästä häntä pyörrytti niin, että oli tainnoksiin menemäisillään.
Hän oli antanut pukeakkin itsensä tavallista huolellisemmin. Hän
puhui paljon, ehkä liian paljon, mutta hän puhui viisaasti, ja missä
aine sen salli, myöskin sukkeluuksia pistellen. Tässä nähtiin ensi
kerran se Kristiina, joka oli maailmaa hämmästyttävä. Valtiokansleri
kuunteli häntä ihmetellen, ja kaikki muut ihastuksella. Hän oli
muutamien tuntien kuluessa ikään kuin kasvanut. Kuningatar-lapsi
näytti jonkun äkki-arvaamattoman käänteen kautta muuttuneen
kuningatar-neidoksi.
Presidentti Kurki, joka heti tultuansa kiirehti osottamaan kunniaa
näille ylhäisille matkustajille tervehtimällä heitä, kutsuttiin
myöskin hovi-illallisille, jotka olivat valmistetut 14 hengelle.
Norrköpingillä oli se harvinainen onni, että näki kuningattarensa
ympärille koottuna viisi miestä, jotka jo olivat ja vielä edeskin
päin tulivat olemaan viiden yhteiskunnallisen suunnan etevimpinä
edustajina: valtiohoidon, sodan, lainkäytön, teollisuuden ja
kirjallisuuden.
Tänä iltana teki viidentoista-vuotias prinsessa näytekokeen, ja missä
tilassa! Hänen oikealla puolellaan istui valtiokansleri ja vasemmalla
sotamarsalkka Horn. Näitten naapurien vieressä ei hän millään muotoa
tahtonut näyttää mitään heikkoutta, mutta oli varovaisuuden vuoksi
pitänyt takanaan Ebba Sparren lähinnä palvelevana hovineitona. Tuon
tuostakin nojasi hän ystävänsä olkaa vasten, ikäänkuin kuiskatakseen
hänelle jotakin määräystä, vaikka hän todellisuudessa tarvitsi tukea,
jotta heikkoutensa ei tulisi ilmi.
Siinä puhuttiin sodasta, Torstensonin matkasta Olmützia vastaan
sekä tulevan suuren taistelun mahdollisuudesta; tämä oli kuukautta
ennen Breitenfeldin toista tappelua. Horn oli äsken kieltäytynyt
myöntymästä Venedigin tasavallan kunniaa tuottavaan tarjoumukseen,
että hän ylipäällikkönä johtaisi sen sotajoukkoja turkkilaisia
vastaan. Kristiina lausui leikillisesti, että niin halusta kuin hän
tahtoikin nähdä sotamarsalkkaa Ruotsissa, olisi hän kuitenkin vielä
halukkaammin tahtonut nähdä häntä Konstantinopolissa.
"Mutta ei kuitenkaan vankina", virkkoi Horn. "Teitä saattaa sulkea
sisään, vaan ei koskaan kukistaa", vastasi kuningatar. "Teidän
elämänne on satu. Haltiat pitävät teitä teljettynä vuorissaan
seitsemän vuotta, ja te palaatte nuorentuneena uusiin mainetöihin."
"Tottumus tekee ihmeitä", vastasi Horn hymyillen. "Suomalaiset pirtit
ja saksalaiset kenttä-olot ovat siitä hyvät, etteivät pilaa meitä
pehmeillä vuoteilla."
"Älkää sitä sanoko, sotamarsalkka! Te sekä teidän maamiehenne
lämmittelette halusta itseänne valkean ääressä. Teillä oli kylläkin
kuuma Breitenfeldin luona, mutta siellä olittekin kuninkaan oikeana
kätenä."
"Minun mielestäni sotilaan on parempi kadottaa oikea kätensä,
kuin nähdä sitä kahleissa", vastasi sotamarsalkka. "Pahinta oli
Ingolstadtissa, ett'en saanut taistella nuoren kuningattareni
puolesta. Kerran", lisäsi hän, "olin niin onnellinen, että sain
tehdä teidän majesteetillenne palveluksen. Se oli silloin, kun
kunniakseni sain luottamustoimen pyytää Brandenburgin prinsessaa
kuningas-vainajalle, teidän suurelle isällenne."
"Kun minä tulen kuudenkymmenen vuotiaaksi", vastasi Kristiina samaan
tapaan, "kiitän minä teitä olemuksestani, jos se silloin on osottanut
kiitosta ansainneensa."
Kustaa Horn oli nyt viidenkymmenen vuoden vanha, hän ei ollut
pitkävartaloinen, mutta roteva ruumiiltaan, hiukset pitkät,
ruskeat ja kähäräiset, silmät ruskeat ja lempeät, otsa kalpea,
iho keltaisen kalpea, viikset lyhyet ja hänen kasvonsa ilmaisivat
melkein surullista vakavuutta, jossa hymyily, joka nyt hänen muotoaan
kirkastutti, oli yhtä miellyttävä kuin harvinainen vieras. Nuo
suomalaisten pirtit, jotka kuuluivat hänen lapsuutensa muistoihin,
olivat painaneet häneen poistumattoman leimansa kansasta,
"min urheus, min vakavuus,
min miehuus kuolon voittaa."
Hollantilainen Louis De Geer, joka nyt oli 53 vuotias ja vuoden
ollut ruotsalaisena aatelismiehenä, oli luonnon vakavuudessa ja
teeskentelemättömässä hurskaudessa Hornin sielunheimolainen,
mutta muuten hänen vastakohtansa, aivan kuten sota on rauhan
vastakohta. Hänen yllään oli rikkaan porvarin pitkä, musta, visusti
kiinninapitettu samettinuttu ja leveä, sileä kaulusta, josta
kaksi silkkitupsua riippui. Muutama ohut kähärä korvien luona,
huolellisesti leikattu täysparta ja musta patalakki paljaalla
päälaella, ympäröivät hänen korkeaa otsaansa, hieno-ihoisia poskiansa
ja viisaita, hyväntahtoisia, levollisia silmiänsä. Hänen olennossaan
oli jotakin vaatimatonta ja enemmän itsekseen olevaa: siinä näki
edessään hiljaisen kauppiaan, joka lakkaamatta odotteli ajan
vaiheita ja osasi niitä käyttää, mutta joka samalla myöskin herätti
luottamusta sen rehellisyyden ja lujuuden kautta, joka hänessä
kuvautui. Hän oli nyt juuri kaupoissa kruunun kanssa, ostaaksensa
Finspångin, joka hänellä oli arennilla ollut vuodesta 1618, ja sen
lisäksi vielä nuo mahtavat, Dannemoran ympärillä olevat rautatehtaat.
Sellaista mahtavaa rautateollisuuden harjoittajaa ei Ruotsi vielä
siihen aikaan ollut milloinkaan nähnyt. Jos hän tunsi arvonsa, ei se
myöskään hallitsevilta jäänyt huomaamattomiin.
"Te tahdotte ostaa itsellenne parhaat kartanot, mitä Ruotsissa on",
sanoi kuningatar leikillään De Geerille.
"Kun minä ne arennille otin, olivat ne huonoimmat, mitä Ruotsissa
löytyi", vastasi kauppias levollisesti.
"Herra De Geer ei ole tyytyväinen Ruotsiin", virkkoi Oxenstjerna yhtä
levollisesti. "Hän harjoittaa kauppaa Guinea-rannikoilla ja tarjoo
meille Afrikan pantavaksi Ruotsin vallan alle."
Kristiinan tunteita tenhosi kaikki, mikä oli suurenmoista.
"Hyvä, herra De Geer", sanoi hän. "Pitäkää sananne, niin saattopa
nähdä, ett'emme ole yhtä mustia, kuin uudet alammaisemme. Teidän
herttuallinen kilpenne pitää koristettaman kullasta valetulla
murjaanilla."
"Siinä, missä Jumala armonsa antaa", vastasi kauppias, "saatetaan
jotakin tehdä järjellä ja rahalla. Minä tiedän Euroopassa ainoastaan
yhden miehen, joka olisi kyllin viisas ja kylliksi rikas pannaksensa
valtansa alle Afrikan, ja se mies on juutalainen."
"Mitä? Uusi Salomoko?"
"Ruben Zevi Regensburgissa."
"Hänen tunnemme aivan hyvin", nauroi valtiokansleri. "Hän oli
tyytynyt 30 prosenttiin pienistä taskuveloistamme; saattaa toisessa
tilaisuudessa pyytää 50. Ei, teidän vapaasukuisuutenne, me olemme
vastaiseksi tyytyväisiä Eurooppaamme, kun ainoastaan taitaisimme sitä
taitavasti nauttia ja hoitaa, mutta kun tarvitsemme enemmän, tahdomme
juuri teidät Afrikaan lähettää."
Asessori Stjernhjelm, joka vuonna 1631 oli saanut helisevän aatelisen
nimensä yksinkertaisen Yrjö Olavinpojan sijasta, kuului tuumivan,
että, jos Ruotsin valtakunta hallittavaksensa ottaisi murjaaneja ja
pakanoita, ei juutalaisetkaan rahakukkaroineen olisi ylenkatsottavia.
Stjernhjelm oli nyt 54 vuotinen, tunnettu oppineeksi, teräväpäiseksi
ja teräväkieliseksi tuomariksi, sekä muinais-olojen kertoiliaksi,
mutta oli tähän asti melkein tuntematon runoiltana. Hänen yllään oli
tuomarin avara, pitkä takki, sekä kuten De Geerilläkin, patalakki
päässä. Hiukset riippuivat tuuheina molemmin puolin päätä; viikset ja
puoliparta antoivat hänelle ankaran muodon.
Presidentti Kurki yhtyi vastustamaan juutalaisia. He olivat oikeuksia
vailla Roomalaisessa valtakunnassa ja muualla yhteiskunnallisissa
suhteissa ahtaalle ahdattuina. De Geer muistutti, että juutalaiset
Hollannissa tekivät rahakauppiaina hyvää apua. Keskustelu kävi
vilkkaasti. Ei kukaan huomannut, että kuningattaren kasvoissa
väri vaihteli sekä että hän usein katkaisi puheensa ikään kuin
hengittääksensä.
Hän oli Stjernhjelmin kanssa alkanut keskustelua Stäketistä ja sen
historiasta, kun hän äkkiä tarttui kovasti Ebba Sparren käsivarteen
kesken lausetta. Beata rouva, jonka terävät silmät aina olivat
varuillaan, huomasi liikkeen, hän nousi pöydän äärestä ja läheni
kuningatarta. Kaikki katsoivat sinne päin, illallisvieraat loivat
kysyvät silmäykset toisiinsa.
Mitä oli tämä? Eikö kuningatar voinut hyvin?... Se kesti ainoastaan
muutaman sekunnin. Itse valtiokansleri, joka istui lähinnä, ei
ennättänyt huolestunutta kysymystä tehdä, ennenkuin Kristiina, yhtä
kalpeana kuin hän äsken oli ollut punaisena, jatkoi keskustelua
entisellä leikillisellä tavallaan.
"Älkää kieltäkö, asessori, että Stäketissä kummittelee! Onko se
Kustaa Trolle, joka siellä aaveilee? Sitä asessorin tulisi tietää,
joka itse pitää _spiritus familiarista_ ja niin sanoakseni tuntee
kaikki salaiset asiat. Älkää kieltäkö, että olette sytyttänyt valkean
erään talonpojan partaan noitalasillanne sekä että milloin hyvään
saatatte tehdä kirpusta norsun!"
"Kun minulla on onni puhdistaa itseäni noin oppineen kuningattaren
edessä, täytyy minun puolustaa suurennuslasi raukkaani", vastasi
Stjernhjelm, jonka oli vähän aikaa sitten julkisessa puheessa
täytynyt vastustaa liiviläisten pappien soimauksia, he kun häntä
syyttivät noitumisesta ja ateismista, jumalattomuudesta.
"Uskotelkaa vain minulle sitä!" jatkoi Kristiina iloisesti. "Jos
teillä on suurennuslasi, niin lainatkaa, rakas asessori, se
valtiorahastonhoitajalle, että hän rahastohuoneessamme kerrankin
saisi hauskan hetken. Varmaan myöskin Lennart herra tuolla
ulkomailla tulisi suuresti iloitsemaan, kun hän näkisi pataljoonansa
monenkertaisesti lisääntyvän. Ja tyytyväisimmäksi tulee herra De
Geer, hän tekee rautakankia neulankärjestä."
Kello läheni 9, joka siihen aikaan oli hyvin myöhäinen tunti. Ateria
lopetettiin pitkällä iltarukouksella ja vieraat osottivat velvollista
kunnioitustansa suutelemalla kuningattaren kättä. Sitte erottiin.
"Vie minua huoneisiini!" kuiskasi kuningatar ystävälleen. Hän oli
ainoastaan suurella voimiensa ponnistamisella jaksanut sanoa muutamia
kohteliaita sanoja hyvästijättö-menoissa.
Ebba Sparre talutti häntä makuuhuoneesen. Siellä oli vielä yksi
koetus kestettävänä eikä se vähimpiin voimiin tyytynytkään. Beata
rouva myöskin velvollisuuden mukaisesti seurasi kuningatarta.
Hän epäili Kristiinan teeskennelleen: hän tahtoi tietää kaikkea,
mitä hänen ei pitänyt saaman tietää. Sen lisäksi annettiin
monta perinpohjaista neuvoa yöksi, vuoteen valmistamisesta,
vahdinpidosta, lääkkeistä ja yölampusta! Nämä 20 minuuttia olivat
mitä kärsimättömimpiä. Vaikka Kristiina joka hetki oli tainnoksiin
menemäisillään, täytyi hänen kuunnella varoituksia ja vastata niihin
rauhoittavalla tavalla. Jollei tämä olisi onnistunut, olisi Beata
rouva jäänyt yöksi makuuhuoneeseen.
Mutta se onnistui. Tuo uuttera hoitaja läksi, vakuutettuna siitä,
että ainoastaan vähäinen voimattomuus oli jäljellä, joka kyllä yön
levon jälkeen haihtuisi. Tuskin oli ovi suljettu hänen jälkeensä,
ennenkuin kuningatar pyörtyi niin äkkiarvaamatta, että hän olisi
pudonnut suin päin lattiaan, jollei kammarineitsyt, joka hänet
riisui, olisi seisonut hänen vieressään.
Kutsuttaisiinko lääkäriä? Ei... kuningatar oli sen kieltänyt. Väkevät
hajuvedet saattoivat hänen kuitenkin vihdoin tointumaan.
"Ebba", kuiskasi Kristiina heikolla äänellä, kun hän ajatuksiaan oli
koonnut, "älä kadehdi kuningatarta! Minä tiedän sen nyt... Minä olen
tänään tehnyt näytekokeen!"
Levoton oli yö, välistä Kristiina hourailikin. Hän luuli jälleen
olevansa metsästämässä Kolmordenin metsässä... Hän ratsasti
andalusialaisellaan, se laukkasi hänen kanssaan yli puitten latvojen
aina pilvien sisään. Purppuranpunaiset hattarat ympäröivät häntä,
ne riensivät salaman nopeudella hänen ohitsensa... korkeammalle,
korkeammalle... aurinkoon asti ja tuolle puolen auringon!...
Korkeammalle! Korkeammalle! Silloin makasi hän taas avuttomana maan
päällä; nuori mustahiuksinen noita tempasi ratsuruoskan häneltä,
sanoen... jaa, mitä hän sanoi, sitä ei kukaan saattanut käsittää.
Kun Beata rouva tuli kello 3 aamulla sisään, oli kuningatar juuri
nukahtanut. Kuume vähentyi, hengitys kävi levollisemmaksi. Nuoruuden
elinvoima otti vähitellen takaisin loukatun oikeutensa.
Huvimatka Finspångiin täytyi kuitenkin jättää tuonnemmaksi, se
tehtiin kolme päivää myöhemmin, kun kuningatar oli aivan entiselleen
parantunut.