He seisoivat uhkaavina, silmä silmää vastaan,
kuten kaksi kotkan poikaista, jotka lennossa
siipensä ovat yhteen suhauttaneet.
"Tänne päin! _En avant!_... Tuolla... katajapensaissa!... Akselson,
riennä sitä vastaan! Missä on Martens? Oih nuo kelvottomat, kaikki
he jäävät jälkeen!... Näetkö sitä? se varmaan piilee siellä. Se
olisi ollut kuoleman oma, elleivät nuo pahanpäiväiset pensaat tuossa
olisi sitä varjoamassa olleet... Houkuttele Bella tänne, aja se
ulos!... Minä annan hirttää nuot koirat, jotka ajavat jäniksiä,
kun minulla täällä on Mikko parinkymmenen askeleen päässä... Mitä?
Sinä et näe mitään?... Tuossa... tuossa! Ammu!... Sivuitseko? Ampua
lukinverkkoja!... Se katosi kivien väliin... _Adieu, mon plaisir!_"
Kahdesta laukauksesta lähtenyt hento savu nousi ilmaan sillä välin,
kuin hoikka, keltainen olento, jonka tuskin saattoi huomata syksyn
kellastuneitten lehtien välistä, puikahti vikkelästi ylös lähellä
olevasta metsämäestä.
Puhuja oli tyttö, joka ratsastaen raivasi itselleen tietä rytöpuitten
ja pensastojen yli Kolmordenin metsissä. Hänen poskensa hehkuivat,
hänen musta barettilakkinsa oli tarttunut riippuvaan puun-oksaan;
hajalla olevat hiuksensa liehuivat vapaasti hänen kiivaasti
ratsastaessaan, eikä hän ensinkään huomannut, että hänen vaahtoinen
hevosensa, joka pystyyn nousi, kun hän sitä kannusti, oli toisen
etujalkansa nyrjähyttänyt.
"Mikä nyt Caballero?" jatkoi hän, koettaen turhaan kannustaa kaunista
ontuvaa andalusialaistansa menemään ylös mäkeä, jonne otus oli
kadonnut. "Sinä et tahdo, sinä? Mutta _minä_ tahdon!" Ja hän pani
malttamattoman loukatun hallitsiattaren äänen koron tuohon _minä_
sanaan.
Taaskin andalusialainen nousi pystyyn ja tällä kertaa niin kiivaasti,
että vähemmän tottunut ratsastajatar auttamattomasti olisi tullut
satulasta maahan viskatuksi. Tuo nuori tyttö löi sitä ruoskallaan
kerta toisensa perästä, ikään kuin kannukset eivät olisi tunkeneet
tarpeeksi syvään sen verisiin kylkiin. Mutta turhaan. Tämän jalon
eläimen joka ainoa jäsen vapisi eikä saatu sitä askeltakaan menemään
eteen päin.
Hän astui alas hevosen selästä ja kohotti jälleen ruoskansa, kun
ratsumies, joka häntä seurasi kolmenkymmenen askeleen päässä, läheni.
"Caballero ontuu, se on nyrjähyttänyt vasemman etujalkansa", ilmoitti
ratsumies kunnioittavasti.
Kohotettu ruoska laskeutui lyömättä ja ratsastajatar vastasi
naurahtaen, siten peittääksensä, että häntä vähän hävetti:
"Ontuuko se? Mikollapa tänään on onni. Koko luonto on pukenut itsensä
sen keltaiseen pukuun ja katso, nyt on se purrut hevostani jalkaan!
Missä ovat koirat, ja missä metsästäjät?"
"He seurasivat koiria, jotka ajoivat jäniksiä, kun armollinen röökinä
näki ketun ja poikkesi äkkipäätä sivulle päin. Armollinen röökinä
ratsastaa niin, ettei kukaan helposti armollisen röökinän jälkiä
seuraa. Minä satuin olemaan lähimpänä."
"Hyvä, Akselson. Mitä nyt Caballeron teemme?" sanoi tyttö, joka
annettuaan ohjat ratsumiehelle, heittäytyi huolettomasti alas
sammaltuneelle kivelle, jolloin hänen rintansa vielä vuoroon kohoutui
ja laskeutui kovan ratsastuksen vaivasta.
"Klaus herra ja metsästäjät ovat varmaan kuulleet laukaukset",
vastasi ratsumies, "mutta vielä kuluu aikaa, ennenkuin ennättävät
tänne. Suvaitseeko armollinen röökinä olla niin alhainen, että
ratsastatte minun hevosellani? Tuima tottelee kyllä ohjia ja
kuljettaa niin kevyesti kuin riippakeinu. Minä vaihetan satulaa ja
talutan Caballeron kaupunkiin. Se saa varmaankin seisoa viikon tahi
pari tallissa."
Nuori tyttö kurotti kättään ottaaksensa pihlajamarjatertun, joka
riippui siinä lähellä, maistoi marjoja, mutta havaitsi ne happamiksi
ja viskasi ne pois. Hänen eloisat kasvonsa sävyt saivat ilvehtivän
muodon.
"Vai niin! Sinä luulet että Klaus herra minun löytää, kun hän on
kuullut laukaukset! Mutta _jollei_ hän minua löydä? Minä otan
hevosesi, Akselson... ei, sinun ei tarvitse vaihettaa satulaa...
ja ratsastan yksin kaupunkiin. Taluta Caballero, minnekkä haluat.
Ja kun tapaat meidän metsästäjämme, niin sano heille, että olet
minun löytänyt satulasta alas viskattuna ja kuolleena jossakin
vuorenrotkossa. Mitä kaikkea voikaan tapahtua ketunjahdissa? Niitä
kyllä löytyy, jotka _te deumia_ veisaavat sen uutisen takia. Ole
totinen vain ja näytä surkealta ja purista muutamia valekyyneleitä
silmistäsi... Ah, tästäpä tulee äärettömän hauskaa; sinun täytyy
sitten kertoa minulle, millä tavoin he irvistelevät! Oiva
henkivartiasto! Ranskan kuninkaalla ei ole parempaa. Niin, tee siten,
Akselson, sinä saat kultavitjat, jos pelästytät heidät järjeltään."
"Ei armollinen röökinä saata yksin ratsastaa kaupunkiin tuon
poluttoman metsän läpi, ja minulta saattaa pääkin mennä siitä
hyvästä", uskalsi huolestunut ratsumies vastata.
"Sinun pääsi? No entäpäs? On niitä päättömiä ihmisiä Ruotsissa ilman
sinuakin." Ja tyttö nauroi niin hurjan iloisesti, kuin ainoastaan
viidentoista vuotiaana nauretaan.
"Jättäisinkö minä armollisen röökinän yksin!... Kolmordenista
mainitaan yhtä ja toista, kuten jokainen tietää. Ihmiset sanovat,
että kun täällä on pimeätä, niin kuulee nimeänsä huudettavan
jokaisesta pensaasta ja auringon paistaessa sissit täällä
reutastavat... Se, joka tänne metsään tulee, ei helpolla takaisin
pääse... On mahdollista, että hän löydetään rämeikköön kaivettuna."
Tyttö nousi pystyyn ja kohotti puoleksi uhkaavana, mutta myöskin
hymyilevänä, ruoskaansa.
"Totteletko, vai etkö? Minnekkä päin on kaupunki?"
"Marmoriruukki on meistä itään päin, Bräviki etelässä ja Björnsnäsi
lännessä, suorastaan auringon oikealla puolen. Sieltä menee tie
kaupunkiin oikoiseen etelään päin, mutta sinne on runsas penikulma,
ja ainoastaan eksyttäviä polkuja..."
Vastauksen sijasta latasi hän uudestaan aseensa, viskasi sen
olallensa, astui keveästi hypäten ratsumiehen satulaan ja oli
aikeessa ratsastaa matkoihinsa, kun hän huomasi, ett'ei olisi hänen
arvonsa ja naisellisen kunniansa mukaista tulla tuolla tavoin miehen
satulassa Norrköpingiin.
"Vaiheta satulat!" määräsi hän ja astui alas jälleen.
Ratsumiehen täytyi totella. Hetken kuluttua näki hän nuoren
hallitsiattarensa iloisena ratsastavan Tuiman selässä vasemmalle
päin, pitkin tuskin näkyvää metsäpolkua, samalla, kuin hän nauraen
toisti entisen käskynsä.
"Henkesi uhalla, Akselson, muista, että olen kuollut vuorenrotkoon!
Ja ota vain vaaria siitä, minkälaiset muodot heillä on, kun tuota
kerrot! Ajattele kultavitjoja."
"Hän kuollut vuorenrotkoon!" matki sotilas harmissaan. "Onko hän
hassu? Mitä pahuuksen temppuja nuo tuommoiset ovat! Pannahinen, sen
on metsänhaltia hänen päähänsä pistänyt! He panisivat minun heti
rautoihin; minä olisin muka ottanut paavilta lahjoja ja tuupannut
hänen rotkoon. Ja ennen kuin he saisivat tiedon _causasta_, kuten
Klaus herra sanoo, hakkaisivat he oitis paikalla minun sekä
keltaiseksi että siniseksi, ja hirtättäisivät minun kuten hullun
koiran lähimpään tammeen. 'Ei vaikka sianlihaa ja voitaleipää
saisin', sanoi suomalainen. Minä panen Caballeron kiinni pihlajaan,
koska se ei saata kävellä, ja patikoitsen niin pikaa kuin jalkani
ennättävät seuralaisten luo. Meidän täytyy saada hänet kiinni,
ennen kuin hänelle mitään pahaa tapahtuu temppujensa vuoksi tässä
pannahitten metsässä. Hyi, pahanen, täällä on kolkkoa!"
Sillä välin kuin Sven Akselson pahoilla mielin kiirehti etsimään
metsästäjiä, on meillä aikaa seurata nuorta ratsastajatarta hänen
seikkaperäiselle matkallensa pahassa huudossa olevan metsän läpi.
Kolmorden oli silloin ja vieläpä kauan myöhemmässäkin ajassa,
Keski-Ruotsin laajin, rotkoisin metsäseutu, joka ulottui yli
Södermanlandin lounaisen sekä Itä-Göötanmaan koillisen osan alas
Bråvikiin päin. Tätä synkän kaunista, mutta hedelmätöntä ja harvaan
asuttua seutua luultiin menninkäisten olopaikaksi ja se tarjosi
todellakin suojaa monelle metsäritarille, joilla oli syytä pysyä
hiukan loitompana Nyköpingin ja Norrköpingin kaupungeista.
Oli puoliselkeä syyskuun päivä, noin keskipäivän vaiheilla; ilma
oli kesäinen, lämmin ja tyyni sateenkuurojen perästä, jotka olivat
raivonneet edellisenä päivänä Itämeren rannikoilla. Ratsastajatar
jatkoi huolettomana ratsastustansa osotettuun suuntaan, hyräillen
saksalaista ballaadia paremmin ajankuluksi kuin huviksi, sillä
hänen epävarma äänensä ei ilmaissut soitannollisia taipumuksia.
Hän hengitti mielihalulla havumetsän pihkaista tuoksua; hänen
sydämmensä tuntui keveältä ja mielensä oli iloinen. Jahdin jännittävä
maltittomuus oli unohtunut; täällä oli hän vapaa kaikista siteistä,
ilman mitään ilkeää vahtia, huoletonna siitä, mitä suuressa
maailmassa soveliaana pidetään. Kukapa täällä häntä moitti, jos hän
päivän helteessä paljasti olkapäänsä tahi teki mitä hänen vallaton
oikullinen mielensä halusi? Side siteen perästä höltyi hänen
yksinkertaisessa, melkeinpä kehnonpuolisessa ratsastuspuvussaan, eikä
hän taaksepäin katsahtanut, kun hän ratsastaessaan kadotti toisen
kenkänsä, samoin kuin hän ennen oli hukannut barettinsa.
Jos hän olisi rakastanut luontoa, olisi hän luultavasti seisahtunut
katselemaan muutamia noista viehättävistä näkö-aloista, joita
seutu tarjosi, siinä missä metsää katkaisi joku laakso-paikka,
jonka läpi puro lirisi ja lumoava, laaja kuvaus täynnä ylänköjä
ja alankoja avautui katselian eteen. Mutta hän ratsasti niitten
ohitse, suomatta silmän luontiakaan maansa ihanuudelle. Hän otti
esiin kaksitoistataitteisen kirjan, jolla oli pergamenttikannet.
Hän koetti lukea, siinä missä maa oli tasaisempi, mutta se ei
käynyt laatuun. Hän vaipui ajatuksiin, jotka usein häiriytyivät,
kun hänen täytyi torjua pois eteen sattuva riippakoivun-oksa, tahi
etsiä polkua, joka pensastoon oli kadonnut, tahi kun hänen täytyi
laukata läpi rämeikön, taikka tiellä olevan metsä-puron poikki. Mitä
hän ajatteli? Ajatuksille ei sanoja syntynyt, mutta hänen kasvonsa
kävivät eloisammiksi ja ilmaus niissä vaihteli lakkaamatta. Välistä
hän ääneensä nauroi ja toisinaan hän suutuksissaan ruoskallansa löi
puunrunkoja, ikään kuin hän solvaamisesta olisi tahtonut rangaista
jotakuta, ja väliin hän seisahtui kuuntelemaan, josko häntä takaa
ajettiin. Eipä saattanut erehtyä tuon tytön luonteesta, hänen
kiivautensa ja rikas mielikuvituksensa tuli selvästi näkyviin, mutta
hänen olentonsa näytti muuttuvan jokaisessa liikkeessä. Tuossa
tuokiossa saattoi hän taas kylmänä, levollisena miettiä, mitä tietä
hän kulkisi, päästäksensä lyhintä matkaa eksyttävän metsän läpi.
Hänen silmänsä täytyi olla tarkka. Polku, joka ensin oli ollut selvä,
katosi pian sammalmättäisiin ja kanervikkoon tahi katajistoon,
tullaksensa taas näkyviin pensaston tahi vuorenkallion toisella
puolen. Hänen ei olisi pitänyt olla kaukana Björnsnäsistä, mutta
eipä vielä merkkiäkään ihmis-asunnosta näkynyt, ei aitausta, ei
latoa, ei lehmän kelloa. Muutamia valkoiseksi käyneitä luita näkyi
polun vieressä. Olivatko ne eläinten vaiko murhattujen ihmisten
luita? Ratsastajatar nauroi taas, -- hän nauroi usein. Akselson
oli kuunnellut hullunkurisia kansantaruja. Tyttö, hän ei tuntenut
vähintäkään pelkoa, mutta katsoi vain, oliko hänen pyssyssään ruutia.
Silloin etäältä kuului koiran haukunta. Bella se oli, joka taas
oli ruvennut ajamaan jänestä. Akselson oli varmaan saavuttanut
metsästysseuran. Nyt ei enään metsästetty, nyt etsittiin häntä,
elävänä tahi kuolleena. Jospa tuo tyhmä sotilas nyt edes olisi
ymmärtänyt pelästyttää metsästäjiä, kuten hän oli käskenyt? Missään
tapauksessa he eivät saisi häntä löytää näin ilman hattua ja kenkää,
heidän täytyi vielä vapista sekä hänen että oman henkensä puolesta.
Hän ratsasti kiireemmin.
Metsä kävi jälleen taajemmaksi, pensastot läpitunkemattomiksi, polkua
ei näkynyt. Hänen täytyi astua alas hevosen selästä ja taluttaa sitä
puitten välistä; aurinko hänellä oli tien-oppaana.
Nyt hän tuli joen luo, joka oli liian leveä hevosen yli-hypättäväksi.
Ei näkynyt siltaa, ranta oli liejuinen. Joen toisella puolen seisoi
rannalla rääsyinen poika onkimassa rautukaloja. Tyttö huusi häntä
hankkimaan venettä. Poika ei ymmärtänyt häntä; hän vain katseli
tyttöä hämmästyneenä ja ääneti. Hevosten astuntaa ja ääniä kuului jo
vähän matkan päässä metsästä.
Hän otti esiin vähäisen kukkaron taskustaan ja viskasi joen ylitse
hopeataalarin, joka putosi alas pojan jalkojen eteen. Nyt poika
häntä käsitti. Hän juoksi vähän matkaa pitkin rantaa ja viittasi
tyttöä tekemään samoin. Hän ratsasti pojan osottamaa tietä ja
tuli kaalamolle sekä oli piankin toisella rannalla. Täällä oli
hänen edessään kapea ajo-tie; hän ratsasti sitä pitkin ja läheni
sysihautaa. Sysimies seisoi haudan ääressä ja katseli häntä yhtä
hämmästyneenä kuin poikakin. Tyttö ei ehtinyt kysyä mitään, sillä
takaa-ajajat olivat jo joen toisella rannalla. Hän kannusti hevostaan
ja jatkoi kiireistä ratsastustansa.
Metsä harveni, jo näkyi aitaus, vainiopätkä ja talonpojan talo.
Hetkisen hän aikoi paeta taloon, mutta samassa hän muutti mielensä
ja ratsasti eteen päin viipymättä. Ei, heidän ei pitänyt saada häntä
kiinni; hänen täytyi ennen heitä joutua kaupunkiin, vaikka hän sitten
kuoliaaksi ratsastaisi Sven Akselsonin Tuiman.
Silloin aukeni lavea näkö-ala yli Bråvikin vedenpinnan, joka
kimalteli auringonloisteessa. Ei ainoakaan väre häirinnyt sen
välkkyvää tyyneyttä. Sotapriki oli ankkurissa aivan lähellä
kaaliproomujen lasti-siltaa ja kuivasi siinä märkiä purjeitansa.
Tämä näky antoi ratsastajalle uutta rohkeutta. Ellei hän kaupunkiin
ennättäisi, antaisi hän hevosensa juosta minne hyvään ja menisi itse
piiloon. He eivät saisi häntä kiinni, sitä voittoa hän ei heille
soisi.
Hän jatkoi hurjaa vauhtiansa, kun erään kallion ohi kuljettaessa
äkkinäisessä käänteessä, hevonen pelästyi esinettä, joka pitkänään
oikoili kallion juurella. Aavistamatta edeltäpäin tuollaista tapausta
ei ratsastajatar voinut pitää varaansa, vaan kaatui satulastaan ja
putosi päistikkaa loikoilevan esineen syliin. Tuo esine oli, kuten
hän itsekkin, nuori tyttö.
Putous oli yhtä äkkinäinen kuin odottamaton. Molemmat tytöt
kopsahuttivat päänsä yhteen ja tuo vieras huudahti peljästyksestä.
Ratsastajatar laahasi hevosen perässä vähän matkaa, sillä hänen
jalkansa oli takertunut jalustimeen, mutta hänen onnistui päästä irti
ja hän nousi samassa seisoalle, mutta posket olivat punaisina vihasta.
"Sinä siellä, sinä, mitä varten sinä hevostani pelästytät?" Ja noita
harmistuneita sanoja seurasi samassa silmänräpäyksessä ruoskan
lyönti, joka jätti punaisen jäljen tytön paljastettuun kaulaan.
Tuo vieras tyttö, niin pian kuin hän tointui hämmästyksestään,
suuttui yhtä äkkiä kuin ratsastajakin. "Ja sinä siinä, -- lyötkö sinä
minua sen vuoksi, että ratsastat kuin mieletön katsomatta eteesi?"
huudahti hän, yhtä hehkuvan punaisena, samalla kuin hän tempasi
ruoskan käteensä ja koki sitä taittaa. Mutta ruoska oli palmikoitusta
ruo'osta ja hopeavartinen eikä taittunut, kun sitä taivutti.
"Koetappas lyödä minua vielä kerta!" sanoi loukattu uhkaavalla
äänellä.
He seisoivat muutaman silmänräpäyksen uhkaavina silmä silmää
vasten, kuten kaksi kotkan poikaista, jotka lennossa siipensä ovat
yhteen suhauttaneet. Molemmat olivat he lapsuuden ja nuoruuden
välisellä rajalla, 15 tahi 16 vuotisia; molemmat kiivaat, ylpeät,
uskaliaat, molemmat tutkivat he toisiansa samallaisilla tummilla,
säihkyvillä silmillä. Heissä oli ulkonainen yhdennäköisyys ja
sisällinen sielunheimolaisuus; metsästäjättären ratsastuspuku oli
tuskin kalliimpi kuin vieraan tytön kamlottivaatteet, ja molemmissa
ilmaantui yhtä suuri välinpitämättömyys puvun järjestyksestä, joka
heidän ikäisissään tavallisesti on hyvinkin suuresta arvosta. Vaikka
yhtä kehittynyt ikänsä suhteen, oli vieraan tytön vartalo kuitenkin
pitempi ja hänen kasvonsa piirteet säännöllisemmän kauniit, tämän
etevyyden palkitsi ratsastajattaren varma ryhti ja mahtava lujuus,
joka osotti, että hän oli tottunut käskemään sekä tulemaan totelluksi.
Akselsonin pelästynyt hevonen oli laukannut pois tyhjine satuloineen.
Oli niin tyyntä ja hiljaista, ett'ei lehtikään suhahtanut, ei
laineen loiskina rannan piikiviä vasten kuulunut. Tässä äänettömässä
tyvenessä kuului hevostenkavioin astunta tieltä.
"Piilota minua! Piilota minua!" huudahti ratsastajatar äkkiä, ja
samassa hänen suuttumuksensa silmänräpäyksellisesti haihtui, kun hän
lapsellisessa malttamattomuudessaan tahtoi, ett'ei tuo metsästysseura
häntä saavuttaisi, jonka edelle hän yksipäisesti oli päättänyt
joutua. Ja kun toinen; tyttö häntä katseli ymmärtämättä noin
eriskummallista pyyntöä, juoksi hän pähkinäpensaston taakse, joka
peitti vierua ja piilotti hänet ohikulkevien näkyvistä. Uteliaana,
mutta yhtä muuttuneilla tunteilla odotti toinen mitä nyt tapahtuman
piti.
Ajotiellä läheni ratsastajajoukko. Siinä oli kuusi tahi kahdeksan
loistavasti puettua herraa, joita seurasi heidän ratsumiehensä.
Näitten jäljessä ratsasti kaksi surkeassa tilassa olevaa
kammarineitosta, jotka suonenvedontapaisesti pitivät kiinni
hevosharjasta. Heidän jäljessään tuli taas kaksi hengästynyttä ja
pelästynyttä aatelis-neitosta kavaljeerineen ja palvelioineen.
Koko tämä joukko, jossa oli viidettäkymmentä metsästäjää ja
metsästäjätärtä, seurasi pakenevan jälkiä, jonka sysimies oli ilmi
antanut. Onneksi pakenevalle oli koirat pantu metsässä kahleisiin ja
olivat siis jääneet kauas jälkeen takaa-ajajista.
"Oletko nähnyt kuningatarta?" kysyi etummainen ratsastaja
pähkinäpensaan vieressä olevalta tytöltä.
"En", vastasi tyttö, asettuen pensaan eteen siihen kohtaan, missä se
oli harvin. Ja hän tunsi hienon väristyksen jäsenissään. "Kuningatar?
Miksikä kuningatar piiloutuisi? Oliko tässä jotakin petosta?..."
"Hänen on täytynyt ratsastaa tästä ohitse", lisäsi tuo ylhäinen herra
samalla, kun hän empien pysähytteli hevostansa hetkisen.
"Minä näen Tuiman jäljet. Se on tässä pelästynyt ja hypännyt sivulle
päin", huomautti Sven Akselson, joka oli jättänyt Caballeron eräälle
kumppanilleen ja johti nyt etsintää käyttäen toverinsa hevosta.
"Hyvänen aika, oliko se hän?" huudahti tyttö, enemmän teeskennellyllä
hämmästyksellä. "Jaa, hän ratsasti äsken tästä ohitse Åbyhyn päin."
"Mutta Tuima on tässä pelästynyt!" toisti Akselson yksipäisesti.
Häntä ei kukaan kuullut. Metsästäjät, sotilaat, neidet ja immet
laukkasivat eteen päin.
Kaikilla heillä oli syytä, eikä aivan vähänkään, etsiä maat ja
mantereet, löytääksensä häntä, jota hakivat, sillä pakeneva ei ollut
mikään vähä-arvoinen henkilö, vaan itse kuningatar Kristiina, joka jo
silloin oli tunnettu pontevuutensa, hyvän järkensä ja oikullisuutensa
takia. Mitä varten hän oli ilman aihetta paennut jahtiseurastansa
ja pannut toimeen tuollaisen melun, sitäpä hän tuskin itse tiesi.
Hän oli harmissaan epäonnistuneen ketun-jahdin vuoksi, ja häntä
huvitti harmittaa muita. Kristiinasta on sanottu, ett'ei hän
koskaan ollut lapsi. Tämä luulo oli niitä erehdyksiä, joihin meitä
usein saattaa se, jolla on liika aikaisin kehittynyt luonto. Hänen
ymmärryksensä ja käsityskykynsä lensi perhonsiivillä lapsuuden
rajojen yli, mutta luonteensa pohjassa ja toiminnan seurauksien
arvaamisessa oli hän seurannut lapsuuden kehityslakia. Ja nyt oli
hän pian täyttävä 16 vuotta; nyt hän tunsi, nuoruuden portilla ja
nuoruuden vapaudenhalulla, kuinka vastakohtainen se pakkotila, jonka
mukaan hänen vielä täytyi taipua, oli tuolle melkein itsevaltiaalle
kuningasvallalle, johonka hän katsoi itsensä syntyneeksi. Tuo hänen
lähiseuransa, joka samalla häntä mairitteli, kun se häntä kietoi, sen
täytyi nähdä, yhtäkaikki miten, että hänellä oli itsenäinen tahto
sekä että hän saattoi toimia sen mukaan. Epäluuloinen hän sen lisäksi
oli. Hän oli saanut päähänsä sen mielikuvituksen, että muutamat
valtiaat halusta olisivat nähneet, että joku onnettomuus häntä olisi
kohdannut, jonka jälkeen he sitten mielinmäärinsä saattaisivat ilman
häntä hallita Ruotsia. Ja hänen mielestään oli hyvin hauska pettää
näitä heidän toiveitansa.
Hän tuli nyt esiin pähkinäpensastosta huudahtaen harmistuneena
tuon tyhmämäisen tavan takia, jolla Akselson oli hänen käskynsä
toimittanut. Hän ei ollut niin säästäväinen karkeitten sanojen
jakamisessa, tuo nuori Kristiina, kuin hänen arvoonsa ja
kasvatukseensa nähden olisi saattanut luulla. Hän oli jotakin oppinut
myöskin ratsumiehiltä, koska hän ratsasti kuten poika satulassaan ja
osotti erinomaista taitoa kaikissa ruumiinharjoituksissa.
"Minä petin heidät!" sanoi toinen tyttö, joka ensi ihastuksessaan
onnistuneen kepposensa perästä, unohti kenenkä kanssa hän puhui.
"Hoh, sinä et huonosti näyttelisi ranskalaista ilveilystä, sinä!"
vastasi kuningatar, jonka vilkkaasta vaihtelevasta mielestä tuo
viimeinen ystävän palvelus jo oli poistanut entisen suuttumuksen.
"Särkeekö päätäsi?" lisäsi hän, kun näki tytön hautovan ohimoitaan
veteen kastetulla nenäliinallansa.
"Ei paljon, mutta kyllä siinä oli kova kovaa vastassa, kun me kaksi
löimme päämme yhteen." Ja hän oli vähällä lisätä: Eikö _sinun_
päätäsi särje? Mutta nyt hän muisti tuon uskomattoman asian, että
hänen edessään oli kuningatar ja hän nöyryytti oitis toverimaisen
käytöksensä sekä kysyi, oliko armollinen röökinä loukannut itseänsä.
Kuningatar oli ainoa, jolla siihen aikaan oli oikeus röökinän
nimitykseen; se oli tavallinen nimitys yksityisissä keskusteluissa.
Aateliston tyttäriä vielä nimitettiin neideiksi.
"Luuletko _minun_ pääni korkista olevan?" vastasi nuori kuningatar
iloisesti. "Mutta nuot herrat löytävät irtaimen hevoseni ja palaavat
takaisin. Neuvo minulle joku keino, miten pääsisin kaupunkiin ennen
heitä!"
"Armollisen röökinän sopisi soudattaa itsensä sinne."
"Soutaa? Se on hyvä. Mistä minä veneen saan?"
"Andromeda on lastauslaiturin luona. Minä pyydän veneen Herman
herralta."
"Hyvä. Sano, että minä oitis tahdon veneen ja kuusi soutajaa sekä
kaksi merisotamiestä minua saattamaan! Miksikä ei Andromeda ole
kulkenut kaupunkiin asti?"
"Me saimme aamulla aivan tyynen sekä vastavirran, joten oli
mahdotonta päästä edemmäksi."
"No siis vene. Joudu! Jollei sinua uskota, niin ota tämä sormukseni!
Mutta ei sanaakaan putoamisestani! Tuo ilkeä Tuima, minä annan ampua
sen! Ei saa hiiskuakkaan asiasta, ymmärrätkö?... Odota! Hattusi ja
oikea kenkäsi! Olen hukannut omani metsään."
Lukia on jo varmaankin arvannut, että se oli yön lapsi Hagar, joka
oli käyttänyt Andromedan vastentahtoista lepoa hengittääksensä
maa-ilmaa laiturin lähellä ja oli siinä sattunut joutumaan tuohon
eriskummalliseen kohtaukseen. Ja Hagar oli oitis valmis. Avojaloin
ja ilman hattua juoksi hän sotaprikille kuningattaren käskyä
toimittamaan.
Tämä käytti aikaansa järjestämällä pukuansa niin hyvään kuntoon kuin
tässä mahdollista oli, jotta hän siinä saattaisi esiintyä. Kristiina
piti yhtä paljon huolta kuninkaallisesta arvostansa, kuin hän oli
välinpitämätön vaatetuksestaan, milloin ankarat seura-elämän tavat
eivät sitä vaatineet.
Siivoaminen oli niin kömpelösti ja kiireisesti tehty, kuin
odottaakkin sopi prinsessalta, joka ei ollut tottunut, auttamaan
itseänsä eikä sitä paitsi huolinut siitä miten se onnistui. Hame
pantiin kiinni ja rypyt oikaistiin muutamilla kiireillä käden
silityksillä, mutta siihen jäi kuitenkin sinne tänne joku heinän
korsi tahi lehti, joita metsässä oli tarttunut kiinni. Hiukset
sidottiin niin hyvin kuin hätätilassa kävi laatuun. Hagarin hattu
ja kenkä sopivat mainiosti, mutta kengässä oli sen ajan tavan
mukaan korko, ja Kristiina ei kärsinyt korkoja. Empimättä otti
hän jahtiveitsensä hameentaskustaan ja rupesi leikkaamaan korkoja
kengistä. Hän koetti juuri par'aikaa tuota vaivalloista työtä toimeen
saada, kun Hagar palasi Herman Flemingin parissa.
"Vene odottaa teidän majesteettinne määräyksiä", ilmoitti Herman
herra tehden kunniaa kankean merimiehen tapaan.
"Hyvä, minä olen oitis valmis", vastasi kuningatar huolettomasti
tervehtien. "Auta minua sinä... Mikä nimesi on?"
"Hagar."
"Auta minua tuota korkoa saamaan pois, kuules! Tuommoinen hassu
keksintö, jolla tehdään ihmisiä ontuviksi! Ja Hagar koetti
kuningattaren kanssa yhdistetyin voimin saada korkoa pois leikatuksi,
mutta se oli rautanauloilla kiinnitetty ja kesti kaikkia heidän
ponnistuksiansa vastaan. Heidän täytyi pyytää apuunsa kummastelevaa
merimiestä, jonka vihdoin onnistui saada tuo vastahakoinen esine pois
paikaltaan sillä menestyksellä, että kengästäkin kappale seurasi
mukana."
"Nyt saatan kulkea", sanoi kuningatar, koetellen tyytyväisenä
kenkäänsä. "Kas tässä, avojalka!" Hän antoi Hagarille kultarahan.
Hagar tunsi itsensä nöyryytetyksi.
"Armollisen röökinän luvalla tahdon antaa tämän kauniin rahan
Norrköpingin köyhille", vastasi hän.
"Oletko sinä ylpeä?" Ja Kristiina loi läpitunkevan ylenkatseellisen
silmäyksen ylpeytensä kilpailiaan.
"Minun kenkäni ei ansaitsisi niin suurta kunniaa, jos se myytäisiin",
vastasi Hagar samalla, kun hän antoi takaisin kuninkaallisen
sormuksen.
Kuningatar käänsi hänelle selkänsä ja tarttui Herman Flemingin
käsivarteen lähteäkseen pois. Samassa hän astui kirjan päälle. "Minä
olen hukannut _Tacitukseni_", sanoi hän.
Fleming kumartui alas, otti kirjan ja kurkotti sen kuningattarelle.
"Tässä on Tacitus", sanoi hän hymyillen jäykällä tavallaan ja
katsahtaen Hagariin, sillä hän tunsi tuon märän esineen, jonka hän
oli nähnyt Andromedan keulanko kassa.
"Mutta tämä ei ole _minun_ kirjani!" huudahti Kristiina. Tuo
roomalainen oli kauniimpiin kansiin sidottu, kuin hänen omansa.
"Suokaa anteeksi", sanoi Hagar, "se on minun." Jos hän tässä hetkessä
olisi ilmaissut pienintäkään ylpeyttä tahi voitonriemua, olisivat
he taas törmänneet yhteen, sillä tuo oppinut kuningatar olisi yhtä
anteeksi antamattomana pitänyt oppinsa, kuin ylpeytensä kilpailua.
Mutta mitä Hagar tunsikin, ymmärsi hän sitä kuitenkin salata. Hänen
sanansa olivat koulutytön eikä mitään muuta.
"_Sinäkö_ luet _Tacitusta_?" kysyi kuningatar; -- saman kysymyksen
oli Fleming tehnyt.
"Siinä on paljon, jota minä en vielä ymmärrä oikein", vastasi hän
kyllä järkevästi. Tacitus on aina syvälle menevien ajatustensa ja
lyhyen lause-tapansa vuoksi kuulunut roomalaisten aikakirjojen
vaikeimmin käsitettäviin kirjoittajiin. Kristiina tiesi sen omasta
kokemuksestaan.
"Sinä saatat seurata minua kaupunkiin", sanoi hän, ollen
silmänräpäyksessä jälleen suopeammalla tuulella. "Minä tahdon nähdä,
mitenkä sinä selviät tuosta vänkelästä herrasta."
Nähtyänsä etäällä muutamia ratsastajia, kiirehti kuningatar
askeleitansa. Hetkisen kuluttua istui hän veneessä joka reippaasti,
soudettuna vei hänet Norrköpingiin. Flemingillä ja muutamilla
merisotamiehillä oli kunnia saattaa häntä kaupunkiin. Hagarille
suotiin sija veneen keulatuhdolle ja hän sai vastata muutamiin
vähäpätöisiin kysymyksiin, joita kuningatar hänen henkilöään
koskevista asioista suvaitsi kysyä. Vastaukset unohtuivat yhtä pian
kuin kysymyksetkin; meren lastu oli taas tuuli-ajolla tuntemattomilla
laineilla.
Presidentti Kurki perheineen oli juuri äsken herkullista päivällistä
syödessään koettanut palauttaa voimiansa merimatkan vaivojen perästä,
kun he hämmästyivät palvelusväen huudosta, että kuningatar oli
lastisillalla. Kentiesi hän vielä kunnioittaisi prikiä vierailullaan.
Mitäpä he tekisivät, näin _deshabillé_, jokapäiväisissä puvuissaan
kun olivat? He uskalsivat lähteä kannelle kurkistamaan ja ennättivät
juuri aikoinaan nähdäkseen nenäliinan viittauksen, veneen
keulankokasta, kun kuninkaallinen vieras jo oli kaukana ulkona
Bråvikin laineilla.
"Se on Hagar!" huudahti pieni Katariina Kurki, joka kymmenen vuotta
myöhemmin tuli kuningattaren hovineideksi.
"Hagar? Mahdotonta", vakuutti presidentti.
"Hän on mäellä tuolla metsässä. Olen lähettänyt Papen häntä hakemaan
ruoalle."
"Sinä et koskaan ole milläsikään hänen huolimattomuudestansa", sanoi
presidentin rouva.
"Täällä tulee Pape... Noh?"
"Hagar käski minun ilmoittaa hänen armollensa, että hän oli saanut
käskyn seurata kuningatarta kaupunkiin. Minä vaivoin ennätin viskata
hänelle kenkäparin", -- selitti hovimestari, joka nyt oli jälleen
saavuttanut koko virkaolentonsa arvoisuuden.
Presidentti ei saattanut olla hymyilemättä. "Sofia", sanoi hän
puolisolleen, "minä en ihmettelisi, jos sattumus kerran olisi vienyt
nuo tytön tyngät yhteen. He ovat kuin yhdestä sulattimesta valetut
ja sitä paitsi syntyneet samana yönä. Mutta jollen heitä väärin
tunne, olen varma siitä, ett'eivät kauvan sovussa pysy. Kuningatar
ja mustalaistyttö! Sallimus saattaa välistä laskea hyvin kummallista
leikkiä... Pape, hanki luotettava vene! Me annamme soutaa itsemme
Norrköpingiin."