Näe itsesi kuvassasi!
Syyskuun 16 päivänä 1642 nosti hänen majesteettinsa sotapriki,
Andromeda, purjeensa lähteäkseen Turusta Norrköpingiin, siellä
vaihettaaksensa kuusitoista malmitykkiä yhtä moneen halvemmasta
metallista valmistettuun rautatykkiin. Nämät olivat sitä
oivallisempaa laatua, jota kruununkommissarius, herra Louis de
Geer, äsken oli ruvennut valmistamaan hollantilaisen sotalaivaston
mallien mukaan. Andromeda oli kruunun merivenheistä kelvollisuutensa
vuoksi tunnettu ja sai nyt tilaisuuden paremmuuttansa osottaa. Se
oli nyt Gottilaisen Hiekkaluodon kohdalla, Itämeren keskellä, kun
päiväntasaus-tuulet sen yllättivät, ja sen täytyi kovin pyrkiä tuulen
puoleen voidaksensa suunnata vastapäätä olevaan Norrköpingiin.
Itämeri on, kuten tunnettu, epäluotettava: se alkaa äkkiä kuohuella
ja yhtä pian se jälleen taas tyyntyy, mutta näytettyään hyrskyvää,
raivoisaa luonnettaan, ovat sen rantamat pirstaleita täynnä.
Oli puolipäivän aika, sateli vähän väliä, ja lounastuuli, joka
vapaasti saattoi puhaltaa etelässä päin olevan avaran, aukean meren
yli, raivostui yhä hurjemmaksi, kun se oli kokoon pusertunut Kalmarin
salmessa, nuollut Ölannin kalkkitomuja ja tehnyt pukinhyppäyksen
Gotlannin luoteisen rannikon yli. Meri oli hirveän korkeissa
aalloissa, Andromeda purjehti ylihanka-tuulta ja pyrki turhaan
ruotsalaisen vallin turviin. Se keikkui ja kallistui niin, että
sen raakapuut saattoivat kastaa itseään valkoisiin, vaahtoaviin
aaltoihin. Sen kansi oli vinossa. Siinä oli vaikea pitää tasapainoa
ja totella käskyä. Kaikki, mitä irtainta oli laivalla, kierieli
suojapuolelle; laine laineen perästä syöksyi kohisten alihangan
keulan kyljen yli. Mutta perille piti Andromedan päästä, se oli
suomalaisista aineksista, ja rakennettu Reposaaren laivaveistämössä
lähellä Porin kaupunkia. Ja ikään kuin tämä ei olisi kylliksi voinut
todistaa sen kansallista itsepintaisuutta, oli laivan kuljettajana
nuori Herman Fleming, jonka koko suvun tiedettiin olevan ykspäisin
kaikista ykspäisistä suomalaisista.
Herman Fleming oli mainehikkaan valtio-amiraali Flemingin poika ja
lapsuudesta kasvatettu merimies-ammattiin. Oltuaan ulkomaan-matkoilla
kehittääksensä itseään ja valmistuakseen isänsä jälkeiseksi, oli
hän nyt kolmenkolmatta-vuotisena tänä 'syksynä' sattumalta käynyt
kotimaassa Louhisaaressa, kun Andromeda komennettiin merelle. Hän
pyysi heti, että hän saisi viedä prikin Norrköpingiin. Tämä oli
hänen ensimmäinen opinkokeensa laivapäällikkönä; perille piti veneen
kulkeman ja perille tahtoi hän, vaikka tässä olisi tikkuja tuullut.
Tämä nuori merimies ei ollut rakastettavan isänsä kaltainen; hän oli
tyly ja vastenmielinen, ja sellaisena saattoi hän itsensä sittemmin
Kaarle Kustaan hallitusaikana reduktioni-miehenä, ja ollen mahtavista
vaikuttavimpia, säätyläistensä vihattavaksi. Mutta hän oli viisas,
neuvokas ja rohkea. Hän saattoi pelkäämättä taistella aikakautta
vastaan, samati kuin hän nyt taisteli Itämeren aaltojen kanssa. Hän
oli äsken katsonut, että suojapuolen tykkiportit olivat visusti
kiinnisuljettuina ja istui nyt nuora vyötäisillä peräkannella luoden
vakaan jörömäisen katseensa vuoron ruorimieheen ja kompassiin, joka
oli visapyttyyn kiinnitetty.
"Mikä nyt, Parainen?" huudahti hän kiivaasti ruorimiehelle. "Lasketko
sinä?... Älä helkkarissa laskekkaan, mies! Luovaa!"
"Keulapurje elää", vastasi Parainen lyhyesti. Hän oli vanha
ahavoittunut silakanpyytäjä Paraisista ja oli tottunut suolaiseen
veteen aina siitä asti, kun hän airoon tarttua saattoi.
"Sinä siellä, kiristä purjenuoraa!... Ja sinä, pikipöksy, pidä
suuntaa! Länsilounaasta länteenpäin! Tuuli kiihtyy."
"Se puhaltaa paremmin etelästä, kun me vallia preijaamme", rohkeni
ruorimies muistuttaa, samalla kun hän nyreämielisesti komentoa
totellen johti alusta tuuleen. Priki kohosi, rajusti polkien aaltoja
ja kallistui oitis taas uudesta tuulenpuuskasta. Purjeet veivät
taaksepäin ja hyökylaine, korkeampi kuin edelläkäviät, vieri keulan
kyljen yli sekä priiskotti vedellä naishenkilöä, joka istui lähimpänä
kokkapuuta kokoonkäärityn ankkuritouvin suojassa.
Samassa kuului rytinä. Äärimmäinen, kokkaan päin, tuulen puolella
oleva laivakannen-tykki, oli irtaantunut ja kierieli alustoineen
raskaasti suojapuolella olevaa laivanparrasta kohden. Silmänräpäys
vielä, ja se olisi mahdottomalla painollaan musertanut koko
laidoituksen, irroittanut kaaripuun prikin kyljestä, ja syössyt
mereen. Mutta parhaaseen aikaan viskattiin sen eteen tammipölkky,
joka sattui olemaan lähitteellä ja tämänpä onnistui hillitä tuon
jättiläisen kulkua.
"Laske!" komennettiin. Priki laskeutui myötätuuleen ja kohotti,
ikäänkuin henkeä vetäen, raakapuunsa aaltojen hyrskystä.
Päällikkö kiirehti muutamien merimiesten kanssa kokkaan ja hänen
onnistui saada kiinni tuo petturi, joka oli vähällä viedä koko
prikin häviöön. Se oli pikainen, vaan raskas työ. Joka kerta kun
laiva kallistui, koetti tuo kapinallinen tykki päästä irti, se nousi
ylöspäin, se puski kuten haavoitettu puhveli, se musersi merisotilaan
reiden ja puristi verta tykkimiehen kynsistä. Vihdoin oli se
kuitenkin kiinni. Nyt katsottiin, etteivät toiset puhvelit tuota
tekoa saaneet matkia, ja Andromeda oli pelastettu.
Herman Fleming katseli tammipölkkyä ja tuota naisolentoa, joka
vapisevana seisoi hänen vieressään, märkään nahkaviittaan verhottuna.
"Olipa oikein oiva työ, jonka sait toimeen tuon tammipölkyn
viskaamisella!" sanoi hän tavallista leppeämmällä äänellä. "Mitä
täällä teet?"
"Minä luen", vastasi olento, viskaten taaksepäin liepukan viitastaan.
Nyt tuli esiin nuoret, kauniit tytönkasvot, jotka nauroivat
estääksensä paria salaista peljästyksen kyyneltä näkymästä.
"Luet? Hyökylaineitten keskellä?" kysyi nuori päällikkö
teeskentelemättömällä hämmästyksellä.
"Oli liian pimeä tuolla alhaalla, ja aika kävi pitkäksi", sanoi tyttö.
"Tuotapa kerrassaan saattaa lukunäläksi sanoa. Mitä sinä luet?
Arvattavasti pyhän Britan ihmetöistä?" Ja Fleming otti hymyillen
läpimärän kirjan tytöltä, joka ei ennättänyt tarpeeksi pian sitä
piilottaa viittansa alle.
"Latinaa! _Tacitus_!" huudahti hän, katsahtaessaan nimilehteen.
"Luetko _sinä_ latinaa? Mutta kuka sinä siis olet? Oletko sinä" .. ja
äänensä muuttui kunnioittavammaksi, "oletteko Kurjen neitejä?"
Tyttö ei vastannut. Hän liukui ketteränä kuin orava ahtaita kajutan
portaita alas laivan peräpuolelle, jonne katosi. Andromedan
hämmästyneellä nuorella päälliköllä ei ollut aikaa seurata häntä;
priki vaati kaiken hänen huomionsa. Hän päätti ensi tilaisuudessa
ottaa selkoa, keitä matkustajia Turussa hänen laivaansa oli tullut.
Andromedan päällikkö tunsi etevimmän näistä matkustajista, Turun
hovi-oikeuden presidentin, valtaneuvoksen Juho Knuutinpoika Kurjen,
joka äsken oli nimitetty Länsigöötanmaan ja Taalain laamanniksi
ja nyt, kun oli tilaisuutta, matkusti Ruotsiin kruunun laivassa,
jossa aina oli paremmin mukavuuksia tarjona. Fleming oli osottanut
kunnioitustansa presidentin rouvalle, ylhäiselle, hienosti
sivistyneelle Sofia de la Gardielle sekä hänen vanhimmalle, Barbro
tyttärellensä, jonka sanottiin menneen kihloihin herra Kustaa
Evertin poika Hornille. Mutta Herman Fleming ei ollut mikään naisten
ritari eikä huolinut tulla lähemmin tutuksi presidentin lukuisain
seuralaisten kanssa. Hän oli Kurjen perheelle jättänyt oman
kajuuttansa sekä peräkannella kaiken tilan, mikä käytettävissä oli;
itse hän tyytyi olemaan perämiehen kajuutassa laivan keskustassa, ja
oli mielestään tällä tavoin osottanut näille matkustajille kaikkea
sitä kohteliaisuutta, kuin heidän korkea yhteiskunnallinen asemansa
vaati. Laivan peräpuoli oli, sen ajan tavan mukaan, korotettu kuten
hollantilainen koffi ja siinä oli tilaa kahdelle päällitysten
olevalle kajuutalle. Ylemmässä, joka oli varustettu valoisilla,
nyt laineitten vuoksi visusti kiinniteljetyillä akkunoilla, asui
Kurjen perhe neljässä sivu-osastossa, joittenka välillä oli vähäinen
salonki. Tätä nimitettiin, kajuuttakamppanjaksi. Ala-kajuutassa,
jossa oli muutamia ahtaita, pimeitä makuupaikkoja varastohuoneiden
välillä, asui palvelusväki. Andromedan matkustajat olivat nyt
pahan ilman takia olleet kuudetta päivää sisään suljettuina tässä
merimies-asunnossa, varustettuna Turusta kaikenlaisilla tarpeilla,
joita paitsi tuo rikas presidentti ei tahtonut olla edes merimatkalla.
Vaikka matkustajat olivatkin varustaneet itsensä elääkseen
mukavasti laivamatkalla, niin se ei kuitenkaan estänyt heidän
pakollista arestiansa tuntumasta kovin ikävältä. "Vankeus ja
hukkumisen mahdollisuus" -- näin kuului se lyhyt kertomus, jonka
C. G. Ehrensvärd sata vuotta myöhemmin teki eräästä merimatkasta.
Kurjen perhe sai kokea kaikki tuollaisen aseman vastukset. Ei ole
ensinkään hauskaa, kun näkee asuntonsa lattian nousevan melkein
kohtisuoraan ylös päin, kun sitä vastoin seinä muodostuu lattiaksi ja
päällysvaatteet vastaisen seinän nauloissa kohoavat aaveentapaisina
seinästä ulospäin. Yhtä epämukavaa on, kun ruoalla ollessaan saa
lautaset sisältöineen syliinsä, tahi kun vastaisen puolen pöydät
ja tuolit sekä pesukaapit lähtevät itsepäisikseen kulkemaan kohti
nukkuvan vuodetta ja herättävät hänet levottomasta unesta. Siellähän
ei sopinut kaikkea naulata kiinni eikä nuorilla sitoa. Presidentti
Kurki näki ilokseen näädän nahalla sisustetut polussaappaansa, jotka
hän syyskylmää varten oli mukaansa ottanut, tekevän kävelyretken
ilman sisällä olevia jalkoja, hänen vuoteeltansa vastaisen
seinäliistan luo, ja sitten erinomaisesta onnen sattumuksesta
yhtä jalattomina kävelevän takaisin hänen vuoteensa luo jälleen.
Epäilemättä oli viisainta tällaisessa horjuvassa tilassa pysyä
alallaan ja maata siinä, mihinkä kerran oli asettunut makaamaan. Tätä
varovaisuutta perheen jäsenet myöskin kärsivällisesti käyttivät,
ainoastaan silloin tällöin he yksitoikkoisuuden vaihdoksi joivat
vesipisaran tahi söivät sillin palasen, kaikkien niitten herkullisten
laitosten asemesta, joita olivat mukaansa ottaneet, mutta eipä
tämäkään voinut kokonaan estää sisällistä kapinaa. Sitä vastoin
nuot onnettomat palveliat ja kammarineitsyet, joittenka, ollen itse
hoivattomina, täytyi uskaltaa käydä noilla lattioilla palvellaksensa
avutonta herrasväkeänsä, nähtiin usein kaatuvan uutteruutensa taakkaa
kantaessaan ja vääntelevän itseänsä, tarpeellista kunnioitusta
osottamatta, mitä kummallisemmissa asennoissa.
Kaiken sen vaivan ja vastuksen aikana, jota matkustajat Itämerellä
saivat kärsiä, oli ainoastaan yksi, jolla oli jalat, kädet ja
pää niin vallassaan, ettei hän hoivannut ainoastaan itseänsä
vaan saattoi myöskin pitää huolta surkeassa tilassa olevista
matkakumppaneistaan. Se oli sama nuori tyttö, joka äsken Andromedan
keulan luona oli osottanut niin suurta neuvokkaisuutta, ja joka
välistä virkistyksekseen hiipi laivankannelle, siellä hyökylaineitten
keskellä lukeaksensa jotakuta rakasta kirjaa. Hänen solakka,
luonnikas vartalonsa oli nuortea ja sujuva. Ei kallistumiset
eivätkä kaltevat pinnat estäneet häntä tasapainossa pysymästä, hän
näytti olevan, kuten kärpänen, luotu katossa kulkemaan. Ja hän
oli joka paikassa, missä häntä parahiten tarvittiin, -- välistä
herran, rouvan, tahi lasten luona, väliin taas noitten jalattomien
palveliain luona; toisinaan hänellä oli pikarillinen viiniä tahi
vettä ja toisinaan hän oli avussa sellaisessa, jota ei kukaan muu
jaksanut tehdä. Välistä hän taas koetti lohduttaa matkustajia näillä
ilahuttavilla sanoilla, että nuot vaivat ja vastukset kyllä piankin
loppuisivat. Palveliko hän hädässä olevia lähimmäisiänsä hellyydestä,
myötätuntoisuudesta ja avuliaasta sydämmestä? Ehkäpä, ehkä ei.
Ihmissydän sisältää monta salaista syvyyttä. Jos siinä olikin
myötätuntoisuutta, niin oli siinä kentiesi myöskin seassa jotakin
muuta. Se miellyttää nuorten itserakkautta, kun yksin saattavat
olla pystyssä, silloin kun kaikki muut kompastelevat ja lankeavat.
Etevyyttä on myöskin se, kun yksin voi ajatella, ja toimia, vapaana
käyttäen päätään, käsiään ja jalkojaan, kun kaikki muut makaavat
kykenemättömyyden kahlehissa. Selvittäköön tuon sielutieteellisen
arvoituksen, ken kykenee! Täydellinen itsekieltäminen on korkein,
mutta myöskin harvinaisin kaikista hyveistä. Löytyy ainoastaan
_yksi_, joka on täydellisesti voinut sitä tehdä.
"Minä näin elämän puun ja sen lehdet olivat kaikki lakastuneet,
ainoastaan _yksi_ oli vehreä."
Tuli hämärän aika. Tyttö astui ylempään kajuttaan, jota ainoastaan
heiluva kattolamppu valaisi, ja kuuli heti kiireisen kellon
soitannon, joka vaati häntä apuun. Se oli presidentin rouva, joka
soitti. Tämä armollinen rouva makasi siinä avuttomana, itkevänä,
hermostuneena ja kärsimättömänä tuossa yksinäisessä tilassa, mikä
hänelle oli varsin tavatonta.
"Eikö täällä ole ketään elävää olentoa? Olen soittanut puolen tuntia
eikä kukaan kuule minua. Oi, minä kuolen, me joudumme perikatoon,
ja nuot lapsi raukat, elävätkö he vielä? Mene, Hagar, katso, ovatko
he vielä hengissä, ja auta heitä, sinä ainoa, joka saatat olla
liikkeellä! Jumalani, miksikä lähdimmekään tälle kauhistuttavalle
merelle? Laiva menee palasiksi, se ei saata kestää, me emme koskaan
enään saa Ruotsia nähdä, me olemme hukassa!"
Hagar -- sillä se oli hän, meren eksynyt lastu, elämän laineitten
lelu, orpolapsi Kaskaksen torpasta, -- Hagar juoksi lasten suojaan
eli hyttiin ja tapasi heidät nukkuvina, opettajattaren hän näki
lattialla mitä surkeimmassa tilassa, mutta ei henki vaarassa ollut.
Hagar palasi presidentin rouvan luo, tuoden hänelle näitä lohduttavia
sanomia.
"Nuoret neidet nukkuvat, mamselli de Meran on merikipeä, ei ole,
armollinen rouva, mitään vaaraa ensinkään. Me lähenemme ruotsalaista
rannikkoa; ennen päivää on meillä tyyntä ja huomenna olemme
onnellisesti Norrköpingissä. Mitä teidän armonne käskee? Muutaman
tipanko _essentia dulcista_? Tahi ehkäpä palan paistettua silliä?
Teidän armonne ei ole kahteen päivään syönyt mitään."
"Hagar", sanoi tuo avuton rouva, koettaen kesken itkuansa ja
huokauksiansa hillitä malttamattomuuttaan, "minä en aina ole ollut
hyvä sinua kohtaan, ja sinulla on vikoja, lapsi, häijyjä vikoja...
Mutta minä olen antanut sinun tuntea asemaasi enemmän, kuin minun
olisi pitänyt. Näetkös, se on ollut sen tähden, että presidentti on
ollut liiaksi hellä sinulle ja se ei ole tehnyt sinulle hyvää... Sinä
olet kummallinen lapsi, Hagar... Minä luulen välistä, että sinulla on
sydän... kuten nytkin... Olen väliin melkein valmis pitämään sinua
hyvänä... kuten nyt, jolloin sinä yksin palvelet ja lohdutat meitä
kaikkia. Tule tänne, minä tahdon sinua suudella... noin! Kuulustele,
tarvitseeko presidentti jotakin... ja mene sitten lasten luo, älä
jätä heitä! Minä pelkään, että, jos meidän vielä täytyy kokea
sellaista hirveätä tuustausta kuin äsken, niin nuot pienet tulevat
paiskatuiksi vuoteiltaan alas ja loukkaantuvat niin, että kuolevat."
Hagar läksi ja sydämmensä oli täynnä ihmetteleviä ja harvinaisia
tunteita. Hän oli kaksi vuotta sitten turvattomana lapsena otettu
presidentin taloon. Tuo armollinen rouva ei koskaan ollut paha häntä
kohtaan, mutta aina yhtä kylmä, yhtä vaativa ja hänen vikojaan
ojentava, kun presidentti sitä vastoin oli ollut tyytyväinen
Hagariin, melkeinpä isällisesti hellä kummilastansa kohtaan.
Presidentti Kurki oli yhtä oppinut kuin rikas ja mahtava; hän ei
voinut salata hellyyttänsä tuota lahjakasta lasta kohtaan; hän
koetti kaikin tavoin toimittaa tytölle sitä opetusta, jota hän
janosi ja joka myöskin oli saatavissa uuden akatemian professorein
luona Turussa. Mutta sen ohessa oli Hagar kuitenkin ollut tässä
mahtavassa talossa puolimiten palveliana ja kasvattina, lukuhuoneessa
hän oli prinsessana, perheessä alhaisempi opettajatarta, alhaisempi
kammarineitsyttä, kadehdittu, moitittu; palveliattaret häntä
epäluuloisesti katselivat, sillä he olivat samaa mieltä kuin
armollinen rouva, palveliat, jotka seurasivat herransa esimerkkiä,
imartelivat häntä. Lapset olivat aina Hagarin puolella; vanhimmat
pojat samati, mutta tyttäret vastustajina. Miesten suosio ja oman
sukupuolen epäsuosio oli hänen osakseen tullut.
Hän seurasi Kurjen perhettä Ruotsiin samallaisena epämääräisenä
olentona, puolittain palveliana ja kasvattityttärenä, puettuna kuten
tyttäret ja syöden perheen kanssa samasta pöydästä, mutta muuten
täytyi hänen toimittaa kaikki työt palveliatarten kanssa yhdessä.
Nyt unhotti hän kaikki, siitä ilosta, kun saisi nähdä jotakin uutta
ja suurenlaista, kun saisi nähdä Ruotsin ja sen pääkaupungin, jotka
eivät ainoastaan etäisen köyhän Suomen, vaan myöskin monen mahtavan
Eurooppalaisen maan eteen kuvastuivat siihen aikaan urhojen kehtona,
lähteenä, josta voimaa ja etevyyttä virtaili.
Kun Hagar hytistä astui kajuuttakamppanjaan, kohtasi häntä
hullunkurinen ihmis-surkeuden näky. Tuulen hätyyttämänä oli priki
aina yhäti kallistellut melkoisesti, joten sen purjeraakojen päät
suoja-puolella merta lakasivat. Kajuutan kaltevalla lattialla
koperoitsi joku ihmis-olento, kieriellen punaiselta vivahtavassa
nesteessä, joka väkevästi hajahti aromintulta, ainetta, jota siihen
aikaan oli tapa käyttää varokeinona merikipua vastaan. Hagar tunsi
hovimestari Antonius Papen, joka nyt kuten ainakin oli hyvin
käherröittynä; palvelian virkapuku oli hänen yllänsä ja polvihousut,
silkkisukat, kengät hopeasolkineen, sekä rinnalla röyhys, kaikki
sen mukaan, kuin presidentti Kurjen hovitavat vaativat, mutta hänen
nykyinen asemansa ei suinkaan ollut hovimainen. Hänen vieressään oli
rikkilyöty karahviini, jonka pirstaleet olivat haavoittaneet hänen
oikean kätensä ja joka luultavasti oli sisältänyt mintun sekaista
ruusuvettä. Tämä onneton oli liiallisesta palveliainnosta uskaltanut
liikkeelle, valmistaaksensa herrallensa virvoitusta, ja makasi
siinä nyt kuten päätön kukko, joka letkuttaa siivillään pääsemättä
mihinkään.
"Mitä se on?" kuului presidentin ääni hytistä huutavan. "Ah,
armollinen herra, suokaa anteeksi, minä olen kuoleman oma; minä
vuodatan verta niin, että minusta kohta tulee loppu!"
"Ei se ole vaarallista, vain riipale kädessä", vakuutti Hagar,
koettaen turhaan nostaa pystyyn kaatunutta.
"Ah, sinä kulta pikku enkelini, auta minua nyt minun viimeisessä
hetkessäni; näethän vereni virtana juoksevan lattialla!" valitti
onneton hovimestari samalla, kun hän tarttui tytön käteen ja kaatui
aina, kun laiva keikahti, pää alaspäin suojapuolen kuoppaan. "Auta
minua jaloilleni, rakas kissanpoika, tahi anna minun kuitenkin
kuolla niin, että pääni on ylöspäin, minä olen jo saanut halvauksen!
Olethan sinä melkein oma kummilapseni; minä olen ollut mukana sinun
ristiäisissäsi, sinä pieni siunattu mustalaistyttö!" Samassa hän
muisti, että hänen herrallaan oli suurempi syy itselleen omistaa
risti-isän nimen, ja lisäsi: "Niin, minä tarkoitin, hänen armonsa
kummilapsi, ja näe, sen vuoksi sinun täytyy minua auttaa, kun minä
annan henkeni isäntäni puolesta..."
"Papen sopisi kontata seinää myöten portaille, niin minä teitä
auttaisin vuoteellenne; ei hän tuollaisesta riipaleesta kuole",
lohdutteli Hagar, huonosti salaten hymyilyänsä. Hovimestari totteli
neuvoa ja hänen onnistui vihdoin päästä siihen luotettavaan satamaan,
jota hänen ei milloinkaan olisi pitänyt jättää.
Hagar naputti presidentin ovelle. "Astu sisään!" Tuo mahtava ylimys
makasi siinä yhtä avutonna, kun hänen halvin palveliansa, mutta hän
säilytti selkeän järkensä ja oli kylliksi älykäs hiljaisuudessa
odottamaan parempaa aikaa.
"Tahtooko teidän armonne jotakin? Hänen armonsa on levoton teidän
armonne terveydentilasta."
"Sano hänelle, että minä voin hyvin ja pyydä häntä olemaan
kärsivällisenä. Kuinka lapset voivat?"
"He ovat syöneet voileivän ja nukkuvat jo."
"Hyvä, ruotsalaisen vallin pitäisi pian tulla näkyviimme. Laiva
törähti kai noin tunti takaperin?"
"Priki kävi liika jyrkästi tuuleen, purjeet veivät takaisin päin,
yksi kanuuna kallistui ja kieri paikoiltansa. Se on nyt asemassaan
eikä vaaraa ole mitään."
"Vanhako olet?" kysyi presidentti, jolla nyt oli hyvää aikaa kaikkia
ajatella.
"Minä olin kolmentoista ja puolen vuoden vanha, kun teidän armonne
sanoi minulle: Sinä saat lukea!"
"Siis kohta kuudentoista-vuotias. Hagar, nyt on jo aika antaa sinulle
sukunimi. Minkä nimen tahdot ottaa?"
Hagar oli ääneti. Saman kysymyksen oli hän kerran tehnyt veljellensä;
se oli elämän osotekortti, nimileima, joka kerran oli painettava
tulevaisuuden valkoiselle lehdelle. Ja hän olisi tahtonut vastata
kuten veljensäkin: antakaa minulle nimeksi Ei-kukaan! Mutta hän
vastasi hetken epäiltyään:
"Teidän armonne tietää sen paremmin. Minä olen kotoisin tähdistä."
"Sinulla on äitisi jälkeen perintö", jatkoi presidentti. "Saapas
nähdä... entä jos nimittäisit itseäsi Ringiksi... Hagar Ring? Minun
täytyy tuota ajatella. Hyvää yötä."
Sitte kuin Hagar oli vienyt sanan, että hänen armonsa, presidentti,
oli hyvissä voimissa, asetti hän itsellensä yösijan lattialle lasten
oven ulkopuolelle ja pani märän nahkaviitan pään-alustaksi. Priki
keikkui yhä vielä, ja kattolamppu, joka heilui sen mukaan, levitti
liehuvan, levottoman valon pimeään kajuuttaan. Väsyneen tytön
ajatukset uupuivat ja pian hän vaipui nuoruuden onnelliseen uneen,
Lethen unholaan, jossa kaikki huolet haihtuvat.
Aamupuoleen rupesivat kujeilevat unen-näöt tavallista leikkiänsä
laskemaan. Hagar oli jälleen lastu, joka uiskenteli avaralla merellä.
Aalto aaltoa ajeli loppumattomissa riveissä ja virutteli häntä
vaahdollaan. Välistä hän nousi korkealle taivasta kohden, toisinaan
hän jälleen makasi syviin laaksoihin haudattuna, voimattomana,
aaltojen saaliina. Jospa hän toki saattaisi tarttua kallioon, kun
merien vuo ohitse juoksi, kallioon, venheen anturaan, uiskentelevaan
laivanhylkyyn! Hän tarvitsi pohjaa. Oi, mistäpä hän koko avarassa
maailmassa löytäisi pohjaa, perustusta?
Hagar oli lapsi, aallot hänen kehtonsa; miksikä kehto lakkasi
kiikkumasta. Hän kuuli unissaan rahisevan jyminän prikin
keulankokasta, ja heräsi oitis tämän perästä siitä erinomaisesta
hiljaisuudesta, mikä hänen ympärillään vallitsi. Hän koski kajuutan
lattiaan, se oli nyt vaakasuorassa asemassa; se ei enään ollut
kallellaan. Hän nousi istualle ja näki lampun himmeässä valossa, että
kätensä ei häntä pettänyt. Kaikki oli hiljaista, kaikki oli unessa.
Ei kuulunut touvien kitinää, ei aaltojen eikä tuulen kohinaa.
Uteliaana nousi hän ylös ja lähti kajuutan portaille
tiedustellaksensa, mitä tämä merkitsi. Oli vielä pimeä, mutta taivas
oli tähtikirkas. Hän saattoi nähdä vähän matkan päässä olevan mustan
raidan, joka kohosi yli meren pinnan. Mikä se oli, siitä ei saattanut
olla epätiedossa; se oli ruotsalainen valli, Itä-Göötanmaan rannikko.
Andromeda oli laskenut ankkuriin Norrköpingin sataman suulle,
arvattavasti odottaaksensa päivän valoa, ja kiikkui nyt ankkuroittuna
vienossa tuulessa, joka tuskin värähytti veden pintaa. Paraisen
ennustus oli käynyt toteen: lounastuuli oli rannikon lähellä käynyt
eteläiseksi, joten priki sivutuulessa kiireesti läheni päämaaliansa.
Yön ilma oli viileä. Hagar läksi sisälle heittääksensä viittansa
olkapäilleen ja palasi sitten portaille. Prikin kansi näytti
tyhjältä; ainoastaan puoli-unessa olevan tähystäjän sääri pisti
esiin märssykorin ylitse. Mastot aaveentapaisine taklinkineen
kohoutuivat tuntemattomiin korkeuksiin ja varjostivat laivankantta.
Tykit makasivat kuin tottelevaiset lapset: ne eivät enään tarvinneet
vahvoja kiinnipidikkeitä ja köyttämisiä. Näkö-ala tuon tähtikirkkaan
taivaan ja tumman meren yli oli komea, jokainen tuikkaava tähti
näytti tippuvan alas aallon kuohuun hopeoittaen mainingin
kimaltelevaa harjaa ja taas jälleen katoavan varjoon.
Hagar oli tähtiä rakastanut aina, niin pitkältä kuin hän muistaa
saattoi. Eikö hän ollut jossakin salaisessa suku-yhteydessä noitten
yön loistavien lyhtyjen kanssa? Eivätkö ne hänen ystäviänsä olleet
aina siitä asti, jolloin hän Tuurholman yksinäisillä vuorilla istuen
tahtoi oppia tuntemaan taivaan portaita? Olivat, hän käsitti niitä ja
ne käsittivät häntä paremmin kuin ihmiset, paremmin kuin hän, itse.
Ne tutkivat hänen käsittämätöntä sisällistä luonnettansa, ne tunsivat
tuon levottoman, janoavan, etsivän, halajavan, tutkivan, rauhattoman
hengen, joka hänessä oli, ja ne tiesivät sen maalin, vaikka hän itse
ei sitä tietänyt. Hän oli kasvanut pois ensimmäisen kasvatti-äitinsä
hurskaasta lapsen-uskosta; hän ei etsinyt, tahi ei luullut etsivänsä
enään sitä Jumalaa, joka oli taivaan kannelle asettanut nuot
loistavat kappaleet. Hän etsi tiedon janolla ulkopuolellaan ja
sisällään olevaa äärettömyyttä, mutta se ei enään hänen mielessään
saanut persoonallista muotoa; se katosi olemuksen hämärään syvyyteen,
ilmiöitten avariin moninaisuuksiin. Mistä hän tuli? Mihinkä hän
meni? Jos hän oli tähdistä kotoisin, miksikä hän siis oli täällä? Ja
jos hän sinne lähtisi takaisin, niin kukapa hänelle siivet antaisi?
Ei yhtään vastausta kuulunut, ei löytynyt pohjaa. Kuka hän oli?
Miksikä hän oli maailmassa? Hän etsi menneisyydestä ja nykyisyydestä.
Kaikkialla löysi hän ainoastaan uivan lastun, laineitten lelun,
tähtien löytölapsen.
Niin kummalliselta kuin kuuluneekin, niin ajatellaan tällaisia
ajatuksia useammin viidentoista- kuin viidenkymmen-vuotiaana. Mutta
Hagar ei olisi ollut nuoruuden rajalla oleva lapsi, jos hän kauan
olisi harhaillut näissä autioissa ajatusten avaruuksissa. Hän
katsella tuijotti tuohon suureen kirkkaaseen tähteen, hänen elämänsä
tähteen, joka oli ollut hänen uskottunsa siitä elokuun-illasta asti,
jolloin hän istui vuorella Hållvikin luona. -- "Vastaa minulle, sinä,
sillä sinun täytyy se tietää!..." Tähti katseli häntä, se ikään
kuin valui häneen. Hän ikään kuin uiskenteli valovirrassa; hänen
ajatuksensa katosivat taas uinailevan unelmiin...
Tähti, -- ei se, kuin taivaalla tuikkasi, vaan tuo, joka uneksivan
tytön sieluun oli valunut -- sai sanat ja puhui hänelle:
Minä olen sinun ja veljesi tähti ja vieläpä kolmannenkin. Ilman
minua olisit menehtynyt talvi-yöhön, ennen kuin päivän valon näit.
Ilman minua olisit jäänyt uupuneena pimeydessä elämään sen turpeen
päällä, joka oli nähnyt sinun syntyvän. Minutta olisit koko elämäsi
ajan merellä uiva lastu etkä löytäisi milloinkaan halajamisellesi
satamaa, et olemisellesi määrän päätä. Etkö tiedä, että minä olen
juokseva puronen Kaikkivaltiaan voimasta, joka turvaan ja suojelen
sinua maailman matkallasi, -- olen säde Hänen valostansa, joka sinua
on johtava ajatusten varjonäytelmässä? Etsi! Etsi! Etsi, niin varmaan
viimein olet löytävä, mutta etsi Hänen valossansa äläkä omassasi,
sillä omasi on pimeyttä! Katso, minä olen antanut sinulle ensimmäisen
kirjasi, ja olen vielä antava sinulle monta. Mutta minun olentoni on
voima eikä rakkaus; älä pyydä minua antamaan sinulle, mitä en ole
lähetetty jakamaan. Itse sinun sitä tulee ansaita; minä nyt sinun
jätän. Katso, kolmas, jota minä turvaan, on lähellä, ja minä olen
antanut tuolle maan tomussa olevalle hengelle samat lahjat kuin
sinulle, mutta suuremman vallan niitä "käyttämään Kaikkivaltiaan
palvelukseen. Katsele itseäsi kuvassasi, mutta kavahda itseäsi; valta
on väärinkäytöstä! Hyvästi!"
Aamunkoitto valkeni etäällä Liivinmaan rannikoilla, tähdet
kalpenivat, ja hälvenivät vihdoin aivan, mutta vieläkin meren
harhaileva lastu, Hagar, nukkui Andromedan kajuuttaan vievässä
porraskäytävässä.