Vahtimestari oli sytyttänyt sähkölamput palamaan siinä pienessä
huoneessa, jota lääninsairaalassa käytettiin ruumiinavauksia varten.
Pöydällä makasi vaatteen alla pienoinen ruumis.
Muuan tyttöäiti oli synnyttänyt lapsen, sen oman tunnustuksensa
mukaan surmannut, ja nyt oli minun tehtävänäni virkani puolesta
toimittaa ruumiinavaus ja antaa lainvaatima lausunto tuomioistuimelle.
Lausunnostani riippui rangaistuksen suuruus ja laatu.
Aloin konemaisesti pukea valkoista, pitkää takkia ylleni.
Laitoksen vahtimestari, joka oli palveluksessa ollut kauemmin kuin minä
ja senvuoksi ottanut itselleen kaikenlaisia oikeuksia, muiden muassa
puhutella esimiestään silloinkin, kun tämä ei häneltä mitään kysynyt,
sanoi:
— Siinä taas nähdään, kuinka helposti tyttölapset hätääntyvät.
— Vahtimestari on taas kai tämän johdosta filosofeerannut? sanoin minä
hymyillen.
— Ainahan kuoleman edessä ihminen mietiskelee yhtä ja toista, vastasi
hän. Ellei kuolemaa olisi, niin eivät ihmiset ajattelisi yhtään mitään.
Eläisivät vain ijankaikkisessa synnin touhussa ja pitäisivät pahaa
elämää.
— Eiköhän vahtimestari liene oikeassa.
— Totta kai ihminen jo tällä ijällä toisinaan on oikeassakin, sanoi hän
ja huokasi syvään.
Hän vei leikkuupöydälle gummiset hansikkaat, ruumiinavauksessa
tarvittavat veitset ja sanoi:
— Kaikki olisi nyt valmiina. Tohtori saisi niinkuin aloittaa.
Hän seisoi pöydän ääressä ja päätään nyökyttäen katseli valkoisen
vaatteen alta eroittuvaa pientä ruumista.
— Semmoinen komea ja roteva pojan alku! Kyllä sellainen lapsi olisi
oikeastaan elämässä ollut paikallaan. Mutta äiti raukka pelkäsi niin
kovasti häpeää, ei raukka ymmärtänyt, että siihenkin tottuu, kun ensin
alkuun pääsee.
Ei voinut olla naurahtamatta hänen huomautukselleen.
— Niin, mutta alkuhan onkin kaikista vaikein, sanoin minä.
En tiedä, minkä tähden aivan yhtäkkiä minut valtasi peloittavan suuri
alakuloisuuden tunne, tuo, joka näkee kaiken elämässä niin perin
toivottomana, koko ihmiskunnan suuren kurjuuden, ihmisten suuren
puutteellisuuden ja elämän ilottomuuden. Minkätähden minäkin oikeastaan
virkani kautta olen joutunut jonkinmoiseksi tuomariksi, määräämään
rangaistusta teoista, joiden alkuperäistä määrääjää ei koskaan voi
tietää, tuskin aina itse teon tekijäkään?
Mutta minä tahdoin karkoittaa kaikki turhat mietelmät, toimia
ainoastaan rattaana yhteiskunnan suuressa kellossa. Keskeytin sen
vuoksi vahtimestarin lauseet sanomalla:
— Kutsukaa poliisi sisään!
Eteisessä olin nähnyt hänen istuvan ja ohitse kulkiessani kohteliaasti
nousevan.
Vahtimestari meni ovelle ja viittasi sanoen:
— Tänne saa tulla!
Siviilipukuinen poliisi astui sisään ja, kumarrettuaan minulle, ojensi
paperin, jossa oli surmatun lapsen äidin nimi, mistä ja milloin sikiö
oli löydetty ja mitä epäiltiin kuoleman syyksi.
Koneellisesti tartuin paperiin katsahtamattakaan siihen ja laskin sen
leikkauspöydän vieressä olevalle pulpetille.
— Koska kaikki lainmääräämät seikat ovat noudatetut, voimme siis ryhtyä
ruumiinavaukseen, sanoin ja viittasin poliisia istumaan.
Hän epäröi hetkisen arvellen, sopiiko hänen istua, kun minä seison,
mutta kun viittasin toistamiseen, meni hän oven luona olevalle tuolille
istumaan.
En tiedä, miksi sattumalta silmäni kääntyivät häneen. Hän oli aivan
kalpea ja tuijotti leikkauspöytää kohden. Miksi hän sen teki? Ensi
hetkessä tulin ajatelleeksi, että hän mahdollisesti jollain tavalla
oli osallinen lapsen kuolemaan, mutta sitten huomasinkin, että hän oli
ensi kertaa läsnä ruumiinavauksessa ja kauhu johtui ainoastaan siitä.
Hän oli noita yksinkertaisia ihmisiä, joille kuolema on jotain pyhää
ja suurta, jotain salaperäistä, sitä, joka pakoittaa heidät luomaan
itselleen jonkinmoisen uskonnon.
Huomioni siirtyi piankin toisaanne ja kohdistui pöydällä olevaan
ruumiiseen. Tuo ajatusten laine, jonka äsken olin saanut karkoitettua
pois, palasikin entistä voimakkaampana, selvempänä ja vaativampana.
Paljon omituisia ajatuksia johtui mieleeni, seisoessani tuon surmatun
aviottoman lapsen ruumiin ääressä. Ehkä siihen oli syynä se, että
isoisänikin oli ollut tuollainen lehtolapsi, jota hänen äitinsä ei
ollut surmannut ja jonka vuoksi minäkin siis olin elämässä.
Otin hiljaa vaatteen ruumiin päältä pois, hiljaa ja hellästi, niinkuin
isä ottaa peitteen, katsellakseen nukkuvaa lastaan.
Edessäni oli aivan täysin kehittyneen poikalapsen ruumis. Terve elämä
oli ollut tuossa ruumiissa, ja äkkiä oli se riistetty pois. Ja miksi?
Siksi, että yhteiskunnallinen moraali ei anna aviottomalle lapselle
sitä asemaa yhteiskunnassa kuin muille. Tuollaisen terveen kuolleen
lapsen ruumiin ääressä tulee ehdottomasti ajatelleeksi, mikä terve
sukupolvi siitä olisi jatkunut, jos lapsi olisi saanut elää suotuisissa
oloissa.
Hetkiseksi kaikki ajatukset katosivat ja minä kiinnyin kuuntelemaan
hiljaisuutta. Ulkoa ei kuulunut mitään, poliisi istui liikkumattomana
paikallaan, tuijottaen ruumiiseen. Vahtimestari seisoi pää kumarassa
ja näytti jotain miettivän. Minun teki äkkiä mieleni vapautua tästä
hiljaisuudesta, tahdoin huutaa, pudottaa jotain, joka kilahtaisi, mutta
oli aivan kuin kaikki minussa olisi puutunut, en saanut ääntäkään
huuliltani enkä voinut tehdä liikettäkään. Ja hiljaisuus tuli yhä
voimakkaammaksi, niin voimakkaaksi, että se lopulta ahdisti, ja silloin
minussa heräsi jonkinmoinen viha kaikkea kohtaan. Tuntui aivan siltä
kuin olisin ollut suuri syyttäjä, joka vaatii yhteiskunnan tilille.
Millään yhteiskuntajärjestelmällä ei ole oikeutta kieltää elämisen
mahdollisuuksia terveeltä olennolta, vaikka se on tullut mailmaan
yhteiskunnan määräämien muotojen ulkopuolellakin. Jos lapsen vanhemmat
eivät ole noudattaneet muutamia yhteiskunnan asettamia määräyksiä, niin
onhan lapsi niiden ulkopuolella, ja kaikki on tehtävä, jotta terveellä
olennolla on terveet elämänoikeudet. Samassa huomasin että tämä teoriia
oli aivan yleinen ja oikeaksi tunnustettu. Väittihän maailma itseään
vapaamieliseksi. Mutta miksi vapaamielisyys oli ainoastaan sanoissa
eikä vastaavissa teoissa. Kuinkahan moni, joka itseään vapaamieliseksi
kutsuu, antaisi turvan ja yhteiskunnalliset oikeudet aviottomalle
lapselle ja hänen äidilleen. Teoriioja, teoriioja, niitä on mailmalla
niin runsaasti! Ne supistuvat vaan sanoihin, mutta eivät muutu teoiksi.
Ja silloin äkkiä lämpimänä laineena tuli sieluuni ajatus siitä
pyhän korkeasta kauneudesta, joka on äiteys. Eivät suotta maailman
suuremmat henkilöt ole asettaneet äitiä ja äidin tunnetta kaiken
muun yläpuolelle. Tuo pyhä hedelmällisyys, joka on kaiken elävän
luonnon keskuksena, on kauneimman muotonsa löytänyt siinä, kun terve
äiti synnyttää terveen lapsen. Ja minusta tuntui, ikäänkuin koko
yhteiskunta, kaikki sen lait ja järjestelmät olisivat uudestaan
muodostettavat sen sanan ympärille, joka on äiti.
Tämän lapsen äiti oli hätääntynyt ja ensi hetkessä sokeana luullut
kaiken peittävänsä sen kautta, että hän kätki lapsen. Sitten oli
syyllisyyden tunto tullut ja hän oli ilmoittanut tekonsa poliisille.
Oliko hän oikeastaan syyllisempi kuin moni muu tyttöäiti, joka
tahallisen huolimattoman hoidon kautta antaa lapsensa kuolla?
Todistihan tilasto, että tällaiset kuolemantapaukset olivat hyvin
yleisiä.
Mutta eihän minun sopinut ruveta filosofeeraamaan, minun oli
toimitettava tehtäväni, tarkastettava, millä tavoin lapsi oli surmattu.
Äkkiä olin päässyt tuosta hiljaisuuden lumouksesta vapaaksi. Minä
olin vain kylmä virkamies, joka täytin yhteiskunnan minulle asettamat
tehtävät. Samassa, kun tartuin leikkausveitseen, näytti tämä liikkeeni
vapauttavan molemmat toisetkin huoneessa olijat siitä jäykkyydestä,
minkä alaisina he olivat olleet, samoin kuin minäkin. Poliisi
pyyhkäsi kädellään otsaansa ja huokasi syvään. Vahtimestari riensi
leikkauspöydän luo.
— Kyllä minä teen avauksen, ja tohtori saa sitten vain tarkastaa, sanoi
hän.
Hän oli sellaiseen tottunut, sillä monasti olin antanut hänen tehdä
ruumiinavauksessa kaiken karkean työn. Olihan hän vuosien kuluessa
siinä saavuttanut hyvinkin suuren taituruuden.
En tiedä, miksi tällä kertaa kielsin häntä ryhtymästä siihen, miksi
itse tahdoin suorittaa koko työn?
— Vahtimestari saa istua rauhassa, kyllä minä tämän teen, sanoin
hänelle.
— Mitä tohtori suotta näkee sellaista vaivaa, vastasi hän. Voinhan minä
varsin hyvin auttaa.
Totuttu tapa, tuo ihmisten suuri ohjaaja ja tekojen määrääjä, oli jo
saada minussa vallan. Ojensin jo häntä kohden veitsen, kun satuin
vilkaisemaan poliisin tuomaan paperiin, joka oli viereisellä pulpetilla.
Silmiini osui naisen nimi! Ajatusten monien sokkeloiden läpi pujahti
elävänä mieleeni olento, joka kantoi tuota nimeä. Olin nähnyt hänet,
olin puhutellut häntä, siitä olin varma, mutta missä ja milloin, sitä
en ensi hetkessä muistanut.
Pinnistin ajatuksiani, ja samassa välähti mieleeni ne olosuhteet,
joissa hänet olin nähnyt, muistin, mistä olin hänen kanssaan puhunut,
enkä silloin enää tahtonut vahtimestarin olevan läsnä ruumiinavauksessa.
Mutta olihan minun pakko noudattaa lain asettamia määräyksiä, poliisin
ja hänen täytyy olla läsnä. Mitä oikeastaan aijoin, mitä tahdoin
tehdä, sitä en tiedä? Voimakas sisäinen vaatimus vain pakoitti
minut salamaan kaiken, mitä leikkaus voi tuoda ilmi sekä poliisilta
että vahtimestarilta. Poliisin pettäminen ei ollut vaikeata, hänhän
pysytteli koko ajan paikallaan oven luona ja sitäpaitsi eihän hän
leikkauksen tuloksista mitään ymmärtänyt. Virkavallan palvelijana oli
hänellä myöskin ehdoton usko minun auktoriteettiini, mutta vahtimestari
saattoi ymmärtää leikkauksen tulokset. Pitääkseni hänet loitolla
leikkauspöydästä, ei minulla ollut muuta keinoa kuin antaa hänelle
mahdollisimman paljon työtä ja puuhaa, jotta hän ei voisi kaikkea
tarkkaan seurata. Se ei ollut aluksi vaikeata, pyysin milloin mitäkin,
ja hän tuli siten olleeksi liikkeessä koko sen ajan, jonka tarvitsin
tehdäkseni tavanmukaiset viillokset. Mutta kohta myöskin loppuivat
minulta nämät keinot ja kun minun tuli tarkastaa lapsen keuhkoja,
nähdäkseni oliko se syntyessään hengittänyt, seisoi hän leikkauspöydän
vieressä tarkkaan katsellen työtäni.
Minun täytyi saada hänet pitemmäksi aikaa pois huoneesta.
— Onko teillä arkku valmiina?
— On. Se on ruumishuoneessa.
— Menkää noutamaan se.
— Minä aijon vasta aamulla panna lapsen arkkuun.
— Minkätähden? Tiedättehän, etten salli ruumiiden jäävän
leikkauspöydälle avauksen jälkeen.
Vahtimestari katsoi hiukan kummastuneena minuun, sillä enhän koskaan
ennen ollut pitänyt huolta siitä, milloin hän ruumiin vie pois, mutta,
kun hän monivuotisen palveluksensa aikana oli tottunut arvelematta
noudattamaan esimiehensä määräyksiä, lausui hän muutamia sanoja
anteeksipyynnöksi ja kiiruhti pois huoneesta.
Nopeasti avasin keuhkot. Lapsi oli syntyessään elänyt, sillä se oli
hengittänyt. Minä huomasin sen keuhkojen väristä. Otin ne irti, panin
ne lähellä olevaan vesiastiaan. Ne kelluivat pinnalla. Äiti oli
epäilemättä tukehuttanut lapsensa, pitäen kättään sen suulla, koska
mitään ulkonaisia väkivallan merkkejä ei näkynyt. Otin keuhkot, painoin
ne mäsäksi ja pistin ne rintaonteloon takaisin.
Peitin ruumiin ja istuin pulpetin ääreen, tartuin poliisin tuomaan
lappuun. Lääkärivalani nimessä oli minun siihen kirjoitettava, mihin
tulokseen olin tullut ruumiinavauksessa. Minä olin yhteiskunnan
asettama suuri syyttäjä.
Kynä oli kädessäni ja kuitenkin viivyttelin. Elävänä johtui mieleeni se
hetki, jolloin tuon kuolleen lapsen äidin ensi kertaa näin.
Monta kuukautta sitten tuli eräänä iltahämäränä luokseni palvelustyttö.
Varsinainen vastaanottoaika oli jo loppunut, olin sammuttanut valkean
ja lojuin leposohvalla, antaen ajatusteni vapaasti kulkea milloin
minnekin. Silloin kuulin ovikelloani arasti soitettavan, odotin, kukaan
ei mennyt avaamaan. Kelloa soitettiin toinen kerta. Samassa muistinkin,
että olin antanut palvelijattarelleni lomaa, hän oli pyytänyt päästä
sukulaistensa luo. Menin siis itse avaamaan. Oven takana oli nuori, ujo
tyttö.
— Minuako etsitte? kysyin.
— Niin.
— Mitä teillä on asiaa?
— Saisinko puhua tohtorin kanssa?
— Minun varsinainen vastaanottoaikani on jo loppunut, tulkaa huomenna.
— Enkö minä kumminkin saisi?
Aijoin jo käskeä häntä poistumaan, sillä itsekkäänä ajattelin, että
minulla on oikeus käyttää muutamia tuntia lepoani varten, mutta hänen
äänessään oli niin rukoileva sointu, etten hennonnut kieltää.
— Tulkaa sisään, sanoin.
Astuin edellä vastaanottohuoneeseen. Hän seurasi minua ja jäi arkana
oven suuhun seisomaan.
— Mitä on asiaa? kysyin.
Hän ei vastannut mitään. Kadulta tulevassa heikossa valaistuksessa näin
hänen painavan päänsä kumaraan. Huivinsa oli valunut kaulaan ja hän
pureskeli sen kulmaa.
— Oletteko sairas? kysyin.
Nyyhkytys nousi hänen rinnastaan. Kuulin sen aivan selvästi huoneen
hiljaisuudessa.
Aavistin, että saisin olla enemmän sielun kuin ruumiin lääkärinä.
Suuri hellyyden tunne valtasi minut tuota ehkä elämän taistelussa
hätääntynyttä olentoa kohtaan.
— Istukaa, sanoin.
Menin hänen luokseen, kosketin hiljaa hänen käsivarteensa ja vein hänet
tuoliin istumaan.
Aijoin sytyttää lampun, olin jo tarttunut sähkölampun nappulaan,
kun jätinkin sen tekemättä. Jos hän lääkärin luo tulee aivan kuin
rippi-isän luo, niin voi hän tunnustuksensa tehdä helpommin hämärässä.
Istahdin tuolilleni ja kysyin hiljaa ja ystävällisesti:
— Mikä on nimenne?
Hän mainitsi sen. Hetkisen kuluttua kysyin taas:
— Mikä teitä vaivaa?
Hän oli vähän aikaa vaiti, mutta sitten hän sen kertoi. Kertoi
katkonaisin sanoin tuon nuoren tytön tavallisen tarinan miehestä, joka
oli uskotellut rakkautta ja sitten jättänyt tytön oman onnensa nojaan.
Lopetettuaan kertomuksensa sanoi hän:
— Jos tohtori auttaisi minua.
— Millä tavoin?
— Ettei lapsi synny mailmaan.
— Ettekö tiedä, ettei minulla siihen ole oikeutta?
— Kyllähän minä tiedän.
— Että laki sen kieltää, ankarasti kieltää?
— Kyllä minä sen tiedän. Mutta ehkä tohtori kuitenkin auttaa, kun minä
asian selitän.
— Se on aivan suotta, minä en sitä voi tehdä! En saa, enkä tahdo!
— Tohtori kuuntelee kuitenkin, sanoi hän rukoilevalla äänellä, ja minä
huomasin kuinka hän oli hätääntynyt ja pelkäsi, että minä käskisin
häntä menemään, ennenkuin hän oli saanut sanoa sanottavansa.
Kun minä tiesin että jokaisella meistä ihmisistä on kerran elämässään
getsemaane-hetkensä, että me jaksamme voittaa suurimmatkin surut, jos
vain sinä hetkenä joku jaksaa meitä kuunnella, niin annoin hänen puhua.
Hämärässä näin, miten hänen lapsensilmänsä katsoivat suoraan minuun.
— Minä olen tätä asiaa niin paljon ajatellut. Kun minä en kerran tahdo
lasta, niin minkä tähden minun täytyy se synnyttää?
— Teidän olisi tullut ajatella sitä aikaisemmin, sanoin hiukan
tylysti, sillä en tahtonut ruveta mihinkään filosoofiseen keskusteluun
palvelustytön kanssa.
Ehkä hän ei huomannut ääneni sointua tai olivat ajatukset tulleet niin
ylivoimaisiksi, että hänen täytyi saada ne purkaa jollekulle.
— Niin, onhan kyllä tohtori oikeassa. Enhän minä olisi antanut mennä
niin pitkälle, en koskaan, sillä ymmärsinhän minä, mikä häpeä siinä
on, mutta kun hän uuvutti minut hyväilyllään, niin en lopulta tiennyt
mitään, en osannut ajatella mitään, en osannut edes puolustaa itseäni.
Mitä minulla oli siihen sanottavaa, tiesinhän minä, että tottunut
viettelijä voi saada valtaansa minkä tytön tahansa, ja että ihmisissä
on onnen kaipaus hetkittäin niin suuri, että he pienestä murusta
maksavat kaiken.
— Rakastitteko tuota miestä? kysyin.
— Ei kai se juuri rakkauttakaan ollut. Kun ei kukaan sitä ennen ollut
minulle niin hyvä, olin niin iloinen, kun hän minua hyväili. En minä
tiedä oliko se rakkautta. Olen minä ajatellut, että olisi se enemmän.
— Oletteko ilmoittanut hänelle tulevanne äidiksi?
— Olen.
— Mitä hän siihen sanoi?
— Hän kiroili ja löi minua.
— Eikö' hän millään tavoin luvannut auttaa teitä?
— Ei.
— Ei luvannut mennä kanssanne naimisiin?
— Ei. Enkä minä sitä tahtoisikaan nyt enään, sillä hän on tullut
niin toisenlaiseksi kuin ennen. Kyllä minä tiedän, ettei elämä hänen
kanssaan suinkaan helppoa olisi. Mutta vaikeampaa se olisi, jos lapsi
syntyy.
— Hän ei siis mitään tehnyt teitä auttaakseen.
— Kun hän näki minun itkevän, niin koetti hän olla hyvä, vaikka minä
huomasinkin, kuinka vihainen hän oli. Ja silloin hän käski minua
tulemaan tohtorin luo.
Hän kumartui eteenpäin, katsoi rukoilevasti minua, aivankuin lapsi,
joka oikein sydämmellisesti pyytää jotain ja sanoi:
— Jos nyt tohtori auttaisi minua, niin silloinhan olisi kaikki niin
kuin olla tulee, kukaan ei tiedä yhtään mitään.
— Te hätäilette liikoja, sanoin rauhoittaakseni häntä. Vaikka lapsi
syntyykin, niin ettehän sen kautta ole joutunut hukkaan maailmassa.
Voittehan lain kautta vaatia mieheltä elatusta lapsellenne.
— Mutta se häpeä?
— Voittehan muuttaa toiselle paikkakunnalle, jossa kukaan ei teitä
tunne.
— Kyllähän minä sitäkin olen ajatellut, herra tohtori. Minä olen niin
monelta puolelta katsellut tätä asiaa, mutta kuka minut palvelukseensa
ottaa, kun minulla on lapsi. Jos jätän sen muualle, niin kyllä ihmiset
kaikesta tiedon saavat. Meidän talon rouva kuuluu kyllä valkonauhaan.
Sen tiedän. Ja hän kyllä sanoissaan on niin kovasti hyvä ihmisille,
mutta jos menisin hänelle sanomaan että saan lapsen, niin ajaisi hän
minut heti talosta pois. Kuuluu tässä takavuosina tehneen sillä lailla
eräälle toiselle tytölle, jonka kävi samalla lailla kuin minunkin. Se
tyttö on nyt Helsingissä ja kuuluu olevan sellainen huono nainen. Ja
minä tahdon elää kunnollisena!
Hän lausui nämä viimeiset sanat melkein kirkaisten.
— Pelkäättekö, että teidän käy samalla lailla kuin tuon toisenkin?
— Minne tässä muuallekaan joutuu? Minä jään niin kovasti yksin heti,
kun tämä tulee ihmisten tietoon. Ajattelin minä kotiakin mennä ja
siellä kertoa kaikki, mutta tohtori ei tiedä, millainen isäni on. Äiti
kyllä säälisi ja antaisi minun olla siellä, mutta isä ei koskaan. Ja
kun palveluspaikassani tämä huomataan, niin millä minä sitten elän? Ja
juuri sinä kaikkein pahimpana aikana!
— Kyllä hyvät ihmiset teitä auttavat, ja jos pulaan joudutte, niin en
minäkään ole syrjässä.
— Kyllä ihmiset lupaavat niin paljon, mutta ne unohtavat niin pian.
Kyllä ihmisiltä sanoja saa, mutta ei muuta apua silloin, kun sitä
oikein tarvitsee. Enhän minä tohtoria epäile, mutta mikäs velvollisuus
tohtorilla olisi auttaa minua, yksinäistä tyttöä?
— Ajatelkaahan asiaa nyt rauhallisesti, sanoin minä. Lapsi voi olla
terve ja kaunis lapsi. Teillä voi olla hyvinkin paljon iloa hänestä
maailmassa, ja kun sitten hän varttuu, niin mikä turva teillä olisikaan
hänestä!
— Uskooko tohtori sitä?
— Uskon.
— En minä vielä koskaan ole nähnyt, että yksinäisen naisen lapsi tekisi
muuta kuin koettaisi saada ihmiset unohtamaan, että hänellä ei ole isää
ja silloin hän karttaa äitiään. Ja silloinhan minä olisin läpi koko
elämän kaikkia toisia ihmisiä huonompi. Ja olenko minä sitten huonompi?
Toiset elävät paljoa pahemmin kuin minä ja, jollei heille vahinkoa
tapahdu, niin kukaan ei sano yhtään mitään.
Olin vaiti. Minulla ei ollut mitään hänelle sanottavaa. Olinhan
lausunut kaiken sen, mitä sellaisissa tapauksissa saattoi sanoa. Olin
käyttänyt kaikki ne valheelliset lauseet, joiden avulla koetamme
uskotella, että maailma on parempi kuin mitä se onkaan. Minä tiesin,
että minun olisi pitänyt häntä auttaa. Minun olisi pitänyt estää lasta
syntymästä maailmaan, koska sitä ei äiti tahtonut synnyttää, mutta laki
oli, siinä suhteessa selvä. Minä en uskaltanut antautua siihen vaaraan,
minkä tämänlaatuisen teon ilmi tuleminen voisi tuottaa, ja pelkurina
syydin kaiken edesvastuun tunteen pois. Huomasin hänen odottavan
vastausta. Kun olin vaiti, toivoi hän varmaankin minun suostuneen
pyyntöönsä. Sanoin senvuoksi hänelle:
— Minä en voi mitään tässä asiassa tehdä.
Hän ponnahti seisaalleen, niin odottamaton oli sittenkin tämä
vastaukseni. Näin hänen hätääntyneet silmänsä, kuulin miten hän veti
henkeä syvään tukahuttaakseen parkaisun. Hän nyyhkytti hiljaa hetkisen
ja lausui sitten kummallisen kylmästi:
— Ei kai sitten minulla ole enää mitään täällä tehtävää? Olenko minä
mitään tohtorille tästä velkaa?
— Ette, vastasin ja minua hävetti sitä sanoessani.
Hän meni ovelle, niiasi siellä kauniisti ja sanoi:
— Kiitos kumminkin, kun tohtori on ollut niin hyvä, että on edes
kuunnellut.
Pää painui kumaraan ja hän meni.
Hän oli siis synnyttänyt lapsen ja hätääntyneenä sen surmannut.
Tämän ajan kuluessa oli vahtimestari tuonut arkun sisään, nosti ruumiin
siihen ja ruuvasi kannen kiinni. Minä tiesin, että hän ei enään avaa
arkkua, eikä kukaan muukaan sitä tee, että leikkaus, ruumiinavauksen
tulos, oli siis se, mitä minä sanoin.
Käännyin oven luona olevan poliisin puoleen kysyen:
— Tiedetäänkö mitään tämän lapsen äidistä?
Poliisi nousi nopeasti ja vastasi:
— Kyllähän minä tytön tunsin ja sääli minun tuli kovasti häntä, sillä
hän oli hiljainen ja siivo tyttö ja vasta 18 vuotias. Kuinka sattuikin
niin pahasti sekaantumaan, että meni lapsensa tappamaan?
En tiedä mistä nyt juolahti ajatus, että tuo mies tyttöä mahdollisesti
rakasti, rakasti sittenkin, vaikka tiesi hänen hairahtuneen. Ehkä sain
sen ajatuksen siitä lämpimästä sävystä, joka oli hänen äänessään.
— Missä hän synnytti lapsen? kysyin.
— Metsässä tuo kuului tapahtuneen. Tyttö parka oli siellä ollut aivan
yksin. Kun oli lapsensa tappanut, ei hän sitä edes peittänyt vaan heti,
kun jaksoi kävellä, tuli kaupunkiin ja kertoi ensimäiselle poliisille,
että niin ja niin hän oli tehnyt. Poliisi meni hakemaan, ja sieltähän
lapsi löytyi, minne tyttö sanoi sen jättäneensä.
Katsoin terävästi häneen ja sanoin:
— Oletteko varma siitä, että hän tappoi lapsensa?
— Tottakai, kun hän itse sen sanoi.
— Mutta tiedättehän kyllä, että hätääntynyt ihminen voi usein syyttää
itseään sellaisestakin, jota ei ole tehnyt? sanoin minä.
Hänen kasvonsa aivan kuin kirkastuivat.
— Se on kyllä totta. Kyllähän se monta kertaa on huomattu, mutta ei
kukaan tässä asiassa tullut sitä ajatelleeksi.
— Sellaista on ajateltava, sanoin minä ankarasti. Minä olin päättänyt,
mitä teen ja kaikki oli minulle päivän selvää. Johtui mieleeni tuo
tytön lause: Ja minä tahdon elää kunnollisena! Jos hän olisi ollut
varakas, niin olisi hän tehnyt niiden tavalla jouduttuaan harhateille.
Olisi mennyt ajoissa ulkomaille ja palannut sieltä vapaana.
Pelastaakseen kunniansa ei rikkaan tarvitse muuta tehdä kuin maksaa
ulkomaalaiselle lääkärille hiukan rahaa. Rahaa, rahaa, ei muuta kuin
rahaa! Rahalla he paikkaavat kunniansa!
Minä en voinut todistukseen kirjoittaa, että lapsi on tukehutettu,
sillä tyttö joutuu kuritushuoneeseen. Ikäänkuin se voisi hänet kohottaa
ja tehdä hänet kelvolliseksi ihmisten seurassa olemaan. Vaikka hän
suorittaisikin tuon ihmisten vaatiman sovitusuhrin, niin eivät ihmiset
sittenkään tunnustaisi häntä vertaisekseen. Minä en tahtonut epäröidä.
Minä tahdoin pelastaa ihmisolennon, kun sen voin tehdä. Minä en
tahtonut ajatella, mikä lain mukaan on oikein, mikä väärin.
Tyyneesti, arkailematta kirjoitin, että lapsi oli syntyessään ollut
kuollut.
Ojensin paperin poliisille. Hän katsahti siihen ja ennen lähtöään hän
puristi lujasti kättäni. Olen melkein varma siitä, että hän lopulta
täydellisesti tiesi, mitä minä olin tehnyt, mutta minä tiesin myöskin,
että hänkin piti tekoani oikeana.
Paria viikkoa myöhemmin kävi tyttö luonani. Me emme puhuneet koko
asiasta mitään. Annoin hänelle rahoja, jotta hän pääsisi toiseen
kaupunkiin matkustamaan. Minä tiesin, että hän tahtoi ja että hän voi
myös alkaa elämänsä alusta, sillä sen osaa ihminen parhaiten tehdä
yksinään eikä toisten avulla kuritushuoneen kautta.
Toivon kuitenkin hartaasti, etten joutuisi toiseen samanlaiseen
tapaukseen. Minä en voisi toimia armottomasti, sillä vaikka olenkin
lääkäri, niin totta kai ensi sijassa saan olla ihminen.