Hänet tunnettiin kaikilla käräjillä erinomaisen hyvin, sillä aina
hänellä oli asioita ajettavana. Hän riiteli kaikkien ihmisten kanssa ja
mitä vähäpätöisimmästä seikoista. Hän oli jokseenkin varakas, sillä hän
oli muutamilla onnistuneilla metsäkaupoilla koonnut kauniin omaisuuden,
sijoittanut sen kaupungin taloihin, myynyt talot, ostanut uusia ja aina
voittanut, mutta yhä hänellä myöskin oli riitoja ostajien kanssa. Pahat
kielet kertoivat hänen rikkautensa saaneen alkunsa siitä, että hän
talonpoikien kanssa oli metsäkaupoissaan tehnyt sellaisia sopimuksia,
että nämät lopulta olivat olleet pakoitetut melkein ilmaiseksi antamaan
hänelle metsänsä.
Laki, tuo oikeudellinen seula, jossa niin paljon on pieniä reikiä,
minkä kautta voi pujahtaa, oli hänelle aivan tuttu. Hän löysi siitä
aina kaikenlaisia pakoteitä. Vaikka hän ei voittaessaan asian aina
hyötynytkään, niin oli hänellä kuitenkin suuri sisäinen halu etsiä
yhäti uusia riidansyitä.
Hän oli niitä hulluja, joita yhteiskunta pitää joukossaan, eikä usko
lääkäriä, joka pitää parantolaa niiden oikeana kotina, tuo yhteiskunta,
joka hulluuden näkee ainoastaan tyhmissä teoissa ja sanoissa, eikä
käsitä, että hulluus useinkin on peloittavan järkevää.
Minulla oli vaistomainen vastenmielisyys häntä kohtaan, ja tämä
vastenmielisyys lisääntyi, kun jouduin hoitamaan hänen vaimoaan.
Tämä alkoi nimittäin sairastaa pahaa hermotautia. Ymmärsin alkusyyn
olevan siinä, että mies oli avioelämässään raakamaisella kiihkollaan
hänet suorastaan uuvuttanut. Kun vaimon hermot laukesivat, etsi
mies lääkäriä, saadakseen hänen avullaan vaimonsa jälleen siihen
tilaan, että tämä kestäisi hänen kohtelunsa. Kuinka monet aviomiehet
turvautuvatkaan lääkärin apuun ainoastaan siinä tarkoituksessa!
Tein ja toimin päättävästi. Määräsin, että miehen oli pysyttävä
erillään vaimostaan.
Hän kiivastui siitä niin tavattomasti, että jos hän vain laista olisi
löytänyt pienimmänkään pykälän, jonka avulla hän olisi minut voinut
haastaa oikeuteen, olisi hän sen tehnyt.
Minua ei tämän määräyksen jälkeen enää kutsuttu perheeseen. Olen varma
siitä, että hän kävi kirkkoherran luona ja sai luvan siihen, mistä
minä häntä kielsin. Papithan eivät koskaan avioelämää kontrolleeraa.
Heidän mielestään on pääasia siinä, että sitä jatkuu. Pääsin tämän
asian perille tavatessani vaimon kadulla ja kyseltyäni häneltä hänen
vointiaan. Vaimo ei ollut kyennyt vastustamaan, siksi heikontunut oli
jo hänen tahtonsa.
Tunsin kirkkoherran erinomaisen hyvin. Häntä pidettiin jokseenkin
vapaamielisenä, mutta aviollisissa kysymyksissä hän oli suorastaan
vanhoillisen vanhoillinen.
Kuvaavaa hänen luonteelleen on seuraava tapaus:
Hänen vaimonsa oli lapsivuoteessa, olin kutsuttu auttamaan.
Pihtisynnytys oli välttämätön. Ilmoitin sen kirkkoherralle. Hän sanoi
silloin, että minä en saa pihtiä käyttää, sillä raamattu määrää,
että naisen on synnytettävä tuskalla, eikä sitä saa vähentää. Hän
sanoi menevänsä toiseen huoneeseen rukoilemaan, jotta jumala auttaisi
synnytystä. Sinä aikana minä tietysti tein kaiken niinkuin itse
tahdoin. Kun hän kuuli lapsen itkua, palasi hän huoneeseen ja sanoi
säteilevin silmin:
— Näettehän, että rukous auttoi!
Minä naurahdin ja vastasin:
— Mutta tällä kertaa ei pihtiä pitänytkään jumala vaan paholainen!
Uuden pappilan rakentamisessa olivat nämät miehet olleet yksissä
hommissa, siten nimittäin, että toinen oli hankkinut siihen tarvittavat
hirret.
Heistä oli senjälkeen tullut hyvät ystävät.
Olin aivan varma siitä, ettei kumpikaan enää koskaan kääntyisi puoleeni
lääketieteellisessä tarkoituksessa.
Petyin.
Eräänä päivänä kutsui tukkikauppias minut telefoonilla luokseen. Olin
varma siitä, että kysymys oli jälleen hänen vaimostaan.
Minut olikin kutsuttu heidän nuorimman, hiljattain syntyneen lapsensa
tähden. Tällä oli myelocele.
Tämä selkäydintauti on parantumaton, sen tiesin, mutta taitavan
leikkauksen avulla voi lapsen pitää kuitenkin elossa. Mutta että
leikkauksesta ei mitään erikoisen suurta hyötyä ole lapselle, sen
tiesin. Hänen alaruumiinsa oli halpaantunut, ja jos leikkaus tehdään,
ja se onnistuu, eikä ilmaannu mitään tulehdusta, joka tässä tapauksessa
oli tavattoman vaarallinen, niin saattoi lapsi elää muutamia vuosia
ehkä enemmänkin, mutta sen alaruumis pysyi aina halpaantuneena.
Teki mieleni sanoa, että lapsen täytyy antaa kuolla, sillä miksi häntä
elämällä kiusaisi. En sitä kuitenkaan tohtinut sanoa.
Mies vaati minua tekemään leikkauksen. Vältin sen sanomalla, etten
ollut siihen kylliksi kykenevä. Neuvoin häntä viemään lapsensa
pääkaupunkiin, koska siellä oli suurempia auktoriteettejä kuin mitä
minä olin.
Vielä samana päivänä isä läksikin lapsineen Helsinkiin.
Kaksi päivää myöhemmin kutsui hän minut jälleen kotiaan. Hän oli
palannut pääkaupungista.
— Mitä minusta nyt tahdotte? kysyin.
— Tohtorin täytyy toimittaa leikkaus, vastasi hän.
— Mitä Teille sanottiin Helsingissä? kysyin.
— Tohtorin täytyy toimittaa leikkaus.
Tiesin hänen valehtelevan, sanoinkin senvuoksi:
— Sillä tavoin ei siellä ole voitu sanoa, leikkaus on tarpeeton.
— Niin Te sanotte, lausui hän kiivaasti. Kyllä minä ymmärrän, että
tohtori ei tahdo pelastaa minun lastani juuri senvuoksi, että se on
minun lapseni. Mutta jos lapsi olisi jonkun rikkaan lapsi, tohtorin
herrastuttavan sikiö, niin tietysti tehtäisiin vaikka mitä, jotta lapsi
pysyisi hengissä.
— Lääkäri ei virkaansa hoitaessaan tee mitään eroitusta siinä, kenen
lapsi on, vastasin minä. Olenhan jo aikaisemmin Teille sanonut, että
leikkauksen onnistuminen on pieni.
— Olkoon kuinka pieni tahansa, niin minä kai saan päättää, tehdäänkö se
vai ei?
— Luuletteko, että lapsellenne olisi elämä mikään siunaus, vaikkakin
itse leikkaus onnistuisi, sillä hän jäisi koko elinijäkseen halvatuksi.
— Se ei ole sanottu!
— Se on totta!
— Minä en sitä usko! Tohtori sanoo sillä lailla ainoastaan senvuoksi,
että lapsi on minun.
— Jos epäilette, niin voittehan kysyä joltakin muulta lääkäriltä.
Hän vastaa samalla tavalla kuin minäkin.
— Ei korppi korpin silmää puhkaise, kyllä lääkärit aina toistensa
puolta pitävät. Mutta kyllä minä tästä selville pääsen.
— Millä lailla?
— Minä sain tietää tämän taudin ulkomaalaisen nimen siellä Helsingissä
ja ostin kirjakaupasta kirjoja, joissa siitä puhutaan.
— Minä luulen, että Teidän syventymisenne sellaisiin kirjoihin on
mahdoton.
— En minä sitä itse aijokkaan tehdä.
— Vaan kuka sen tekee?
— Kirkkoherra.
— Vai niin.
— Minä vein kirjan hänelle. Kun hän on lukenut siitä sen kohdan, mikä
tähän tautiin kuuluu, niin kyllä hän minulle selvän totuuden sanoo.
Ja jos silloin tulee ilmi, että tohtori vain pahuudessa tahtoo olla
leikkaamatta, niin saattaa tästä tulla vielä paljon ikävyyksiä, sillä
minä en suinkaan jätä asiaa kesken. Onhan tässä maassa toki vielä laki
ja oikeus, joka turvaa ihmistä kaikenlaisia juonia vastaan.
Päätin jollain tavoin koettaa lauhduttaa hänen mieltään ja sanoin
senvuoksi:
— Tiedän kyllä, että oppimattomina ja lääketieteeseen perehtymättöminä
voitte sekä Te että kirkkoherra löytää kirjasta kaikenlaista tukea mitä
julkeimmille väitteille, mutta minä en niitä pelkää. Jos Teillä on
hiukankaan sydäntä omaa lastanne kohtaan, niin ajatelkaahan toki hänen
tulevaisuuttaan.
— Onko lapsi minun vai eikö ole? Totta kai minulla on oikeus tehdä sen
tulevaisuus sellaiseksi kun itse tahdon. Se ei kuulu tohtoriin.
Miksi en saanut tuota miestä lähettää hulluinhuoneeseen?
Hänen vaimonsa oli kalpeana kuunnellut keskusteluamme. Hän yhtyi nyt
arasti puheeseen:
— Jos tohtori sanoo, että Heikistä tulee elinajakseen rampa ja
vaivainen, ja kai hän tietää mitä sanoo, niin antaa jumalan korjata
hänet pois kärsimästä.
— Ole siinä sekaantumatta. Et sinä tätä ymmärrä, karjasi mies
vaimolleen. Tässä ei ole kysymys Heikistä, mutta siitä, saanko minä
oikeutta vai ei.
Sitte hän kääntyi puoleeni ja sanoi uhkaavasti:
— Kyllä minä ymmärrän. Tohtori luulee olevansa sellainen suuri herra
tässä kaupungissa, että kukaan ei saa sanoa yhtään mitään, vaan
kaikkien täytyy taipua. Mutta kas, minä en taivukkaan. Minä tiedän,
mikä on oikeus, ja mitä minulla on oikeus vaatia. Kun kerran tohtori on
kaupungin lääkäri ja saa kunnalta palkkansa, niin on tohtorin tehtävä
kaikki, mitä häneltä virassaan vaaditaan. Ei sitä tässä vaan sillä
lailla vastustella.
Katsoin viisaammaksi olla vastaamatta mitään.
— Minä tulen tänään myöhemmin kirkkoherran kanssa tohtorin luo, ja
sitten sitä nähdään, mikä ääni silloin on kellossa.
— Minä odotan, vastasin minä.
Tunsin aivan kuin tukehtuvani, läksin pois sanomatta enää sanaakaan.
Tämähän oli suurinta järjettömyyttä! Isällä ei ollut mitään oikeutta
pakottaa sellaista jäämään elämään, jolle se tulee suoranaiseksi
helvetiksi, kun luonto kerran on valmis karsimaan pois kaiken huonon ja
heikon.
Mieleeni johtui Bölschen mielipide, että tiede siinä muodossa, jossa se
nyt on,'on väärällä tolalla. Pelastamalla kaikki heikot olennot elämään
ja pitämällä niitä voimassa siihen asti, kunnes ne pystyvät siittämään
uutta sukupolvea, turmeltuu rotu kokonaisuudessaan. Kun luonto yksinään
saa toimia, pitää se kyllä rodun puhtaana.
Tulin myöskin ajatelleeksi tuota ainaista sentimentaalista
maailmankatsomusta, joka hoivaa ja koettaa parantaa kärsiviä, mutta ei
tee mitään estääkseen kärsiviä tulemasta maailmaan.
Ja nyt olin joutunut taistelemaan kahta tuollaista miestä vastaan,
joissa elämän itsekkäisyys ilmeni suurimmassa muodossa. Kumpikin heistä
vaati itselleen kaikki elämän oikeudet, mutta he eivät olleet valmiita
millään tavoin tuntemaan velvollisuuksiaan.
Tuntuu niin naurettavalta, kun ajattelee, että ihmiset väittävät
olevansa sielullisia olentoja, ja kuitenkin niin pienessä määrässä
heidän sielunsa pystyy toimimaan sellaisessa tapauksessa, jossa
kokonaisen sukupolven tulevaisuus on kysymyksessä.
Tuo pappikin, miksi sekaantui hän tähän asiaan, jossa hänellä oli
niin perin toinen käsityskanta kuin lääkärillä maailmasta ja sen
kehityksestä?
He tulivat yhdessä.
Minä en tietysti pelännyt väittelyjä. Siksi kutsuinkin sen heti esiin,
ja sitten alkoi taistelu.
Kirkkoherra oli lukenut jokseenkin suurella ymmärryksellä myeloceleä
koskevan kohdan metsäkauppiaan hänelle tuomasta kirjasta.
Hänen lopullinen mielipiteensä oli seuraava:
— Kun kerran jumala on ihmisille antanut keinon pelastaa ihmisen henki
ja sen yhteydessä hänen sielunsa ikuisesta kadotuksesta, säilyttämällä
hänet elämässä, jotta hän tulee oikeaan tuntoon, niin on ihmisen
velvollisuus pitää sitä elämää yllä. Minun mielestäni on siis leikkaus
tehtävä, vaikkakin lapsi sen kautta jäisi elinijäkseen halvatuksi.
Onhan hänen sielunsa kuitenkin pelastettu.
— Niin minäkin ajattelen, sanoi metsäkauppias.
Olen aivan varma siitä, ettei hän koskaan ollut ajatellut sielunsa
pelastusta ja sen kehitystä, vielä vähemmin lapsensa sielun. Hänen
lapsensa oli hänen mielestään hänen omaisuutta ja hänellä oli oikeus
saada se pitää, oli hänellä siitä sitte hyötyä ja iloa tai ei. Aivan
samoinhan hän oikeudessakin ajoi asioitaan, vaikka voitto usein tuotti
hänelle suoranaista häviötä. Häntä tyydytti vain se, että hän oli
saanut voiton.
En voinut olla iskemättä kirkkoherraan hänen omilla aseillaan.
— Tämän johdosta muistuu mieleeni vaimonne synnytys, sanoin minä. Siinä
saatoin estää häneltä tuskat, käyttämällä niitä keinoja, joita tiede
tarjoo. Silloin Te tahdoitte ne estää. Mitä olisitte tehnyt siinä
tapauksessa, että noudattamalla tahtoanne vaimonne olisi synnytyksessä
voinut menettää henkensä, ja lapsi ainoastaan olisi jäänyt eloon, tai
päinvastoin. Jos olisin kysynyt Teiltä kummanko sallitte jäävän eloon,
mitä olisitte vastannut?
— Olisin sanonut: Tapahtukoon Herran tahto.
— Siis olisitte sallinut toisen tai toisen kuolevan.
— Minä en ymmärrä, mitä tekemistä näillä kahdella asialla on toistensa
kanssa? Vaimoni on uskovainen ihminen ja olisi mielellään antanut
henkensä lapsensa edestä.
— Niin, hän ehkä, mutta olisitteko itse ollut valmis tekemään
vastaavaa. Olisitteko pelastanut lapsenne esimerkiksi hukkumasta, jos
olisitte varmasti tietänyt sillä matkalla itse hukkuvanne. Olisitteko
sittenkin mennyt lastanne auttamaan?
— Minä väitin jo kerran, että näillä kahdella asialla ei ole mitään
tekemistä toistensa kanssa, sanoi hän. Tuo kaikki on saivartelua, jolla
tahdotte päästä velvollisuudestanne. Leikkaus on vaikea, Te olette
laiska. Teiltä vaaditaan siinä suurinta varovaisuutta ja taitoa. Ilman
sitä voitte epäonnistua. Siksi koetatte siitä päästä. Muuta syytä minä
en näe. Te pelkäätte aivan yksinkertaisesti arvonne menettämistä.
Siinä juuri tulee selvästi esiin Teidän vapaa-ajattelijoiden kanta. Te
katsotte kaikessa etusijassa omaa itseänne ja omaa mukavuuttanne.
Katsoin häneen pitkään. Minusta tuntui, että tuo mies ei laisinkaan
ymmärtänyt sitä, että hänen olisi tullut jollain tavoin kysyä
itseltään, noudattiko hän kaikkea sitä, minkä hän elämänohjeena
saarnasi oikeaksi.
Kun hän huomasi minun vaikenevan, sanoi hän aivan voitonvarmana:
— Ellette tee kaikkea voitavaanne lääkärinä, tulen nostamaan Teitä
vastaan kanteen virkanne laiminlyömisestä.
En tiedä, mikä minua sinä hetkenä vaivasi. Tunsin itseni avuttomaksi
tämän tavattoman suuren tyhmyyden ja itsekkäisyyden edessä. Suostuin
tekemään leikkauksen.
Ja minä tein sen.
Kun lapsi sitten oli edessäni leikkauspöydällä, unohdin kokonaan, miksi
leikkauksen tein ja mikä siitä oli seurauksena tuolle onnettomalle
olennolle. Tein tehtäväni tiedemiehenä. Minä tahdoin leikkauksessa
onnistua ja minä onnistuin.
Mikä suloinen tunne kuitenkin onkaan tuo, kun ihminen taistelee
luontoa vastaan silloin, kun se pyrkii hävittämään. Kuinka ihanampaa
olisikaan ollut, jos olisin tietänyt, että tulos oli todellakin jotain
kunnollista.
Lapsi jäi eloon. Mitään tulehdusta ei tullut.
Oli kulunut noin vuosi tästä, kun minut taas kutsuttiin samaan
perheeseen.
Lapsi oli kuollut.
Isä oli humalaisena pitänyt häntä sylissään ja siitä pudottanut heikon
lapsensa maahan. Hän sai aivotärähdyksen ja kuoli.
Mitähän tuo metsäkauppias olisikaan sanonut, jos häntä tästä
olisi vaadittu edesvastuuseen? Hän olisi tietysti pitänyt sitä
julkeana vääryytenä, vaikka hän suorastaan oli riistänyt lapseltaan
huolimattomuutensa kautta hengen.
Hautajaiset olivat hyvin komeat. Kirkkoherran kerrotaan pitäneen
ruumispuheen, jota kuullessaan kaikki olivat itkeneet, niin liikuttava
se oli ollut.