TYLSÄMIELINEN

Hän oli varakas liikemies, harvinaisen intelligentti ihminen, joka

oli saavuttanut kaupungissa täydellisen luottamusaseman, kuuluen sen

vuoksi kaikkiin tärkeimpiin kunnallisiin komiteoihin, oli useiden

johtokuntien jäsen, kaupungin valtuuston varapuheenjohtaja. Hän oli

tunnettu laajalle ulottuvasta hyväntekeväisyydestään, jonka hän oli

hyvin järkevästi järjestänyt. Tämä seikka ehkä aiheutti sen, että

holhouslautakunta, jonka jäsenenä minäkin olen, asetti hänet holhoamaan

muuatta varakasta, tylsämielistä tyttöä, jonka äiti vuosi sitten oli

kuollut.

Me kaikki otaksuimme, että hän toimittaisi tytön johonkin turvakotiin,

koska pidimme sitä aivan luonnollisena, sillä emmehän voineet

otaksuakaan, että kukaan tavallinen ihminen ottaisi hartioilleen sitä

taakkaa, mikä tylsämielisen olennon hoitamisesta on, vaikkakin hän

tästä toimestaan saisi kohtuullisen palkkion.

Niinkauan kun tytön äiti eli, oli tämä pitänyt lasta luonaan, uhraten

koko elämänsä miehensä kuoleman jälkeen tämän onnettoman olennon

hoivaamiseksi.

Koko holhouslautakunnan hämmästys oli jokseenkin suuri, kun kuultiin,

että liikemies oli ottanut tämän tytön omaan kotiinsa asumaan. Hänen

tekonsa oli meidän jokaisen mielestä suorastaan suuremmoinen ja

kunnioituksemme tätä miestä kohtaan kasvoi.

Liikemies asui yhdessä vanhanpuoleisen sisarensa kanssa, ja tämä

nainen oli avannut sydämensä, sulkeakseen siihen tuon onnettoman

olennon, koettaakseen kehittää hänessä nukkuvia ominaisuuksia. Tämä

vanha intelligentti nainen neuvotteli usein minun kanssani siitä,

millä keinoin hänen tuli kasvattaa tylsämielistä tyttöä. Hän oli etevä

psykoloogi, suuri ihmistuntija, ja juuri senvuoksi hän saattoi vapautua

kaikista niistä tavallisista opetussuunnitelmista, joita tylsämielisten

kasvatuksessa käytetään, ja laatia uuden, aivan erikoisen, tähän

tapaukseen sopivan menettelytavan. Tulos olikin harvinaisen hyvä. Tyttö

ei ollut montakaan kuukautta ollut hänen hoteissaan, kun jo selvästi

huomasi suuren muutoksen hänessä tapahtuneen. Hänen äitinsä oli

kohdellut lastaan, joka nyt oli 18 vuoden vanha, aivan kuin pikkulasta,

pysäyttäen alkuunsa nekin pienet mahdollisuudet, jotka hänellä oli

henkiseen kehitykseen. Kaikki oli nyt aivan toisin. Niin pian kuin

tyttöä kohdeltiin täysi-ikäisenä, asetettiin hänelle täysi-ikäisen

vaatimukset, alkoi hänessä myöskin herätä ominaisuuksia, joiden olisi

luullut jo ainiaaksi kuolleen. Hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan,

niin että ehdottomasti otaksuin hänen oman äitinsä rakkaudellaan

saaneen vähemmän aikaan, kuin mitä vieras ihminen sai johdonmukaisella

järkiperäisellä käsittelyllä.

Minua tämä kummallinen ihmissielun herääminen hämmästytti. Kuukausi

kuukaudelta näin yhä suurempia edistysaskeleita ja iloitsin siitä,

varsinkin hänen uuden kasvatusäitinsä tähden, joka tällä tavoin sai

jonkinmoisen palkkion suuresta uhrautuvaisuudestaan. Mutta koko ajan

samalla pelkäsin sitä hetkeä, jolloin jonkinmoinen seisahdus tapahtuu,

sillä sellaisen seisahduksen täytyy tulla, sen tiesin.

Kun eräänä päivänä saavuin tämän vanhan neidin luo ja kyselin häneltä

hoidokkinsa vointia, näin hänen tulevan alakuloiseksi.

— Onko jotain ikävää tapahtunut? kysyin.

— On.

— Mitä?

— Minun on sitä vaikea Teille sanoa, mutta olen pyytänyt veljeäni

puhelemaan siitä kanssanne.

Kun hänen veljensä vähän ajan kuluttua saapui huoneeseen, sanoi sisar:

— Minä olen maininnut tohtorille, että jotain ikävää on tulossa

holhokkimme suhteen, ja olen sanonut, että sinä aijot siitä hänen

kanssaan puhua.

— Tietysti minä sen teen, koska sinä niin tahdot.

Kääntyen minun puoleeni sanoi hän:

— Ehkä menemme konttoorin puolelle keskustelemaan.

Varsinainen konttooriaika oli jo päättynyt. Tiesimme siis saavamme olla

aivan rauhassa. Kun olimme istuutuneet, alkoi hän:

— Te tiedätte, millä suurella rakkaudella ja innostuksella sisareni on

koettanut tätä onnetonta ihmislasta kehittää?

— Tiedän ja olen nähnyt, että hän on saanut suorastaan ihmeitä aikaan.

— Niin, tyttö on todellakin henkisesti odottamattoman paljon

kehittynyt. Hän osaa lukea ja kirjoittaa. Hänen keskustelussaan on

paljon hyvin järkevää, ja minä uskon, että hänestä ajan mittaan tulee

jokseenkin onnellinen ihminen, joka voi elämässä tulla suhteellisen

hyvin toimeen, sillä onhan hänellä siksi suuri perintö, jonka

olen koettanut sijoittaa mahdollisimman suuressa määrässä korkoa

tuottavaksi. Mutta tämän henkisen heräämisen ohella on tapahtunut

toinen odottamaton herääminen. Se on aistillisuus.

— Minä melkein sitä odotin.

— Ja tämä herääminen on ollut voimakkaampi, kuin mitä olemme

uskoneetkaan. Jos hän olisi täydellisesti normaali, niin silloinhan

voisimme järkevän keskustelun kautta häneen tässä suhteessa

vaikuttaa, mutta nyt toimii aistillisuus hänessä peloittavan

voimakkaana luonnonvoimana, joka mikä hetki tahansa voi tuottaa

vaarallisia seurauksia mukanaan. Olen tätä asiaa monelta kannalta

punninnut. Yksinkertaisintahan olisi, että nyt lähettäisin hänet

hulluinhuoneeseen. Mutta silloinhan hänen henkinen kehityksensä

loppuisi, sillä ette varmaankaan usko, että tällaisessa laitoksessa

hän saisi sitä hoitoa osakseen, minkä sisareni voi antaa. Tämän tekoni

kautta tuomitsisin tyttöraukan elinkautiseen vankeuteen. Toiselta

puolelta taas ajatellen, jos tämä hänessä piilevä aistillisuus,

joka näyttää olevan perintöä isältään, jatkuu niin kuin hyvin

luultavaa on, täytyy meidän pitää häntä alituisen valvonnan alaisena

täällä kodissa, ja sen kautta ehkäisemme järjen kehitystä, joka on

mahdollinen ainoastaan sen kautta, että hän tuntee itsensä vapaaksi

ja yhdenvertaiseksi toisten ihmisten kanssa. Ja olkoon valvonta

kuinka huolellinen tahansa, helposti voi sattua tapaus, jolloin

hän luonteensa pakoittamana ryhtyy tekoihin, antautuu miehelle, ja

arvaattehan mikä silloin on seuraus. Suuri edesvastuuhan lankee silloin

minun niskoilleni, mutta en ajattele niin paljoa sitä, kuin kuinka

onnettomaksi tytön elämä sen kautta muodostuu. Mikä roisto tahansa voi

siittää hänessä lapsen, ja arvaattehan, millainen sikiö siitä tulee.

— Ja mitä vaatisitte minulta, mitä tulisi minun tehdä tässä asiassa?

— Juuri siitä tahdoin Teidän kanssanne keskustella. Teidän täytyisi

tehdä hänessä leikkaus, joka tekisi lapsen synnyttämisen mahdottomaksi.

— Te kai tiedätte, että minulla ei ole oikeutta siihen, että lääkäri ei

saa tehdä ihmistä steriiliksi, ei edes asianomaisen pyynnöstä, vielä

vähemmin hänen holhoojansa toivomuksesta.

— Jos tämä tapahtuisi itsekkäässä tarkoituksessa, niin silloinhan sen

ymmärtäisi, ja onhan luonnollista, että lain täytyy estää ihmistä sillä

tavoin itseään silpomasta, mutta asianlaita on nyt aivan toinen. Tämän

leikkauksen kautta voitte tehdä onnettoman ihmisen elämän suhteellisen

onnelliseksi.

— Minä pyydän, elkää jatkako enään. Minä olen vapaamielinen lääkäri,

tiedän kyllä, mitä sydämeni tässä asiassa sanoo. Mutta minä olen

sidottu! Minä en voi, minä en voi tehdä mitään!

— Antakaa minulle edes jokin neuvo.

— Ne neuvot olette jo itse äsken lausunut. Joko panette hänet

hulluinhuoneeseen ja silloin vältätte kaiken mahdollisen vaaran tai

säilytätte häntä kodissanne ja koetatte varjella häntä kaikesta siitä,

mikä saattaa tulla.

Hän istui kalpeana paikallaan ja minä näin, että hän oli minun suhteeni

pettynyt. Se koski minuun kovasti. Mielelläni olisin tehnyt kaiken,

nauttiakseni sellaisen miehen kunnioitusta.

Tämä ajatus oli kauan aikaa mielessäni. Minä en päässyt siitä vapaaksi.

Koetin punnita asiaa joka puolelta ja yhäti palasin takaisin samaan.

Hän oli oikeassa ja minä olin väärässä. Hän ajatteli oikein ja koko muu

maailma väärin.

Kului jonkun aikaa. Eräänä päivänä satuin tulemaan jälleen vanhan

neidin luo ja tapasin hänet itkemässä. Kysyin syytä ja hän mainitsi

sen. Tuo hänen kasvattinsa, jonka kehitystä hän niin suurella

rakkaudella oli valvonut, oli alkanut rakkaussuhteen talon rengin

kanssa.

Raukkamaisia, niinkuin me ihmiset tavallisesti olemme vakavien asioiden

edessä, olin minäkin neuvomalla raukkamaisen keinon.

— Tämähän asia on helposti järjestettävissä, sanoin minä. Jos

aistillisuus kerran tytössä on siksi suuri, niin antakaa hänen mennä

naimisiin tuon rengin kanssa.

— Mutta sehän on aivan mahdottomuus, eihän sellainen voi tulla

kysymykseenkään, mieshän on suuri juoppo ja keuhkotautinen. Sellainen

yhdistelmä olisi suoranaista inhimillistä kurjuutta. Eikä veljelläni

ole oikeutta uskoa sellaisen miehen huostaan siksi suuria tuloja kuin

tytöllä omaisuudestaan on.

— Mitä sitten arvelette tehdä?

— Veljeni on ajanut rengin talosta pois, ja minä koetan pitää tyttöä

entistä ankaramman valvonnan alaisena. Muuta keinoa ei ole olemassa.

Koko tässä jutussa olen onnellinen siitä, että asiat eivät vielä

päässeet liian pitkälle kehittymään.

Joku aika sen jälkeen, muutamia päiviä myöhemmin kertoi liikemies

minulle, että tyttö oli eräänä yönä avannut ikkunansa ja karannut

tavatakseen tuon rengin, joka jollain erikoisella tavalla oli saanut

lähetettyä hänelle kirjeen.

Tyttö joutui tämän jälkeen tavattoman ankaran valvonnan alaiseksi,

ja he palkkasivat varsinaisen hoitajattaren, joka aina oli hänen

seurassaan, mutta se oli nyt jo liian myöhäistä. Vahinko oli tapahtunut.

Eräänä päivänä tuli liikemies luokseni ilmoittamaan, että holhokkinsa

oli raskaana.

Tämä ilmoitus tuntui aivan siltä kuin minua olisi lyöty vasten kasvoja,

häväisty koko maailman edessä. Tunsin itseni tavallaan syylliseksi

tähän onnettomuuteen, sillä jos aivan rehellisesti olisin menetellyt,

olisi minun aikaisemmin täytynyt suostua liikemiehen ehdottamaan

leikkaukseen tai jyrkästi vaatia, että tyttö oli lähetettävä

hulluinhuoneeseen.

Holhooja oli hyvin kiihoittunut. Hän suorastaan syytti minua.

— Vaikka en pidäkkään itseäni tähän asiaan aivan syyttömänä, sanoi

hän, niin lankee kuitenkin suurin syy Teidän niskoillenne. Minä olen

tytön suhteen menetellyt sillä tavoin, kuin yleisen ihmisrakkauden

kannalta katsottuna olen pitänyt oikeana. Olen nähnyt vaaran, sen

myönnän, mutta en ole osannut pitää sitä kyllin suurena. Minä en ole

osannut löytää niitä keinoja, joilla olisin varjellut huostaani uskottua

ihmiselämää. Mutta Te kaiken tiesitte, Teidän täytyy virkanne puolesta

kaikki ymmärtää ja olette kuitenkin menetellyt niin, että tämä kaikki

on tullut mahdolliseksi. Jos Te tuona hetkenä, jona tytön kohtalo oli

Teidän päätettävänänne, olisitte jyrkästi sanonut minulle, että hän on

pantava hulluinhuoneeseen, niin olisin luonnollisesti seurannut Teidän

määräyksiänne, koska kerran täydellä luottamuksella olin kääntynyt

puoleenne. Sen sijaan Te vastasitte tavalla, jossa annoitte minulle

oikeuden itse päättää, ja tiedättehän, että silloin annoin sydämeni

toimia.

Hän käveli hetkisen kiivaasti huoneessani, pysähtyi sitten eteeni ja

sanoi:

— Teidän täytyy nyt sovittaa se, mitä silloin rikoitte.

— Mitä tarkoitatte?

— Teidän täytyy tehdä nyt enemmän kuin silloin.

— Mitenkä?

— Teidän täytyy surmata sikiö ennen syntymistä ja tehdä tyttö

senjälkeen steriiliksi.

— Minä en voi, minä en saa, minulla ei ole siihen oikeutta!

— Oikeutta, oikeutta, sanoi hän kiivaasti, silläkö puolustatte

itseänne, kun olette tekemässä suurinta vääryyttä. Sen mukaan kuin

minä ymmärrän lääkärin tehtävän maailmassa, on hänen autettava ja

parannettava yhteiskuntaa, eikä jättämällä jotain tekemättä tuotettava

onnettomuutta. Ajatelkaahan, että lapsi voi elää, voi varttua, voi

lisätä yhteiskuntaa. Ja Te tyynenä annatte sen tapahtua!

Minä en uskaltanut hänelle tunnustaa, kuinka oikeassa hän oli

mielestäni.

— Jos Te nyt tämän kaiken teette, sanoi hän jälleen tyynellä äänellä,

niin eihän kukaan siitä tiedä, kaikki pysyy salassa. Onhan aivan

luonnollista, että minä en ilmaise mitään kellekään ja mitä tyttöön

tulee, niin ei hän asioita ymmärrä.

Minä aijoin jo ehdottaa, että lapsen syntyessä tappaisin sen, kun

samalla huomasinkin, että sen kautta ei olisi mitään voitettu, sillä

sama vaara uhkaisi jälleen tyttöä. Kun aistillisuus kerran oli

hänessä herännyt, niin tulee se hänessä pysymään, tulee olemaan sitä

valtavampi, kun järkevä ihminen ainoastaan järkensä avulla voi sen

pitää aisoissa. Joko minun täytyi pelkurina väistää kaikkea tai sitten

suostua sekä sikiön surmaamiseen että tytön steriiliksi tekemiseen.

Minä olin aivan kuin ajettu umpisokkeloon, josta en voinut päästä pois

muuten kuin tekemällä tekoja, joiden tähden itseäni joko halveksisin

tai tuomitsisin.

Kuinka minä kadehdin niitä virkaveljiäni, jotka lääkäritoimensa

käsittävät ainoastaan ammatiksi, jotka tekevät sen, mitä heitä

pyydetään tekemään, ajattelematta mitään muuta, kuin että saavat

mahdollisimman paljon rahaa. He tekevät ne leikkaukset, joissa he

tietävät onnistuvansa, ja jättävät ne tekemättä, jotka ovat epävarmoja.

He väistävät jokaista sellaista asiaa, jonka kautta he joutuisivat

ristiriitaan lain ja asetusten kanssa. He pitävät itseään tavallaan

käsityöläisten veroisina ja ovat melkein tyytyväisiä siitä, että suuri

yleisö pitää heitä olentona, joka on poppamiehen ja puoskarin välillä.

He eivät päästäkään potilaita puhumaan mistään sellaisesta, joka olisi

ulkopuolella kurssikirjojen määräämää tautiluetteloa.

Minä tunsin itseni niin kummallisen väsyneeksi. Oli niin toivotonta

elää maailmassa keskellä yhteiskuntaa, joka asettaa lääkärin terveen

elämän valvojaksi ja sitoo hänet niin monilla määräyksillään, vanhoilla

ennakkoluuloillaan, että lääkäri ehdottomasti tulee sairaan elämän

edistäjäksi.

Mitä hyötyä siitä olisi, vaikka tässä yhdessä tapauksessa

menettelisinkin sen mukaan, mitä oman vakaumukseni kannalta oli oikea,

kun kuitenkaan en toisissa samanlaatuisissa tapauksissa ehkä enään

voisikaan toimia samoin? Eikö silloin ollut parasta heittää kaikki

toistaiseksi sikseen, mukautua yhteiskunnan asettamiin määräyksiin,

säilyttää sen kautta rauhansa, olla ainoastaan virkamies, joka tekee

hänelle määrätyn tehtävän?

Syvällä säälillä katselin tuota edessäni olevaa miestä, joka

pyrkiessään tekemään hyvää oli iskenyt päänsä siihen ennakkoluulojen

muuriin, millä hyvänkin tekeminen tehdään mahdottomaksi.

Laskin käteni hänen olalleen ja sanoin niin sydämellisesti kuin suinkin

voin:

— Ystävä parka, me molemmat seisomme tällä hetkellä samassa asemassa.

Me pyrimme johonkin vapaamielisempään ja parempaan käsityskantaan,

mutta toteuttaaksemme sen, täytyisi meidän tehdä rikos. Kun meidän

kuitenkin on valittava tässä tapauksessa jokin toimimismuoto, niin

elkäämme ottako tätä yksityistä tapausta varteen, vaan ajatelkaamme

kaikkia samanlaatuisia tapauksia. Aina en kuitenkaan voisi menetellä

sillä tapaa kuin katsoisin oikeaksi. Jos tällä kertaa sen tekisin, niin

tapahtuisihan se ainoastaan senvuoksi, että tahtoisin Teiltä säästää

suuren ikävyyden. Mutta Te ette saa halveksia minua senvuoksi, että

noudatan lakia.

— Te ette siis voi tehdä mitään?

— En.

— Ette tahdokaan?

— En.

— Mutta miten tytön sitten käy?

— Toivokaamme, että lapsi ei kauaakaan elä, ja varjellaksemme häntä

vastaisuudessa samanlaatuisesta onnettomuudesta, sulkekaa hänet

hulluinhuoneeseen.

Hän ei sanonut sanaakaan. Hän katsoi vain pitkään minuun ja läksi pois

hyvästi heittämättä.

Minä häpesin. Häpesin sitä, että olin lääkäri ja sitä, että yleensä

olin ihminen.