Hän oli tässä samassa kaupungissa praktiseeraava nuori lääkäri. Kun
hän kerran oli virkaveli, niin olihan luonnollista, että aloimme
seurustella keskenämme. Kohteliaana miehenä hän heti kaupunkiin
tultuaan saapui tervehtimään minua. Heti ensimäisestä hetkestä alkaen
teki hän minuun hyvin edullisen vaikutuksen. Siihen oli myöskin
osaksi syynä se, että hän ei millään tavalla ryhtynyt puhumaan meidän
yhteisestä ammatistamme, vaan heti paikalla johti keskustelun muille
aloille. Hän oli monessa suhteessa harvinaisen intelligentti ihminen,
jolla oli paljon muitakin harrastuksia paitsi ne, jotka kuuluivat
ammattialaan, varsinkin taiteellisia. Edulliseen vaikutukseen oli
myöskin syynä hänen suorastaan lumoava persoonallisuutensa. Hän oli
niitä ihmisiä, jotka heti pakoittavat meidät ajattelemaan heistä
mahdollisimman paljon hyvää. Itse olen lääkäri, tiesin, kuinka suuri
merkitys oli persoonallisella lumouksella potilaisiin nähden, ja olin
aivan varma siitä, että hänellä on suuri tulevaisuus, sillä lääkärin
miellyttävä persoonallinen vaikutus määrää sen paljoa suuremmassa
suhteessa kuin hänen tietonsa ja taitonsa.
Lääkärinä olin tullut huomaamaan, että lahjakkaisuus ostetaan hyvin
tavallisesti henkisten puutteellisuuksien kustannuksella. Monasti
onkin tuntunut minusta, että henkinen elinvoima on yksi ja ainoa, ja
jos yhdessä suhteessa ihminen kohoaa yläpuolelle tavallisuuden, hän
toisessa suhteessa kadottaa jotakin. Olihan luonnollista, että minä
silloin ehdottomasti tulin ajatelleeksi, että hänellä täytyy olla
suuria henkisiä vikojakin.
Kun tuttavuutemme oli jonkun aikaa kestänyt, otin tämän seikan
puheenaiheeksi. Hän ei välttänyt keskustelua vaan ryhtyi siihen heti.
— Minun mielestäni, sanoi hän, ovat ihmisen viat aivan kuin ääriviivat
piirustuksessa, tuntemalla viat me myöskin tiedämme vastaavat hyvät
ominaisuudet. Mitä muuten vikoihin tulee, niin olen arvellut, että
hyödyllisempää on kehittää hyviä puolia itsessään kuin taistella
huonoja vastaan. Tällaisen menettelyn lopputulos on ihmiselle
ehdottomasti lopulta edullisin.
— Mutta tuohan on suoranaista yli-ihmisoppia. Sehän antaa ihmiselle
oikeuden tyydyttää kaikkia huonoja ominaisuuksia itsessään.
— On kyllä, mutta eikö kaiken lopullinen arvo riipu siitä, mikä on se
plus, jonka ihminen jättää jälkeensä.
— Taikka se minus, jonka hän myöskin siinä tapauksessa tekee!
— Te käsitätte minua hiukan väärin, sanoi hän, luullessanne, että
minä sallin ihmisen tyydyttää kaikkia huonoja ominaisuuksia. Huonot
ominaisuudet ovat meidän sielussamme niitä perkeleitä, jotka me
verrattoman hyvin voimme valjastaa vetämään hyvien asioiden vaunua.
Tällä leikillisellä käänteellä oli hän taittanut keskustelun kärjen.
Minä olin valmis uskomaan, että hän oli niitä suuria ihmeellisiä
poikkeuksia, joita luonto ainoastaan harvassa tapauksessa tuottaa.
Pian huomasin, että hän oli niitä ihmisiä, jotka tahtovat elää elämän
kaikissa eri muodoissa mahdollisimman kokonaisesti. Tuntui aivan siltä,
kuin hän olisi tahtonut poimia elämän puusta hedelmiä enemmän, kuin se
jaksoi kantaa.
Tiesin, että tällainen elämisen ahneus ehdottomasti tuo mukanansa
muutamia paheita, niiden joukossa senkin, että keinotekoisilla aineilla
koettaa saada organisminsa kestäväksi silloinkin, kun luonnonlakien
mukaan sen pitääkin saada levätä.
En voi enää varmaan muistaa, miten epäilys minussa heräsi, mutta
kun aloin pitää häntä silmällä, niin tulin huomaamaan, että hän oli
morfinisti. Huomasin nimittäin jonkun kerran aivan selvästi sen
eroituksen, mikä ihmisen katseessa on, ennenkun hän on ruiskuttanut
ruumiiseensa myrkkyä ja sen jälkeen.
Tiesinhän tämän paheen lääkäripiireissä jokseenkin yleiseksi. Olinhan
kuullut siinä suhteessa suorastaan peloittavia juttuja, jonka vuoksi
en sillä ensi alussa pannut sen suurempaa painoa. Ymmärsinhän minä sen
niin erinomaisen hyvin! Olihan kiusaus ollut minulla itsellänikin. Kun
on koko päivän uutterasti tehnyt työtä ja hoitanut praktiikkaansa, kun
on yöllä saanut nousta parikin kertaa unesta, mennäkseen hoitamaan
potilaita vaikeissa taudinkohtauksissa, kun sitten on uusi pitkä
työpäivä edessänsä ja pelkää kesken uupuvansa, niin onhan suloista
terästää voimiansa, varsinkin kun tietää sen voivan tapahtua niin
helposti. Pieni ruiskutus ainoastaan, ja ihminen on taas täydessä
vireessänsä.
Ehkä enemmän onnellisen sattuman kuin luonteen lujuuden kautta olin
voinut tämän vaaran välttää. Sen vuoksi katselinkin häntä ainoastaan
ihmisenä, joka sattuman kautta oli joutunut siihen, mistä itse olin
päässyt vapaaksi.
Emme koskaan puhelleet tästä asiasta, jos satuinkin sen mainitsemaan,
niin siirsi hän piankin keskustelun toisaanne. Mutta kun hän alkoi
tuomita ankarasti kaikkia muita huumauskeinoja, joiden orjaksi ihmiset
saattavat tulla, niin ymmärsin siitä, että hän sillä tahtoi ikäänkuin
puolustaa itseään.
Hänen seuransa oli minulle niin virkistävä, hänen keskustelunsa niin
pirteätä, hänen mielipiteensä usein niin sattuvia ja uusia, että
millään tavalla en olisi tahtonut häntä loukata, peläten että sen
kautta mahdollisesti kadottaisin hänen seuransa. Sen vuoksi päätinkin
välttää keskustelussa kaikkea sellaista, joka jollain tavalla viittaisi
hänen paheeseensa, ja sitäpaitsi, onhan joka ihminen vapaa ja
oikeutettu tekemään itsensä kanssa, mitä hän tahtoo.
Vasta jos me toiselle ihmiselle tuotamme vahinkoa, silloinhan on
ympäristön oikeus ja velvollisuus sekaantua asiaan.
Muuan potilas, joka pitemmän aikaa oli ollut hoidettavanani ja tuon
potilaille ominaisen muuttamishalun vaikutuksesta oli etsinyt häntä ja
antautunut hänen hoidettavakseen, sattui kuolemaan.
Olin ollut aivan varma omasta hoitotavastani, ja vaikkakin tauti oli
harvinainen, oli se siksi selvä ja lääketiede todisti sen tavallisesti
mahdolliseksi parantaa, että potilaan äkillinen kuolema suorastaan
kummastutti minua. Tulin silloin ehdottomasti ajatelleeksi, että joku
muu lisätauti oli ilmaantunut ja potilas sen vaikutuksesta kuoli, enkä
siis tahtonut virkaveljeltäni mitään tiedustella.
Mutta kun potilas kuului varakkaaseen vanhaan sukuun, jonka jäsenet
olivat aina tulleet ruumiinavauksen alaiseksi, niin pyysivät sukulaiset
minua toimittamaan tämän tehtävän. Kun virkaveljeni häntä viimeksi oli
hoitanut, ehdotin että hän sen tekisi, mutta, kun hän puolestaan kuuli
suvun minua pyytäneen tähän toimeen, hän hienotunteisesti vetäytyi
syrjään ja uskoi ruumiinavauksen minun huostaani.
Silloin se tuli ilmi!
Hän oli aivan väärällä tavalla hoitanut potilasta ja viimeksi antanut
hänelle lääkkeitä, jotka äkkiä olivat jouduttaneet potilaan kuolemaa.
Sen näin aivan selvästi, ei ollut pienintäkään epäilystä siitä. Ruumiin
sisälmyksissä oli kaikki myrkytyksen tuntomerkit. Otin nämät erilleen,
pannakseni ne säilymään ja käyttääkseni niitä todistuskappaleina.
Kollegiaalisuus esti minua nostamasta asiasta suurempaa melua. Mutta
pidin vääränä, ellen ainakin hänelle huomauttaisi asian oikeata laitaa.
Miksi hän oli määrännyt juuri tällaiset vaaralliset lääkkeet, olihan
hän sekä telefoonissa että suullisestakin keskustellut potilaasta,
ja olin antanut hänelle aivan selvän selityksen taudin laadusta ja
käyttämästäni hoitotavasta? Vaikka hän olisi ollut aivan vasta-alkaja,
niin olisi hän voinut lukea hoitotavan mistä lääketieteellisestä
teoksesta tahansa. Mistä johtui se, että hän oli tehnyt juuri
päinvastoin kuin hänen piti?
Tulin ajatelleeksi, että ihminen silloin, kun hänen tahtonsa jollakin
tavoin heikkenee, tekee juuri niin kuin hän ei saisi tehdä. Hän oli
lääkkeitä määrätessään epäilemättä ollut morfinisteille ominaisen
himmennystilan alaisena. Se oli selvitys kaikkeen.
Päätin mennä hänen luokseen ja virkatoverina vaatia että hänen täytyi
päästä vapaaksi paheestaan, josta potilaille voi olla niin turmiollisia
seurauksia.
Hän otti minut tapansa mukaan hyvin ystävällisesti vastaan. Hän oli
niin huolettoman näköinen, puhuessani ruumiinavauksesta, että hän ei
varmaankaan aavistanut, mitä hän oli tehnyt ja mitä minä tiesin.
En voinut ensi alussa ryhtyä suoraan asiaan, sillä hänen luonaan oli
muuan kaupungin apteekin farmaseutti, jonka kanssa olin huomannut hänen
paljon seurustelevan. He kuuluivat jollain tavoin olevan kaukaista
sukuakin toisilleen.
Viimein farmaseutti läksi ja me jäimme kahden. Silloin sanoin aivan
suoraan, mihin tulokseen olin tullut ruumiinavauksessa. Hän kielsi
kaiken aivan jyrkästi.
— Se ei ole totta, sanoi hän, minä en ole voinut tehdä sellaista
erehdystä!
— Minä en olisi tullut luoksenne, ellen olisi asiastani aivan varma.
Potilas on kuollut suoranaiseen myrkytykseen, se on minun horjumaton
vakaumukseni lääkärinä, ellette sitä usko, niin voimmehan lähettää
elimet pääkaupunkiin tutkittavaksi.
— Ei ei, sanoi hän, se on aivan tarpeetonta!
Hän vaipui aivan kalpeana tuolilleen istumaan.
Minun tuli tällä hetkellä sydämestäni häntä sääli. Tiesin, että ihminen
tällaisen kolauksen jälkeen on valmis tekemään kaiken voitavansa,
välttääkseen samanlaatuisia tekoja, ja siihenhän minä olinkin tahtonut
tulla.
Hän istui vähän aikaa vaiti ja kysyi sitten:
— Mitä aijotte nyt tehdä, ilmoitatteko asian lääkintöylihallitukselle?
— En ole vielä päättänyt, mitä teen.
— Jos ilmaisette asian, niin täytyy minun luopua lääkäritoimestani.
— Luonnollisesti!
— Vastatkaa minulle suoraan, ettekö itse koskaan ole erehtynyt? kysyi
hän.
— Olen kyllä. Diagnosin tekeminen, josta kaikki riippuu, on usein hyvin
vaikea, suurinkin auktoriteetti voi siinä suhteessa erehtyä. Mutta minä
en vielä koskaan ole suorastaan myrkyttänyt potilasta.
— Tämä on ollut erehdys, aivan varmaan erehdys, sanoi hän. En voi
ymmärtää, kuinka olisin voinut tehdä sellaisen virheen, sillä
alkeellisimmillakin lääkäritiedoilla pitäisi minun tietää, että juuri
teidän noudattamanne tapa oli oikea. Ja minä olen sitä jatkanut.
— Koko ajanko?
— Niin.
— Onko teillä diariumi?
— On.
— Merkitsettehän siihen kaikki potilaille antamanne lääkkeet?
— Onhan se velvollisuutemme!
— Näyttäkää se minulle!
Hän ojensi kirjan.
— Milloin olette viimeksi määrännyt hänelle lääkkeitä?
— Neljä päivää sitten.
— Oletteko siitä aivan varma?
— Olen. Muistan sen aivan varmasti muutamista muista seikoista, jotka
ovat sen yhteydessä. Minua tultiin hakemaan samassa, kun aijoin
mennä tanssiaisiin. Sieppasin hännystakin ylleni. No niin, ne ovat
pikkuseikkoja. Olin silloin unohtanut reseptikirjanikin toisen takin
taskuun ja unohtanut siis paljon muutakin. Olin hyvin väsynyt ja vasta,
kun pääsin kotia...
Hän vaikeni ja heikko puna nousi kasvoille.
— Olitte unohtanut, morfiniruiskun kotia ja vasta silloin... sanoin
minä.
Hän ponnahti seisaalleen ja lausui hyvin terävästi:
— Kuinka Te uskallatte sitä väittää?
— Olen pitänyt Teitä silmällä jo pitemmän aikaa.
— Siis vakoillut?
— En suinkaan. Olen vain pitänyt velvollisuutenani ammattia
harjoittavana lääkärinä varjella lääkärikunnan kunniaa.
Hän naurahti.
— Käytätte kovin suuria sanoja.
— Ehkä Teidän mielestänne.
Selailin kirjaa.
Ei missään ollut mainittu reseptistä, jonka hän neljä päivää sitten oli
potilaalle kirjoittanut.
— Täällä ei ole mitään reseptiä mainittuna, sanoin minä.
— Olen unohtanut sen kirjoittaa ennen tanssiaisiin menoani.
— Meidän on helppoa päästä selville siitä, mitä olette antanut.
— Millä tavoin?
— Saamalla reseptinne kopion apteekista tai ottamalla lääkkeisiin
liitetyn potilaan kotoa. Kumman teemme?
— Apteekista on viisaimpaa, vastasi hän, sillä potilaan kotoa etsiessä
voisi se herättää huomiota. Vai tahdotteko juuri sitä? Aijotteko
käyttää tätä, lykätäksenne kilpailijanne syrjään?
En vastannut hänelle mitään. Tuntui vastenmieliseltä vastatakaan
tuollaiseen epäilykseen. Sanaakaan sanomatta menin telefooniin ja
soitin apteekkiin. Ilmoitin päivämäärän ja mitä reseptiä tarkoitin.
Pyysin tuomaan kopion siitä minulle. Tänä aikana oli hän noussut
paikoiltaan ja käveli huoneessa. Hetkisen kuluttua hän poikkesi
makuuhuoneeseensa, pyytäen anteeksi lähtöään. Hän palasi ilmoittaen,
että palvelijatar kohta tuo kahvia. Katsoin häneen terävästi. Huomasin
hänen ruiskuttaneen itseensä morfinia. Äskeinen keskustelun aiheuttama
jännitys oli hänen kasvoistaan kadonnut. Aivan kuin ei mitään tätä
ennen olisi meidän välillämme keskusteltu hän puheli kahvia juodessamme
viimeisistä pääkaupungin uutisista.
Pian saapui apteekinoppilas ja toi alkuperäisen reseptin.
Olin ollut oikeassa. Ojensin reseptin hänelle. Hän tuijotti siihen
sanaakaan sanomatta. Huomasin, miten hän aikoi repiä sen, mutta
samassa olin jo siepannut sen hänen käsistään. Tämä hänen tekonsa oli
ollut niin odottamaton, että saatoin uskoa jo hänestä mitä tahansa ja
pelkäsin, että hän riistäisi sen väkisin minulta. Mutta hän hallitsikin
itseään ja sanoi tyyneesti:
— Olen vallassanne, mitä aijotte tehdä?
— Äsken huomasin Teidän ajattelevan, että jollain tavoin tahtoisin
syrjäyttää Teidät, vastasin. Olisinhan huono lääkäri, ellen koettaisi
ymmärtää. Sen johtopäätöksen mukaan, minkä Teistä olen tehnyt, olette
morfinisti. Ja sen tähden olette väsymyksen hetkenä erehtynyt. Selitys
on Teille hyvin edullinen. Eikö olekin?
— Minä kiitän Teitä, sanoi hän hiukan ivaillen.
— Kunnianne, asemanne, kaikki on nyt minun hallussani, mutta minä en
tahdo Teitä syöstä turmioon, vaan antaa Teille tilaisuuden muuttamaan
elämänne. Teidän täytyy päästä tuosta paheestanne, sen kai lääkärinä
itsekin huomaatte?
Hän ei vastannut mitään, katsoi vain toisaanne.
— Ehdoitan sen vuoksi että...
— Minä en ole morfinisti. Kaikki tämä on tapahtunut tavallisen
ruumiillisen väsymyksen vaikutuksesta.
Minusta hän oli aivan kuin pieni lapsi, joka, jouduttuaan pahanteossaan
kiinni, luulee pelastuvansa kaikesta rangaistuksesta jyrkästi
kieltämällä.
Minä tahdoin häntä auttaa ja senvuoksi sanoin:
— Siinä tapauksessa on tekemäni ehdoitus sitä mukavampi Teille.
— Ja se on?
— Antaudutte kolmeksi kuukaudeksi tarkastuksen alaiseksi.
— Aijoin sitä Teille itsekin ehdoittaa.
— Sitä parempi.
— Miten olette aikonut asian järjestää?
Tämä hänen äkillinen myöntyväisyytensä tuotti minulle suurta iloa.
— Voimmehan valita taudin, josta yhteisesti sovimme ja jonka hoitaminen
ei vaadi mitään muuta erikoista kuin lepoa. Tulette sairashuoneeseen ja
pysytte siellä huoneessanne kolme kuukautta. Mitä potilaisiinne tulee,
niin lupaan sinä aikana niitä hoitaa ja palauttaa ne sitten takaisin
Teille.
— Milloin aloitamme?
— Milloin itse asioittenne vuoksi katsotte sopivammaksi.
— Vaikka huomenna!
— Hyvä on. Menen sairashuoneelle ja valmistan kaikki tuloanne varten.
Voitte täydellisesti luottaa hienotunteisuuteeni tässä asiassa. Kukaan
ei saa tietää, miksi oikeastaan olette siellä.
— Minä kiitän.
Hän ojensi minulle kätensä, ja minä tartuin siihen.
Olin valmistanut sairashuoneessa kaikki hänen tuloaan varten. Hän
vietiin ensiksi kylpyhuoneeseen. Siellä hän sai riisua kaikki
vaatteensa ja pukea toiset ylleen. Olin tarkastanut niiden taskut,
jotta hän ei olisi niihin voinut kätkeä morfinia.
Kävin häntä joka päivä katsomassa. Hän oli ensimäisenä päivänä huoleton
ja iloinen. Toisena hän jo oli ärtyinen ja lausui minulle muutamia
hiukan katkeria sanoja, joille en kuitenkaan pannut sen suurempaa
painoa, sillä tiesinhän, että morfinista luopuminen tekee potilaan
alussa tavattoman hermostuneeksi. Senvuoksi odotinkin kolmatta päivää
hyvin suurella jännityksellä. Olin aivan varma siitä, että hän
tulisi kärsimään kamalia tuskia, ja olin jo päättänyt antaa hänelle
pienemmän annoksen morfinia. Kun hän kuitenkin oli kieltäytynyt
jyrkästi käyttämästä tätä ainetta, en tahtonut sitä hänelle antaa
muuten kuin hänen nimenomaisesta pyynnöstään. Petyin odotuksessani.
Hän oli harvinaisen iloinen ja puheli kanssani kaikenlaisista asioista
varsinkin viimeisistä ennätyksistä lääketieteen alalla. Monissa
väitteissään hän oli suorastaan nerokas. Ja minä olin iloinen siitä,
että hän niin helposti oli päässyt paheestaan vapaaksi.
Kolmena seuraavana päivänä oli hänen laitansa aivan samanlainen.
Minua hiukan hävetti se, että olin vaatinut häntä olemaan kolme
kuukautta tarkastuksen alaisena, ja aijoinkin jo hänelle ehdottaa ajan
lyhentämisestä.
Kun sitä seuraavana päivänä astuin hänen huoneeseensa aikana, joka ei
ollut tavallinen, kuulin jo oven taakse sieltä keskustelua. Kun avasin
oven, oli hänen seurassaan muuan sairashuoneen hoitajatar, nainen,
jonka tiesin hyvin mielellään etsivän itselleen seuraa potilaiden
joukossa. Heti huoneeseen tultuani hän poistui.
Virkaveljeni oli alussa hiukan hämillään, mutta voitti sitten piankin
ja alkoi leikillisesti kertoa kaikellaisia juttuja siitä, kuinka naiset
olivat häntä piirittäneet. Minä yhdyin tähän leikilliseen puheeseen
ja lausuin, etten laisinkaan ihmetellyt sitä, sillä olihan hän joka
suhteessa suoranainen lumooja. Lähdettyäni hänen luotaan en kuitenkaan
voinut poistaa pientä epäilystä. Kun sairaanhoitajattarella oli
hallussaan morfinia, niin epäilin, että virkaveljeni oli pyytänyt ja
saanut häneltä kaipaamaansa ainetta. Tullakseni tästä asiasta varmaksi,
muutin sairaanhoitajattaren pienen tekosyyn nojalla aivan toiseen
osastoon ja asetin hänen sijaansa vanhemman hoitajattaren, johon
kaikessa saatoin täydellisesti luottaa.
Kun nyt seuraavana päivänä saavuin potilastani katsomaan, oli hän kyllä
iloinen, mutta käsien hermostuneesta liikkeestä huomasin, että iloisuus
oli teeskenneltyä. Olen lääkärinä tullut siihen huomioon, että ihmiset
oppivat valehtelemaan kasvoillaan ja silmillään mutta kädet ilmaisevat
hyvin usein totuuden.
Parin päivän päästä oli hän jo niin heikko, että hän tullessani lepäsi
vuoteessaan.
Hänen täytyi nyt jo pyytää minulta morfinia, hänen täytyi se nyt tehdä
ja senkautta todistaa, että minä olin ollut oikeassa. Mutta hän ei
sitä tehnyt. Kun ihmettelin hänen vuoteessa makaamistaan ja kysyin
häneltä syytä siihen, nauroi hän ainoastaan ja sanoi päättäneensä hyvän
tilaisuuden tultua levätä perinpohjaisesti.
Eihän minulla ollut siihen mitään sanottavaa. Läksin varmasti
vakuutettuna, että hänen jo seuraavana päivänä täytyi tunnustaa minulle
kaikki.
Mutta kuinka hämmästyinkään, kun odottaessani tapaavani
hermostuneen miehen, näinkin hänen istuvan pöydän ääressä lukemassa
kaunokirjallisuutta, jota hän kaupungin kirjakaupasta oli tuottanut
itselleen suuren määrän.
Hän oli myöskin tilannut kukkia huoneeseensa, ja pöydällä oli komea
ruukussa kasvava ruusu. Kun hän hämmästyneenä näki minun sitä
katselevan, niin sanoi hän:
— Te ette kai tiedäkään, että minä olen suuri kukkien ystävä?
Ja sitte hän alkoi suorastaan säkenöivällä tavalla puhua kukista
vedoten väitteessään Maeterlinckin kirjaan "Kukkien intelligenssi."
Tästä päivästä alkaen aloimme tulla yhä paremmiksi ja paremmiksi
tuttaviksi, ja hänen seuransa oli minulle suoranainen virvoitus. Minä
en enää mitään muuta kaivannut, kuin että hän aivan suoraan puhuisi
minulle, ilmoittaisi minulle olleensa morfinisti.
Eräänä päivänä hän sen tekikin. Hän tunnusti käyttäneensä morfinia,
vaikkakaan ei niin suuressa määrässä kuin mitä minä olin epäillyt. Hän
tunnusti houkutelleensa alkupäivinä sairaanhoitajatarta hänelle sitä
antamaan ja vähentäen siten annosten määrää päivä päivältä oli hän
lopullisesti kokonaan vapautunut.
Nyt oli hän kokonaan minut voittanut. Tämän jälkeen aloimme puhella
lääkäreistä ja siitä suuresta määrästä virkaveljiämme, jotka käyttävät
morfinia. Kun hänellä oli elävä esimerkki siitä, kuinka vaarallista
tämä voi olla, niin hän lausui:
— Meidän laistamme puuttuu pykäliä, joiden avulla määrättäisiin, kuinka
kauan lääkäri saa ammattiaan hoitaa, sillä onhan tähän asti lääkäri
turvattu, voi tehdä mitä virheitä tahansa ja, ellei sattuma tuo niitä
ilmi, saa jatkaa tointaan. Kun lääkäri itse kirjoittaa hoitamansa
potilaan kuolintodistuksen, niin millä voidaan päästä selville siitä,
onko hänen hoitotapansa ollut oikea vai ei.
Tämä hänen väitteensä sai minut täydellisesti uskomaan, että hän oli
paheestaan vapaa, ainaiseksi vapaa.
Näin kului nuo kolme kuukautta umpeen ja paitsi sitä hyötyä, mikä
minulla oli ollut niin intelligentistä seurasta, muutamien käsitteiden
selviytymisessä sekä lääkärialalla että taiteessa, opin myöskin
tuntemaan erilaatuisia kukkia, sillä niitä oli hänellä koko ajan ollut.
Kun kukka kuihtui, tuotti hän aina uuden.
Lähtöpäivänä pyytelin häneltä anteeksi, mutta hän keskeytti lauseeni
sanoen, että olin menetellyt niinkuin hyvä toveri ainakin, että olisin
hänen tekemänsä erehdyksen nojalla voinut syöstä hänet turmioon, mutta
olinkin sen sijaan häntä auttanut, ja että hän koko elinaikansa tulee
minulle olemaan siitä kiitollinen.
Mainitsin hänelle ilmoittaneeni kaikille hänen potilailleen hänen
palaavan jälleen toimeensa.
Hän kiitti minua, mutta sanoi:
— Kaipaan pääkaupunkia ja olen senvuoksi päättänyt jättää praktiikkani
täällä. Aijon vielä tänään lähteä matkalle.
— Mutta kaikki tavaranne?
— Olen kirjoittanut sukulaiselleni. Niin, tunnettehan hänet, tuon
farmaseutin, jonka tapasitte luonani. Hän on hoitanut kaikki. Kun olen
toimittanut muutamia pieniä asioita vielä, olen aivan vapaa.
Lausuin tulevani kaipaamaan häntä kovasti ja toivotin hänelle hauskaa
matkaa ja hyvää praktiikkaa.
Hän läksi.
Olin asemalla häntä saattamassa ja otimme hellät jäähyväiset
toisiltamme.
Samana iltana täytyi minun tulla illalla sairashuoneeseen. Muuan
äkkiä sairastunut potilas oli tuotu sinne ja viety siihen huoneeseen,
jossa virkaveljeni oli ollut. Sairaan vuodetta lähestyessäni
satuin tyrkkäämään pientä pöytää, jolla oli virkaveljelleni tuotu
ruukussa kasvava kukka. Ruukku putosi permannolle ja meni rikki.
Sairaanhoitajatar kumartui kokoamaan ruukun sirut ja mullan. Mullan
joukossa näin lasisiruja. Silloin ymmärsin kaiken. Hän oli koko ajan
pettänyt minua. Hän oli sairashuoneeseen saanut kukkaruukkujen sisällä
morfinituubeja.
Pari päivää myöhemmin hän lähetti minulle pääkaupungista komean
kristallimaljan, jossa oli kauniita ruusuja. Tietysti juuri ruusuja?
Suuttuneena heitin maljan seinään rikki.
Minun täytyi paljastaa tuo mies, estää häntä olemasta lääkärinä, sillä
hän voi mikä päivä tahansa tehdä samanlaatuisen erehdyksen!
Olihan minulla todistuskappale, myrkyttämänsä potilaan sisäelimet,
jotka olin jättänyt sairashuoneen leikkaussalin kaappiin, lasipurkkiin
säilymään.
Riensin heti sinne. Avasin kaapin. Purkki, jonka kyljessä oli kuolleen
potilaan nimi, oli tyhjä.
Kuulustelin vahtimestaria. Hän kertoi virkaveljeni lähtöpäivänään
käyneen siellä ja jääneen hetkiseksi yksin, sillä hän oli lähettänyt
vahtimestarin ostamaan paperossia.
Hän oli päässyt käsistäni!