VII.

Diderot ei kaiketikaan ollut ensimäinen uudenaikainen kirjailija, joka

on keksinyt esittää teoreettisia mietteitään keskustelun muodossa.

Mutta hänellä ei ole useatakaan kilpailijaa siinä taidossa, millä hän

on filosofisissa vuoropuheluissaan osannut elävöittää esitystään ja

tehdä todisteensa oppimattomankin lukijan tajuttaviksi. Pintapuolisesti

tarkastettaessa saattaisi ehkä tuntua liioittelulta se John Morley'n

sana Diderot'n _Le Neveu de Rameau'sta_, että tämä vuoropuhelu on

lajissaan mestarillisin ja vaikuttavin, mitä on kirjoitettu sitten

Platonin aikojen. Mutta jos, niinkuin Morley on, varovaista kyllä,

tehnyt, samalla huomautetaan Diderot'n todellisuustajunnan ja antiikin

ajattelijan runollisen ihanteellisuuden vastakohtaisuudesta, niin on

täysi oikeus verrata ei ainoastaan tämän, vaan kaikkien Diderot'n

vuorokeskustelujen muotoa suureen kreikkalaiseen esikuvaan. Kaikista

muista erilaisuuksistaan huolimatta on heillä molemmilla sama

personallinen ajattelijainnostus, joka on tehnyt filosofian, uskonnon

ja siveysopin teoreettisista kiistakysymyksistä dramallisia aiheita.

Ja kuvaavaa on — mainitaksemme toisen, vaikkakin vähemmän oleellisen

luonteenpiirteen — että sekä vanha kreikkalainen että 1700-luvun

ranskalainen panevat mielellään todellisia, tunnettuja henkilöitä

esiintymään pienissä aatenäytelmissään. Kuinka elävästi muistuukaan

siten mieleen Platonin vuoropuhelujen tuttavallinen tapa kertoa

Sokrateen ja hänen oppilaidensa pitopöydässä tapahtuneita keskusteluja,

kun Diderot'n teosten joukossa tapaa erään pikkunäytelmän, nimeltä

_Le rêve de d'Alembert_, missä ensinnä d'Alembert ja Diderot ja

sitten d'Alembert, hänen ystävättärensä neiti de L'Espinasse ja hänen

lääkärinsä, tri Bordeau vaihtavat ajatuksiaan eräistä uudenaikaisen

luonnonfilosofian peruskysymyksistä.

Vuorokeskustelu _D'Alembert'in uni_ jakautuu kahteen lukuun tai,

tekisi melkein mieli sanoa, kahteen näytökseen. Ensimäisessä

näytöksessä johtaa Diderot itse puhetta, d'Alembert'in vain muutamilla

epäilevillä lauseilla keskeyttäessä hänen kaunopuheliaisuutensa tulvaa.

Käy selville, että Diderot'n huomio on eräiden fysiologisten ja

lääketieteellisten teosten johdosta kohdistunut uusimpiin elimellisen

elämän syntyä käsitteleviin teorioihin. Näistä teorioista katsoo hän

saaneensa ratkaisevan todistuksen kartesiolaisen kaksinaisuusopin

pätemättömyydestä, jota oppia hän oli jo aikaisemmissakin

kirjoituksissaan vastustanut. Sillä vakuuttamisinnolla, joka on

hänelle ominainen, koettaa hän nyt saada d'Alembert'in ymmärtämään,

ettei ruumiin ja sielun, eli, niinkuin ajan filosofisen kielenkäytön

mukaan sanottiin, ulottuvan aineen, substanssin, ja ajattelevan

aineen välillä ollut mitään oleellista eroa. Eihän ollut mahdollista

osoittaa, missä elämä alkoi ja missä se loppui, ja sentähden kävi

hyvinkin ajatteleminen, että kaikella aineella, jopa kivelläkin, oli

piilevä tuntemiskyky. Niin, Diderot tahtoi mennä vieläkin pitemmälle:

hän tahtoi osoittaa, että niinkuin elimellisten olentojen nähdään

kivettyvän, niin voitaisiin myös mielikuvituksessa nähdä kiven

vuorostaan muuttuvan elimelliseksi elämäksi, s.o. jonkun patsaan

marmori jäsenten muuttuvan elävän olennon lihaksiksi. Kun marmori oli

jauhautunut soraksi ja sora muuttunut mullaksi ja multa imeytynyt

kasvin mehuihin ja kasvi tullut eläinten ja ihmisen ravinnoksi, niin

siinä yksi ainoa suuri kiertokulku sitoi näennäisesti kuolleen elävään.

Tämän kokonaisuus- ja yhtenäisyysnäkemyksensä hurmaamana jatkaa sitten

Diderot aateskeluaan niistä kehitysasteista, jotka johtavat yksinomaan

tuntevista olennoista ajatteleviin olentoihin, elämäntoimintojen

esiintymisestä munassa ja sikiössä, itsestäänsikiämisestä y.m., y.m.,

siksi kunnes hänen harvasanainen kuuntelijansa keskeyttää hänet

lähteäkseen kotiin nukkumaan tuon väsyttävän pakinan vaivoista.

Niin varovainen mies kuin se d'Alembert, jonka historiasta tunnemme,

ei kaiketi voinut muuta kuin väsyä Diderot'n rohkeista ja hurjina

kiitävistä päähänpistoista. Mutta toiselta puolen on käsitettävä hänet

liian viisaaksi ja tietorikkaaksi, jott'eivät hänen ajatuksensa olisi

askarrelleet edelleen kaikissa niissä väitteissä, mitä Diderot oli

esittänyt. Tultuaan kotiin on hän sentähden heti vaipunut uneen ja

unessa ovat hänen aivonsa jatkaneet niitä todisteluja, joita oli illan

keskustelussa kosketeltu. Hän on unessa pitänyt elävistä kuiduista ja

epäelimellisistä ainejoukoista niin hirvittäviä yksinpuheluja, että

hänen rakastajattarensa on pelästyneenä lähettänyt hakemaan lääkäriä

saadakseen selville, onko hän saanut kuumetaudin tai tullut suorastaan

hulluksi. Sellainen on juoni vuorokeskustelun toisessa osassa. Siinä

saamme kuunnella haastelevan keskenään neiti de L'Espinasse'in, joka

lukee tri Bordeau'lle, mitä hän on yöllä ennättänyt kirjoittaa muistiin

d'Alembert'in sekavista puheista, ja tri Bordeau'n, joka lohduttaa

häntä vakuuttamalla, ettei suinkaan houraus, vaan syvä viisaus puhu

uneksijan haaveista. Kun näin lääkärin tieteelliset selitykset

törmäävät vilkkaassa sananvaihdossa tuon älykkään, mutta filosofisesti

kouluttamattoman ystävättären yksinkertaista arkiymmärrystä vastaan,

tapahtuu välistä, että nukkuja puuttuu puheluun muutamin uusin

haavein, jotka näyttävät olevan peräisin korkeammasta maailmasta

kuin siitä, missä valveilla olevat ihmiset pohtivat ajatuksiaan. On

jotakin tutunomaista ja osittain jopa koomillistakin sen 1700-luvun

makuuhuoneeseen sijoitetun laatukuvan sommittelussa, joka nousee

silmiemme eteen lukiessamme tätä kummallista vuorokeskustelua.

Mutta samalla on tässä kohtauksessa ihmeellinen, melkeinpä ylevä

tunnelma, sillä d'Alembert'in kuviteltuun hourailuun on Diderot

mahduttanut kaiken, mitä hänen oma ajatuksensa on osannut aavistaa

niistä uusista suurista perusopeista — luonnossa vallitsevasta

yhteydestä, siirtymisestä olotilasta toiseen, elimestä elimeen tai

lajista lajiin tapahtuvasta kehityksestä — joita ovat paljoa myöhemmin

tieteellisesti muodostelleet Goethe, Lamarck ja Darwin. Hän on antanut

mielikuvitukselleen vapaat ohjat ja kirjoittanut sellaisella vauhdilla

ja riemulla, että mekin saatamme huomata, kuinka onnelliseksi hän

tunsi itsensä saadessaan elää aikana, jolloin aatteet uudistuivat ja

maailmankuva muuttui uudeksi suurien luonnontieteellisten keksintöjen

vaikutuksesta.

Diderot oli joutunut hourauksen valtaan "filosofisen" elämänkatsomuksen

tenhoamana. Kaksinaisuusoppiin liittyvät käsitystavat ja periaatteet

ansaitsivat hänen mielestään tuomionsa. Luonto yksin, tuo ainoa

ja yhtenäinen, saattoi olla uskonnon ja siveysopin pohjana, tai

oikeammin: luonnon palvonnan piti korvata uskontoa ja siveysoppia.

Sellaisia mietti Diderot niinä vuosina, jolloin hän liikkui parooni

Holbach'in maatilalla vierailevain kyynillisten pilkkaajain

piireissä. Myöhemmin asettui hän kyllä jonkun verran varovaisemmalle

kannalle materialististen oppien liioittelujen suhteen, mutta

näin ei käynyt ennen kuin hän oli itse ennättänyt ilmaista samaa

elämänkäsitystä eräissä vuorokeskusteluissa. Niinpä julistavat puhdasta

naturalistista siveysoppia esim. "Erään filosofin ja markisitar ————:n

keskustelu" tai "Liite Bougainville'in matkaan". Tässä jälkimäisessä

vuorokeskustelussa on Diderot sitäpaitsi — kuvaillessaan Tahitin

alkuasukkaiden viettämää hänen nähdäkseen erinomaisen onnellista

luonnonelämää — kehitellyt sitä teoriaa, että sukupuolielämä on

kokonaan riippumaton kaikista siveellisistä arvostelmista, joka teoria

osoittaa hänen omaa rakkauskäsitystään leimanneen suorasukaisuuden,

mitä melkein tekisi mieli nimittää latteaksi. Ja "Erään isän ja hänen

lastensa keskustelussa" on hän ilmoittanut, että hänen nähdäkseen on

yksityisellä ihmisellä oikeus asettua vallitsevien siveyskäskyjen

yläpuolelle silloin kun hänen käsityksensä yleisestä edusta sitä

vaatii. Jos joku sentähden haluaisi väittää, että Diderot on ollut

osaltaan valmistamassa sitä siveellistä kurittomuutta, joka liittyi

suureen uudistusliikkeeseen, niin kävisi kylläkin vaikeaksi kokonaan

vapauttaa häntä syytöksestä. Hän ei olisi ollut se aikansa tyyppi, mikä

hän oli, ellei vapauspyrkimys esiintyisi myös vähemmän miellyttävine

puolineen hänen tuotannossaan. Ken etsii syytösainehistoa 1700-luvun

itsekästä onnimoraalia vastaan, tapaa kyllä Diderot'n kirjoituksista

useita tarkoitustaan palvelevia lausuntoja. Tätähän sopi vain

odottaakin. Mutta kummallisempaa on, että samaisen Diderot'n teoksissa

esiintyy myöskin eräs tuon itsekkään onnimoraalin epäsuora arvostelu,

joka terävyydessään vaikuttaa musertavammin kuin mikään syytös. Ainakin

minusta näyttää siltä kuin ei taitavinkaan vastustaja olisi juuri

paremmin osannut satuttaa naturalistisen siveysopin arkoihin kohtiin

kuin Diderot kuuluisassa vuorokeskustelussaan _Rameau'n veljenpoika_.

Tässäkin vuorokeskustelussa johtaa yleisesti tunnettu henkilö

pakinaa. Nimisankari oli näet todellinen rappiolle joutunut

pariisilais-originaali, joka oli herättänyt huomiota sentähden, että

hän oli kuuluisan säveltaiteilija Rameau'n sukua. Hänkin oli perinyt

hyvän joukon sitä erikoislahjakkuutta, joka oli tehnyt hänen sedästään

Ranskan etevimpiä säveltäjiä, ja hänellä oli sitäpaitsi terävä järki ja

pureva kieli. Mutta häneltä puuttuivat kaikki ne luonteenominaisuudet,

joita tarvitaan taiteilijauralla samoinkuin yleensä kaikilla

elämänurilla menestymiseen. Hän oli laiska ja nautinnonhimoinen ja

hän piti sentähden parempana elää loisena perheissä, missä hänelle

tarjottiin aterioita hänen sukkeluuksiensa tuottaman huvin hinnasta.

Muutoin maleksi hän kahviloissa ja kaduilla ja sai yhtä ja toista

pientä apua niiltä, jotka halusivat kuunnella hänen lörpötystään.

Sellaiseksi kuvataan häntä ajan muistelmissa, eikä sentähden olekaan

vaikeata uskoa, että todellinen tapaus on ollut niiden tietojen

pohjana, joita esitetään Diderot'n vuorokeskustelun johdannossa.

Tekijän kerrotaan nimittäin eräänä iltapäivänä joutuneen Café de la

Régence'issa puheisiin Rameau'n kanssa. Kun ei hänellä sillä hetkellä

ollut muutakaan tekemistä, on hän ryhtynyt kuuntelemaan miehen

elämänkokemuksia ja periaatteita. Sitten on hän, niin vakuuttaa hän

lukijalle, merkinnyt muistiin kaiken, mitä on Rameau'lta kuullut,

säilyttämällä hänen omat sanansa. Ja niin ovat kaikki tuon rappiolle

joutuneen katufilosofin puheet — tai ehkä paremmin: otaksutut puheet

— saaneet sijansa eräässä maailmankirjallisuuden ihmeellisimpiin

kuuluvassa vuorokeskustelussa, joka näennäisen oikullisesti

hypähtelee alalta toiselle — taiteilijasielutieteen kysymyksistä aina

kasvatuskysymyksiin — mutta joka kaikessa harhailevassa kulussaankin

on niin täynnä sattuvia huomioita kosketelluista asioista, niin täynnä

loistavan älykkäitä päähänpälkähtämiä ja niin täynnä hullunkurisen

haaveellista hirtehishuumoria, että on kuin juhlaa lukea sitä

uudelleen, kuinka monet kerrat sen ennen liekin lukenut.

Niin houkuttelevaa kuin olisikin esittää muutamia näytteitä pakinasta,

jota Diderot ja hänen kummallinen puhekumppaninsa pitävät keskenään,

niin ei tila kuitenkaan salli minun ryhtyä laveampiin selostuksiin. En

kuitenkaan malta olla kiinnittämättä huomiota niihin vuorokeskustelun

kohtiin, joiden tähden olen puhunut siitä naturalistisen siveysopin

yhteydessä. _Rameau'n veljenpojan_ monilukuiset ihailijat ovat

usein huomauttaneet, että tämä kirjoitus tekee kaikesta vauhdistaan

ja muodollisesta loistostaan huolimatta luettaessa paikoittain

tuskastuttavan vaikutuksen. Goethe esim., joka jollakin, toistaiseksi

selittämättömällä tavalla oli Schillerin kautta saanut siitä haltuunsa

käsinkirjoitetun kappaleen ja joka vuonna 1805 julkaisi sen saksaksi

käännettynä, tunnustaa suoraan joskus mieltänsä ahdistaneen työn

kestäessä, vaikka hän suorittikin kääntämisen "koko sielullaan".

Sellaisen sekalaisen vaikutelman ovat luultavasti saaneet enimmät,

jotka ovat syventyneet tähän kummalliseen kirjaan. Meitä hurmaa

havaintojen terävyys, mutta meitä myös melkein pelästyttää niiden

iskevyys, suunnilleen samalla tavalla kuin meitä sekä huvittavat että

kiusaavat Jonathan Swift'in satiirit.

Rameau'n kuvaukset siitä yhteiskunnasta, jonka näyttämökoristeiden

takana hän on liikkunut kiertolaiselämänsä varrella, muodostuvat

nimittäin kaikkein katkerimpiin kuuluvaksi satiiriksi, mitä on

milloinkaan kirjoitettu. Hän on nähnyt omanvoitonpyynnön, vallanhimon

ja kateuden pöyhkeilevän kaikissa niissä taloissa, joihin hän on

poikennut vaelluksillaan. Hän on luullut havainneensa, että hyveet

tekevät vain ihmisen onnettomaksi, kun sitävastoin paheet, petos ja

mahtavain kumartelu vievät hänet menestykseen ja onneen. Ja kun hän on

johdonmukainen ajattelussaan, on hän, Jean Rameau, laatinut itseään

varten oman filosofian, joka hänen nähdäkseen on ansiokkaampi kaikkia

siihen asti vallinneita järjestelmiä. Kaiken inhimillisen pyrkimyksen

pohjana, sanoo hän, on ensinnäkin saada jotakin syödäkseen ja sitten

päästä tyydyttämään niin monia muita himoja kuin mahdollista. Ainoa

siveellinen vaatimus on sentähden syödä ja pitää hauskaa niin hyvin

kuin suinkin. Ken n.s. siveellisistä syistä pidättyy tarttumasta etuun,

joka tarjoutuu hänelle, rikkoo Jean Rameau'n siveysoppia vastaan, sillä

hänelle on hyötymistaito muuttunut omaksitunnoksi. Tämän mukaisesti on

hän myöskin kehitellyt sen järjestelmän, jota hän noudattaa lapsiansa

kasvattaessaan. Hän ei suinkaan tahdo ajaa poikansa päähän jaloja

siveellisiä toimintaohjeita, jotka hänen kuitenkin olisi ehdottomasti

pakko unohtaa, ellei haluaisi päättää elämäänsä kerjäläisenä. Mutta

hän harjoittaa häntä sensijaan omaksumaan "taivutetun selän ihailevan

asennon", jonka avulla hän voi saavuttaa mahtavain suosion; ja hän

opettaa häntä ohjaamaan pyrkimyksensä hänen nähdäkseen ainoaan oikeaan

suuntaan näyttämällä niin usein kuin hän suinkin saa kultarahan

käsiinsä sitä lapselle hurmaantunein katsein, suutelemalla sitä,

kertomalla kaikesta, mitä rahalla voidaan saada ja käymällä kopein

askelin yli lattian antaakseen kasvavan ihmisen jo hyvissä ajoin

ymmärtää, kuinka mahtavasti sopii liikkua miehen, jolla on rahoja

taskussaan.

Kehitellessään yhä yltyvällä kaunopuheliaisuudella siveellistä ja

pedagogista ohjelmaansa kohoaa Rameau hahmoltaan yhä korkeammaksi,

kunnes tämä ateriailveilijä, tämä parittaja ja imartelija vihdoin

menettää yksilöllisyytensä ja nousee eteemme kyynillis-materialistisen

elämänkatsomuksen hirvittäväksi tyypiksi. Hän ottaa sanat Diderot'n

suusta, jolla ei tunnu olevan mitään muistuttamista hänen kummallista,

mutta ajatuksen puolesta johdonmukaista todisteluaan vastaan, kuinka

paljon se sitten eronneekin tuon epäitsekkään filosofin omista

mielipiteistä. Ja jos katsahtaa Rameau'n väitteiden pohjalle,

ymmärtää varsin hyvin, miksi Diderot jää sanattomaksi hänen hirveän

siveyspilkkansa edessä. Sillä tämä Rameauhan, joka teeskentelemättä

tunnustaa seuraavansa yksinomaan omia viettejään, on jonkunlainen

kammottava irvikuva siitä luonnonihmisestä, siitä yksinkertaisesta,

vilpittömästä, ennakkoluuloilta säilyneestä olennosta, johon Diderot

ja Rousseau ja niin monet muut heidän aikalaisensa olivat turvautuneet

siveysfilosofisissa aateskeluissaan. Kun Rameau selittää, ettei

hänen tarvitse päästää muita näkökohtia kuin oman edun tavoittelu

vaikuttamaan toimintatapaansa, niin ilmaisee hän vain siten liiankin

karkeasti samoja ajatuksia, jotka vallitsivat valistusfilosofien

piiriin kuuluneiden yltiömaterialistien keskuudessa. Diderot

ei tosin itse ollut tehnyt itseään syypääksi näihin suorastaan

siveydenvastaisiin korskeiluihin, mutta hän oli ulvonut susien mukana

parooni Holbach'in seurapiirissä ja hän oli useissa lausunnoissaan

käyttänyt sanantapoja, joita voitiin verrata Rameau'n ihmeväitteisiin.

Olisi ehkä liian rohkeata jyrkästi väittää, että Diderot olisi

_tietoisesti_ tahtonut arvostella ja moittia käsitystapaa, johon

hän itsekin oli näyttänyt taipuvan. Jos ivallinen tuntu on tullut

kirjaan hänen tietämättään ja tahtomattaan, niin ei _Le Neveu de

Rameau_ olisi suinkaan ainoa maailmankirjallisuuden suurteos, jossa

myöhempien aikojen lukijat näkevät paljoa syvemmän merkityksen kuin

tekijä itse osasi aavistaakaan. Voitaisiinhan ajatella sellaistakin

tulkintaa — ja muutamat etevät kirjallisuudenhistorioitsijat ovatkin

siihen päätyneet — että Diderot ei olisi itse täydellisesti käsittänyt,

minkä peloittavan kummituksen hän oli loihtinut esiin niillä puheilla,

jotka hän oli pannut rappiolle joutuneen Rameau'n suuhun. Sellaista

tulkintaa voidaan kyllä ajatella, mutta eipä ole useatakaan syytä, joka

puoltaa sen pätevyyttä. Ja minusta näyttää sitäkin todenmukaisemmalta,

että Diderot on ollut selvillä kuvaamansa elämänkatsomuksen

kamaluudesta, kun hän on myöskin eräissä toisissa kirjoituksissaan

osoittanut kylläkin huomattavaa kykyä vapautua toisissa tilaisuuksissa

puoltamistaan näkökannoista. Hänhän oli, jos kukaan, sen esteettisen

käsitystavan edustaja, joka antaa pääarvon tunteen merkitykselle

taidetuotannossa. Hän oli itse tuokiosepittäjä, joka loi parhaat

teoksensa hetken innoituksen vallassa. Mutta kun hän 1770-luvun

lopulla kirjoitti sen vuorokeskustelun näyttelijän taiteesta, joka

on tullut kuuluisaksi nimellä _Paradoxe sur le comédien_, vastusti

hän siinä terävästi kaikkia niitä, joiden mielestä innoitus, tunne

tai välitön hurmaantuminen saattoi yksinään taata näyttelijälle

menestyksen. Hän väitti siinä vain kylmän, harkitsevan järjen, "_le

manque de sensibilitén_" tekevän näyttelijästä suuren, kun sitävastoin

tunteellisuus sitoi hänet keskinkertaisuuteen. Esteettisten samoinkuin

siveellistenkin oppien alalla korjaili hän siis myöhemmin itse niitä

mielipiteitä, joita hän oli aikaisemmin kannattanut. Hänen eri vuosiin

kuuluvat lausuntonsa ovatkin sentähden usein keskenään ristiriitaisia,

ja eräissä tapauksissa saattaa olla vaikeatakin päästä selville hänen

kannastaan. Mutta ristiriitaisuudet todistavat ainoastaan, että

hänen kirjoituksensa ovat taistelevan elämän ilmauksia, elämän, joka

on kamppaillut eteenpäin läpi vastakkaisten mielipiteiden. Hän ei

milloinkaan vanhanakaan miehenä kokonaan kieltänyt sitä, mitä hän oli

nuorena tunnustanut, mutta hän oppi käsittämään erehtyneensä useissa

varhaisemmissa lausunnoissaan, ja tämähän vain tekee hänen kehityksensä

kiinnittävämmäksi sen mielestä, joka hänen kirjailijatoiminnassaan

näkee hänen miehuusikänsä historian tärkeimmän osan.