Diderot’n ulkonaisista elämänvaiheista tällä kaudella ei ole paljon
sanottavaa yli sen, mitä on aikaisemmin kerrottu. Tietosanakirjallaan
oli hän hankkinut itselleen taloudellisesti murheettoman aseman
ja hän olisi voinut tyynenä katsahtaa kohti vanhuuttansa, ellei
häntä olisi painanut tuo ranskalaisen perheenisän alituinen huoli
tyttärensä myötäjäisistä. Kun hänen Angélique'insa oli päässyt
naimaikään, valmistautui hän uhraamaan kirjastonsa, jotta ei tyttären
olisi tarvinnut odottaa miestä. Tarjottuaan muutamia vuosia turhaan
kirjakokoelmaansa kaupaksi, sai hän sen v. 1765 myydyksi keisarinna
Katariinalle suuremmasta summasta kuin hän olisi koskaan osannut
pyytääkään, ja hän sai lisäksi oikeuden pitää kaikki kirjansa luonaan
niin kauvan kuin hän eli. Tällä anteliaalla tarjouksellaan oli
Venäjän hallitsijatar tehnyt Diderot'n järkähtämättömän uskolliseksi
palvelijakseen. Diderot osti Pariisista taideteoksia keisarinnan
laskuun, hoiti hänen kirjallisia liikeasioitaan, oli hänen kanssaan
kirjevaihdossa ja imarteli häntä mauttoman jumaloivin ylistyksin.
Kaikella tällä alamaisuudellaan ei hän kuitenkaan, niin hartaasti kuin
hän olisi sitä halunnutkin, voinut päästä käymästä mieskohtaisesti
Pietarissa kiittämässä keisarillisesta avuliaisuudesta. Niin oli
hänen pakko kuudenkymmenen vanhana tehdä suuri Venäjänmatkansa, josta
tuli hänen elämänsä merkillisin ulkonainen tapahtuma. Mutta hänen
sisäiselle kehitykselleen ei tämä retki merkinnyt mitään. Hän palasi
kotiin niin väsyneenä matkan vaivoista, että hänen ystävänsä pitivät
häntä murtuneena miehenä. Ja vaikka hän elikin vielä kymmenen vuotta
ja kirjoitti viime hetkeensä asti samalla innolla kuin aikaisemminkin,
ei hänen vanhuudentuotantonsa kuitenkaan jaksa isostikaan kiinnittää
mieltämme. On kuin olisi tuo vanha päivätyöläinen heikontunut
henkisesti siinä huolettomassa olossa, mikä tuli hänen osakseen hänen
vanhuutensa päivinä. Hänen kotinsa oli mukava, hänellä oli varaa
pukeutua hienosti ja häntä ympäröi ylellisyys ja rikkaus — mutta hän
ei ollut yhtä onnellinen kuin kamppailuvuosinaan. Suureksi surukseen
menetti hän ystävättärensä, neiti Volland'in, hänen nuoruudenystävänsä
olivat poistuneet ennen häntä, hänen suurinta vihamiestään Rousseau'ta
ei ollut enää elävien joukossa, ja kun mies on menettänyt rakastettunsa
ja tuimimman vihollisensa, niin on myöskin hänen elämänsä ponnin
katkennut. Vain vaimo ja tytär kiinnittivät häntä enää elämään,
ja heidän hoivaamanaan poti hän viimeisen sairautensa. Hän kuoli
tuskattomasti päivällispöytänsä ääreen, vain muutamia silmänräpäyksiä
sitä ennen vielä keskusteltuaan vaimonsa kanssa.
Kasvava polvi, joka kuuli Diderot'n kuolinsanoman, ei
varmaankaan selvästi käsittänyt, minkä rikkaan ja merkillisen
kirjailijapersonallisuuden ranskalainen kirjallisuus oli hänessä
menettänyt. Niinkuin olen jo aikaisemmin huomauttanut, tunsivat vain
hänen ystävänsä hänen tuotantonsa parhaat osat. Hänen maineensa
onkin sentähden kasvanut hänen kuolemansa jälkeen sitä mukaa kuin
hänen kätkössä olleita teoksiaan on saatettu julkisuuteen. Lähin
jälkimaailma tunsi ainoastaan hänen aikaisemmat tutkielmansa,
hänen teatterikappaleensa ja hänen ensyklopediakirjoituksensa, kun
sitävastoin seuraavien sukupolvien käsitys hänestä avartumistaan
avartui. Että hän oli nero, kävi selväksi, kun _Le rêve de
d'Alembert_ julkaistiin; että hänellä oli runoilijan mielikuvitus
ja suuren tyylitaiturin kaunopuheisuus, sen todistivat _Le Neveu
de Rameau_ ja _Paradoxe sur le comédien_; että hän oli kiehtova,
eloisa sanomalehtikirjailija, siitä oltiin yksimielisiä hänen
taidenäyttelykronikoidensa ilmestyttyä painosta, ja miehen oma olemus
vihdoin ja se voima, millä hän oli hurmannut ympäristöään, ilmenivät
silloin kun hänen neiti Volland'ille lähettämänsä kirjeet vedettiin
arkistojen kätköistä. Niin on tämä 1700-luvun kirjailija päässyt
täysiin oikeuksiinsa vasta 1800-luvulla — niin, voidaanpa sanoa, että
vasta meidän vuosisadallamme on keksitty uusia ratkaisevia todistuksia
hänen tuotantonsa rikkaudesta ja monipuolisuudesta. Sillä ellei
luonnollisestikaan ole tehty mitään huomattavia uusien Diderot'n
käsikirjoitusten löytöjä, niin on sen sijaan todettu hänen tekemikseen
kirjoja, jotka ovat ilmestyneet muiden nimissä. Niin tulviva oli
nimittäin hänen tuotteliaisuutensa ja niin antelias hänen sydämensä,
että hän sepitti pitkiä lukuja auttaakseen ystäviään ja ystävättäriään
näiden kirjallisissa töissä. On voitu todistaa hänen kirjoittaneen
parhaat kohdat Raynal'in _Histoire des Indes'iä_, Holbach'in _Système
de la nature'iä_, Galiani'n tutkielmia ja — ennenkaikkea — rouva
d'Epinay'n _Memoires'eja_. Tuntuupa kuin olisi hänellä ollut
suoranainen halu laskea käenmuniaan muiden pesiin, ja uudemmalla
tutkimuksella on ollut paljon vaivaa määrätessään näiden piiloteosten
oikean alkuperän.
Jos siis hänen tuotantonsa laajuus on kasvanut meidän silmissämme
samassa määrässä kuin 1700-luvun kirjallisuuden tutkimus on syventynyt,
niin on myöskin tämän tutkimuksen valossa opittu arvioimaan yhä
suuremmaksi hänen teostensa itsenäisyyttä. On ollut usein syytä
huomauttaa hänen aavistaneen aatteita, joita uudemmat tiedemiehet
ovat paljoa myöhemmin kehitelleet, ja ennustaneen kirjallisia ja
taiteellisia virtauksia, joita seuraavina vuosisatoina on tullut
näkyviin eurooppalaisessa sivistyselämässä. Veisi liian pitkälle,
jos tässä kävisin selostamaan kaikkia Diderot'n teoksissa tavattavia
puhtaasti uudenaikaisia piirteitä. Riittää, kunhan lyhyesti luettelen,
että hän on ylistänyt luontoa ja luonnontilaa ennen Rousseau'ta;
että hän on kirjoittanut eräitä pätkiä raunioiden alakuloisesta
suuruudesta ja eräitä kaunopuheisia kuvauksia katolisten kirkonmenojen
komeudesta, jotka ovat kuin Chateaubriand'in kaihomielen ja hänen
kirkkohaaveilunsa enteitä; että hän on sepittänyt suorasanaisella
pienen valitusrunon rakkauden ja elämän katoovaisuudesta, joka
sanasta sanaan muistuttaa erästä Alfred de Musset'n liikuttavan
_Souvenir_-runon kohtaa; että hän on vaatinut tunnustusta runoudelle,
joka olisi "suhdatonta, raakalaismaista ja hurjaa" ja esittänyt tämän
vaatimuksensa sanankääntein, jotka johtavat ajatuksen romantikkojen
Shakespeare-ylistelyyn; että hän on ymmärtänyt huomauttaa vanhan
kreikkalaisen sivistyksen alkeellisista piirteistä aikana, jolloin
yleisesti puhuttiin vain klassillisen elämän huolettoman tyynestä
luonteesta; että hän on kirjoittanut uuteloita ja romaaneja, joita
on niiden todellisuusotteen johdosta syystä verrattu Balzachn
naturalistisiin romaaneihin; että hän on esittänyt teatterikappaleiden
näyttämölleasetteluohjelman, joka muistuttaa sitä ohjelmaa, minkä
Strindberg on julkaissut Neiti Julian esipuheessa, j.n.e., j.n.e. Hän
oli romantikko ennen romantikkoja ja todellisuudenkuvailija ennen
varsinaisia realisteja, hän edusti omaa aikaansa ja hän ennusti tulevia
aikoja, hän oli sanalla sanoen rikaslahjaisin, laajakatseisin ja
liikkuvin suuren vuosisatansa suurista kirjailijoista.
Ettei Diderot kaikesta tästä ainutlaatuisesta lahjakkuudestaan
huolimatta päässyt runoilijana etevinten joukkoon ja että hän vain
harvoin loi eheitä mestariteoksia, johtui kaiketi siitä, ettei
korkeinta saavuteta kirjallisuudessa milloinkaan yksin lahjakkuuden
avulla. Hänen personailisuudeltaan puuttui uskoakseni se syvyys ja
se vakavuus, jotka saattavat paljon lahjattomammistakin miehistä
tehdä suuria runoilijoita tai mahtavia ajattelijoita. Hänen vehmas
ja kirjava tuotantonsa tarjoaa nähtäväksemme enemmän katkelmia kuin
kokonaisuuksia — disjecta membra poetae — ja hän valitti itsekin
vanhoilla päivillään ikänsä kaiken tuhlanneensa leiviskäänsä. Mutta
jos hänen kannaltaan olikin syytä sellaiseen valitukseen, niin on
meidän asiamme olla kiitollisia noista katkelmistakin. Ja jos, mitä en
olekaan tahtonut salata, hänen luonteessaan voidaan havaita heikkoja
puolia, niin on meillä toki enemmän kuin riittävästi syytä ihailla
hänen suuria ominaisuuksiaan: hänen mielensä aulista rikkautta ja hänen
urhean, epäitsekkään tahtonsa sitkeyttä, jotka olivat hänen valtavan
kirjailijatyönsä pohjana.