Tämä n.s. kirjallinen kirjevaihto oli lyhyesti sanoen eräänlainen
aikakauslehti, joka ilmestyi Pariisissa kahtena numerona kuussa
ja jota jaettiin tilaajille eri maihin, Italiasta etelässä aina
Ruotsiin ja Venäjälle pohjoisessa. Mutta se erosi meidän päiviemme
aikakautisjulkaisuista jyrkästi ylimyksellisiin piireihin rajoittuvan
levenemisensä puolesta. Sen tilaajat olivat melkein yksinomaan
ruhtinaallisia henkilöitä, jotka maksoivat kukin osaltaan vaihtelevia
summia, Puolan kuninkaan 400 frangista Venäjän Katariinan 1500
frangiin asti. Tehtävältään muistutti siis tämä aikakauslehti
varsin läheltä niitä säännöllisiä yksityisselostuksia, joita monet
ulkomaalaiset hallitsijat tilasivat 18. v.s:lla Pariisin kynäilijöiltä,
pysyäkseen näiden kertomusten avulla maailman pääkaupungin muotien,
teatteritapahtumien ja kirjallisten uutuuksien tasalla. Melchior Grimm
olikin alottanut toimittajauransa ottamalla erään ystävänsä puolesta
huolehtiakseen kirjeistä, joita tämä oli sitoutunut säännöllisesti
lähettämään eräisiin saksalaisiin ruhtinashoveihin. Mutta kun Grimm oli
käytännöllinen ja tarmokas mies, ei hän kauvaakaan tyytynyt palvelemaan
vain muutamien hallitsijahuoneiden kirjallisena hovihankkijana, vaan
laajensi tilaajiensa piirin kauvas yli Saksan valtakunnan rajojen.
Siten lisäsi hän vuotuisia tulojaan ja siten saattoi hän myös
parantaa sen tavaran laatua, jota hän tarjosi. Muuttamatta vähääkään
lähettämiensä selostusten yksityistä luonnetta — huomattava nimittäin
on, että hänen lehteänsä jaettiin vain _käsinkirjoitettuina_ kappaleina
— kykeni hän näin kohottamaan kirjevaihtonsa ajan etevimmän kirjallisen
aikakautisjulkaisun arvoon. Niillä lehdillä, jotka hänen suuresta
kirjoitustoimistostaan lähtivät Europan hoveihin ja joita siellä
lukivat sekä ruhtinaat että johtavat kirjailijat ja makutuomarit,
työskenteli Grimm tehokkaammin ranskalaisen sävyn maailmanvallan
hyväksi kuin kukaan julkisten sanomien toimittaja. Ja sitten kun nämä
käsinkirjoitetut lehdet on 19. v. s:lla painettu — niistä onkin syntynyt
pitkä rivi vankkoja niteitä — ovat ne myöhempien aikojen lukijoille
paljastaneet Pariisin elämän 1700-luvulla niin perinpohjaisesti, että
tuskin mikään muu samanaikainen julkaisusarja kykenee siinä suhteessa
kilpailemaan niiden kanssa.
Että Grimm'in kirjevaihto tuli sisällöltään niin runsaaksi ja
vaihtelevaksi kuin se tuli, johtui kyllä jossain määrin toimittajan
omista ansioista, sillä Grimm oli monipuolinen ja kyvykäs kynäilijä,
vaikkei häntä voidakaan lukea ajattelijain tai runoilijain joukkoon.
Mutta sittenkin onnistui hänen ennen kaikkea ihmeellisellä lahjakkaiden
miesten keksimistaidollaan kohottaa aikakauslehtensä siihen korkeaan
asemaan, mikä sillä oli. Hänellä oli synnynnäisen johtajan vainu
kätkössä viruvien kykyjen etsimisessä ja vaistomainen varmuus oikean
tehtävän löytämisessä jokaiselle yksityiselle avustajalleen. Lisäksi
oli hän ponteva mies, joka osasi hyötyä ystäväinsä työkyvystä yhtä
paljon kuin omastaan. Ja kun Diderot, jos kukaan, ei kitsastellut
leiviskällään, niin saattoikin tapahtua, että Grimm heitti lehtensä
pitkiksi ajoiksi rouva d'Epinay'n ja Diderot'n käsiin, viipyessään
itse matkoilla. Hän sai Diderot'in suostutetuksi jäljennyttämään
painamattomat romaaninsa _Jacques le Fataliste'in_ ja _La
Religieuse'in_ kirjevaihtoon, voidakseen siten tarjota pienelle
lukijapiirilleen kaksi tuotetta, joista ei suurella yleisöllä ollut
minkäänlaista tietoa. Ja hän saavutti suuren, kaikiksi ajoiksi
muistettavan toimittajamenestyksensä houkutellessaan v:sta 1759
alkaen Diderot'n sepittämään tuon käsinkirjoitetun aikakauslehden
tilaajille säännöllisiä arvosteluja niistä suurista maalaus- ja
kuvanveistonäyttelyistä, joita 18. v. s:lla joka toinen vuosi
järjestettiin Pariisiin. Tehdäkseen ystävälleen palveluksen — ja
osaksi ehkä myöskin omassa sielussaan elvyttääkseen niiden aikojen
muistoja, jolloin hän nuorena kiertolaisena oli maleksinut maalarien
ja kuvanveistäjäin työpajoissa — antautui Diderot taidekirjailuun,
josta muodostui hänen tuotantonsa tunnetuimpia ja meidän päivinämmekin
luetuimpia osia.
Kun nimittäin monien Diderot'n muiden teosten osaksi on tullut
klassillisten suurteosten tavallinen kohtalo: niitä ylistävät
monet, mutta lukevat harvat, on hänen kirjoitelmillaan maalauksesta
ja kuvanveistosta aina ollut taattu yleisönsä taiteilijain ja
arvostelijain piirissä. Tällä en tahdo kuitenkaan sanoa, että
niitä olisi siellä yksinomaan ihailtu. Kaukana siitä. On kyllä
kirjoittajia, jotka ovat kehuneet Diderot'ta uudemman kirjallisuuden
ensimäiseksi varsinaiseksi taidearvostelijaksi, kun taas toiset ovat
sanoneet hänen artikkeliensa olevan varoittavia esimerkkejä siitä,
kuinka kuvaamataiteiden arvostelua ei tule kirjoittaa. Mutta hänen
menettelytapansa kiittäjät ja laittajat ovat kuitenkin siinä suhteessa
yksimielisiä, että he antavat tunnustuksensa sille suurenmoiselle
kirjailijakyvylle, millä Diderot on hoitanut kirjeenvaihtajatointansa
suurista näyttelyistä puhuessaan. Ja ken huvikseen lukee näitä
pian 200 vuotta vanhoja taidekronikoita, hänen ei tarvitse niin
vakavasti huolehtia siitä, missä määrin ne pitävät yhtä vallitsevien
taideteoriojen kanssa, sillä kirja on yhätikin täynnä elämänlämpöä, ja
se merkitsee lopultakin enemmän kuin lait ja profeetat.
On muutoin helppo ymmärtää, ettei Diderot olisi voinutkaan kirjoittaa
taidearvosteluansa niiden periaatteiden mukaan, joita käytetään
johonkin nykyaikaiseen näyttelysalonkiin tuotuja taide-esineitä
käsiteltäessä. Diderot'n kirjoituksethan levisivät melkein yksinomaan
sellaisen yleisön keskuuteen, jolla ei ollut tilaisuutta itse nähdä
käsiteltyjä tauluja eikä veistoksia ja jolta ei siis voinut vaatia
suurempaa kiintymystä taideteosten teknillisiin ominaisuuksiin.
Niissä olosuhteissa menetteli hän kaiketikin vain oikein kun hän otti
tehtäväkseen tarjota lukijoilleen niin tarkkoja ja havaannollisia
kuvauksia kuin mahdollista ja elävöittää kuvauksia kertomalla
kaikenlaisia juttuja taiteilijoista ja siroittamalla siihen väliin
pieniä mietelmiä esitetyistä aiheista ja lyyrillisiä, usein hiukan
elegisiä vuodatuksia villin luonnon kauneudesta eli romanttisen
maiseman tenho voimasta. Hänen kirjoitelmansa olivatkin sentähden
useissa tapauksissa näytteille asetettujen taideteosten johdosta
pikemmin kuin niistä itsestään syntyneitä pakinoita, ja niinpä onkin
käsitettävää, miksi hänen näyttelykronikoitaan on sanottu huonoiksi
malleiksi nykyaikaisille taidearvostelijoille.
Ne, jotka ovat ankarimmin tuominneet Diderot'n
kuvaamataidekirjoitelmia, eivät ole kuitenkaan ottaneet riittävästi
huomioonsa, että se maalaustaide, josta hänen oli puhuttava, houkutteli
tunteistelevine, huvittavine tai mahtipontisine aiheineen aivan
harvinaisen voimakkaasti käyttämään puhtaastaan kirjallista tulkintaa.
Jos hän sepitti pikku-uuteloita selittääkseen Greuze'in ja Chardin'in
tai Boucher'n, Fragonard'in ja Baudoin'in tauluja, niin ei maalareilla
itselläänkään ollut siinä mitään valittamisen syytä. Heille oli vain
eduksi, että heidän puhtaasti kirjallisia kuvasepitelmiään tulkitsi
arvostelija, joka ehkä suuremmalla oikeudella kuin moni meidän
päiviemme taidekirjailija olisi saattanut itseensä sovittaa Théophile
Gautier'n kuuluisan lauseen: "Je suis un homme pour qui le monde
visible existe" (Minä olen mies, jolle näkyvä maailma on olemassa),
Diderot'lla oli nimittäin enemmän kuin useimmilla hänen aikalaisillaan
ominaisuuksia, jotka ovat välttämättömiä taidearvostelijan henkisessä
varustuksessa. Hänellä oli silmän terävyys tavallista paljoa suurempi,
ja silmänsä muistin oli hän kehittänyt suorastaan hämmästyttävän
varmaksi. Huolimatta suuresta mieltymyksestään kertovaan taiteeseen
kykeni hän sentään arvostamaan sellaistenkin taulujen puhtaasti
maalauksellista tunnetta, joista puuttuivat niinkin tyystin
kaikki kirjalliset tai kuvittavat ainekset kuin esim. Chardin'in
hiljaiselotauluista. Mitä enemmän hän askarteli maalauksen ja
kuvanveiston kanssa, sitä enemmän oppi hän myös — ehkei vähimmin
sentähden, että hän oli niin halukas ottamaan vastaan vihjauksia
taiteilijoilta itseltään — huomaamaan puhtaasti teknillisiä ansioita
ja puutteita. Hänen myöhäisemmät näyttelykronikkansa ovatkin paljon
ammattimaisempia kuin aikaisemmat, ja hän kasvatti siten yleisöään sitä
mukaa kuin hän itse kehittyi.
Ei sovi kuitenkaan jättää mainitsematta, että niinä yli 20
vuotena, joiden kestäessä Diderot harrasti taidearvostelua, hänen
kirjoituksiinsa tunkeutui vähitellen yhä enemmän ja enemmän
moralisoivia aineksia. Entisestä seikkailijasta, joka oli
nuoruudessaan joutunut vikapääksi erääseen ranskalaisen kirjallisuuden
säädyttömimpään romaaniin, oli nyt tullut vanha mies, jolla oli
oma tytär kasvatettavanaan. Sikäli kuin tämä nuori tyttö varttui
vuosiltaan, kasvoi myöskin hänen isänsä taipumus tuomita kaikkea
epäsiveellistä taidetuotantoa. Sellaisesta hyveintoilusta ei
luonnollisesti olisi itsessään mitään sanomista, sitäkin vähemmän,
kun hyvä joukko 1700-luvun naiskammiomaalareita ansaitsi kylläkin
ripitystä irstaista sepitelmistään. Mutta siitä huolimatta ei ole
kuitenkaan järjetön se väite, että Diderot joutuu huonompaan valoon
siveellisyyskiivailussaan kuin jos hän olisi jättänyt sellaiset asiat
syrjään taidearvostelussaan. Hän eli kevytmielisenä aikana, ja hänen
mielikuvituselämänsä oli, niinkuin olen jo usein huomauttanut, saanut
tartunnan yleisestä tapainturmeluksesta. Sentähden saattaakin hän
keksiä irstaisuutta sellaisissakin taideteoksissa, jotka tavallisesta
katsojasta näyttävät siveellisessä suhteessa täysin moitteettomilta.
Puhtaasti tarkastelevaa, intohimotonta kuvaamataiteen näkemystä,
joka saa sekoittumattoman ilonsa viivojen, muotojen, värien ja valon
yhteissoinnusta, ei hän kyennyt omaksumaan. Hänen olemuksensa oli
liian rauhaton salliakseen hänen syventyä pelkästään esteettiseen
nauttimiseen.
Huolimatta kaikista hänen innostuneista ja kaunosanaisista taulujen ja
veistosten ylistyksistään olisinkin sentähden sitä mieltä, ettei hänen
suhteensa kuvaamataiteisiin ollut aivan välitön eikä luonnollinen.
Maalaus ja kuvanveisto olivat, niin ajattelisin, liian hiljaisia
ja kaukaisia ilmaisumuodoiltaan voidakseen kokonaan vallata hänen
mielensä. Hän haaveili kernaasti kauniiden kuvien edessä, häntä
veti niihin, niinkuin kaikkeen, mikä oli aistillista kauneutta ja
havaannollista, kouriintuntuvaa todellisuutta, mutta hän ei ollut
kuitenkaan oikealla alallaan niiden vaiteliaassa ja liikkumattomassa
maailmassa. On nimittäin muistettava, ettei hän ollut ainoastaan
mies, jonka esineellisyystajunta oli erikoisen voimakas, vaan vielä
suuremmassa määrässä yhteisöluonne, joka aina sekä tieteessä että
runoudessa etsi tietä elämään. Sentähden palvoi hän ennenkaikkea
teatteria, puhtainta yhteisötaidemuotoa, joka liittää ihmiset yhteiseen
nautintoon, joka antaa runoilijoille ja näyttelijöille tilaisuuden
puhua suoraan suurille joukoille ja joka tarjoaa heille mahdollisuuden
— jätän ratkaisematta, onko tämä mahdollisuus vain kuviteltu tai
todellinen — välittömästi vaikuttaa näiden joukkojen siveelliseen
käsityskantaan ja siveelliseen toimintaan.