Diderot'in valitus ei ollut kuitenkaan kaikin puolin oikeutettu.
Merkitsi tosin menetystä hänen tilissään, että hän oli ollut niin
pitkän ajan uponneena epäitsenäiseen julkaisutyöhön. Mutta hän oli
kuitenkin saanut tällä ajalla useita voittojakin, eikä ainoastaan
tietämisessä ja kokemuksessa, vaan myös ulkonaisissa eduissa.
Vaikkeikaan työ ollut taloudellisesti tuottanut hänelle suuria
rikkauksia, niin oli hänen yhteiskunnallinen asemansa sen johdosta toki
muuttunut aivan toiseksi kuin mitä se oli ollut. Astuessaan tuon suuren
yrityksen johtoon oli hän aivan tuntematon kynäniekka, jolla ei ollut
minkäänlaisia vaikuttavampia suhteita. Mutta sanakirjan kautta tuli hän
tunnetuksi koko kirjallisessa maailmassa. Hän pääsi sen seurapiirin
jäseneksi, joka määräsi sävyn elämälle Pariisissa ja koko Europassa.
Siten muodostuukin nyt hyvä osa hänen historiaansa niiden seurapiirien
historiaksi, joissa hän liikkui. Ja huomattavaa on tällöin, että juuri
Diderot'in kirjoituksista saadaan mitä mainiointa ainehistoa näiden
kuuluisain keskuksien tuntemiseksi, joissa uuden ajan elämänkatsomusta
kehiteltiin ja kypsyteltiin.
Diderot'n _Lettres à M:lle Volland_ tekevät nimittäin paremmin kuin
mikään muu säilynyt lähdeteos nykyaikaiselle lukijalle mahdolliseksi
muodostaa havaannollisen käsityksen siitä elämästä, jota 18. v. s:lla
elettiin ranskalaisissa kodeissa ja ranskalaisissa salongeissa. Ja
näiden kirjeiden avulla tutustuu hän myös paraiten siihen mieheen,
joka liikkui näissä kodeissa ja salongeissa ja joka harvinaisen
suorasukaisesti merkitsi muistiin kaikki, mitä hän niissä näki ja kuuli.
Diderot'n runsaassa tuotannossa ei minun nähdäkseni ole toista
teosta, joka voisi mielenkiinnon puolesta kilpailla niiden 139
kirjeen kanssa, mitkä hän vv. 1759-1774 lähetti neiti Volland'ille
ja mitkä vasta vuonna 1830 tarjottiin yleisön käsiin painattamalla
Pietarin Keisarillisessa Kirjastossa säilytetyt alkuperäiset
kappaleet. Vain niiden avulla pääsemme täydellisesti ymmärtämään,
miksi hänen aikalaisensa puhuivat niin suurella ihastuksella
hänen kaunopuheisuudestaan ja hänen viehättävästä olemuksestaan.
Tuttavallisesti, usein liiankin tuttavallisesti kirjoitellessaan
vuosien mittaan lukijattareile, joka oli samalla kertaa hänen
rakastajattarensa ja hänen ystävänsä, on Diderot tietämättään
jättänyt olemuksestaan jälkimaailmalle kuvan, joka elävyydessään ja
näköisyydessään on voittamaton. Maailmankirjallisuudessa ei luultavasti
ole useatakaan kirjaa, jota kävisi kirjailijan personallisuutta
paljastavan luonteensa puolesta vertaaminen neiti Volland'ille
lähetettyihin kirjeisiin. Minä tunnen ainakin vain yhden teoksen,
jonka haluaisin asettaa niiden rinnalle: James Boswell'in Samuel
Johnson-elämäkerran.
Tämä englantilaisen kirjallisuuden kuuluisin kirjailijaelämäkerta
muistuu mieleen Diderot'n kirjeitä lukiessa. Johnson ei ole tosin
Diderot'n tavoin lahjoittanut meille suoranaista omatekoista
muotokuvaa, sillä hänen apulaisensahan on merkinnyt muistiin
jokaisen sanan, minkä hän päästi leveästä suustaan. Mutta Boswell'in
tunnontarkkuus on antanut hänen merkinnöilleen suorastaan alkuperäisen
soinnun, ja meistä on kuin kuuntelisimme vielä nyt omin korvin
niitä keskusteluja, joissa tri Johnson johti puhetta mahdikkaalla
varmuudellaan. Välitön, puhtaasti impressionistinen menettelytapa, joka
ei pelännyt vuorosanojen piirtämistä tuoreeltaan lyhennyskirjoituksella
vaikkapa kalvosimiin, on puhaltanut Boswell'in teokseen sen
kuolemattoman elinvoiman. Ja suuresti ottaen on Diderot'kin käyttänyt
samanlaista menettelytapaa kertoessaan heti päivällisen tai illanvieton
jälkeen ystävättärelleen kaikki, mitä oli tapahtunut ja mistä oli
puhuttu. Hän on istuutunut kirjoituspöytänsä ääreen, pää täynnä
kirjavia vaikutelmia, päästääkseen poissaolijan ajatuksissaan ottamaan
osaa kaikkiin hänen elämyksiinsä. Niin on hän sukaissut maalaavin
sanoin kepeitä hahmopiirroksia illan seurueesta ja antanut kunkin tuoda
lisänsä keskusteluun. Mutta enimmiten ja mieluiten on hän kirjoittanut
itsestään, sillä kunnon Diderot'kaan ei ole vailla turhamaisuuttansa,
ja jos hän on sattunut keksimään jonkun onnellisen ajatuksen, pitää
hänen Sophie'nsa saada tietää siitä ennen kaikkia muita. Sentähden
pitää paikkansa hänestäkin se, mitä on sanottu tri Johnsonista, että
"hän on tullut luoksemme läpi vuosisatojen puhellen".
Diderot'n keskustelun sanottiin olleen viehättävämpää kuin hänen
kirjoituksensa; hän oli tuokiosepittäjä, joka oli paraiten itseään
silloin kun hän oli välittömimmillään, ja sentähden on hänen
kirjeistään tullut hänen etevin kirjallinen teoksensa. Niitä lukiessa
on kuin saisi aavistuksen hänen kaunopuheliaisuutensa purkautuvasta
luonteesta, tuosta tulivuorenvoimasta, joka Taine'in sanaa
käyttääksemme kuljetti katkeamattomana virtana mukanaan kaikkea, mitä
mahtui Diderofn päähän, "tulta ja hehkuvaa laavaa ja maan uumenista
nousevaa jaloa malmia ja kuonaa ja liejua ja lokaa kirjavassa
mylläkässä". Neiti Volland ei ollut turhan kaino eikä Diderot'kaan
ollut arka — sentähden onkin kirjekokoelmassa pitkiä pätkiä, joita
ei käy kääntäminen eikä selostaminenkaan. Mutta kaikesta siitä, mikä
on näissä kirjeissä mautonta ainakin meidän aikamme käsitystavan
mukaan, nousee sitä täydellisempänä sen miehen kuva, jonka virheitä
en minä ole suinkaan tahtonut salata enkä lieventää. Ja kaiken sen
ohella, mikä vaikuttaa arkipäiväiseltä tai suorastaan loukkaavalta,
on niiden kirjavalla sisällöllä tarjottavanaan mitä yllättävimpiä
sattuvan havainnon tai väräjävän tunteellisuuden aatteita. Siinä
on sekaisin arveluttavia kaskuja ja filosofisia mietteitä; siinä
on opiskeluajatuksia ja matkamuistelmia, jotka väliin paisuvat
kaihomielisen runollisiksi romanttisen maisemaluonnon kuvauksiksi;
siinä on pieniä uutelonkatkelmia siveysopillis-sielutieteellisiä
omantunnonkysymyksiä harkitsevien tuumiskelujen rinnalla; siinä on
musiikkia ja runoutta ja rakkautta; siinä on lakkaamatta uudistuvia
kärsimättömän odotuksen ilmaisuja rakastetun kirjeiden viipyessä;
ja sen pahempi on siinä myös melkein yhtä usein palaavia valituksia
niistä vatsan häiriöistä, joita parooni Holbach'in suurilla
päivällisillä nautittu liian hyvä ja houkutteleva ruoka on aiheuttanut.
Mutta ennenkaikkea on siinä joukko meille arvaamattoman tärkeitä
kuvauksia Diderot'n pariisilaisesta perheestä, hänen langreslaisesta
lapsuudenkodistaan ja niistä kaupunki- ja maalaistaloista, joissa hän
oleskeli ystäviensä vieraana.
Huvittavimmat näistä kuvauksista ovat ne, jotka koskevat parooni
Holbach'in ja rouva d'Epinay'n kodeissa liikkuvaa seuraelämää. Näiden
ystävien maatiloilla oleskeli hän vuosittain useampia viikkoja
peräperää, ja kumpaisessakin paikassa joutui hän kosketuksiin
samoinajattelevien kanssa, joiden piirissä hän viihtyi kuin kotonaan.
— Grandval, Holbach'in asunto, oli suuri ja rikas linna, missä
äärimmäiseen uskontunnustukseen lukeutuvat filosofit tiesivät aina
saavansa vieraanvaraisen vastaanoton. Isäntä esiintyi itsekin
kirjailijana, vaikkei hänen tuotteitaan nykyään enään monikaan lukene.
Mutta hänen mieskohtainen vaikutuksensa merkitsi paljon enemmän kuin
hänen kynäilynsä, ja häntä muistellaan hänen hyvien päivällistensä
takia paljon enemmän kuin hänen kirjojensa. Hän on ruokkinut "die
Besten seiner Zeit", ja sentähden tulee hän elämään kautta kaikkien
aikojen. Hänen pöydässään oli keskustelusävy vapaampi kuin missään
muussa salongissa. Pauhattiin "taika-uskoa" vastaan ja vainottiin
melkein vihaten sitä jumalaa, johon ei enää sanottu uskottavan.
Holbach'ista oli jumalankieltäminen pyhä asia, ja hän ilmaisi
materialistista maailmankäsitystään tahallisen kyynillisesti. Mutta
huolimatta kaikesta hänen pakanuutensa epämiellyttävästä asentelusta
oli hän kuitenkin nuhteeton ja sävyisä mies, jonka hyväntahtoisuutta
hänen ystävänsä pitivät suuressa arvossa. Diderot ei väsykään neiti
Volland'ille ylistämästä Grandvarin miellyttävää elämää, siellä kun
työ ja seurahuvitus teki päivät rikkaiksi ja vaihteleviksi. Hänen
kirjeitään lukiessa saa viehättävän käsityksen siitä voimakkaasta
älyllisestä elämästä, mitä elettiin näiden tiedonjanoisten ja
keskusteluhaluisten ihmisten parissa, jotka aamupäivisin istuivat kukin
häiriintymättömässä ja innokkaassa työssään — söivät sitten runsaan
aterian — kävelivät ja haastelivat — kuuntelivat soitantoa illalliseen
asti — ja alkoivat sitten loppumattoman iltapakinansa — jota jatkettiin
vielä kauvan senjälkeen, kun oli lähdetty salongista — käytävissä
matkalla ylempien kerrosten makuuhuoneisiin — ja lopuksi vielä
portaissa, missä seisottiin kynttilät kädessä kykenemättä eroamaan
ennenkuin oli päästy asian päähän. Ja yö kuluu — ja vaha palaa loppuun
kynttilänjaloista, mutta puhetta, puhetta sitä riittää.
La Chevrette'issä, missä rouva d'Epinay piti pientä hoviansa
syyskausina, ei Diderot koskaan päässyt niin läheiseksi kuin Holbach'in
talossa. Pitkät ajat oli hän tahallaan karttanut joutumasta tekemisiin
tuon kirjallisen naisen kanssa, joka silloin piti Rousseau'ta
merkillisimpänä _eläimenä_ salongissaan. Mutta sitten kun sekä
rouva d'Epinay'stä että Diderot'sta oli tullut Jean Jacques-raukan
vihollisia, syntyi heidän välilleen vähitellen jonkunlainen ystävyys.
Heidän yhdyssiteensä oli parooni Grimm, rouva d'Epinay'n rakastaja,
joka koko elämänsä ajan pysyi Diderot'n läheisimpäna ja uskollisimpana
ystävänä. Grimm'in seurassa vietti Diderot pitkiä aikoja rouva
d'Epinay'n vieraana La Chevrette'issä. Ja niinpä tapahtui, että me
olemme Diderot'n avulla päässeet tutustumaan kaikkiin muihinkin
vieraisiin, jotka loivat loistetta rouva d'Epinay'n salonkiin.
Diderot'n neiti Volland'ille lähettäneissä kirjeissä ei meidän
kuitenkaan tarvitse joutua kosketuksiin niiden sotkuisten juonittelujen
kanssa, jotka synkensivät niin suuren osan rakastettavan emännän
elämää. Me vain seuraamme näitä ihmisiä heidän jokapäiväisissä
toimissaan tai oikeammin heidän jokapäiväisessä toimettomuudessaan,
olkoon sitten kysymys vaelluksista puistossa ja kävelyretkistä tai
ajelumatkoista ja lemmenleikistä ja pienistä kiistoista, jotka
johtavat sovintoon seuraavan päivän auringon paistaessa tähän keveään
elämään. Ketään ei unohdeta näissä kirjeissä, ei edes puistolammikon
joutsenia eikä pientä Pouf-koiraa, jonka Diderot ikuistuttaa
herkällä kuvauksellaan. Niin elävä ja niin täydellinen on Diderot'n
impressionistinen yksityiskohtain maalailu, ettemme me enempää kuin
aikanaan neiti Volland menetä juuri mitään kaikesta siitä, mitä
tapahtui La Chevrette'issä 1750-luvun kesäkuukausina.
Seurustelu Grimm'in ja rouva d'Epinay'n kanssa johti Diderot'n uuteen
hänen kirjailijatoimintansa vaiheeseen. Hänet houkuteltiin nimittäin
avustamaan n.s. _Correspondance litteraire'iä_, sanomalehtiyritystä,
jota hoiti ystävä Grimm ja johon myös rouva d'Epinay otti tehokkaasti
osaa.