Ensyklopediaa käsittelevä luku Ranskan kirjallisuuden historiassa
on samalla muuan uudenaikaisen sivistyshistorian suurimpia ja
huomattavimpia lukuja. Meistä, jotka katselemme asioita matkan päästä,
tuntuu ainakin siltä kuin olisi tuo yksi ainoa kirja hallinnut
vuosisataansa. Se edustaa kaikkea, mikä pyrkii eteenpäin ajassa — se ei
ole ehkä lähde, josta vallankumouksen vuorivirta sai alkunsa, niinkuin
Diderot'n elämäkerran kirjoittaja Joseph Reinach innostuksissaan sanoo
— ei ainakaan ainoa lähde, mutta se on itse kuin virta, johon monet
suuret ja pienet vedet laskevat. Se kaivaa uoman, joka on niin leveä ja
syvä, että kaikki sivujoet saavat sijansa sen helmassa. Mikä oli ollut
eristettyä ja tässä eristyneisyydessään heikkoa tai piiloutunutta, se
saa tietosanakirjassa yhtymisen voiman. Nuo kahdeksantoista vankkaa
nidettä kirjavine sisältöineen — joka vaihtelee aika vahvasti sekä
laadultaan että arvoltaan — ovat sen järjestelmän ulkonaisena merkkinä,
joka teki valistusfilosofian mahdiksi yhteiskunnassa.
Ensyklopedista, s.o. suuren ensyklopedian, tietosanakirjan avustaja,
tuli nimeksi, mikä liitti yhteistyöhön henkilöitä, joilla ei
varhaisemmin ollut toistensa kanssa mitään tekemistä. Sentähden onkin
usein, varsinkin vanhoillisella taholla, puhuttu jonkinlaisesta
salaisesta seurasta, joka olisi ottanut päämääräkseen vanhan
maailmanjärjestyksen kumoamisen tietosanakirjan avulla. Sellaisessa
puheessa on kuitenkin aika paljon liioittelua. Asian oikea laita
oli päinvastoin se, että Diderot ja hänen avustajansa joutuivat
yksityiselämässään hyvin vähän kosketuksiin toistensa kanssa. Vain
silloin kun he esiintyivät yleisölle, näytti heillä olevan yhteisiä
tarkoitusperiä. D'Alembert'in sepittämässä johdannossa mainitaankin
siten sanakirja, "erään kirjailijaseuran työksi"; "Ouvrage d'une
société de gens de lettres". Sanakirjan jokaisen niteen alussa oli myös
luettelo avustajista, ja milloin joku ensyklopedista oli siirtynyt
Manan majoille, piirrettiin hänen muistokirjoituksensa seuraavaan
niteeseen samalla tavoin kuin kirjallisen seuran toimituksiin
painatetaan muistosanoja kuolleista jäsenistä. Niistä, jotka olivat
yrityksen ulkopuolella, näytti liittymä sentähden paljoa lujemmalta
kuin se todellisuudessa oli. Niillä tahoilla, missä tietosanakirjan
julkaiseminen käsitettiin uhkaavaksi enteeksi, pidettiin sen avustajia
kokonaisena sotajoukkona, joka kävi hyökkäykseen yhteistä johtoa ja
sovittua suunnitelmaa totellen. Huvikseen osoiteltiin noiden avustajain
joukosta ylipäälliköltä ja alipäälliköltä, tavallisia sotilaita ja
kuormasta väkeä, jopa rippi-isiä ja kaupustelijattariakin. Tämäkin
oli yhtä harhaanjohtavaa puhetta kuin huuto salaisesta yhteiskunnalle
vaarallisten vehkeilijäin seurasta. Mutta se vain on varmaa, että
aivan erikoinen oli laadultaan se kokoelma miehiä, joka ilman kuria ja
ilman sitovaa ohjelmaa oli liittänyt ponnistuksensa yhteen tehdäksensä
tietosanakirjasta sen, mikä siitä tuli.
Itse asiassa onkin tämän tietosanakirjan avustajaluettelo
henkilö-yhdistelmänä lajissaan voittamaton. Yksimielisyys kaikkein
näiden kirjailijain kärtyisän heimon edustajain kesken ei tosin
ajan pitkään osoittautunut niin lujaksi kuin oli toivottu, mutta
joka tapauksessa oli ennätys alallaan, että niin monta suurta nimeä
oli saatu yhtymään samaan yritykseen. Sitä tulosta ei Diderot olisi
kylläkään kyennyt yksinään saavuttamaan. 1740-luvun lopullahan oli hän
vielä tuntematon kynäniekka, joka oli julkaissut muutamia nimettömiä
kirjoituksia, mutta joka ei ollut vielä saanut jalansijaa johtavissa
salonkipiireissä ja jolla lisäksi ei ollut minkäänlaista virallista
asemaa. Edullisinta, mitä Diderot näissä oloissa saattoi tehdä, oli
sentähden hänen liittymisensä tuohon mainehikkaaseen matematikkoon,
silloiseen Tiede-Akatemian jäseneen ja sittemmin Ranskan Akatemian
alituiseen sihteeriin Jean d'Alembert'iin. Tässä yhtymässä näyttäytyi
vieläkin kerran vastakohtien yhteistoiminnan hyöty. D'Alembert
oli nimittäin kaikessa Diderot'in vastakohta; yhtä porvarillinen
elintasoissaan kuin tämä oli epäsäännöllinen; huolellinen siinä,
missä toinen hutiloi, jopa oli hiukan sekavakin; kylmä, järkevä ja
varovainen; ja ennen kaikkea yhteiskunnallista arvoa nauttiva mies,
joka oli voittanut asemansa sitkeällä, järjestelmällisellä työllä.
D'Alembert'in liittyminen yritykseen hankki sille ulkonaista
arvokkuutta, ja siitä oltiinkin niin tietoisia, että kustantaja pani
nimilehdelle vain hänen nimensä kokonaisuudessaan, kun sitävastoin
Diderot sai tyytyä vain muutamiin painotähtiin. Todennäköisesti
oli d'Alembertin ansiota, että Voltaire kolmen vuoden aikana antoi
kirjoituksia sanakirjaan, samoin kuin hänen notkean valtiotaitonsa
asiana oli myös pitää Voltaire'in harrastusta tietokirjaa kohtaan
lämpimänä tarpeellisesti imartelemalla tuota suurta avustajaa. Ilman
d'Alembert'iä ei toimituksen olisi kai myöskään onnistunut saada
avustusta kahdelta niin huomattavalta, jo silloin niin mainehikkaalta
mieheltä kuin Montesquieu'Itä, joka oli v. 1748 julkaissut kirjansa
_Esprit des lois_ (Lakien henki), ja Buffon'ilta, joka oli
vuotta myöhemmin lähettänyt maailmaan _Histoire naturelle'insä_
(Luonnonhistoriansa) kolme ensimäistä nidettä. Mieskohtaisen
tuttavuutensa nojalla saattoi d'Alembert myöskin tuoda ensyklopedistain
riveihin Turgot'n, silloin vielä nuoren ja täysin tuntemattoman
entisen papin, joka oli omantunnon syistä eronnut valtiokirkosta,
mutta josta myöhemmin tuli Ranskan suurimpia ministerejä ja jaloimpia
valtiomiehiä. Kaikkiin näihin valloituksiin ei Diderot puolestaan
voinut liittää moniakaan lisiä. Mutta olihan hänellä esitettävänään
nimi, joka yksinään painoi enemmän kuin monet muut yhteensä, kun
hän avustajaluetteloon saattoi merkitä kynäilijän, joka tähän
aikaan oli hänen läheisin ystävänsä, mutta josta sittemmin oli
tuleva hänen uhkaavin vihollisensa: silloisen oopperasäveltäjän ja
eräiden yhteiskuntatieteellisten tutkielmien sepittäjän, myöhemmin
valtiomiehen, kasvatustieteilijän, romaanikirjailijan y.m., y.m. Jean
Jacques Rousseau'n.
Paitsi moisia suurmiehiä oli toimituksella vielä käytettävänään
sarja _dii minores_: akatemikoista Duclos'sta ja Marmontel'ista
aina Mallet'hen, joka sepitteli kirjoituksia jumaluusopista, ja
Cahusac'iin, joka käsitteli tansseja ja pantomiimejä. Nämä herrat
olivat vastustajain luetteloissa suuren sotajoukon rippi-isiä ja
kuormastopoikia. Ja kaupustelijattarina taas oli hienon seurapiirin
rouvasväkeä, joka antoi kirjoitelmia muodeista, tai yksinkertaisia
työläisnaisia, jotka kuvailivat erilaisia kudonnan ja ompelun lajeja.
Ei mikään ollut liian mitätöntä saamaan sijaa tietokirjassa, eikä
kukaan avustaja ollut liian vaatimaton käytettäväksi sen palvelukseen.
Tämä ei olisi itsessään niin erikoisen merkillistä, jos ensyklopediaa
olisi pidettävä samanlaisena aakkosellisena hakemistona kuin meidän
aikamme tietosanakirjoja. Diderot'n ja d'Alembert'in yritys oli
kuitenkin tarkoitettu suorittamaan paljoa tärkeämpää tehtävää kuin nämä
tutkimuksen ja sivistyneen seurustelun hyödylliset, mutta sen pahempi
myös usein niin ikävät ja sieluttomat apuneuvot. Vain käytännöllisistä
syistä, ilmeisesti vasten tahtoaan, oli toimituksen pakko kirjoitusten
sijoittelussa noudattaa aakkosjärjestyksen ajatuksetonta, oikullista
muotoa. Kun ei jonkun toisen jarjestelyperiaatteen seuraaminen
kuitenkaan käynyt päinsä kirjan käytännöllisyyden siitä kärsimättä,
niin koetti toimitus sensijaan niin selvästi kuin mahdollista tehostaa
kaikkien tämän suuren kokoomateoksen kirjavien ja erilaatuisten
ainesten välillä vallitsevaa sisäistä yhteyttä.
Siinä tilauskehoituksessa, jonka Diderot sepitti v. 1750, teroitti hän
siten, että "kaikki tiede on pohjaltaan yksi ja sama, niinkuin luonto
on sen mukaan, mitä Buffon on meille opettanut, sekin vain yksi ja
sama." Tämä sanan varsinaisessa merkityksessä ensyklopedinen ajatus
esiintyi myöskin siinä kuuluisassa, aikanaan rajattomasti ihaillussa
esipuheessa, _Discours préliminaire de l'Encyclopédie_, jonka
d'Alembert v. 1751 sijoitti tämän suurteoksen ensimäisen niteen alkuun.
"Se", huudahtaa hän tässä, "joka voisi yhteen ainoaan silmäykseen
mahduttaa koko maailmankaikkeuden, ei näkisi, jos niin saan sanoa,
edessään muuta kuin yhden ainoan olemisen ja yhden suuren totuuden."
Osoittaakseen, miten tuollaisen yhteyden voitiin todistaa vallitsevan
ilmiöiden näennäisessä sekamelskassa, keksivät tietosanakirjan
toimittajat tieteiden ja taiteiden sukupuun, joka sitoi kaikki
ihmisten tiedot ja taidot sekä toisiinsa että yhteiseen juureensa.
Tähän sukupuuhun viittaamalla voitiin sitten, niinkuin d'Alembert'kin
esipuheessaan, siirtyä kallioleikkauksista akkusatiiviin, s.o. kulkea
tuo pitkä matka geometriasta fysiikan kautta metafysiikkaan ja tästä
kielioppiin, tai voitiin myös, niinkuin Diderot tilausilmoituksessaan,
saada jumaluusoppi ja puutarhaoppi sopimaan toistensa viereen samaan
osastoon sillä perusteella, että näitä molempia tieteitä tutkitaan
samaa sielunkykyä, järkeä käyttämällä.
Niinkuin näkyy, ei noita keskenään niin erilaisia kirjoituksia
käynyt liittäminen toisiinsa ilman keinotekoista ja väkinäistä
yhdistämistointa. Mutta arvosteltaessa historiallisesti tietosanakirjan
merkitystä ei tule kiintyä luokittelun järjettömyyksiin. Eikä
paina myöskään ratkaisevasti tämän arvostelun vaa'assa se seikka,
että d'Alembert samoin kuin Diderot'kin monasti erehtyi tieteiden
ja taiteiden kehitystä esittäessään. Tietosanakirjan oleellinen
luonteenpiirre oli se, että toimittajien oli siinä kuitenkin onnistunut
— vaikkakin virheellisten rakennelmien ja luonnottomien yhdistelmien
avulla — järjestää sanakirjan sisällön koko kirjavuus ja moninaisuus
yhdistävän kokonaisaatteen hallittavaksi. Kuten helposti ymmärtää,
sai teos vain täten kirjallista mielenkiintoa ja arvoa; ja lopuksi
kykeni se vain täten toimimaan välikappaleena valmisteltaessa uutta
aikaa voittamaan vanhaa. Kirjava tieto sellaisenaan ei olisi voinut
saada aikaan mitään kumouksia; mutta siitä tuli elävä voima heti, kun
kaikki nuo erilaiset tiedonsirpaleet — joista monet olivat lähtöisin
kylläkin varovaisten ja vaarattomien avustajain kynästä — koottiin
sen maailmankatsomuksen helmaan, jota toimittaja ja hänen ystävänsä
koettivat istuttaa tietokirjan lukijain mieliin.
Kun puhutaan siitä hengestä, joka kannatti tätä
maailmankirjallisuudessa yksinäistä tietosanakirjaa, ei tule
kuitenkaan luulla, että ranskalaiset ensyklopedistat olisivat
saarnanneet ilmikapinaa valtiota tai kirkkoa vastaan. Jos vertaa heidän
tapaansa käsitellä uskonnollisia tai valtiollisia kiistakysymyksiä
siihen äänensävyyn, millä nykyaikaisessa kirjallisuudessa
puhutaan samoista asioista, niin hämmästyy suorastaan näiden n.s.
kumousmiesten varovaisia lausuntoja. Puhuessaan esim. vallitsevista
yhteiskuntaoloista asettuvat he melkein kaikki valistuneen
yksinvallan kannalle. He moittivat korkeita veroja, väärää
sotaväenottojärjestelmää, rikasten harjoittamaa köyhäin nylkemistä,
j.n.e., mutta moitteella ei ole koskaan äänekkään syyttämisen sävyä.
Uskonnollisiin käsityksiin nähden oltiin kyllä paljon yltiöpäisempiä
mielipiteitten puolesta, mutta sensijaan vielä miedompia näiden
mielipiteitten esittämis- tai oikeammin vihjailemistavassa. Vihatun
kirkon mahtavuus pakotti hyökätessä maltillisuuteen, ja "taika-uskon"
arvostelu käärittiin niin moniin verhoihin, ettei tarkkaamaton lukija
keksinyt sen kärkeä lainkaan. Kun siten oli esim. osoitettava katolisen
messudogmin järjen vastaisuus, sepitettiin varsin oikeauskoinen
kirjoitus hakusanan _Messe_ kohdalle, mutta viitattiin siitä eräisiin
vastaaviin villikansojen uskonnollisiin menoihin, joita sitten
seikkaperäisesti ja ilman minkäänlaista kunnioitusta kuvailtiin toisten
hakusanojen kohdalla.
Kun on lukenut muutamia näitä muodoltaan niin viattomia kirjoituksia,
niin saattaa tuntua suorastaan vaikealta käsittää, kuinka
tietosanakirja on kyennyt saamaan aikaan huomattavaa muutosta yleisissä
ajatustottumuksissa. On pakko jonkun verran ponnistamalla asettua
ajan käsityskannalle nähdäkseen niiden ajatusten uutuuden, joita
sanakirja levitti ympäri maailmaa. Mutta jos on perehtynyt ennen
vallankumousta eläneen yhteiskunnan katsantokantoihin, niin ymmärtää,
että noihin melkeinpä jesuiittamaisen varovaisiin lausuntoihin usein
kätkeytyi syövyttävää arvostelua, joka varmasti vaikuttaen kaivoi
monen uskonopillisen pääkäsityksen perustuksia. Jos noista pakostakin
varovaisista valtiollisista ja uskonnollisista kirjoituksista siirtyy
toisiin teoksen osiin, niin tapaa siellä useita kohtia, joita ei
tosin voida suorastaan pitää kumouksellisina, mutta jotka siitä
huolimatta olivat välillisesti omiaan raivaamaan tietä uuden ajan
elämänkatsomukselle. Erikoisesti huomattavaa on, että suuren ja
merkittävän osan näitä aikaansa nähden kaikkein rohkeimpia kirjoituksia
sepitti juuri Diderot.
On nimittäin kuvaavaa sille hengelle, joka oli vallitsevana tietokirjan
suunnitelmaa laadittaessa, että päätoimittaja oli itselleen varannut
n.s. mekanisten taiteiden osaston, tai niinkuin me sanoisimme:
käsityön ja teollisuuden eri haarat. Paremmin kuin kukaan muu ajallaan
osasi Diderot antaa tunnustusta inhimillisen työn vaatimattomille
muodoille, joista kansan hyvinvointi pohjimmalta riippuu. Kun hän siis
kirjoituksissaan käsitteli mekanisia taiteita, puolusti hän parhaalla
kaunopuheisuudellaan niiden arvoa henkilöitä vastaan, jotka eivät
tahtoneet kuulla puhuttavan mistään muusta kuin vapaista ja kauneista
taiteista. "Kuinka kummallisesti arvostelemmekaan asioita!" huudahtaa
hän Art-kirjoituksessaan. "Me vaadimme, että on toimitettava jotakin
hyödyllistä, mutta me halveksimme hyödyllisiä ihmisiä." — "Suokaamme
taiteiden harjoittajille kaikki se oikeus, mitä me olemme heille
velkaa. Vapaat taiteet ovat kylliksi kehuneet itseään; ne voisivat nyt
sopivasti käyttää sitä ääntä, mikä niillä on, mekanisten taiteiden
ylistämiseksi. Vapaiden taiteiden asiana on kohottaa mekaniset
taiteet siitä alennuksesta, missä ennakkoluulot ovat niitä niin kauan
pitäneet; kuningasten suojelevan vallan asiana on vapauttaa ne siitä
köyhyydestä, missä ne yhä kituvat. Käsityöläiset ovat pitäneet itseään
halveksittavina, koska heitä on halveksittu; opettakaamme heitä
ajattelemaan parempaa itsestään; se on ainoa keinomme saada heiltä
parempia tuotteita."
Näissä lausunnoissa on yhtä ja toista, joka viittaa myöhempien aikojen
käsitystapaa kohti. En tiedä, vaikka ehkä sisällyttäisin liian paljon
merkitystä sanoihin, mutta minusta näyttää siltä, kuin olisi Diderot
aavistanut sen suuren ja ihanteellisen — joskin uusimpien oppien mukaan
liian epäkäytännöllisen — ajatuksen taiteen yhtymisestä käsityöhön ja
taiteen jalostavasta ja vapauttavasta vaikutuksesta käsityöhön, joka
on ollut John Ruskin'in ja William Morris'in innostuneen toiminnan
pohjana. Tuosta monipuuhaisesta filosofista olisi aivan varmaan tullut
uuras taideteollisuuden harrastaja, jos hän olisi elänyt meidän
päivinämme. Ja yhtä hartaasti olisi hän myöskin museoistamme ja
kirjallisuudestamme ryhtynyt tutkimaan sitä uudenaikaista tiedettä,
joka teknillisten menettelytapojen kehityksessä näkee tärkeän osan
ihmishengen historiaa.
Diderot'lla ei ollut enempää kuin kellään muullakaan hänen
aikalaisellaan käytettävissään niitä nykyajan menetelmiä, joiden avulla
teknikan edistysten tutkiminen voidaan tehdä rikkaaksi ja syvemmässä
mielessä hedelmääkantavaksi. Miten herkästi hän liekin aavistellut
myöhemmän ajan käsityksiä, niin ei hän kaiketikaan vielä ymmärtänyt,
kuinka kehitysaate saattaa puhaltaa viehättävän, ja tahtoisin sanoa,
suorastaan filosofisen sisällön yksinkertaisimmankin työkalun
historiaan. Mutta elleikään hän vielä kyennyt kehitysopillisesti
kouluutetun tiedemiehen tavoin näkemään alkeellisten työneuvojen ja
monimutkaisten koneiden välillä vallitsevaa yhteyttä, niin oli hänellä
sensijaan käsityöläiskodissa kasvaneen miehen melkein synnynnäinen
kiintymys kaikkeen siihen elämään, joka ilmenee pyörien, hihnojen
ja vipuvarsien liikkeissä. Käytännöllisen mielensä väsymättömällä
tiedonhalulla heittäytyi hän — sana ei ole liian voimakas — tutkimaan
mekanisia taiteita. Tällöin oli hänellä se varmaankin hänen mielestään
arvaamattoman tärkeä etu, että hän sai alottaa tutkimuksensa suoraan
todellisuudesta. Ennen häntä ei ollut olemassa minkäänlaista
mainitsemisen arvoista kirjallisuutta käsityöläisammateista, ja Diderot
oli sentähden yhtä pakotettu kuin halukas mieskohtaisesti käymään
tehtaissa haastattelemassa työmiehiä ja heidän puheittensa mukaan
kirjoittamassa kuvauksensa työtavoista. Kun työmiehet osoittautuivat
usein kykenemättömiksi selittämään, miksi he menettelivät niin tai
näin, valmistutti Diderot itselleen konemalleja, joita hän itse käytti
ja joiden osat hän otti erilleen voidakseen sitten antaa lukijoilleen
selkeän ja helpon käsityksen koneiden rakenteesta ja toiminnasta.
Tällaisten kokeellisten tutkimusten perusteella sepitti hän teknillisiä
asioita käsittelevät kirjoituksensa, joiden luku lähenteli tuhatta
ja jotka olivat usein yhtä laajoja kuin pienet tieteelliset teokset.
Puhtaasti asiallinen henki vallitsi näissä kirjoituksissa, mutta
jonkunlainen kansanvaltainen tarkoitteluhalu kätkeytyi kuitenkin
teollisuudenhaarojen yhteiskunnalle niin tärkeän merkityksen
tehostamiseen. Työmiesten toiminnalle annettuun tunnustukseen
sisältyi sanoiksi pukeutumatonta niiden olojen arvostelua, joissa he
elivät. Ja eräissä yksityisissä tapauksissa saattoi arvostelu puhua
aivan kuuluvallakin äänellä. Niin oli laita siinäkin kuuluisassa
kirjoituksessa, missä Diderot määritteli päiväpalkkalaisen käsitettä:
"Mies, joka tekee työtä käsillään ja jolle maksetaan palkka päivittäin.
Tällaiset ihmiset muodostavat suurimman osan kansakuntaa; heidän
kohtalostaan tulee hyvän hallituksen ensi sijassa pitää huolta.
Jos päiväpalkkalaisen on paha olla, niin on myös paha olla koko
kansakunnan."
Tämänlaiset lauseet saattoivat herättää levottomuutta vanhan
hallitusjärjestelmän kannattajissa. Kuinka viattomilta yksityiset
kohdat lienevätkään näyttäneet erikseen otettuina, niin tunsivat
he kuitenkin sisimmässään, että yleissävel oli vaarallinen, ja he
ymmärsivät, että tässä kuten kaikissa muissakin tapauksissa sävelestä
soitto syntyy. Järjestelmää uhkasi välillisesti kaikki, mikä
järkähytti sen teoreettisia edellytyksiä: ehdottoman valtiollisen
yksinvallan, yhteiskunnallisen ylimysvallan, uskonnollisen
dogmivallan ja tieteellisen, kartesiolaisen kaksinaisuuden
aatteita. Lujan ja johdonmukaisesti pystytetyn aaterakennelman
avulla puolustettiin hallitsevain oikeutta hallita hallittuja. Mikä
hyökkäys tahansa, joka suuntautui jotakin yksityistä rakennelman
osaa vastaan, saattoi sortaa koko ihanuuden. Oli yhdentekevää,
kohdistuiko arvostelu yhteiskunnallisiin tai valtiollisiin tai
sielutieteellisiin opinkappaleihin; pää-asia oli, järkytettiinkö
vanhan maailmankatsomuksen liitoksia. Ellei se enää seisonut eheänä
ja peloittavana uljaassa korkeudessaan, eivät ihmiset enää niin
herkästi antaneet onnensa tukahtua ja vapautensa sortua yksinvaltiaan
ehdottomuusperiaatteen, absolutismin, nimessä. Jos koettaa eläytyä
niiden ihmisten ajatustapaan, jotka elivät vanhan hallitusjärjestelmän,
_l'ancien régime'in_, aikana, tuntuukin sentähden kuin kuulisi jopa
kirjoituksessa aistimusten suhteesta järkeen ja mielikuviin tai
käsityöläisten suhteesta vapaihin säätyihin kuiskauksen, joka oli pian
paisuva valtavaksi huudoksi: _les droits de l'homme_! (ihmisoikeudet).
Niin työlästä kuin meidän onkin joskus kuulla tuota kuiskausta, niin
oli uhatun järjestelmän edustajilla tarkemmat korvat kuin meillä,
ja he ymmärsivät kaiken olevan vaarassa niin pian kuin joku heidän
opinkappaltensa kohta alkoi horjua. Sentähden ryhdyttiinkin pian kirkon
ja hallituksen taholta vastustamaan tuota suurta sanakirjayritystä
kaikilla niillä mahtikeinoilla, joita vielä 18. vuosisadalla oli
hallitsevain käytettävänä.
Ensimäiset vainot alkoivat heti tietokirjan ensimäisten niteiden
ilmestyttyä. Aluksi oli hyökkäys välillinen, sillä se ei kohdistunut
suoraan toimitukseen, vaan erääseen sen avustajaan, pappi de
Prades'iin, joka oli Sorbonne'issa esittänyt tarkastettavaksi eräitä
sekä jansenistain että jesuiittain mielestä kerettiläisiä väitelmiä.
Diderot ymmärsi kuitenkin varsin hyvin, että hänen sanakirjaansa
uhkasi kaikki, mitä tehtiin hänen avustajilleen, ja sentähden
puhuikin hän _pro domo sua_, taloaan puolustaakseen, hyökätessään
eräässä lentokirjassa, _Apologie pour l'Abbé de Prades_ (Pappi de
Prades'in puolustus) jansenistain suvaitsemattomuutta ja jesuiittain
oikeauskoisuuskiihkoa vastaan. Ensimäinen myrsky päättyi kuitenkin
aivan luonnollisella tavalla siihen, että läheisin asianomainen,
pappi de Prades, pakeni Ranskasta ja peruutti häpeällisesti kaikki
vaaralliset väitteensä. Mutta vastustajat eivät tyytyneet tähän
menestykseen. He ryntäsivät uudelleen päin ja kävivät nyt suoraan
käsiksi sanakirjaan.
Tällä kerralla esiintyivät jesuiitat yksinään, liittymättä
hyökkäyksessään vastustajiinsa jansenisteihin. Ja hepä nyt sanan
kirjaimellisessa merkityksessä kävivät taistelua _pro domo_, talonsa
tai oikeammin kauppahuoneensa puolesta. Diderot'n tietokirjassa näkivät
he nimittäin uhkaavan kilpailijan eräälle omalle yritykselleen,
suurelle tietosanakirjalle, joka oli ilmestymispaikastaan saanut nimen
_Dictionnaire de Trevoux_. Jesuiittain selvä liikemiessilmä huomasi
kyllä, että saattoi olla hyödyllistä käyttää omaan sanakirjaansa
Diderot'n esitöitä. Mahtavien suhteittensa avulla onnistui jesuiittain
saada v. 1752 niin paljon aikaan, että ensyklopedian julkaisemisoikeus
peruutettiin, ja väitettiinpä heidän toivoneen pääsevänsä panemaan
takavarikkoon kaikki Diderot'n käsikirjoitukset, painattaakseen ne
sitten häikäilemättä omaan sanakirjaansa. Tällöin eivät he olleet
kuitenkaan unohtaneet vain sitä, että — niinkuin Grimm sattuvasti
lausui _Correspondance littéraire'issään_ — Diderot'n paperit kyllä
saatettiin varastaa, mutta ei koskaan hänen päätänsä eikä hänen
neroansa; vaan olivat he myös jättäneet huomaamatta sen seikan,
että heidän vastapuolueellaankin saattoi olla mahtavia suojelijoita
hovissa, Diderot ja d'Alembert olivat imartelevalla omistuksella
osanneet hankkia d'Argenson'in, silloisen sotaministerin, suosion.
Lisäksi voivat he luottaa kaikkivaltiaan rouva de Pompadour'in
kannatukseen, koska hovijuonittelut sattuivat kärjistymään heidän
edukseen. Senjälkeen kuin jesuiittaisät olivat vastustaneet
hänen pääsemistään kuningattaren palatsirouvaksi, oli nimittäin
kuninkaallinen rakastajatar alkanut tukea filosofeja. Kun hän lisäksi
oli sekä kirjallisesti että taiteellisesti sivistynyt nainen, tunsi
hän luultavasti muutoinkin mielenkiintoa Diderot'n yritykseen.
Osaksi vihasta ensyklopedian vainoojia kohtaan, osaksi sen ansioiden
arvostamisesta antoi hän sentähden toimittajain ymmärtää, että he
saattoivat erioikeuden lakkauttamisesta huolimatta jatkaa sanakirjansa
julkaisemista. Kiellon loukkaamista tultaisiin katsomaan sormien läpi,
mutta luonnollisestikaan ei olisi viisasta ärsyttää viranomaisia liian
rohkeilla kirjoituksilla.
Sellaisissa olosuhteissa ilmestyi v. 1753 kolmas nide, joka oli
niin varovainen, että se suorastaan suututti Voltaire'iä. Kolmella
seuraavalla yhtä varovaisella niteellä luovittiin sitten aina
vuoteen 1757, mutta silloin puhkesikin myrsky uudelleen, ja nyt
kaikilta tahoilta yht'aikaa, hukuttamaan tietokirjaa. Hallitus ja
papit uhkasivat sensuurilla, ja suuri yleisö kielsi yritykseltä sen
myötätunnon, joka yksinään saattaa antaa voimia kestämään ahdistusta.
Taantumus oli päässyt valtaan sen jälkeen kun Damiens oli tehnyt
murhayrityksensä Ludvig XV:tä vastaan ja vapaamieliset oli saattanut
pahaan huutoon Helvétiuksen kirja _De l'Esprit_ (Älystä), jonka
rohkean materialismin katsottiin edustavan koko filosofisen leirin
elämänkäsitystä. Lisäksi oli Rousseau vähäpätöisten riitaisuuksien
ja kurjien juorujen johdosta julistanut koko maailmalle eroavansa
ensyklopedisteista ja siirtyvänsä heidän vastustajainsa puolelle. Ja
sitten räjähti maaliskuussa v. 1759 suuri pommi, kun valtioneuvosto
aivan yksinkertaisesti lakkautti tietokirjan julkaisemisoikeuden ja
kielsi ei ainoastaan uusien niteiden valmistamisen, vaan myös jo
valmiiden niteiden myymisen.
Nyt alkoi koettelemuksen aika suuren yrityksen kaikille avustajille,
mutta lähinnä hänelle, joka johti työtä ja joka oli ponnistanut
kaiken tarmonsa päästäkseen päämääräänsä kaikista vastuksista
huolimatta. Mutta Diderot'llekin koitti aika, joka osoitti, mikä
hän oli miehiään, ja mikä järkähtämätön, sitkeä sisu hänessä asui.
Seuraavina vuosina nousi Diderot'n hahmo valtavaan voimaan, ja hän
kohosi yli aikalaistensa näyttäessään kerta kerralta, mihin kaikkeen
hän kykeni oman onnensa nojaan jätettynä. Vastoinkäymisissä eli
Diderot toimintansa kunniakkaimman vaiheen. Hänen luonteessaan oli
paljonkin vikoja, mutta hän kesti arvokkaasti suuren, ratkaisevan
yksinäisyyskokeen, johon me joudumme silloin, kun ystävät hylkäävät
meidät ja kun katkeruus ja pettymykset jäytävät elinvoimaamme. Silloin
nähdään, mistä voimakkain personallisuus on etsittävissä: niiden
monien joukostako, jotka väistyvät, tai siitä ainoastako, joka pysyy
paikallaan kaikkien muiden taakka kasattuna hartioilleen ja pelkurien
halveksunnan painaessa mieltä.
Tätä viimeksi mainittua tunnetta oli Diderot vain liiankin usein saava
kokea. Kaksi kuukautta erioikeuden peruuttamisen jälkeen jätti hänet
d'Alembert, ja hän menetti täten taitavimman, vaikkeikaan parhaan
apulaisensa. Niinkuin aikaisemmin on huomautettu, oli d'Alembert
ollut sanakirjayrityksen valtiomies; hän oli ollut, niinkuin on
rumempaa nimitystä käyttäen sanottu, kettuna ensyklopedistain
pesässä. Hänen notkeutensa oli hyödyksi, milloin oli kysymyksessä
kannatuksen hankkiminen työlle, ja hänen yhteiskunnallinen ja
tieteellinen arvovaltansa antoi sille tarpeellista mahdikkuutta. Mutta
sellainen arvokas ja kunnioitettu avustaja voi, kuinka hyödyllinen
hän liekään myötätuuleen laskettaessa ja luovailtaessa, osoittautua
aivan merkityksettömäksi myrskyn noustessa. Sen sai Diderot kokea
d'Alembert'in suhteen. "Hänen innostuksensa yhteisen asian hyväksi",
lausuu Ducros kirjassaan ensyklopedistoista, "ei ollut milloinkaan
ollut ylenmääräinen; sitä hillitsi hänen omien sanojensa mukaan
terveyttä silmällä pitävä rovion liiallisen kuumuuden pelko ja vielä
enemmän se varovaisuus, joka oli luonteellista hänen epäilevälle
älylleen ja kuivaile sydämelleen." Hän saattoi kyllä työskennellä
suuren päämäärän saavuttamiseksi, mutta hän piti, niinkuin hän itse
tunnusti eräässä Voltaire'ille lähettämässään kirjeessä, enemmän
rauhastaan kuin järjen voitosta. Mutta jos hän näin pysyi maltillisena
yleistä vääryyttä katsellessaan, niin ei hän sietänyt häntä itseään
ärsytettävän. "Pilkkapuheet ja saarnat, joilla meitä ahdistetaan",
kirjoitti hän Voltairehlle, "väsyttävät minua, ja tämä _ynnä muutamat
muut syyt_ pakottavat minut ainaiseksi luopumaan tuosta kirotusta
sanakirjatyöstä." Mitä nämä muut syyt olivat, ei käy ilmi kirjeen
jatkosta. Mutta me saamme selityksen tähän eräästä kirjeestä, jonka
Diderot vuorostaan lähetti ystävättärelleen, neiti Volland'ille.
D'Alembert tahtoi aivan yksinkertaisesti suurempaa palkkiota kuin
kustantaja jaksoi maksaa. Sellainen yrityksen kaikkein vaarallisimmalla
hetkellä esitetty vaatimus tuntui Diderot'sta pöyristyttävältä, ja
syvällä suuttumuksella kuvaili hän jäähyväiskeskusteluaan d'Alembert'in
kanssa. Heidän välinsä eivät kuitenkaan rikkoutuneet lopullisesti, ja
d'Alembert antoi vielä ensyklopediaan muutamia pienempiä geometrisiä
kirjoitelmia.
Aikaisemmin on jo mainittu, että Voltaire oli d'Alembert'in
välityksellä joutunut ottamaan osaa sanakirjayritykseen. Hänen
nähdäkseen edusti juuri d'Alembert tätä yritystä, ja hän vaati
sentähden käsikirjoituksiaan takaisin vähän senjälkeen kun hänen
ystävänsä oli eronnut toimituksesta. Hän asettui nyt samalle kannalle
kuin aikaisemminkin vaihtaessaan tietokirjan ensimäisen niteen
liiallista varovaisuutta. Ilman vapautta, sanoi hän, ei työtä voitu
suorittaa loppuun, ja Diderot'n pitäisi sentähden olla yhtä viisas kuin
hänen virkaveljensäkin, s.o. luopua työstä, jonka sorto teki melkein
mahdottomaksi. Tai jos hän itsepäisesti halusi jatkaa, niin tulisi
hänen ainakin julkaista sitä muualla kuin Pariisissa. Voltaire itse
ehdotti Lausanne'ia, Fredrik Suuri kutsui tietokirjaa Berliiniin ja
Katariina tarjosi pietarilaiset kirjapainonsa sen käytettäväksi.
Mutta Diderot ei huolinut enempää varoituksista kuin houkutuksistakaan.
Hän tahtoi päättää työnsä ja hän tahtoi päättää sen juuri Pariisissa.
Häntä sitoi tunne, jota eivät hänen aikalaisensa vielä voineet täysin
käsittää: se velvollisuudentunto, joka on perusaineksena nykyaikaisen
kirjallisen ammattimiehen siveysopissa ja jonka sisimpänä olemuksena
on sopimuksen pyhyyden kunnioittaminen. Kustantaja ja työmiehet olivat
riippuvaisia hänestä; sentähden ei hänellä ollut oikeutta väsyä kesken.
Ja sentähden ei hän masentunut, vaan jätti viranomaisille lakkaamatta
valituskirjoituksia ja vaati oikeuttaan. Kun vihdoin uusi hallituksen
antama käsky koetti pakottaa kustantajaa suorittamaan takaisin
tilausmaksut, sai Diderot hänet olemaan tottelematta. Hän alkoi salaa
valmistella kymmentä jälelläolevaa tekstinidettä, voidakseen sitten
sopivalla hetkellä lähettää ne tilaajille yht'aikaa yhdentoista kuvia
ja piirroksia sisältävän niteen mukana. Hän teki uuden sopimuksen, joka
antoi kaikki edut kustantajalle ja kaikki vaivat toimittajalle. Ja niin
oli hän kesällä 1759 taas täydessä työssä, ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Samaan aikaan kuin paavi julisti hänen yrityksensä pannaan,
alkoivat kirjanpainajani koneet työskennellä. Se oli rohkeata, mutta
Diderot tunsi hallituksensa ja tiesi, ettei ollut niin hirveätä olla
hiukan tottelematon.
Todellisuudessa ei asia ollutkaan niin toivoton kuin Diderot'n
aputoimittajat olivat luulleet, 18. v. s:n Ranskassa saattoi tapahtua,
että kirjailijat, joita sensuuri ahdisti, voivat saada apua itseltään
ylipainoasiamieheltä. Hallituspiireissä vallitseva kurittomuus
teki hallituksen heikoksi. Silloin tällöin oli pakko antaa perään
jesuiitoille ja kieltää eräitä kirjoja, mutta kiellot annettiin
useinkin vain silmän lumeiksi, ja jesuiittoja vihattiin liiaksi, jotta
olisi kauvankaan pidetty voimassa tällaisia väkinäisiä toimenpiteitä.
Tässä keskinäisen kilpailun ja kateuden pelissä saattoi kestävä mies,
joka osasi odottaa, toivoa joskus tapahtuvan suotuisiakin käänteitä.
Eikä Diderot väsynytkään, vaan taisteli ja neuvotteli samalla kertaa,
siinä sivussa lisäten kahdenkertaiseksi työnsä vauhdin. Hän ei
ollut nyt yksinomaan ainoa julkaisija ja toimittaja, vaan tarkasti
hän myös itse kaikki käsikirjoitukset, lukipa korjausvedoksetkin.
Samalla sepitti hän hyvän osan parhaita kirjoituksiaan filosofian,
sielutieteen, historian ja valtiotieteen alalta. Se oli voimannäyte,
joka pakotti Voltaire'inkin sitä ihailemaan. Diderot oli, kirjoitti
Voltaire, samalla kertaa sekä Herakles että Atlas, joka yksinään kantoi
tuota suurta yritystä väkevillä hartioillaan.
Käyttämällä kaiken mahtavan tarmonsa onnistui Diderot'n saattaa
työnsä loppuun, apulaisenaan muuan vaatimaton, mutta ahkera ja sitkeä
mies, joka oli liittynyt häneen viimeisinä vuosina. V. 1764 voi
hän, niinkuin hän itse sanoi, huutaa maan olevan näkyvissä, ja v.
1765 ilmestyivät kaikki viimeiset tekstiniteet, salaa jaettaviksi
niille tilaajille, jotka poliisi oli hyväksynyt. Julkaisija oli
varmaankin hyvin tyytyväinen nähdessään jättiläistyönsä nyt vihdoinkin
kaikista vastuksista huolimatta suoritettuna. Mutta voittoriemuun
valoi katkeruuden pisaran se viime hetkessä tehty havainto, että
hänen kustantajansa oli toiminut salaa sensorina ja poistanut pelkän
varovaisuuden nimessä pitkiä pätkiä Diderot'n tekstin viimeisistä
korjausvedoksista. Pettyneenä jätti hän työnsä, ja surumielin valitti
hän tuhlanneensa niin suuren osan elämästään ensyklopedistain pesässä.